Discover millions of ebooks, audiobooks, and so much more with a free trial

Only $11.99/month after trial. Cancel anytime.

Jumalainen näytelmä
Jumalainen näytelmä
Jumalainen näytelmä
Ebook745 pages6 hours

Jumalainen näytelmä

Rating: 4 out of 5 stars

4/5

()

Read preview
LanguageSuomi
Release dateJan 1, 1953
Jumalainen näytelmä

Read more from Eino Leino

Related to Jumalainen näytelmä

Related ebooks

Reviews for Jumalainen näytelmä

Rating: 4.115101455863262 out of 5 stars
4/5

2,311 ratings47 reviews

What did you think?

Tap to rate

Review must be at least 10 words

  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    Extraordinary illustrations...Gustave Dore....Translated by Henry Wadsworth Longfellow
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    Dante's classic poem of his journeys through hell and heaven.
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    Un classico in un'edizione davvero prestigiosa.
  • Rating: 3 out of 5 stars
    3/5
    In finally sitting down and reading the entire Divine Comedy, I can now see why The Inferno is usually separated from Purgatorio & Paradiso. The Inferno is captivating and paints vivid pictures of what Dante &. Virgil are seeing and experiencing. However Purgatorio & Paradiso seemed to lack this each in their own way. Purgatorio was still able to paint the pictures but not quite as vividly. Perhaps the subject matter was not as captivating as well. Dante certainly had the gift of making Purgatory feel not too bad but also not too good. In Paradiso we switch guides from Virgil to Beatrice. It is then that Dante seems to loose his focus on his surroundings and turns toward fauning over Beatrice's beauty. I figured that the Canto with God in it would have been a bit more powerful & profound. Lucifer's appearance was more awe inspiring than God's. Don't get me wrong, I give credit to the absolute classic that this work is, however I think there are some issues with it from a reader's standpoint. When all of the action is over in the 1st portion of the book it becomes a chore to finish reading it. All-in-all this entire work was beautifully written in the terza rima rhyme scheme which adds a bit of romance to every line read. I have to mention that I think it's funny how people get the details of this work confused with The Holy Bible. There in itself stands testement to how amazing this work has been throughout history. Despite my personal issues with reading it I am honored to have read such famous and renouned piece of historical literature.
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    One of the absolute summits of western (arguably, world) literature.The general outline is well-enough known: Dante has a vision (on Easter weekend, 1300) in which he visits Hell, Purgatory, and Heaven. (The vision frame is external to the poem itself; the Dante inside the poem is the dreamer from the very beginning.) He is guided through the first two realms (well, all of Hell and most of Purgatory) by Virgil, and through the rest of Purgatory and all of Heaven by Beatrice, the focus of his early work La Vita Nuova. He begins in a dark wood, "selva oscura" and ends with the beatific vision of the union of the Christian Trinity and the Aristotelian unmoved mover: "l'amor che move il sole e l'altre stelle".On its way he maintains a multi-level allegory, fills it with an encyclopaedia of his day's science, history, and theology, carries out an extended argument regarding the (sad) politics of his day and of his beloved Florence, from which he was an exile, and does so in verse which stays at high level of virtuosity throughout. It's the sort of thing that writers like Alanus de Insulis tried in a less ambitious way and failed (well, failed by comparison: who except specialists reads the De Planctu Naturae these days?).There is no equivalent achievement, and very few at the same level. This would get six stars if they were available.
  • Rating: 3 out of 5 stars
    3/5
    In finally sitting down and reading the entire Divine Comedy, I can now see why The Inferno is usually separated from Purgatorio & Paradiso. The Inferno is captivating and paints vivid pictures of what Dante &. Virgil are seeing and experiencing. However Purgatorio & Paradiso seemed to lack this each in their own way. Purgatorio was still able to paint the pictures but not quite as vividly. Perhaps the subject matter was not as captivating as well. Dante certainly had the gift of making Purgatory feel not too bad but also not too good. In Paradiso we switch guides from Virgil to Beatrice. It is then that Dante seems to loose his focus on his surroundings and turns toward fauning over Beatrice's beauty. I figured that the Canto with God in it would have been a bit more powerful & profound. Lucifer's appearance was more awe inspiring than God's. Don't get me wrong, I give credit to the absolute classic that this work is, however I think there are some issues with it from a reader's standpoint. When all of the action is over in the 1st portion of the book it becomes a chore to finish reading it. All-in-all this entire work was beautifully written in the terza rima rhyme scheme which adds a bit of romance to every line read. I have to mention that I think it's funny how people get the details of this work confused with The Holy Bible. There in itself stands testement to how amazing this work has been throughout history. Despite my personal issues with reading it I am honored to have read such famous and renouned piece of historical literature.
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    Dore illustrations. Beautiful!
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    Quintessential tale of recovery - The way out is for Dante to journey deeper into Hell.
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    Throughout The Divine Comedy Dante claims that his is no mere story, but a vision granted to him by the divine. While your personal faith probably plays a role in how you assess that claim, one thing is certain: Dante was a visionary, and The Divine Comedy contains some of the most stunning imagery you'll find in literature. Everyone has heard of Dante's nine circles of hell, but how many know that the ninth circle is surrounded by a living wall of giants, chained for their rebellion? Or that the mountain of purgatory is the land that was thrust up by Lucifer's fall, and atop it sits the Garden of Eden? Or that in paradise the souls of all the protectors of humanity form a huge eagle that addresses Dante, the eagle being formed of countless souls that shine like rubies in the sunlight? Not to mention the ultimate image Dante gives us, of the highest realm of heaven, wherein every soul that has reached paradise joins together to take the shape of a white rose, with God at its center.

    It's beautiful stuff, and even in translation Dante's prose proves up to the task of describing it. From the opening of Inferno where Dante has lost his way to the final lines of each canticle that draw our minds to the stars, Dante is a masterful writer. Not only that, but he's an assertive writer as well. While I could easily imagine an author falling back on his beautiful writing and delivering only a milquetoast moral stance (and indeed, Dante mentions this temptation), in The Divine Comedy Dante makes his opinions known on issues large and small. He's not afraid to criticize the practice of blood feuds, or to pillory different orders of monks, or even to call out the leadership of the Church and the rulers of Italy. He places popes and kings in the fires of hell just as readily as he does false prophets and foreign conquerers.

    In addition to this, The Divine Comedy serves as perhaps the best memorial for a lost love to ever be written. Dante's first love Beatrice, dead before he began work on The Divine Comedy, is not only placed by Dante among the highest ranks of paradise, but it is through her mercy and care that Dante is granted his vision of the divine. She is credited with not only inspiring his pen, but with saving his soul as well. Through this work Dante immortalizes his lost love, and if there is a love letter that can compare I don't know of it.

    The work isn't without its flaws. Paradiso has several cantos that focus on Dante's take on cosmology or astrophysics that aren't only clearly wrong under our modern understanding, but that don't flow particularly well either. They're like Melville's chapters on whale classification in Moby Dick- they struck me as more distracting than atmospheric. Paradiso is also rife with Dante raising theological questions, only to give them unsatisfying answers. I wish Dante had given us more of his brilliant descriptions instead of trying his hand at reconciling the nature of God with real world events. Occasionally in Inferno it feels as though Dante is sticking it to the people he doesn't like in life at the expense of the flow of the canto, while at other times it feels as though Dante is making an exception for historical figures he really liked at the expense of the logic of the divine system he has described (Cato being the prime example, but various Roman and Greek figures throughout raise this issue). Still, these complaints are minor. It's a vision, after all, and so the lack of a concrete system with steadfast rules isn't surprising.

    It's the journey that counts, not the destination, and Dante gives us one hell of a journey. It's an epic sightseeing trip through the world of Christian theology, a world that is still heavily influenced by the myths and scholars of ancient Rome and Greece. Though it's not perfect, it's great, and well worth your time.
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    A true classic that everyone should read but, unfortunately, few will genuinely appreciate. You travel the afterlife from Hell through Purgatory and arrive in Heaven. Along the way you meet various souls (some of whom Dante had been ticked at who today are not known) and realize the very Catholic approach to redemption.
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    Wow! All I can say is what a pleasurable and enriching experience to have had the opportunity to listen to Dante's legendary poetry read aloud. The only metaphorical example I can think of is the difference between watching an epic film (like "Life of Pi") in 2D or 3D.

    Yes! Dante's Divine Comedy book vs. audiobook is on the same proportional movie-going scale! I highly recommend indulging yourself with this audiobook. It's one you'll want to purchase, not borrow!
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    It is a wonderful read if you have footnotes to understand who the people he is talking about is. I found it fascinating and I hope that I finish it someday.
  • Rating: 3 out of 5 stars
    3/5
    Contains some wonderful imagery, but seems rather obsolete in certain sections. Still a masterful writing display though, which has had its impact over the last centuries.
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    If you want the Italian text, with notes in English, you might track down the Grandgent/Singleton Divina Commedia published in (I think) 1972. (There's another, older, one with only Grandgent as editor.)
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    DRAFT notes - the neologism "trasumanar" in canto 1 of Paradiso (to go beyond the human). Why did Dante coin this new word? At this time in his day.Some of the metaphors sound somehow mixed or even wrong: In the Tuscan, "nel lago del cor m'era durata". Does the "hardening lake of my heart" prefigure the revelation at the end of the Inferno that its deepest pit is frozen? Is the not-burning, a pious reader surprise?
  • Rating: 3 out of 5 stars
    3/5
    In finally sitting down and reading the entire Divine Comedy, I can now see why The Inferno is usually separated from Purgatorio & Paradiso. The Inferno is captivating and paints vivid pictures of what Dante &. Virgil are seeing and experiencing. However Purgatorio & Paradiso seemed to lack this each in their own way. Purgatorio was still able to paint the pictures but not quite as vividly. Perhaps the subject matter was not as captivating as well. Dante certainly had the gift of making Purgatory feel not too bad but also not too good. In Paradiso we switch guides from Virgil to Beatrice. It is then that Dante seems to loose his focus on his surroundings and turns toward fauning over Beatrice's beauty. I figured that the Canto with God in it would have been a bit more powerful & profound. Lucifer's appearance was more awe inspiring than God's. Don't get me wrong, I give credit to the absolute classic that this work is, however I think there are some issues with it from a reader's standpoint. When all of the action is over in the 1st portion of the book it becomes a chore to finish reading it. All-in-all this entire work was beautifully written in the terza rima rhyme scheme which adds a bit of romance to every line read. I have to mention that I think it's funny how people get the details of this work confused with The Holy Bible. There in itself stands testement to how amazing this work has been throughout history. Despite my personal issues with reading it I am honored to have read such famous and renouned piece of historical literature.
  • Rating: 1 out of 5 stars
    1/5
    Dante’s famous The Divine Comedy lies at the intersection of art and theology. I love artful renditions of theology. Further, it is known as the best work of poetry ever to grace the language of Italian. Therefore, I decided to look for a good translation. I’ve enjoyed Longfellow’s poetry in the past, and when I saw that he undertook an adaptation, I chose to give it a go.Unfortunately, Longfellow seemed to stick a little too close to the Latin roots of the original Italian. Many English words seemed to represent Latinized English rather than modern Anglo English. Dante wrote in the vernacular, not in Latin, the language of scholars. The result? This translation seems to consistently choose words that confuse the reader more than convey to her/him the spirit of Dante’s language. The artfulness of Dante’s original is maintained, especially in consistent alliterations. However, entirely gone is Dante’s appeal to the people.The vivid, memorable scenes of the Inferno are lost in Longfellow’s poetic sophistication. Having read widely in history, I’m quite used to archaic writing. This work, however, takes archaisms to a new standard. Entire sentences are rendered in a Victorian manner that is based on classical languages instead of common English. The result deludes rather than enlightens. Again, this was not Dante’s intent.Yes, Longfellow was a professor of Italian at Harvard. Yes, he is an acclaimed poet, one of the best that America has ever produced. This work does not bring the best outcome from his skill. He appeals to a highbrow readership whose style was more in vogue during his century. It’s out of touch with modern sentiment, and it’s out of touch with Dante’s appeal to the masses. Dante may guide us from Hades through purgatory and into paradise; unfortunately, Longfellow’s ethereal language does not convey the beauty of the original, and as such he leaves us in the hell of ignorance instead of the heavenly bliss of true knowledge.If you want to experience Dante’s beautiful imagery, try another translation. There exist plenty that do the trick. Longfellow’s translation requires a nearby dictionary and plenty of stamina.
  • Rating: 2 out of 5 stars
    2/5
    Siempre creí que como este libro es un clásico de la época medieval iba a ser aburrido, pero no es así. Esta claro que no es una lectura sencilla. Utiliza demasiadas figuras muy rebuscadas y para comprenderlas se debe de tener un amplia conocimiento de la cultura occidental, principalmente de la religión, los personajes bíblicos y la mitología latina. También es necesario conocer de la sociedad en la que Dante vivía. Sin embargo, siempre que lograba entender una figura especialmente rebuscada sentía que era un gran logro. Para este libro me ayudó mucho el prólogo que hablaba de los números que están presentes en la obra, aunque supongo que si hubiera leído una edición con anotaciones se me hubiera hecho más fácil. A veces puede ser tedioso, pero en general es una buena novela y una lectura compleja
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    I've been lost in the forest before. The worst that has ever happened to me was a bit of confusion and a late supper.When Dante got lost ..."Midway upon the journey of our lifeI found myself within a forest dark,For the straightforward pathway had been lost.Ah me! how hard a thing it is to sayWhat was this forest savage, rough, and stern,Which in the very thought renews the fear."(Inferno, I:1-6)Instead of making it home for dinner, he took an epic journey through hell, purgatory, and heaven. He begins in fear, he ends in love:"The Love which moves the sun and the other stars" (Paradiso, XXXIII:145).I've been meaning to read this classic for years. When I saw Barnes & Noble's beautiful leather-bound edition, I couldn't resist.Reading it was a challenge. It's not every day you read a Nineteenth century English translation of a Fourteenth Century Italian text in verse! With the help of a dictionary app and SparkNotes, I fell into the rhythm of the poem and began to understand it. Reading the text aloud (even muttering the cadence under my breath) helped immensely.I'm not qualified to comment on the literary merit of this classic, or the translation. I'll keep my comments to theological issues.*** Go to Hell! ***Dante wrote his masterpiece in exile. He found himself on the wrong side of political power and was banished from his home in Florence on trumped-up charges (xi).The Germans have a word, schadenfreude, which refers to the joy taken at someone else's misfortune. It's not a very flattering quality, but one Dante seems to enjoy. When he arrived in the sixth circle of hell, he wandered around tombs that held heretics who were tortured."Upon a sudden issued forth this soundFrom out one of the tombs; wherefore I pressed,Fearing, a little nearer to my Leader.And unto me he said: "Turn thee; what dost thou?Behold there Farinata who has risen;From the waist upwards wholly shalt thous see him."(Inferno X:28-33)The character from the crypt was none other than Farinata, his real life political enemy. What do you do with a political enemy from earth? Stick him in your literary hell! This is where an annotated text is very helpful (unless you're up-to-date with the people of Fourteenth Century Florence).Unfortunately, Dante's pattern for dealing with some of his enemies has been followed many times in church history. Instead of doing the hard work of loving your enemy, it's easier to just demonize him.*** Highway to Hell ***My edition of The Divine Comedy is filled with illustrations from Gustave Doré. These illustrations taught me something: hell is far more exciting and interesting than heaven. Inferno is far more frequently and graphically illustrated than Paradiso.This attitude—the idea that heaven is boring and hell is exciting—is still around. Perhaps AC/DC popularized it the best:"Ain't nothin' that I'd rather doGoin' downParty timeMy friends are gonna be there tooI'm on the highway to hell"Dante's hell is full of all sorts of interesting (if sadistic) tortures. Some people are burned alive, some turn into trees whose limbs are pecked at by Harpies, some are boiled alive in a river of blood, some are shat upon. Literally. Poop falls from the sky. I'm sure a psychiatrist would have a field day with Dante!If you squint, you can read this torture as divine justice in the light of God's holiness. Realistically, it's another sad example of schadenfreude. Someone needs to go back in time and give him a copy of VanBalthasar's Dare We Hope?*** Disembodied Heaven & the Impassable Deity ***I always knew that I disagreed with Dante's view of hell. I was surprised by how much I disagreed with his heaven—and his Trinity!Dante's God is an Aristotelian construct mediated by Aquinas:"O grace abundant, by which I presumedTo fix my sight upon the Light Eternal,So that the seeing I consumed therein!...Substance, and accident, and their operations,All infused together in such wiseThat what I speak of is one simple light....Withing the deep and luminous substanceOf the High Light appeared to me three circles,Of threefold color and of one dimension,"(Paradiso XXXIII:82-84, 88-90, 115-117)God, for Dante, is an immovable point of perfect light. Three circles symbolize the Trinity, with three different coloured lights. All manifold colours emanate from this point. The heavenly spheres (the planets), all rotate around this point as do the various levels of heavenly worshipers. There is nothing to do in heaven but to be consumed in contemplation.That sounds spiritual, but it's nowhere near biblical. Biblical metaphors include a throne with a blood-stained lamb. Biblical metaphors speak of a river with trees of life lining the banks. Dante's God is a philosophical idea. I'll stick with the Holy One of Israel who breathed his breath into this dust and called it good.Dante's Divine Comedy is a challenging and interesting work to read. Just don't confuse literature with theology.
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    Hell is fun! in book form.
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    After a run of newer contemporary novels it can be refreshing to throw oneself into a classic, and it was something of a relief for me to delve into something with a meaty history—and Dante’s Inferno definitely has a meaty history! The Inferno is one of those books that you can’t read without feeling that you’re part of something. It references so many works of literature, and has itself been referenced by so many later works, that just reading it makes you feel a part of something. (It also makes you somehow feel both inadequate and incredibly intelligent all at the same time.) The New American Library version that I read contains a plethora of distracting but helpful footnotes, and John Ciardi’s translation is lyrical and accessible. The book was not nearly as daunting as I thought it would be. The political references are impossible to completely wrap your head around (even with the footnotes,) but once you get past those the story itself is enlightening, disturbing, thought-provoking, and amazingly easy to understand.
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    eBook

    Perhaps this was not the best choice of a book to read at the gym. That decision was certainly not helped by the fact that the eBook version I read had no footnotes.

    I'd read the Inferno before, but never Purgatorio or Paradiso, and I was a little disappointed that the physicality I admired so much in the first part was slowly phased out as the poem went on. I suppose Dante was making a point about the difference between the physical world and his relationship to god, but what was so impressive about the Inferno was how he charged a discussion of ideas and morality with a concrete dimension. He made the abstract real.

    This was carried over into Purgatorio, although to a lesser extent, but a significant portion of Paradiso seemed to be about his inability to fully render his experience. This seemed to me to be a structural flaw, as we are suddenly asked to once again perceive abstract concepts in an abstract way, and it seems a huge let down.

    Or maybe I just needed footnotes to explain it to me.
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    I find this among the most amazing works I've ever read--despite that the work is essentially Christian Allegory and I'm an atheist. First and foremost for its structure. Recently I read Moby Dick and though it had powerful passages I found it self-indulgent and bloated and devoutly wished an editor had taken a hatchet to the numerous digressions. There is no such thing as digressions in Dante. I don't think I've ever read a more carefully crafted work. We visit three realms in three Canticas (Hell, Purgatory and Heaven) each of 33 cantos and in a terza rima verse in a triple rhyme scheme. Nothing is incidental or left to chance here. That's not where the structure ends either. Hell has nine levels, Purgatory has seven terraces on its mountain and Heaven nine celestial spheres (so, yes, there is a Seventh Heaven!) All in all, this is an imaginary landscape worthy of Tolkien or Pratchett, both in large ways and small details. I found it fitting how Dante tied both sins and virtues to love--a sin was love misdirected or applied, and the lower you go in hell, the less love there is involved, until at the lowest reaches you find Satan and traitors encased in a lake of ice. Then there are all the striking phrases, plays of ideas and gorgeous imagery that comes through despite translations. This might be Christian Allegory, but unlike say John Bunyan's Pilgrim's Progress it's far from dry or tedious and is full of real life contemporaries of Dante and historical figures. There are also Dante's guides here. His Virgil is wonderful--and the perfect choice. The great Latin poet of the Aeneid leading the great Italian poet who made his Tuscan dialect the standard with his poetry. Well, guide through Hell and Purgatory until he changes places with Beatrice. Which reminds me of that old joke--Heaven for the climate--Hell for the company.And certainly Hell is what stays most vividly in my mind. I remember still loving the Purgatorio--it's the most human and relatable somehow of the poems and Paradise has its beauties. But I remember the people of Hell best. There's Virgil of course, who must remain in limbo for eternity because he wasn't a Christian. There's Francesca di Rimini and her lover, for their adultery forever condemned to be flung about in an eternal wind so that even Dante pities them. And that, of course, is the flip side of this. Dante's poem embodies the orthodox Roman Catholic Christianity of the 1300s and might give even Christians today pause. Even though I don't count myself a Christian, I get the appeal of hell. In fact, I can remember exactly when I understood it. When once upon a time I felt betrayed, and knew there was no recourse. The person involved would never get their comeuppance upon this Earth. How nice I thought, if there really was a God and a Hell to redress the balance. The virtue of any Hell therefore is justice. These are the words Dante tells us are at hell's entrance.THROUGH ME THE WAY INTO THE SUFFERING CITY,THROUGH ME THE WAY TO THE ETERNAL PAIN,THROUGH ME THE WAY THAT RUNS AMONG THE LOST. JUSTICE URGED ON MY HIGH ARTIFICER;MY MAKER WAS DIVINE AUTHORITY,THE HIGHEST WISDOM, AND THE PRIMAL LOVE. BEFORE ME NOTHING BUT ETERNAL THINGSWERE MADE, AND I ENDURE ETERNALLY.ABANDON EVERY HOPE, WHO ENTER HERE.It's hard to see Dante's vision matching the orthodox doctrine as just however, even when I might agree a particular transgression deserves punishment. Never mind the virtuous and good in limbo because they weren't Christians or unbaptized or in hell because they committed suicide or were homosexual. And poor Cassio and Brutus, condemned to the lowest circle because they conspired to kill a tyrant who was destroying their republic. My biggest problem with hell is that it is eternal. Take all the worst tyrants who murdered millions, make them suffer not only the length of the lifetimes of their victims but all the years they might have had, I doubt if you add it up it comes to the age of the Earth--never mind eternity. Justice taken to extremes is not justice--it's vindictiveness and sadism. Something impossible for me to equate with "the primal love." Yet I loved this work so much upon my first read (I read the Dorothy Sayers translation) I went out and bought two other versions. One by Allen Mandelbaum (primarily because it was a dual language book with the Italian on one page facing the English translation) and a hardcover version translated by Charles Eliot Norton. Finally, before writing up my review and inspired by Matthew Pearl's The Dante Club, I got reacquainted by finding Longfellow's translation online. Of all of them, I greatly prefer Mandelbaum's translation. The others try to keep the rhyming and rhythm of the original and this means a sometimes tortured syntax and use of archaic words and the result is forced and often obscure, making the work much harder to read than it should be.
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    There is so much going on in The Divine Comedy that one reading is not enough to try to comprehend this book. Someone could, and I am sure many have, spend a lifetime reading and studying this.
  • Rating: 3 out of 5 stars
    3/5
    The Divine Comedy is a long, narrative poem in three parts that tells of the still living Dante's visit to Hell and Purgatory, guided by the poet Virgil and ascension to Paradise, lead by his ideal woman, Beatrice. The author uses allegory to describe the journey of the soul toward God, and on the way reveals much about his own scientific andpolitical idealogies and medieval Christian theology. In The Inferno, the underworld is rife with a variety of mythological creatures. Dante is able to meet with the damned, including a number of prominent figures in history and literature, as well as his own personal acquaintences. There are nine concentric circles of Hell, where deeper levels house greater sinners and punishments. Satan is bound in a lake of ice in the deepest circle at the center of the Earth. In Purgatorio, Dante climbs through the seven terraces of mount Purgatory, each housing penitents guilty of one of the seven deadly sins. He joins the penitents in their pilgrimmage and purges himself of sin in order that he might see his beloved Beatrice and ascend into Heaven. Dante and Virgil meet many souls along the way who are surprised to see the living Dante among them. As a resident of Limbo, Virgil takes his leave before the ascension into heaven. Beatrice meets Dante and guides him through the nine celestial spheres. Dante discovers that all souls in Heaven are in contact with God and while all parts of heaven are accessible to the heavenly soul, its ability to love God determines its placement in heaven. The Paradiso is a poem of fullfilment and completion and, contrary to The Inferno, does have a happy ending fitting of the title, Comedy.I tried reading a few different translations but preferred those that were more prose than poetry. If my first language was Italian I'm sure I would have enjoyed the original terza rima rhyme scheme, but any attempt at a similar rhyme scheme in English just doesn't work for me. Sadly, I found The Inferno and Purgatorio to be the most interesting realms of Dante's visit, but I'll chalk that up to the nature of Heaven being beyond our human ability to even imagine. I would hate to be one of the many whose sins were called out by the author so blatantly, but I have to admit that if the work were contemporary I might even find it humorous at times. At least I would be able to relate better. Overall it is an interesting and fairly quick read (if you skip all of the footnotes and commentary that take more lines than the poem itself) that I would recommend to anyone curious about this acclaimed work of literature.
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    This is the sort of work that seems beyond review. It is a classic of the highest order, one which I have only just scratched the surface. From even the barest reading, it is obvious that this work would reward close study and careful consideration. As someone who is not a specialist in poetry, particularly of this era, Christian theology, or the historical context, I can only record my impressions as someone reading this for its literary value. This review is based on the Everyman's Library edition of the Divine Comedy, which includes the Inferno, Purgatorio and Paradiso. It is translated by Allen Mandelbaum. I found the translation pleasurable to read, and it shows through some of Dante's poetry. Having heard readings of it in its original language, I can hardly imagine any translation really capturing its poetic brilliance, but such is the challenge facing all translations of poetry. While I cannot compare it with other translations, I did find this one an enjoyable experience to read.This edition also contains extensive end notes throughout. Unless one is steeped in the theology and history, this work would be impenetrable without these notes. Dante is constantly alluding to individuals of historical note (often only within his context), the political rivalry between the Black and White Guelphs plays an important role and the work is rife with symbolism (beyond the obvious punishments detailed in the Inferno!). Further, and most importantly, Dante is engaged with the philosophical and theological debates of the day, and he tries to defend certain positions in this work. I would have been lost without the notes here. Indeed, one of the most rewarding things about reading the poem is learning about the history and philosophical/theological context. Reading an edition without extensive notes not only makes the text more difficult to understand for a modern reader, but deprives one of one of the most rewarding experiences in reading it.The Inferno is the most famous of the three books, and it is no small wonder why. Dante's depiction of the levels of hell is riveting and powerful. The imagery throughout is engrossing. It is interesting, however, that Dante recognizes that his abilities to describe, in imagistic terms, what he observes diminish as he rises through Pugatory and Heaven. He consistently invokes higher and higher deities to help him match these sights poetically. Yet, taken in the imagery of the poem, none of the works is more immediately powerful than the Inferno. One of the most interesting aspects of the poem is how Dante rises to meet this challenge. While in the Inferno, Dante is able to describe all manner of punishment and pain, his descriptions of heaven often turn on the blinding nature of its beauty. Its beauty is such that his eyes fail, and the correspondingly imaginative nature of his poetry falls short. He compensates by revealing the beauty of his heaven in other ways. Most notably is that he does so by showing how the divine nature of heaven can meet all of his questions and intellectual challenges. The joy and beauty of heaven is revealed in its ability to provide rational coherence. While I may be over-intellectualizing Dante here (I am no scholar of this material), it was the intellectual nature of his work that really struck me.One final portion of the work that I found particularly moving is that Dante is a human being observing what he does, and this comes through in his emotions and questions most of all. Though he recognizes that the punishments of hell must be just (because they are divine justice), he pities those who suffer them. I wrestled with the same questions, and the reader cannot help but feel sympathy for these souls as Dante describes their punishments. Dante is our guide through these questions, and even if I as a reader am less than satisfied with the answers Dante comes with, he struggles with them. It is not merely a description and celebration of the divine, but rather a real struggle to understand it, and reconcile it to our own conception of justice and the world. This makes the work an interactive intellectual exercise, one works on the same problems that Dante does.
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    Personally, I'm a bit of a purist. I was halfway through the Inferno section when I looked into the details behind the translation. The problem with translating a rhyme from one language to another--and keeping the phrase rhymed--required the translator to completely butcher both the wording of the original and the English language as a whole. At times, whole lines are added to the cantos that were not even in the original Italian version. I'm not touching it until I find a non-rhyming version that is more directly translated from the original.But still, it's a good read, so 4 stars.
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    I've read the book twice. First time I got lost after Purgatorio, second time I finished with astounding understanding even amazed myself. The book is more than just an imaginary piece of work. It was Dante's spiritual journey in his own understanding, marvelously relevant to anyone who is in his/her own pursuit. The book even violently shook me during my darkest spiritual struggle... Besides that, the structure, philosophy, language, you can never finish reading Dante.
  • Rating: 5 out of 5 stars
    5/5
    The edition I'm reading is Cary's, and, while I appreciate his command of iambic pentameter, I find him much harder to follow than Mandelbaum. I would recommend Cary or Longfellow for poetry, and Mandelbaum for comprehension, if given the choice between various translations.As for the actual book itself - well, it's the Divine Comedy. It's amazing. The Inferno is my favorite of the three, with the sheer of joy of Paradiso bumping it up to second. Purgatorio is the last of the three, because it drags a bit more than the other two. I wish I could go back and read this with a literature class or something, so that I could catch all the allusions and references - not being an Italian contemporary of his leaves quite a bit of the book stuck in obscurity, but I imagine that's easy remedied with a competent Virgil of your own to guide you through it.
  • Rating: 4 out of 5 stars
    4/5
    This Allegory is the completed works of Dante transgressing the three stations (hell, purgatory, and paradise) in a way where one can truly understand the pain and suffering he went through to literally discover himself. The Divine Comedy is still to this day a highly read book by all ages and should continue to be so. With this take on the Allegory however did not follow the original Italian Vernacular and there by took away the authenticity of the epic.

Book preview

Jumalainen näytelmä - Eino Leino

The Project Gutenberg EBook of Jumalainen näytelmä I-III, by Dante

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Jumalainen näytelmä I-III

Author: Dante

Release Date: June 8, 2004 [EBook #12546]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK JUMALAINEN NÄYTELMÄ I-III ***

Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed Proofreaders

JUMALAINEN NÄYTELMÄ I-III

Kirjoittanut Dante

Suomentanut Eino Leino

Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1912.

Eino Leino sai tämän teoksen suomentamista varten avustusta suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista.

Esisana

Tämän runoteoksen käännös on toimitettu Brunone Bianchin julkaiseman ja selittämän »Divina Commedian» yhdennentoista painoksen mukaan, joka ilmestyi Firenzessä v. 1896, Successori le Monnier'in kustannuksella. Selityksiin nähden on seurattu pääasiallisesti Otto Gildemeisterin erinomaisen saksankielisen käännöksen neljättä painosta vuodella 1905, ilmestynyt J.G. Cottan kirjakaupan kustannuksella.

Loppusoinnut, joilla suomentaja oli työnsä alottanut, ovat jätetyt pois osaksi siitä syystä, että käännös täten on voinut tulla tarkemmaksi ja sananmukaisemmaksi, osaksi siitä, että ne suomenkielessä tuskin olisivat teoksen runollista arvoa saati sitten sen hartautta ja vakavaa mahtipontta lisänneet, osaksi siitä, että suomentaja on arvellut kielen muiden runokaunisteiden, kuten alkusoinnun ja ennen kaikkea poljennon, riittävän tässä tapauksessa alkutekstin ankaraa runollisuutta tulkitsemaan. Tämä on ollut myös »Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston» kaunokirjallisen osaston mielipide.

Mainitun rahaston puolesta on käännöksen tarkastanut toht. Oiva Tallgren, jonka monista tunnollisista, sattuvista ja mitä herkimmällä tyyliaistilla tehdyistä huomautuksista täten pyydän lausua sulimmat kiitokseni.

Saman kiitoksen pyydän osottaa Edistämisrahaston kaunokirjalliselle osastolle kokonaisuudessaan, etenkin sen jäsenille prof. O.E. Tudeerille, toht. E.A. Tunkelolle ja Juhani Aholle, jotka kukin ovat osia tästä käännöksestä tarkastaneet ja sen suorittajaa erinäisillä huomautuksilla opastaneet.

Helsingissä 17 p. kesäk. 1912

EINO LEINO

JUMALAINEN NÄYTELMÄ: HELVETTI

Ensimmäinen laulu

Elomme vaelluksen keskitiessä[1] ma harhaelin synkkää metsämaata[2] polulta oikealta poikenneena.

Ah, raskasta on sanoa kuink' oli tuo salo kolkko, autio ja sankka! Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ei kaameampi itse kalma liene; mut koska hyvää myös ma löysin sieltä, kuvata muutkin tahdon tapaamani.

En tiedä, kuinka tuonne tullut olin; niin horroksissa ollut lien ma silloin, kun jätin, koito, tien ma todellisen.

Mut päästyäni juureen kummun, missä tuo laakso loppui, jonka kauhistukset sydämen multa oli lävistäneet,

ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti säteissä tuon jo tähden,[3] kaikki joka jokaista tietä ohjaa oikeahan.

Tyventyi silloin hiukan pelko multa, mi pauhas sydämeni järvell' äsken, kun vietin kauhun yötä kaameata.

Mut niinkuin se, mi vielä huohottaen mereltä päässyt juur' on rantamalle ja katsoo taapäin vettä vaarallista;

niin sielunikin, hädissänsä vielä, taa kääntyi katsomahan paikkaa, joka ei salli elää kenenkään. Kun olin

ruumistain väsynyttä virkistänyt, taas nousin vuoren jylhän jyrkännettä alemman aina lujaan lyöden jalan.

Mut katso! Vuorenrinteen alkupäässä sai siro, nopsa pantteri[4] mua vastaan, min verho oli talja täplikkäinen.

Ei väistynyt se eestä silmieni; ja siihen määrään esti tieni, että jo monta kertaa taaksepäin ma käännyin.

Ol' aika aamun varhaisen. Nous Päivä taivaalle kaikkein niiden tähtein kanssa, jotk' oli seurassaan, kun ensi kerran

loi Taivaan Rakkaus kiertoansa käymään nää kauniit kappaleet. Siks syyn jo luulla pedosta hyvää kaunis-karvaisesta

soi aika armas vuorokauden, vuoden. Mut silti ollut taas en säikkymättä, kun näön uuden, jalopeuran, näin ma;

tuo ilmestyi ja tuli vastahani päin pystyin, nälästä niin raivokkaana, tuost' että ilma tuntui vapisevan.

Ja suden näin, mi laihuudessaan näytti himojen kaikellaisten täyttämältä; se monen elämän jo katkeroitti.

Tuo niin mun toperrutti kammollansa, näkönsä jota mulle huokui, että kadotin toivon päästä kukkulalle.

Ja kuin on voiton kilpa jollakulla ja saapuu aika häviönkin hälle, min mieli murtuu, sydän itkee silloin,

niin mulle peto rauhaton tuo teki, mi käyden vastahani verkallensa mun tunki sinne, kuss' on Päivä vaiti.

Alemma noin kun aina vierin, sattui silmiini miesi, jolta vaitiolo jo pitkä näytti kielen kangistaneen.

Tuon koska erämaassa autiossa ma näin, »Mua sääli», hälle huusin, »kuka lienetkin, ihminen tai varjo vainen!»

Hän vastas: »Olin ihminen, en ole, mun oli taatto, maammo Mantovasta, isäini luita maa Lombardian painaa.

Sub Julio ma synnyin,[5] vaikka myöhään, näin hyvän Augustuksen aikaan Rooman jumalten vääräin vielä vallitessa.

Mies runon olin, lauloin hurskahasta Ankiseen pojasta, mi jätti Troian, kun Ilion ylväs hiiltyi raunioina.

Mut sa miks palaat kovan onnen paikkaan? Miks et sa nouse vuorta valoisata, mi alku on ja aihe kaiken ilon?»

»Vergilius olet siis, tuo lähde, josta jokena vierii sanantaito kirkas!» hänelle virkoin otsa ujostuen.

»Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden, lue hyväksein nyt pitkä into, rakkaus, joll' olen teostasi tutkistellut.

Mun mestarini oot, mun tekijäni: sinulta yksin oppinut ma olen sen tyylin kauniin, jok' on kunniani.

Näe peto, jonka tähden käännyin; auta sen ohi mua, viisas kuulu! Multa se vapisuttaa poven ynnä ponnen.»

»Sun paras ottaa onkin suunta toinen», hän vastas, nähdessään mun kyynelöivän, »jos päästä aiot erämaasta tästä.

Näät juuri peto tuo, min vuoksi huudat, ei laske ketään tielle oikealle, vaan estää jokaista, sikskuin hän sortuu.

Sen luonto on niin pahansuopa, häijy, ett'ei sen täyty himo herja koskaan, vaan syötyään se kaht' on nälkäisempi.

Se moneen eläimeen on sekaantunut, on sekaantuva vielä moneen, kunnes tulevi jalo Koira[6] turmaks sille.

Tää kultaa, maista mammonaa ei etsi, vaan viisautta, rakkautta hyvää; välillä siinnyt on hän Feltron[7] kahden.

Italia-raukan on hän vapauttava, maan, jonka vuoks Camilla[8] impi kuoli, sai surman Euryalos, Turnus, Nisus.

Ajava kaupungista kaupunkihin hän sutta tuota on Infernoon saakka, mist' ensi kateus sen irti päästi.

Siks katson ynnä uskon parhaaksesi, mua että seuraat; oppaas olla tahdon ja johtaa sinut paikkaan ikuisehen,

ja jossa kuulet epätoivon huudot, näät henkein muinaisien kärsimykset, todistavaiset toista kuolemata.

Näet nekin, jotka tyytyväiset ovat tulessa, koska heill' on toivo päästä ees kerran asuntoihin autuaitten.

Mut noihin jos sa nousta tahdot sitten, mua arvokkaampi sinut sielu kohtaa, min huomaan jätän sun, kun itse eroon.

Näät Keisari, tuon korkeuden Herra, ei salli, koska kapinalla koetin, lakinsa väistää, mun sua sinne johtaa.

On hänen kaupunkinsa kaikkialla ja kaikkialla vallitsee hän; suuri ah, autuus, tulla valituksi sinne!»

Ma hälle: »Kautta Jumalan sen, jota et tuntenut, sua Runoniekka, pyydän, pahaa ja pahempaa mun välttääkseni,

mun että johdat paikkaan, josta puhuit, ja näytät mulle pyhän Pietron portin ja kurjat, joiden kärsinnästä kerrot.»

Hän lähti, hänen jäljessänsä minä.

Toinen laulu

Jo päivä painui, hämy illan lankes, vapautti vaivoistansa luodut kaikki, maan päällä jotka asuvat ja ovat.

Ma yksin valmistauduin kestämähän niin sotaa tien kuin säälin; nyt on muisti mik' erhettyne ei, sen kuvaileva.

Mua Musat auttakaa ja ylväs henki! Oi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma, on aika aateluutes ilmoittua!

Näin aloin: »Runoniekka, oppahani, mun katso kuntoani, liekö luja, sa ennen kuin mun johdat yöhön jylhään.

Sa sanot, että Silviuksen isä,[9] näyssä ei, vaan vielä täysin aistein vaelsi valtakuntaan ijäisehen.

Jos Herra, vastustaja kaiken pahan, hänt' auttoi, muistain, mitä mahtavata hänestä johtuis, keitä, kuinka suurta,

niin myöntää järkeni sen oikeaksi: isäksi Rooman, Rooman vallan oli valittu hänet Tulitaivahassa.

Ne molemmat, mun totta haastaakseni, pyhäksi paikaks säättiin sille, joka suurimman Pietarin on jälkeläinen.

Retkellä tällä, mistä kiität häntä, hän tuta sai ne seikat, joissa piili syy hänen voittonsa ja paavinviitan.

Myös saapui sinne Vas electionis[10] tukea noutamahan uskoon siihen, mi juur' on alku pelastuksen polun.

Mut ma miks sinne käyn? ja ken sen sallii? Aineias en, en Paavali lie, heihin en itse itseäin, ei muutkaan vertaa.

Siks jos ma tuolle taipaleelle myönnyn, ma pelkään, että on se taival turha; sa viisas, enemp' ymmärrät kuin puhun.»

Ja niinkuin se, mi tahdo ei, jot' tahtoi, ja tuumain uutten vuoksi mieltään muuttaa, niin että jättää koko alkamisen;

ma niin tein rantamalla synkeällä, näät harkiten ma aikomuksen jätin, johonka ensin olin ollut nopsa.

»Sanasi oikein tajunnut jos olen», minulle vastasi tuon Suuren varjo, »povessas pelkuruus nyt vallitsevi,

tuo, joka usein ihmisen niin iskee, ett' aikeen jalon jättää hän kuin eläin, kun silmät oikein eivät nää yön tullen.

Täst' että pääsisit sa pelvostasi, siis kerron, miksi saavuin, minkä kuulin, kun ensi kerran sua surkuttelin.

Ma epäröitsevien joukoss' olin, mua Nainen[11] kutsui autuas ja kaunis, niin että pyysin häntä kestämähän.

Kuin silmät sen ei aamutähti loista, solisi sorja, enkel-kirkas kieli näin mulle suloisesti, hiljaa haastain:

'Oi sielu seijas sa mantovalainen, min maine vielä maailmassa soipi ja soipa on maailmanloppuun saakka,

mun ystäväni, vaan ei onnen, harhaa nyt astuessaan vuorta autiota, niin ett' on pelko hänet käännyttänyt;

ja pelkään, että niin on erheen vanki, mikäli kuullut olen taivahassa, ett' apuun lähtenyt lien liian myöhään.

Nyt mene, käytä sanaas ynnä muuta, mi olla saattaa pelastukseksensa, hänt' auta niin, ma että lohduttaudun.

Beatrice on se, joka käskee sua; ma tulen sieltä, jonne jälleen halaan: lähetti Lempi näin mun haastamahan.

Kun eessä Herrani taas seison, hälle nimeäs usein mainin ylistäen.' Hän vaikeni, ja sitten aloin minä:

'O nainen siveä, min kautta yksin inehmon heimo kohoo kaiken yli tarhoissa taivaan pieni-piirisimmän.

Niin mua miellyttää sun määräykses, ett' tehty jos jo ois, ois myöhää mulle; enempi ei sun tarvis haastaa. Mutta

syy mulle virka, minkä vuoks et säiky sa alas tulla tähän keskuksehen paikasta, jonka laajuuteen jo halaat?'

'Kun tiedustaa noin tarkoin tahdot tuota', hän lausui, 'kerron lyhyesti sulle, ma miks en pelkää alas tulla tänne.

Ne seikat yksin ovat peljättävät, joill' onpi valta vahingoittaa toista; muut seikat eivät, niit' ei säikkymistä.

Jumala tehnyt, hälle kiitos, minut[12] niin on, mua ettei koske kurjuutenne, ei yllä minuun tuli tuskan tämän.

Taivaassa Neitsyt sulo on, mi säälii niin retkes vaivaa, johon käsken sua, hän että lientää kovaa tuomiota.

Lucian puolehen hän kääntyi, pyysi: 'Nyt uskollises tarvitseepi sua, ma hänet suljen sinun suosioosi.'

Lucia, vihollinen kaiken julman, nous, saapui paikkaan, missä istuin minä yhdessä Rakelin, tuon vanhan, kanssa.

Hän näin: 'Beatrice, tosi kiitos Luojan, miks auta häntä et, mi niin sua lempi, hän että jätti rahvaan raa'at laumat.

Sa etkö kuule vaikerrusta kurjan? Nää etkö, kuin hän kera kuolon sotii joella,[13] jost' ei kehumista meren?'

Niin nopsa kukaan vuoks ei hyödyn maisen tai vuoksi vaurion, mi häntä uhkaa, kuin minä, kuultuani moiset sanat.

Sijaltain autuaalta tänne astuin, puheesi voimaan luottaen, mi sulle ja kuulijoillesi on kunniaksi.'

Noin mulle haasteli Beatrice, nosti silmänsä kirkkahat ja kyyneltyvät; se entistäin mun teki nopsemmaksi.

Ja tulin luoksesi, niinkuin hän tahtoi, pedolta pelastin sun tuolta, joka ties sulki kaunihille kukkulalle.

Siis mikä nyt? Miks, miksi viivyttelet? Niin suuri miks on mieles arkuus? Miksi ei sulia uljuutta, ei rohkeutta,

kun kolme Naista armon-autuasta sinua huoltaa kartanoissa Taivaan ja puheeni niin paljon hyvää lupaa.»

Kuin kukat, sulkeuneet ja kumartuneet yökylmän alla, paistaessa päivän taas kaikki aukee, kohoo korressansa

niin kävi kuntoni nyt uupunehen, ja sydämeeni uljuus moinen syöksyi, ma että aloin vapahalla miellä:

»Ah, armiasta, joka auttoi mua, ja sinä, ystävä, mi kuulit heti totuutta sanain sulle lausuttujen!

Mun sydämessäin halun moisen matkaan sa olet puheellasi synnyttänyt, ma että ensi aikeeseeni palaan.

Siis yks nyt olkoon tahto kumpaisenkin, sa saattaja, sa Mestari, sa herra!» Näin lausuin. Läksi hän; ja astumahan

tiet' aloin vaikeaa ja vaarallista.

Kolmas laulu

Ma johdan kaupunkikin kärsimyksen, ma johdan tuskaan iankaikkisehen, ma johdan kadotetun kansan joukkoon.

_Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni: loi minut jumalainen Kaikkivalta ja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus.[14]

Mua ennen luotua ei ollut mitään, ijäistä vain, myös itse kestän iki: ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää_.

Nää sanat, synkin värein kirjoitetut, näin päällä portin erään. Mestarille ma lausuin: »Ankara on aatos niiden.»

Hän mulle kokeneemman lailla haastoi: »Epäily kaikki pitää tässä jättää ja kuollut olkoon kaikki mielen pienuus.

Tää on se paikka, josta sulle puhuin, Nyt saat sä nähdä surevaiset kansat, jotk' ymmärryksen lahjan hukkasivat.»

Käteeni tarttui hän ja muoto tyynnä, niin mua rohkaisten, hän johti minut salaisten ongelmien sisäpuolle.

Soi siellä huokaus ja huuto, parku yön halki tähdettömän, tuska moinen, niin että ensin puhkesin ma itkuun.

Sekoitus kielten, kirot kauhistavat, sävelet vaivan, äänenpainot vihan, käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö sai aikaan pauhun, joka aina kiertää tään ilman ajattoman kautta, niinkuin käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.

Ja minä, päässä side kauhun, huusin: »Oi Mestari, mik' ääni tuo? ja keitä nuo, jotk' on niinkuin suuren tuskan orjat?»

Hän mulle: »Tää on tila kurja niiden kuolleiden onnetonten,[15] jotka eivät ansainneet moitett' eikä kiitostakaan.

Heill' osa enkeleitten on, jotk' eivät kapinass' olleet, eivät uskolliset, vaan itseksensä, irti Jumalasta.

Ei vastaan ota heitä taivas, ettei vähenis kauneutensa, ei Inferno, ett'eivät syntiset sais kunniata.»

Ma hälle: »Mestari, mik' on se vaiva, mi heidät saa näin suureen vaikerrukseen?» Hän vastasi: »Sen lyhyesti kerron.

Ei heillä kuolon toivoa; ja elo sokea tää niin halpa heist' on, että muu kaikk' on heille kadehdittavata.

Maailma heidän mainettaan ei muista, käy ohi heidän Oikeus ja Sääli: he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!»

Ma katsoin, näin ma lipun liehu-helman rataansa rientävän niin pikaa, että olevan näytti lepo outo sille,

ja jäljessä sen ihmislauma vieri niin laaja, ett'en luullut oisi koskaan manalan maille mennehen niin monta.

Kun tuntenut ma olin joitakuita, taas katsoin sekä näin sen miehen varjon, min heikkous vei luopumukseen suureen.[16]

Heti ma ymmärsin ja varma olin, tää että oli piiri pelkurien, joit' inhoo Luoja ynnä yönkin vallat.

Nuo raukat, jotka eläneet ei koskaan, olivat alasti, ja paljon heitä siell' ampiaiset sekä paarmat pisti.

Nää heidän kasvoistansa verta veti, sen kyynel-sekaisena iljettävät kokosi madot heidän jaloistansa.

Etemmä katsoin, näin ma kansanjoukon veen vankan vieremällä. Virkoin siksi: »Oi, Mestari, mun salli tietää, keitä

nuo ovat, mistä syystä tahtonevat niin pian kuin suinkin päästä poikki virran, mikäli tässä hämärässä näkee.»

Hän mulle: »Saat sa salat ilmi kohta, kun omat askeleemme seisahtuvat tuon murheellisen Akeronin rantaan.»

Häpesin silloin, alas painoin silmät, peläten vaivaavani puhein turhin; näin mykkinä me tultiin virran luokse.

Ja katso, meitä vastaan venhein sousi mies vanha, päässään aikakautten lumi, ja huusi näin: »Voi teitä, kurjat sielut!

Näe ette enää taivaankantta koskaan: ma teidät saatan virran tuollepuolen ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.

Ja sinä siellä, ihminen, mi elät, pois riennä täältä, tää on ranta kuolon!» Mut kun hän näki, etten poistunutkaan,

hän virkkoi: »Toinen valkama, tie toinen sun viep' on virran yli; keveämpi sua sinne kantamahan pursi sopii.»

Näin hälle opas: »Älä suutu, Karon, tää tahto siell' on, jossa voidaan kaikki, mit' tahdotaan. Ja muuta ällös kysy!»

Tyytyivät silloin posket haiveniset suon sinitumman laineen lautturilta, min silmäin ympäri yön liekit paloi.

Mut sielut nämä, uupuneet ja paljaat, värinsä vaihtain, hampain kalisevin nuo sanat julmat kuulivat. He kiros

Luojaansa, kiros äitiä ja isää ja ihmisheimoa ja paikkaa, aikaa ja siementä ja syytä syntymänsä.

Kaikk' yhdessä he, ääneen itkein, sitten rannalle saivat kamalalle, joka jokaista vartoo, ken ei pelkää Herraa.

Tulisin silmin heitä Karon tarkkaa, kokoilee kaikki purtehensa, selkään lyö sitä airollaan, ken vitkastelee.

Kuin syksyn lehdet, toinen toisen jälkeen, putoovat puusta, kunnes oksa yksin alasti katsoo maahan, jätteisiinsä,

niin Adamin myös siemen kehno: syösten rannalta yksitellen, seurasivat, kuin linnut kutsujaa, he Karonia.

Noin kulkevat he yli aallon tumman, ja ennen kuin on rantaan toiseen päästy, toisella uusi odottaa jo parvi.

»Mun poikani», soi ääni Mestarini nyt hellä, »näinpä joka maasta saapuu ne, jotka kuolee alla Herran vihan;

ne valmiit lähtöön ovat virran poikki, niin ajaa oikeus jumalainen heitä, ett' innoks heiltä itse pelko kääntyy.

Ei hyvä sielu koskaan kulje tästä; ja siks jos äreä on Karon sulle, voit tietää, mitä merkitsee se puhe.»

Sai sanoneeksi sen, kun seutu synkkä niin kovaan järkähti, sen muisto että mun vielä jähmettävi tuskan hikeen.

Maa kyyneleinen myrskynpuuskan purki ja povestansa punaliekin lietsoi, mi tajuttomaks minut tyrmistytti.

Ja kaaduin niinkuin nukkuvainen kaatuu.

Neljäs laulu

Syvästä unesta, mi päätäin painoi, mun nosti jyrähdys, ma pystyyn lensin kuin mies, mi väkivaltaisesti herää.

Taas auki levänneen loin silmäluomen kohosin, katsoin ympärille, että tulisin tietoon olopaikastani.

Ja totta, seisoin kuilun jyrkänteellä, äyräällä tuskanlaakson tuon, mi toistaa jylisten valitusta ääretöntä.

Niin syvä, synkkä, sumuinen ol' alho, ett' erottaa en mitään voinut sieltä, sen pohjaan vaikka painoin katseheni.

»Käykäämme sokeaan yön valtakuntaan», näin lausui Mestari, nyt kuolon-kalvas, »ma eellä astun, sinä seuraat mua.»

Ma hälle, nähdessäni kalpeutensa: »Kuin voin ma seurata, jos sun on kammo, sa ainoa, mi estät epäilyni?»

Hän mulle: »Vaiva niiden, jotka tuolla alhaalla ovat, kuvaa kasvoilleni tään säälin, jonka pelvoksi sa luulet.

Tie meill' on pitkä, siksi joutukaamme!» Näin haastoi hän ja minut johti piiriin[17] näin ensimmäiseen, joka kuilun kiertää.

Niin paljon kuin voi kuulemalta päättää, valitus siellä ei, vain huokaukset ijäti ilmaa vapisutti; johtui

surusta se, miss' ollut viel' ei vaivaa, min tunsi monet suuret laumat siellä, nuo lasten, naisten sekä miesten sarjat.

Taas haastoi hyvä Mestari: »Et kysy, keit' ovat henget, jotka täällä näet? Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,

nää ettei tehneet syntiä, mut riitä ei hyvättyönsä, koska kaste heiltä, sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.

Ne jotka ennen Ristin aikaa eli, osanneet palvella ei oikein Herraa; ja minä itse olen niistä yksi.

Tuon puutteen tähden, emme syystä muusta, olemme tuomitut, mut ainoastaan toivotta ikävöimään ijäisesti.»

Kun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi, näät monta tunsin miestä arvokasta, jotk' empi partailla tään esipihan.[18]

»Oi sano, Mestarini, herra, sano», ma virkoin, koska varmaks uskon tahdoin, mi voittaa voisi kaikki erhetykset;

»täält' eikö koskaan, omast' ansiostaan tai muiden, tullut autuaaksi kukaan?» Sanaini salamielen ymmärtäen

hän mulle: »Tulokas tääll' uusi olin, kun saapuvaksi tänne valtaherran[19] näin voiton seppeleillä seppelöidyn.

Hän täältä kantoi esitaaton varjon ja poikans' Abelin ja Noah'n sekä Moseksen, laille laatimalleen alttiin;

kuningas David, Abram, patriarkka, ja Israel kanss' isän ynnä poikain ja Rakel, palvelunsa pitkän palkka,

ja monta muuta, pelastuivat silloin. Sit' ennen, tiedä, ihmishenki ykskään ei ole täältä tullut autuaaksi.»

Näin hänen haastaessa emme hiljaa me seisoneet, vaan vaelsimme metsää, tarkoitan metsää monen vaisun vainaan.

Uneni jälkeen pitkä viel' ei taival meilt' ollut jäänyt taa, kun näin ma tulen mi valkas pimeyden puolipiirin.

Olimme siitä vielä matkan päässä, mut siksi liki, että saattoi nähdä siin' asuvaksi kansaa arvollista.

»Oi sinä, tieteen, taiteen kaiken tähti, keit' ovat nää, niin kunnioitut, että he täten muista täällä erotetaan?»

Hän mulle: »Maine, joka maailmassa soi heistä vielä, hankkinut on heille tään armon taivahaisen ynnä avun.»

Samassa kuulin äänen kaikuvaksi: »Suur' Runoniekka, sulle kunniata! taas varjos palajaa, mi poissa oli.»

Kun vaiennut ol' ääni, neljän näin ma vastaamme varjon ylvään kiirehtävän, ei riemu eikä murhe muodossansa.

Näin alkoi haastaa hyvä Mestarini: »Näetkö miehen, miekka kädessänsä, mi muiden eellä kuninkaana kulkee:

hän on Homeros, laajin laulajoista, tuo toinen on Horatius, pilkkakirves, Ovidius kolmas, neljäs on Lucanus.

Kun heille kaikille se nimi sopii, min äsken meille ääni huusi, mua he kunnioittavat, ja se on oikein.»

Noin täällä koossa näin ma koulun kauniin, näin mestarit sen ylvään tyylin laulun, mi muista korkeinna kuin kotka lentää.

Kun yhdess' oli haastelleet he hiukan, niin mua päin he kääntyi tervehtien; hymyili sille hyvä Mestarini.

Tekivät kunnian he suuremmankin minulle, ottivat mun joukkohonsa, niin että kuudes olin kuulun seuran.

Päin käytiin valon heijastusta, haastain sanoja, joista vaieta on kaunis, kuin oli kaunis niitä kuulla siellä.

Tulimme linnan jalon liepehelle, min seitsenkerroin muuri ylhä saarsi ja puolsi joka puolin virta soma.

Kävimme poikki sen kuin maata vahvaa, avautui seitsenportit, ja nuo viisaat mun veivät vihannalle nurmen nuoren.

Totiset näin ma täällä miehet, katseet vakaiset, kasvot arvo-valtahiset; he harvoin haastoivat, mut äänin lempein.

Siirryimme laitaan nurmen nuoren, siinä ol' avoin, korkea ja kirkas kumpu, min päältä nähdä heidät kaikki saattoi.

Edessä aivan, kedoll' armahalla, minulle näytettiin ne suuret sielut, joit' iloni on olla nähnyt kerran.

Ma näin Elektran, kera saaton suuren, ma tunsin Hektorin ja Aineiaankin, ja Caesar kotkasilmän aseissansa.

Ma näin Camillan, näin Pentesileian, ja kuningas Latinuksen, mi istui Lavinian, tyttärensä, kanssa; oli

Tarquiniusten turma, Brutus, siellä, Lucretia, Julia, Martia ja Cornelia ja Saladin, ja tämä yksin astui.

Kun silmäni taas hiukan nostin, näin ma viisasten mestarin,[20] mi filosofein kehässä istui ystävällisessä;

imehti häntä, kunnioitti kaikki. Näin siellä myös ma Sokrateen ja Platon, lähimmät hänen, myös Demokriton, mi

maailman luoduks luuli sattumalta, Anaxagoraan, Diogeneen ja Taleen, Empedokleen ja Herakleiton, Zenon;

ja Dioscorideen, joka luonnon lajit kokosi ilmi, Orpheun, Tulliuksen, Linuksen, Senecankin siveellisen,

Euklideen, geometrin, Ptolemaion, Hippokrateen, Galenon, Avicennan ja selittäjän suuren, Averroeen.

En kaikkia voi luetella tarkkaan, kun niin mua ajaa aine pitkä, että jää usein multa sanaa vaille tapaus.

Kuusmiehinen nyt seura kahdeks eroo: vie toista tietä viisas johtajani levosta pois mun ilmaan vapisevaan;

ja sinne saavun, miss' ei valkeutta.

Viides laulu

Niin läksin ensi piiristä ja astuin ma toiseen, paikan pienemmän mi saartaa, mut tuskan suuremman ja vaikerruksen.

Ovella seisoo Minos[21] julma, hijoo hammasta, tutkii synnit, tuomitsevi ja määrää rangaistuksen hännällänsä.

Tarkoitan: tullen tähän sielu kehno saa kaiken tunnustaa, ja tällöin Minos, näkijä syvä ihmissyiden, katsoo,

mi paikka helvetissä tuolle kuuluu: niin monta kertaa ympärilleen hännän hän lyö kuin mones kurjan tuon on kerros.

Ain eessä hänen monta seisoo, kukin saa oman oikeutensa; tunnustaapi ja tuomitaan ja syöstään syvyytehen.

»Oi sa, ken saavut tähän tuskan majaan», noin minut nähdessänsä Minos huusi ja jätti tuokioksi tuomar-toimen;

»sa katso, kehen luotat, kunne menet, äl' anna portin avaruuden pettää!» Mut opas hälle: »Sinäkin miks huudat?

Äl' estä matkaa, hälle määrättyä: tää tahto siell' on, missä voidaan kaikki mit' tahdotaan. Äl' enempää sa kysy!»

Nyt alkoi äänet vaivan, vaikerruksen; näät tullut olin siihen paikkaan silloin, miss' itku suuri mielen kiersi multa.

Ma paikass' olin, mist' on poissa valkeus, mi mylvii niinkuin meri myrskysäällä, kun sitä tuulten ristiriita pieksää.

Tuo hirmumyrsky helvetin, mi koskaan ei lakkaa, kantaa sielut siivillänsä ja heitä lyö ja vierittää ja viskoo.

Läheten kukkuloita kuilun, heitä mi uhkaa, puhkeavat huutoon, herjaan ja kiroavat Luojaa kaikkihyvää.

Sain kuulla, tää ett' oli tuska niiden, jotk' eläneet ol' lihan hekkumassa ja järjen alistaneet alle himon.

Kuin kottaraiset parvin laajoin, taajoin liikkeelle ajaa sydäntalven viima, niin tuomituita sieluja tää myrsky,

heit' ylös, alas, sinne, tänne heittäin; ei heille koita koskaan lohtu levon, ei toivo rangaistuksen laupiaamman.

Kuin kurjet korkealla lentää, laulain riveissä pitkiss' ilmi valitustaan, niin meitä kohden varjoin tuulen tuomain

näin vaikeroiden vierivän. Ja kysyin: »Keit' ovat, Mestari, nuo onnettomat, joit' ilma valoton noin ruoskii, vaivaa?»

Hän mulle: »Heistä ensimmäinen, joista sa tiedot tahdot, oli valtiatar usean kielen sekä kansakunnan.

Hän haureuteen niin oli altis, että sen luvalliseks sääsi laissa maansa, päästäkseen häpeästä hankkimastaan.

Semiramis, Ninuksen jälkeläinen ja puoliso hän oli, niinkuin tuosta tarina kertoo; maansa on nyt oma

sultaanin. Toinen, Dido, rakkaudesta itsensä tappoi, petti miehen kuolleen. Tuo kolmas on Kleopatra aistillinen.

Helenan näet, min vuoksi turman aikaa niin kauan kesti, suuren näet Akilleun, mi lemmen ottelussa kuoloon kulki.

Tristanin, Pariin…» Enemmän kuin tuhat nimitti, näytti varjoja hän mulle, elosta eronneita lemmen tähden.

Kun kuullut suulta olin Opettajan ylhäiset naiset, miehet muinaisuuden, ma säälist' olin miltei suunniltani,

ja aloin: »Runoilija, noiden kanssa puhuisin kahden,[22] jotka yhdess' uivat niin keveästi kera tuulen tänne.»

Hän mulle: »Kunhan ensin lähenevät, saat nähdä heidät. Pyydä heitä lemmen nimessä, joka heitä kantaa vielä:

he tottelevat.» Tuul' kun tuonut liki oli heidät, huusin: »Kovan onnen sielut, tuskanne kertokaa, jos teill' on lupa!»

Kuin kyyhkyt, kutsumina kaihon, lentää avoimin, varmoin siivin ilman halki pesäänsä suloiseen: niin tahto oma

parvesta Didon meitä kohden kantoi nää kaksi kautta ilman myrskypäisen; niin vahva oli heissä lemmen muisto.

»Olento armas, siunattu, mi etsit ah, alta ilman punatumman meidät, maailman jotka verin kostutimme!

Jos meitä kuulis Herra kaikkeuden, rukoilisimme sulle rauhaa hältä, kun säälit kohtalomme kolkkoutta.

Sa mistä haastaa, tietää tahtonetkin, kuulemme, kertoilemme, tyyntyessä tään tuulen, kuten tyyntyvän se näyttää.

Maa, jossa synnyin, oli siellä, missä Po-joki mereen laskee, löytääksensä keralla lisävirtojensa levon.

Rakkaus, mi nopsaan jalon syttää sielun, tuon kauniin miehen mielen valtas; tapa kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa.

Rakkaus, mi vaatii rakastamaan vastaan, hänehen liitti mun niin lujaan, että mua vieläkään ei jätä hän, kuin näet.

Rakkaus vei meidät samaan kuolemahan: ken meidät murhas, hän on Kainan[23] oma.» Nää sanat saapui heiltä. Loukattuja

noin kuullen sieluja, loin silmän alas ja pidin alhaalla, sikskunnes sanoi minulle Runoilija: »Mik' on miettees?»

»Oi onnetonta», vastasin ja virkoin, »kuin suuri sulohaaveilo ja kaipuu johdatti heidät turmaan tuskalliseen!»

Taas heihin käännyin sekä lausuin heille: »Francesca, tuskasi mua murhettavat, sun tähtes itken säälin kyyneleitä.

Mut virka: aikaan huokausten helläin miten ja mistä salli Rakkaus teidän havaita sydänhaaveet sanattomat?»

Hän mulle: »Tuskaa tuimempaa ei liene kuin kurjuudessa aikaa onnen muistaa; sen Opettajas hyvin tietää. Mutta

jos halus suuri niin on rakkautemme ens alkujuuri tulla tuntemahan, niin teen kuin se, mi kyynelöi ja puhuu.

Luimme kerran huviksemme kirjaa, mi kertoi Lancelotin[24] lemmentarun; olimme yksin, vailla epäilyä.

Tää luku usein posken kalventanut meilt' oli, silmän vienyt kohti silmää; mut lehti yks vain meidät langetutti:

kun luimme, kuinka suukon sulho painoi hymylle huulten ikävöidyn armaan, tuo, joka minusta ei eroo enää,

vavisten aivan suuteli mua suulle. Syy oli kirjan ja sen kirjoittajan; enempää emme lukeneet sill' erää.»

Kun toinen haamuista näin haastoi, toinen niin ääneen itki, että sääli syvä minulta tajun vei, kuin kuolla olin,

ja kaaduin niin kuin kuollut ruumis kaatuu.

Kuudes laulu

Kun toipui mieleni, mi mennyt lukkoon ol' langon, kälyn onnettuuden vuoksi, niin että sääli, murhe huumas minut,

näin uudet vaivatut ja uudet vaivat: kuhunka liikun, kunne käännyn, kunne ma katsonkin, nään kauhut kaikkialta.

Piirissä kolmannessa oon, miss' sade kirottu, kylmä, ikirankka lankee: se laatuaan ei koskaan muuksi muuta.

Pimeyden halki sinkoo rakeet suuret, samea vesi, hyinen hyhmä siellä, maa märkä haisee tuosta inhuudesta.

Ja Kerberus, tuo epäsaalas julma, ja kolmi-kurkku, koiran lailla haukkuu päin ihmisiä sinne uppoovia.

Punaiset päässä silmät, takkukarva, käpälä-kynsi, laaja-vatsa peto tuo repii sieluja ja raataa, nylkee.

Saa sade heidät ulvomaan kuin koirat: sivullaan toisella he toista suojaa ja usein kääntyvät nuo kiron omat.

Kun Kerberus, tuo lohikäärme, meidät havaitsi, meille hampaitaan hän näytti, suu auki, joka jäsen jäntevänä.

Oppaani silloin käsin kaksin otti pivoonsa maata sekä täysin kourin hän sitä syyti ahmatille kitaan.

Kuin koira, joka nälässänsä haukkuu, mut tyyntyy, saatuansa purtavata, ja joll' on huoli vain sen nielennästä,

niin teki Kerberus nyt leuoin levein, tuo hirviö, min haukku huumaa vainaat, niin että kuuroutta toivoo kukin.

Kuljimme yli kuolleiden, joit' iskee ikuinen sade, polkein päälle heidän tomunsa ihmishahmoisen, mut turhan.

Viruivat maassa kaikki, paitsi yksi, mi heti nousi istumaan, kun meidät hän edessänsä näki saapuviksi.

»Oi, kulkevainen tämän turmankuilun», näin mulle hän, »jos voit, niin tunne minut, maailmaan tulit, ennen kuin sen jätin.»

Ma hälle: »Tuska täällä kärsimäsi mun mielestäni ehkä riistää sinut, kun muista nähneeni en sua koskaan.

Mut mulle lausu, kuka lienet, jolle niin inha tääll' on pantu paikka vaivan, ett' tuimempi ei tuska suurempikaan.»

Hän mulle: »Oma kaupunkis, mi täynnä kateutta niin on, että tulvii yli, kotini oli elon heljän aikaan.

Nimeni Ciacco[25] oli siellä. Tähden nyt ahmattiuden synnin turmiokkaan mua sade murtelevi, niinkuin näet.

En yksin täällä ole, sielu kurja, vaan kaikki nää on saman synnin vuoksi samassa kiusassa.» Hän päätti puheen.

Ma hälle vastasin: »Oi Ciacco, vaivas mua painaa niin, siit' että silmä kastuu, mut virka, jos sa voit, kuin käyp' on kansan

tuon kurjan kaupungissa kiistävässä? Vanhurskasta siell' onko yhtään? Lausu, myös miks niin hurja riehuu riita siellä?»

Hän mulle: »Kauan kestänyt on kauna, pian veri virtaa. 'Metsäpuolueenne'[26] on häpeällä toisen karkoittava.

Se sitten sortuu vuorostaan, kun kolme kulunut vuotta on, ja toinen nousee avulla erään, nyt jo vaanivaisen.

Se päänsä korkealla kauan kantaa pitäen toista raskaan ikeen alla, se kuinka hävennee ja huoanneekin.

Kaks on vanhurskasta,[27] mut heit' ei kuulla: säentä kolme, kateus, ahneus, ylpeys, sydämet kaikki siell' on sytyttänyt.»

Puheensa surullinen päättyi tähän. Ma hälle: »Vielä mulle virka tieto ja salli sananvaihto toivomani.

Ah, suo mun tulla tuntemaan se paikka ja kohtalo, miss' ovat miehet jalot Tegghiajo, Farinata, Henrik, Mosca,

Iacopo Rusticucci, muutkin, jotka oikeutta tahtoivat. Heill' onko autuus nyt taivahan vai tuska helvetissä?»

Hän mulle: »Mustempien joukoss' on he, syy moninainen heitä pohjaan painaa. Voit heidät nähdä, jos niin alas astut.

Mut maan kun armaan päälle nouset jälleen sua anon muille mua muistuttamaan. En enempää ma virka enkä vastaa.»

Hän syrjään sitten silmät käänsi, katseen loi minuun karsaan, painoi päänsä, syöksyi sokeiden muiden lailla maahan multa.

Oppaani lausui: »Herää ei hän enää, ei ennen kuin soi torvet tuomiolle. Vihollisensa valtava kun saapuu,

he kukin löytävät taas haudan himmeen taas saavat lihallisen hahmon, ruumiin, ja sanan kuulevat, mi kaikuu iki.»

Loassa varjojen ja hyhmän hyisen me vitkaan kahlasimme, haastain hiljaa elosta tuonen-takaisesta. Siksi

ma vihdoin virkoin: »Mestari, nää vaivat kasvaako tuomion tuon suuren jälkeen vai vähenee vai entiselleen jääkö?»

Hän mulle: »Palaa viisautees, min mukaan olento täydellisempi myös tuntee syvemmin nautinnon ja kärsimyksen.

Tää suku kadotettu, vaikk'ei koskaan todella täydellisty, sentään vartoo enempi olla kuin se nyt on.» Käyden

näin tiemme kääntehesen, haastelimme me paljon muuta, jot' en kerro; sitten tulimme paikkaan, jost' on alasmeno:

löysimme Pluton, suuren vainolaisen.

Seitsemäs laulu

»Papé Satán,[28] papé Satán aleppe», äänellä käheällä alkoi Pluto, mut jalo viisas tuo, mi kaikki tiesi,

mua vahvistaakseen virkkoi: »Ällös säiky, niin mahtava kuin onkin hän, ei estää sua voi hän jyrkännettä astumasta.»

Hän kääntyi Plutoon, jonka kuono paisui vihasta, virkkoi: »Vaiti, kurja susi! Syö itses itseksesi raivos kanssa!

Me emme syyttä astu syvyytehen. Niin tahto taivahan on, missä Mikael suurimman kosti kerran uhmansynnin.»

Kuin tuulen pullistamat purjeet putoo ja kaatuu kasaan, koska murtuu masto, niin maahan lankesi tuo julma peto.

Astuimme alas kehään neljäntehen edeten yhä tätä tuskan rantaa, mi kaiken kaartavi maanpiirin vaivan.

Vanhurskas Luoja, kuinka monta uutta rikoksen rangaistusta täällä näin ma! Miks täten turmioon vie synti meitä?

Kuin aalto hyrskyää Karybdiin luona, kun toisen kohtaa aallon tunkevaisen, niin täällä ees ja taapäin kansa läikkyy.

Tiheemmät näin kuin muuall' laumat täällä, he ulvoin kuormiansa kaikkialta väellä ryntäittensä vyöryttivät.

Ja toinen toistaan tyrkki, kääntyi, alkoi taas taapäin vyöryttää, ja huudot kaikui: »Miks pidät kiinni? Miksi päästät irti?»

Palaten kahtapuolen vastakkaiseen taas paikkahan tuon kehän kauhistavan he jälleen alkoivat sen soimavirren.

Näin kukin, päästyänsä puolen kehää, taas voimanmittelöhön kääntyi toiseen. Ma, jolta sääli oli mielen murtaa,

nyt lausuin: »Mestari, ah, virka mulle, mit' on tää kansa, kaikki pappejako, nuo paljaspäiset vasemmalla?» Virkkoi

hän mulle: »Elämässä entisessä he kaikki olivat niin houkat, että he eivät hoitaa talouttansa voineet.

Sen kyllä kuulee heidän huudoistansa, kun päästyänsä piirin vastapäihin vuoks syynsä vastakkaisen taas he eroo.

Jokainen, joll' ei tukkaa kiireellänsä, on ollut pappi, kardinaali, paavi, ja kukin ahneutensa orja.» Lausuin:

»Oi Mestari, mun tuntea kai tulis eräitä heidän joukostansa, jotka on saastuttamat saman paheen.» Mulle

hän virkkoi: »Turha aatos! Elämässä kun saastuivat he sokeasti, sokko on heille myöskin silmä tuntevainen.

Näin yhteen iskivät he ijäisesti; nuo nousee pivot kiinni haudastansa, nuo toiset kiirein paljain. Riisti heiltä

maailman kauniin tuhmuus tuhlauksen tai saituuden, toi heidät kiistaan tuohon, min laatu sanoista ei sorjistune.

Nyt, poikani, voit nähdä silmäis eessä Fortunan lahjain lyhyt-aikaisuuden, joist' ihmisheimo ikuisesti sotii.

Näät kaikki kulta, mik' on ilman alla ja ollut koskaan on, ei vois nyt auttaa lepohon yhtään uupunutta noista.»

»Oi Mestari», ma lausuin, »virka vielä: ken on Fortuna tuo sun mainitsemas, mi jakaa, säätelee maailman lahjat?»

Hän mulle: »Voi, te tomun lapset houkat! Kuin vähä onkaan teissä tieto! Kuule siis opetukseni ja ota vastaan!

Hän, jonka viisaus yli kaiken käypi, loi taivaat, johtajat myös jokaisehen, niin että kaikki kaikkialle loistaa

ja valo virtaa tasaisesti. Samoin asetti loistolle myös maisen elon hän yhteisvartiattaren ja johdon,

tää että siirtäis aina aarteet turhat kansasta kansaan, maasta maahan, ilman inehmon ymmärryksen yltämättä.

Siks heimo toinen nousee, toinen vaipuu, ja kaikki käy tuon tuomar-vallan mukaan, niin salaisen kuin käärme ruohikossa.

On viisautenne häntä vastaan turha, hän huolestaa, hän tuomitsee, hän hoitaa kuin muutkin jumalat näin hallitustaan.

Ei lykkäystä siedä muutoksensa, hän välttämättömyyden vuoks on nopsa, siks sukkelaan niin vaihtuu onnen-osat.

Hän on se, jota monet moittii aina, ja nekin, joiden kiittää häntä tulis, ei väärin syyttää eikä sadatella.

Mut hänpä, autuas, ei kuule tuota, iloisna muiden alkuluotuin kanssa kehäänsä kehii, nauttii autuudestaan.

Nyt vaivaan suurempaan viel' astukaamme, jo painuu tähti jokainen, mi nousi, kun tielle suorin. Saa en vitkastella.»

Kävimme poikki piirin toiseen rantaan, ylitse tulikuuman lähteen, joka purohon läikkyy siitä johtuvaiseen.

Ei seijas ollut aalto sen, vaan synkkä, samea seuralainen matkallamme, kun vaelsimme vaivaloista tietä.

Enjoying the preview?
Page 1 of 1