Kuolemattomuuden nektari: Buddhan ajatuksia lihansyönnistä

Kirjallisuutta

JOHDANTO

Johdannon on kirjoittanut Wulstan Fletcher englanninkielistä käännöstä varten vuonna 2004.

Ihmiset, jotka eivät erityisesti tunne buddhalaisuutta, mutta tietävät sen opit väkivallattomuudesta ja myötätunnosta, olettavat usein buddhalaisten olevan kasvissyöjiä. Moni yllättyy ja hieman pettyykin kuullessaan, että sekä idän että lännen buddhalaiset, vaikka eivät suinkaan kaikki, kuitenkin syövät lihaa. Historia ja kulttuuri vaikuttavat merkittävästi eri maiden buddhalaisten asenteisiin lihansyöntiä kohtaan. Perinteisesti esimerkiksi Kiinan ja Vietnamin mahayanabuddhalaiset ovat yleensä selkeästi kasvissyöjiä, kun taas monien japanilaisten ja melkein kaikkien tiibetiläisten tapana on syödä lihaa. Buddhalaisuuden levittyä eri mantereille, kuten Eurooppaan ja Amerikkaan, uudet buddhalaisuuden harjoittajat luonnollisesti omaksuivat suhtautumisensa ja käyttäytymistapansa siitä perinteestä, johon he itse kuuluvat.

Tiibet on ainoa Aasian maa, johon Buddhan opetusten kirjo siirtyi Intiasta kokonaisuudessaan. Tiibetiläisillä on 700-luvulta nykypäivään asti ollut syvä vakaumus mahayanan opetuksia, sekä sutria että tantroja, kohtaan. Siellä on opiskeltu ja ajateltu sekä kehitetty elävä kokemus viisautta ja universaalia myötätuntoa koskevista opetuksista. Tiibet tunnetaan maana, jossa mahayanan populaaritason opetukset ja niihin liittyvät asenteet muokkasivat ihmisten ja heidän luonnollisen ympäristönsä välistä suhdetta. Tiibetissä ja Himalajan alueella ennen kiinalaisten maahantunkeutumista vierailleet eurooppalaiset hämmästyivät usein villieläinten monilukuisuutta ja lauhkeutta. Ne eivät enää pelänneet ihmistä, sillä metsästystä ei juurikaan esiintynyt ja se tuomittiin yleisesti. Tästä huolimatta tiibetiläiset ovat aina olleet ja ovat edelleen merkittäviä lihansyöjiä. Tämä johtuu pitkälti ilmastosta ja maantieteellisestä sijainnista, sillä suurin osa maata sijaitsee korkeuksissa, joissa viljan viljely on mahdotonta.

Pitkäaikainen tottumus johtaa tietysti syvälle juurtuneeseen mieltymykseen eivätkä läheskään kaikki Tiibetin ulkopuolella asuvat tiibetiläiset ole muuttaneet ruokavaliotaan uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta.Tämä ei sinänsä ole kovin yllättävää. Kenen tahansa on vaikea muuttaa elinikäisiä tottumuksiaan. Ulkomaille matkaavien ja maahanmuuttajien ensimmäisiä mielijohteita onkin itselle tutun ruoan tuonti tai tuottaminen. Joka tapauksessa monet tiibetiläiset kuten suurin osa koko ihmiskuntaa nauttivat lihasta ja syövät sitä mielellään. Tämä on siis ollut ja on edelleen yleinen käytäntö sekäTiibetissä että pakolaisina elävien tiibetiläisten keskuudessa, mutta siitä huolimatta päivittäinen mahayanan harjoittaminen, jatkuva myötätunnon meditointi ja bodhisattvan lupaus vapauttaa kaikki olennot kärsimyksestä kyseenalaistavat lihansyönnin väistämättä. Yleisesti tiibetinbuddhalaiset, edes piintyneet lihansyöjät, eivät suhtaudu tähän kysymykseen välinpitämättömästi. Monet myöntävät avoimesti, että ruoka, jota ei voi tuottaa ilman tarkoituksellista eläinten tappamista, ei ole paras vaihtoehto eikä se varsinaisesti sovi buddhalaisuuden harjoittajalle. Monet tiibetiläiset pyrkivät olemaan syömättä lihaa tiettyinä erityispäivinä ja tiettyjen pyhien kuukausien aikana. Monet sanovat arvostavansa kasvissyöntiä ja harvassa ovat tiibetiläiset lamat, jotka eivät suosittele kasvissyöntiä siihen pystyville, vaikka he itse syystä tai toisesta söisivätkin lihaa.

Intiassa ja Nepalissa, joissa vaihtoehtoista ravintoa on tarjolla eikä lihansyönti ole juurtunut syvälle kulttuuriin, tiibetiläispakolaiset näyttävät hiljalleen muuttavan tapojaan, erityisesti nuori sukupolvi.¹ Monet luostarit, kuten hänen pyhyytensä Dalai-laman luostari Namgyal Dratsang, eivät enää salli lihaa keittiöissään. Vaikka luostareissa kukin saa tämän asian suhteen tehdä omat henkilökohtaiset päätöksensä, pieni mutta kasvava joukko munkkeja ja nunnia on lopettanut lihansyönnin kokonaan.

Länsimaisten harjoittajien tilanne on selkeästi erilainen. Toisin kuin tiibetiläiset, elämme enimmäkseen alueilla, joissa terveellisen kasvisruoan valikoima on suuri ja sitä on helppo hankkia. Elämme kuitenkin kulttuurissa, jonka uskonnolliset ja eettiset traditiot hyväksyvät lihansyönnin ja jopa kannustavat siihen. Yhteiskuntamme ei suhtaudu eläinten elämään myötätuntoisesti, kun taas ruokatottumuksistaan huolimatta tiibetiläiset ovat täysin omaksuneet myötätuntoisen asenteen, joka kuuluu erottamattomasti buddhalaiseen elämänkatsomukseen. Sielläkin, missä nyky-yhteiskuntamme kohtelee kotieläimiä inhimillisesti, käyttäytyminen perustuu lähinnä sentimentaalisuuteen ja sitä typistävät taloudelliset näkökohdat. Se ei perustu ymmärrykseen eläimistä elävinä olentoina, joilla on tajunta ja tunteet ja joiden ahdinko samsarassa ei olennaisesti eroa omastamme. Oli miten oli, kun buddhalaisuuden omaksuneet länsimaalaiset, joiden lihansyönti perustuu sekä tottumukseen että haluun, kohtaavat tämän buddhalaisuuden ja erityisesti mahayanan asettaman haasteellisen kysymyksen, pohdiskelua laimentaa edellä mainituista syistä tiibetiläisten kykenemättömyys antaa asiaan muuta kuin teoreettista ohjausta, vaikkakin vilpitöntä.

Tilannetta mutkistavat lisäksi länteen levinneet traditionaaliset perustelut buddhalaisten lihansyönnille. Länsimaalaiset, jotka eivät pysty tai halua harkita vaihtoehtoista elämäntapaa, usein hyväksyvät nämä selitykset – ehkä liian helposti ja kritiikittömästi. Niihin lukeutuvat esimerkiksi oppi kolminkertaisesta puhtaudesta, käsitys että eläimet saavat (niille hyödyllisen) kosketuksen dharmaan harjoittajien syödessä niiden lihaa, sekä muut uskomukset, jotka syntyvät tantrojen vääristyneestä tulkinnasta. Kuten Shabkar osoittaa, nämä väitteet ovat joko kokonaan tai osittain vääriä.Tulkinnat on tehtävä huolellisesti ja niiden on oltava rehellisiä. Verukkeista ei voi sanoa juuri muuta kuin sen, että ne ovat varsin ymmärrettäviä inhimillisiä yrityksiä rauhoittaa epävarmaa omaatuntoa ja että ne esitetään usein anteeksipyytävään sävyyn vailla suurta varmuutta tilanteissa, joissa lihansyönnistä pidättyminen näyttää vaivalloiselta. Normaaleissa olosuhteissa, kun on kyse tavallisista ihmisistä, on varmasti väärin kuvitella niiden ilmentävän aidosti mitään todenmukaisia periaatteita.

Joka tapauksessa on hyvä tietää, että Tiibetissä esiintyy ja on aina esiintynyt myös toisenlainen näkökulma. Se on ollut olemassa aina siitä lähtien, kun buddhalaisuus tuli tähän maahan. Atishan ja hänen kadampa-seuraajiensa opetukset voimistivat sitä merkittävästi ja muutamat sankarilliset yksilöt ovat joka sukupolvessa ylläpitäneet sitä. Kuten tähän kirjaan käännetyistä teksteistä käy ilmi, Shabkar kuului tähän kunniakkaaseen joukkoon, sutria ja tantroja harjoittaviin bodhisattvoihin, jotka rakastivat muita niin paljon ja olivat niin tietoisia heidän kärsimyksistään, että pidättyivät lihasta ja kohtasivat mieluummin itse ne koettelemukset, joita vaikea ja joustamaton ympäristö heille aiheutti. Puheenvuoroissaan Shabkar nostaa esiin syvällisiä kysymyksiä, jotka koskevat buddhadharmaa pratimokshan, mahayanan ja vajrayanan tasoilla. Myötätuntoisena mutta terävänäköisenä ihmiskunnan tarkkailijana hän valottaa kiehtovalla tavalla aikansa yhteiskuntaa ja uskontoa.

KIRJOITTAJASTA

Shabkar Tsogduk Rangdröl² (1781-1851) jätti jälkeensä useita kirjallisia teoksia³. Kahteen niistä sisältyy hänen yksityiskohtainen omaelämäkertansa, joka on tiibetiläisen kirjallisuuden suosituimpia ja innostavimpia. Runsaiden runojen ja laulujen siivittämänä hän kertoo henkisestä elämästään alkaen lapsuudenajan ensimmäisistä maailmasta luopumisen häivähdyksistä ja kulminoituen täydelliseen todellistumiseen.⁴ Hän vietti melkein koko elämänsä yksinäisyyteen vetäytyneenä tai pyhiinvaeltajana vieraillen monilla Tiibetin ja Himalajan alueen pyhillä paikoilla Amdosta Mongolian rajalle pohjoiseen, jossa hän oli syntynyt. Hän vaelsi Amnye Machenin valtavaan vuoristoon ja sieltä keskimaakuntiin Y:hyn ja Tsangiin, Tsarin kalliojyrkänteille, pyhälle Kailash-vuorelle lännessä ja sieltä Nepalissa sijaitsevaan Kathmandun laaksoon. Hän eli valtaosan elämästään täydellisen vapaana sieluna yhteiskunnan laitamilla korkeiden vuorten yksinäisyydessä seuranaan korkeintaan läheisimpiä oppilaitaan, jotka pystyivät ja olivat valmiit jakamaan fyysisen ympäristön koettelemukset ja nauttimaan täydellisestä vapaudesta hylättyään maalliset pyrkimykset. Yhteiskunnan ja järjestyneen uskonnonharjoittamisen tapakulttuuri ei häntä koskettanut, ja vaikka hänet oli vihitty munkiksi, hän ei ollut läheisesti tekemisissä yhdenkään suuren luostarilaitoksen kanssa. Hän kuitenkin vieraili näissä laitoksissa ja tuki niiden toimintaa aina mahdollisuuksiensa mukaan osoittaen paikoin suurenmoista anteliaisuutta. Tämän kurinalaisuutta rakastavan munkin ja samalla salaisen mantran harjoituksiin uppoutuneen pitkähiuksisen joogin on täytynyt olla omituinen ilmestys, kun hän teki säännöllisiä pyhiinvaelluksiaan paikatussa munkinhameessaan ja valkoisessa hartiahuivissaan.

Shabkarin epätavallinen asu heijasti hyvin hänen persoonallisuuttaan ja henkisiä ponnistuksiaan. Munkkina ja joogina hän yhdisti harjoituksissaan hinayana-polun, munkille tyypillisen maailmasta luopumisen, universaalin myötätunnon mahayana-polun sekä salaista mantraa harjoittavan joogin polun – tiibetinbuddhalaisuuden kolme kulkuneuvoa, joissa hän eteni kadampa-perinteen tapaan asteittain. Vaikka kadampat eivät enää Shabkarin aikaan muodostaneet omaa erillistä perinnettään, heidän lamrim-opetuksensa, polun tasot, olivat levinneet kaikkiin tiibetinbuddhalaisuuden neljään koulukuntaan ja innoittaneet kirjoittamaan suuria perustavanlaatuisia teoksia, jotka ovat hallinneet tiibetiläisten uskonnollista elämää meidän päiviimme asti, kuten Gyalwa LongchenpanThe Mind at Rest, Je Gampopan Vapautumisen jalokivikoriste, Vidyadhara Jigme Lingpan Treasury of Precious Qualities ja tietysti Je Tsonkhapan itsensä The Great Exposition of the Stages of the Path. Atishan jalanjäljissä Shabkar noudatti ulkoisesti munkin puhdasta kurinalaisuutta. Sisäisesti hän harjoitti ja edisti koko elämänsä ajan lojongia, mielenharjoittamisen menetelmää, joka keskittyy suhteelliseen ja absoluuttiseen valaistumismieleen. Salaisesti hän oli todellistunut joogi, joka saavutti tantrojen esoteeristen opetusten päämäärän erityisesti dzogchenin ja mahamudran korkeimpien ja salaisimpien ohjeiden avulla. Hinayana, mahayana ja vajrayana yhdistyivät hänen harjoituksissaan, jotka hän vei täydellisen todellistumisen tasolle asti.

Shabkar suhtautui tiibetinbuddhalaisuuden eri koulukuntiin vailla pienintäkään puolueellisuutta. Epäilemättä tämä johtui pitkälti hänen vapaasta ja riippumattomasta elämäntavastaan, jota institutionaalinen lojaalius ja riippuvuus hyväntekijöistä eivät mutkistaneet. Hän eli täysin kädestä suuhun vailla pysyvää asuinpaikkaa ja karsi henkilökohtaiset tarpeensa niin vähäisiksi kuin suinkin mahdollista. Hänen oppilaidensa omistautuneisuus ilmeni usein runsaina lahjoituksina, jotka pikaisesti jaeltiin joko symbolisina lahjoina buddhille tai hyväntekeväisyyteen. Hänelle dharma tarkoitti henkilökohtaista ymmärrystä ja harjoitusta, ei uskollisuutta tiettyä koulukuntaa kohtaan. Hän rakasti Buddhan opetusten kaikkia ilmenemismuotoja ja suhtautui kaikkiin perinteisiin teeskentelemättömän hartaasti.

Elämänsä alkupuolella Shabkar vieraili eräässä suuressa gelugpa-luostarissa Labrang Tashikhyilissa Amdossa ja rukoili pystyvänsä harjoittamaan dharmaa aidosti vailla ennakoasenteita. Omaelämäkerrassaan hän siteeraa tämän tapahtuman yhteydessä viidettä Panchen-lamaa, joka vakuuttaa kaikkien tiibetinbuddhalaisten koulukuntien olevan autenttisia. Shabkar jatkaa: Näiden sanojen mukaisesti kehitin aina kunnioittavan omistautumisen tunteen opetuksia ja opettajia kohtaan ja näin heidät kaikki puhtaina.⁵ Uskonnollisena persoonana Shabkarissa kiinnittää erityistä huomiota se, kuinka suuressa määrin hän pystyy yhdistämään nyingmapan ja gelugpan opetuksia, sillä näitä kahta koulukuntaa pidetään usein toistensa vastapooleina. Tätä lienee edesauttanut hänen lapsuutensa ja nuoruutensa sosiaalinen ympäristö, joka oli kaukana poliittisen vallan keskuksista ja jossa eri perinteiden harjoittajat elivät lähellä toisiaan ja kommunikoivat vapaasti.

Hänen omat juurensa olivat Amdossa Rekongin nyingmapa-joogien keskuudessa. Heidät tunnettiin laajalti samayansa puhtaudesta ja henkisten saavutusten mahdollistamista ihmekyvyistään. Siellä hänen henkinen harjoituksensa siis alkoi ja hänen myöhemmistä vaiheistaan ilmenee selvästi, että Amdossa sanojen ja esimerkin kautta