Jokisten eväät: Kertomus suomalaisen perheen elämästä ja selviytymisestä yli puolen vuosisadan ajalta

taivalsi.

1. SYVÄRILTÄ TORNIOON

– Siirtyminen jatkosodasta kohti Lapin sotaa syyskuussa 1944

Kesän 1944 kuluessa voimalliset neuvostojoukot olivat työntäneet suomalaisjoukkoja niin sanotun vanhan rajan tuntumaan. Kun aselepo sitten syntyi syyskuun alkupäivinä, saatiin kirjattua pitkä lista suomalaisten vastuulle jäävistä asioista, mm. saksalaisten joukkojen poistaminen Suomen alueelta 15. syyskuuta mennessä! Vaan toisin kävi; tuona samaisena syyskuun 15. päivänä saksalaiset yrittivät siirtyä Suur-Saaren valtiaiksi ilman asian edellyttämää paperisotaa. Vasta virinnyt uudenlainen Suomi-Neuvostoliitto yhteistyö sai kuitenkin saksalaiset muuttamaan suunnitelmiaan koskien heidän sotaperäistä maahanmuuttoaan Suomeen. Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon oli nyt lähdettävä siitä ajatuksesta, että saksalaisten saamiseksi ulos maasta tarttis tehdä jotain. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että suomalaisten sota jatkui, vihollinen oli vain vaihdettu toiseen eli korvaavaan tuotteeseeen.

Viestimies Henrik Jokinen oli taistellut Syvärin suunnalla loppuvuodesta 1943 alkaen, eli heti lyhyen Tuusulassa annetun pikakurssituksen perään. Nyt vasta 18-vuotias Henrik oli yksi niistä monista nuorista suomalaissotilaista, joille oli jo annettu alustava tulosvaroitus, mutta toisaalta myös lähes varma lupaus työn jatkumisesta uuden johdon alaisuudessa pohjoisen rintamilla. Henrik ei ollut käynyt lomilla kotonaan sitten talven 1944, joten hän anoi esimieheltään lomalitteraa viikoksi. Koska pohjoisen sotatilanne oli vielä melkoisen epäselvä, loma myönnettiin ja nuori mies matkasi kotiinsa Satakuntaan. Kotona odottivat äiti Anna, isä Anselmi ja pikkusisko Ella. Vanhin sisko Elina oli juuri mennyt kihloihin sotamies Tanelin kanssa ja oli anoppilassa piikomassa. Pikkuveli Hannes oli menehtynyt kurkkumätään edellisenä syksynä ja tuosta asiasta ei ymmärrettävistä syistä haluttu puhua tällä kertaa. Henrik oli edellisen käyntinsäkin jälkeen kasvanut vielä lisää pituutta muutamia senttejä, mikä tuntui yllättävältä ottaen huomioon tuon ajan ravintotilanteen rintamilla. Toisaalta Henrik oli vuotta aiemmin sotaan lähtiessään vasta 160 senttinen, eli varsinainen nappula 17-vuotiaaksi.

Myönnetty lomaviikko lähestyi jo loppuaan, kun Henrik sai tiedon aikataulun siirrosta koskien pohjoisen operaatiota. Käytännössä tämä tarkoitti loman jatkumista vielä viikolla. Äidin ja isän kannalta tämä oli hyvä uutinen monessakin mielessä; poika sai olla kotonaan vahvistumassa ja pääsisi vielä mukaan pian alkavaan perunannostoon. Tämä olikin ensimmäinen kerta vuoteen, kun Henrik pääsi osallistumaan todelliseen rauhantyöhön. Isä Anselmi vielä piruuttaan ehdotti pojalleen sorsajahdissa käyntiä. Pojan kommentti olikin odotettu: Minähän en perkele tussareihin koske putkipihdeilläkään ennenkuin on ehroton pakko, kyllä jämtti on näin! Sensijaan kalareissu isän ja perheen koiran Tarun kanssa oli paikallaan; saatiinhan näin lahnaa suolattavaksi talvea varten, hauet ja ahvenet keitettiin sopaksi tuoreiden perunoiden joukkoon.

Syyskuu oli jo melkein lopullaan, kun kylän konstaapeli Lähde tuli käymään; oli Henrikille uutta tietoa pohjoisen reissusta: Kuljetus Torniota kohti lähtisi kirkonkylästä 1. lokakuuta kello 9 aamulla. Näin myös tapahtui. Aamulla Henrik vielä pakkaili reppuunsa äidin antamia matkaeväitä: ruisleipää, sianpääsylttyä leipien välissä, suolakurkkua, suolakalaa, piimää pullossa ja omenoita. Rappusilla äiti antoi vielä pojalle viimeisia ohjeita:Sulla on ny usiamman päivän reissu erees, ja pirä ittes miehenä, niinku aina ennenki. Matkalla kohti Torniota selvisi, että suomalaiset olivat samaisena 1. lokakuuta suorittaneet maihinnousun Tornioon häätääkseen sieltä saksalaiset. Kun Henrik sitten vihdoin muutaman junissa torkutun yön jälkeen pääsi Tornioon asti, alkoivat taistelut siellä laantua. Perillä selvisi, että Henrikin uusi esimies on alikersantti Virtanen, joka kuului luutnantti Pesosen viestijoukkueeseen. Oikeastaan kyseessä oli puolijoukkue, eli kaksi kokonaista ryhmää ja kaikkiaan 18 miestä. Pesosella on adjutanttinaan viestimies Rantanen, joka toimi jatkosodassa itärintamalla myös TK-miehenä. Rantanen oli tottunut kuvaamaan sodan kauhuja sekä kuvin että sanoin; joku sanoikin, että hän on sellainen jatkosodan Runeberg, jolla on sana hallussaan ja kamera laukaisuvalmiina. Viestijoukkueen käyttöön vaivoin saatu motorisoitu kalusto on inventoitu nopeasti: Lyhytlavainen kuorma-auto Ford vuosimallia 1929 ja siihen peräkärry; moottoripyörä DKW 350 lempinimeltään Dekari ja vuosimalliltaan 1939. Armeijan hankinta-budjetin rajoituksista johtuen kolmasosa joukkueen vahvuudesta liikkuu armeijan polkupyörillä eli munamankeleilla kotimaisia uusiutuvia polttoaineita käyttäen.

2. LAPIN LAAKEILLE

– Vaellus kohti pohjoista, aina Kilpisjärven ja Jäämeren

maisemiin syksyllä 1944

Lokakuun puolella Pesonen alkaa varustaa puolijoukkuettaan retkelle kohti pohjoista. Saksalaisten poltetun maan politiikan seurauksena päämajasta on saatu päivitetyt ohjeet viestimiehille: Puhelinlinjat Torniosta ylöspäin on saatava toimintakuntoon; näitä yhteyksiä tarvitsevat kipeaästi etulinjassa taistelevat suomalaisjoukot. Hätätilassa on tyydyttävä pylväslinjojen väliaikaiseen korjaukseen; vähintään kaksi johdinparia on saatava käyttöön ensitilassa; toinen puheelle ja toinen sähkötykseen, tai tarvittaessa kaukokirjoittimelle. Näiden korjattujen yhteyksien on seurattava suomalaisten etulinjaa minimaalisella viiveellä. Pesonen on nyt joukkonsa kanssa tiukan haasteen edessä; epäonnistuminen jättäisi taistelevat soturimme epävarmojen radioyhteyksien ja lähettien varaan. Tarviketilanne pistää Pesosen mietteliääksi: Linjalankaa ja eristimiä saadaan kulkemaan peräkärryssä monen päivän tarve; mutta miten korvataan poikkiräjäytetyt pylväät ja katkenneet orret? Tiukkoja paikkoja varten päämajan viestiosasto antoi ohjeen käyttää kenttäkaapelia eli tapsia yhteyksien väliaikaisjärjestelynä. Tuon ohjeen Pesonen painoi visusti korvansa taakse; se olisi hänen B-suunnitelmansa. Ja jos ei tapsia saa pylväisiin, niin se pitää vetää tien pientareelle ojan taakse turvaan; näinhän tehtiin jo Kannaksella ja Syvärillä. Linjalangat asennetaan vasta ehjiin pylväisiin, toteaa Pesonen. Miehet nyökkäävät ilmoittaen näin ymmärtäneensä esimiehensä tärkeän viestin. Jokinen vielä vahvistaa asian ottamalla tupakan suustansa ja tokaisemalla tuttuun tapaansa: Kyllä jämtti on näin.

Pesosen viestijoukkue lähtee Torniosta liikenteeseen seuraavassa kokoonpanossa: Moottoripyörän eli Dekarin satulassa istuvat Rantanen ohjaimissa ja Pesonen takapukilla. Rantanen on TK-miehenä tottunut ajelemaan kaksipyöräisellä pitkin ja poikin mitä pahimmissa paikoissa keliä kaihtamatta. Rantasella on nytkin tuttuna tavaramerkkinä Leica-kamera nahkalaukussa oikealla kupeellaan. Dekarin takasatulan alle on kummallekin puolelle kiinnitetty nahkahihnoin tämän saksalais-suomalaisen jokapaikan kulkijan erikoisvaruste: kevytmetallista valmistetut sukset, jotka voidaan talvikeleillä kiinnittää pulteilla ajokin alustaan kuljettajan jalkojen alapuoliseen tilaan; kovassa vauhdissa sukset nousevat ylöspäin mahdollistaen ajon lumettomilla osuuksilla; lumikelin sattuessa kuljettaja painaa jaloillaan sukset kiinni luistavaan tienpientaan – tai vaikka järven jäähän, kuten Rantanen oli tehnyt edellisenä talvena Laatokalla; Dekarin nopeusmittari heilui parhaimmillaan satasen päällä, nelipyöräiset seurasivat kaukana takana sinisen savupilven saattamana, kuten Rantanen asian ilmaisi. Pesonen piti kiinni satuloiden välissä olevasta kauhukahvasta karttalaukku kupeella keikkuen. Seuraavana kulkueessa jyräsi Ford peräkärryä vetäen ratissaan viestimies Jantunen, repsikan paikalla kapeassa Fordin ohjaamossa istui ykkösryhmän vetäjä alikersantti Virtanen. Fordin lyhyellä lavalla kyyhötti Virtasen ryhmä Henrik Jokista lukuunottamatta. Fordin peräkärryyn oli lastattu kaikkea mahdollista tarviketta viestilinjojen rakentamista ajatellen: rautalankaa kieppeinä, tapsia keloina, eristimiä puulaatikoissa, rautalapioita, kankia, kirveitä, ym. työkaluja. Kenttäpuhelimet ja joukkueen ainoa kenttäradio oli sijoitettu Fordin ohjaamoon turvalliseen paikkaan. Radion osalta paikan valinta oli luonnollinen, saihan kyseinen aparaatti sähkönsä Fordin akusta. Jos kävi niin huono tuuri, että Fordin akku tyhjeni yllättäen, niin auto käynnistettiin kammesta kiertäen ja miestä tarvittaessa vaihtaen – kovilla pakkasilla tämä oli ainoa tapa saada auton moottori käyntiin, ellei matkassa ollut bensiinikäyttöistä puhalluslamppua moottorin öljypohjan varovaiseen lämmittämiseen. Kun moottori sitten lopulta kävi, antoi Fordin laturi sähköä akulle ja radiolle; erillistä kannettavaa agregaattia ei siten tarvittu Pesosen viestijoukkueessa. Fordin perässä ajoi polkupyörillä kakkosryhmä alikersantti Juutisen vetämänä. Eikä tässä vielä kaikki; Henrik Jokinen oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi peräpään kantajaksi ja vanhasta Fordista mahdollisesti putoilevien mutterien kerääjäksi. Jokinen siis kevyenä ja nokkelana miehenä ajoi pyörällä joukon viimeisenä ja näin osaltaan varmisti, että viestijoukkueen aineellinen ja henkinen pääoma kulkee mukana tuli mitä tuli.

Kaupungista ei ehditty edetä montaakaan kilometriä, kun edessä avautui saksalaisen perusteellisuuden näyteikkuna: palaneiden talojen rauniot taivasti kohti törröttävine savupiippuineen. Oli helppo arvata, että tien varressa kulkeva puhelinlinja oli saanut osansa ex-aseveljien aktiviteetista; pylväitä oli räjäytelty halki, poikki ja pinoon, linjalankoja roikkui siellä sun täällä ja lankoja kannatteleva orsisto oli parhaimmillaan kuin veikkausrivi: yksi suorassa, kaksi ristissä ja loput olikin sitten peruutettu. Jokainen pylväs sai yksilöllisen ensiavun vaivojensa mukaan; maanrajasta katkaissut kaivettiin maahan vanhan tyven viereen, metrin korkeudelta katkenneet pultattiin vanhan tyven kylkeen lattarautojen ja rautalankasiteiden avulla. Pahasti päreiksi hajonneet pylväät olivat sitten oma haasteensa; niiden tilalle piti saada korvaava tuote edullisesti ja nopealla toimituksella. Vastenmielisestä ensivaikutelmastaan huolimatta palaneiden talojen rauniot osoittautuivat todellisiksi aarreaitoiksi puutavaraa halajavalle viestijoukkueelle: Enemmän tai vähemmän savuvaurioita saaneissa puuröykkiöissä lojui kelvollista pylväs-ja orsimateriaalia; tarvittiin vain pokasahaa, justeeria ja kirveen terän luovaa kosketusta. Koska paikallinen siviiliväestö oli syyskuun 1944 alussa evakuoitu Pohjanmaalle ja Ruotsiin, ei puutavaran hankintaa voinut jättää Tornionjoen varressa normaalisti toimivien sahalaitosten varaan. Jos paikallinen sahuri kuitenkin löytyi, hän luultavasti sai pikatilauksen viisimetrisistä kuorituista tukeista, toimitus hoidettiin samantien Fordin lavan ja peräkärryn muodostamalle alustalle. Maksujärjestelyt sotaolosuhteissa olivat vielä oma lukunsa. Kyllä valtio sen sitten maksaa oli niinsanottu vakiomenettely. Mutta muunkinlaisia osamaksusopimuksia tehtiin: Eräältäkin vanhemmanpuoleiselta sahuri-isännältä hankittiin muutama pylväänrunko. Kun Pesonen sitten kysyi, että mites sen maksamisen laita on, niin kyseinen isäntä totesi: Otetaan karvalakki käteen ja laitatte sitten loput meikäläiselle kansaneläkkeenä.

Vaurioituneen pylväslinjan korjaus eteneni parhaimmillaan muutamia kilometrejä päivässä, joskus piti kuitenkin puurtaa pidempään yksittäisen kohteen kimpussa. Taistelevat suomalaisjoukot työnsivät saksasalaisia kaiken aikaa edellään kohti pohjoista, joten viestimiesten ei päivittäin tarvinnut olla kosketuksissa germaanisen rodun edustajien kanssa. Mutta poikkeuksiakin oli: Jossain Muonion – Kolarin paikkeilla Henrik Jokinen oli juuri kiivennyt pylvääseen asentamaan lankoja, kun viereisen joen takaa alkoi kuulua Sotanorsun eli sivuvaunullisen Zyndapp 750 -moottoripyörän puksutus ja sen seasta saksankielistä äänekästä keskustelua. Uudessa muuttuneessa sotatilanteessa Henrik vastaanotti nuo äänet samanlaisella reaktiolla kuin T34 -panssarin (Sotka) telaketjujen kitinän Syvärillä loppukesällä -44. Nuorukainen kapusi vauhdilla alas pylväästä ja painautui maanrajaan kiven suojaan. Asetoverit ottivat pystykorvansa auton lavalta ja siirtyivät Fordin taakse suojaan odottamaan tilanteen kehittymistä. Sotanorsun ääni kuitenkin erkani kohti pohjoista ja jäljelle jäi vain virtaavan jokiveden luontainen solina. Viestijoukkueen johtopäätös oli, että he oleskelivat nyt ulkomaalaisista vapaalla vyöhykkeellä.

Miellyttäviäkin kohtaamisia sattui matkalla pohjoiseen: Viestijoukkue oli sumuisena aamuna lähtenyt tapansa mukaan liikenteeseen. Muita kulkijoita ei noina varhaisina aamun tunteina yleensä tullut näköpiiriin. Nyt kuitenkin sumun seasta sukelsi esiin kolme nuorehkon naisen hahmoa korit kädessä tienvartta kulkien. Jantunen ajoi Fordilla muutaman metrin naisten ohi ja tarttui sen jälkeen aivan kuin hetken mielijohteesta Fordin ohjauspyörän akselilla olevaan vipuun, jolla säädetään moottorin sytytystä myöhemmäksi käynnistystilanteissa. Ajon aikana suoritettuna tuo toimenpide kuitenkin aikaansaa mahtavan paukkeen ja lieskat moottorin poistoputkessa. Niin kävi nytkin ja Jantunen seurasi taustapeilistä, kuinka tytöt hyppivät paniikissa ojan yli turvaan. Samassa vieressä istunut esimies Virtanen huudahti Jantuselle: Jarruta, jarruta, Pesonen näyttää edessä pysähtymismerkkiä! Pesonen kävelee harppoen kohtia Fordia, tempaisee kuljettajan oven auki ja karjaisee kaikkien kuullen: Mitä helvettiä tuo oli olevinaan, eikö järki miehellä pelaa? Jantunen yrittää pelastaa tilanteen toteamalla: Herra luutnantti, järki ei nyt oikein tainnut pelata, koska sytytys siirtyi epähuomiossa myöhäiselle. Tuossa vaiheessa tytöt ovat jo saapuneet paikalle ja piirittävät punakkana kihisevän Pesosen ja seli-seli-Jantusen. Tytöt kertoivat olevansa lääkintälottia tästä läheltä ja olivat päättäneet mennä heti aamusta katsomaan, löytyisikö