Vihreä tee

enkelille

Introitus

Istun pöytäni ääressä ja katselen ikkunaruudun läpi puutarhaan. Näen kirjavia pihlajapuita, joiden oksat roikkuvat kosteina sateen jälkeen ja kimaltelevat aamun raukeassa valossa. Yrttipenkkien yllä liikkui harmaata usvaa, joka hävisi nopeasti tuulenvirtausten mukana sinne mistä ei tiedetä. Pihlajapuiden alla kukkii sinisiä ja keltaisia orvokkeja. Harakat telmivät mansikkapenkkien väleissä kisaillen keskinäisestä paremmuudesta. Puutarhan reunalla on kapea tie, joka johtaa kaarisillalle ja yli joen. Näin varhain tiellä ei liiku ketään. Maisema on hiljainen ja lumoava. Mietin puiden ja muun kasviston kosteutta, kun samalla ajattelen sateen merkitystä Akira Kurosawan elokuvissa. Mietin näitä asioita, koska kirjoitan artikkelia aiheesta, Kurosawasta, sateen kuvaajana, sateen tekijänä. Pöydällä on valkoista paperia, kynä ja kuppi vihreää teetä.

Shichinin no samurai-elokuvassa sade kuvaa uhkaa. Sama merkitys on myös tuulella. Kun on pelkona riisisadon menettäminen, sade on läsnä. Samuraitaistelijat ovat ylpeitä eivätkä pidä maatyöläisten (→hyakysyou tachi) rumuudesta, kitukasvuisuudesta, eläimellisyydestä, pelkurimaisuudesta, pirullisuudesta ja viheliäisyydestä. Me näemme sen sateen läpi. Sade tuo pelon, mutta myös jalomielisyyden. Entä sitten itse roistot, jotka ratsastavat kylästä toiseen ryöstäen, murhaten ja raiskaten. Me odotamme pelolla heidän saapumistaan vuorilta sateessa ja tuulessa. Kun kuolema on koskettavimmin läsnä, on sade saanut aikaiseksi isot vesilammikot. Jalomielisyys kaatuu ja häviää näihin lammikoihin, mutta ei roistojenkaan kohtalo ole häävi, vaan huonompi. Heille ei kohoteta edes hautakumpua, jonka ääressä muistavat itkisivät ja soimaisivat, vaan heidän raatonsa lojuvat vesilätäköissä ilman kumarruksia ja kyynelten vuodatusta, kunnes sade, tuuli ja raatokärpäset hävittävät ne lopullisesti sinne mistä ei tiedetä.

Samanlainen sateen verhoama uhka, joskin toisessa muodossa, on läsnä Kakushitoride no sanakunin-elokuvassa. Loputon odotus kuplivassa himossa, sade, joka ei päästä liikkumaan, ylittämään rajaa, ja on vain ajan kysymys milloin samurai-sotilaat tulevat vangitsemaan tai keihästämään. Sade jähmettää liikkeen myös kahdessa muussa Kurosawan elokuvassa, vaikka sellaista ulkopuolista uhkaa ei niissä ole. Nämä ovat Rashoumon ja Ame agaru. Sateen maku on näissä kahdessa elokuvassa hyvin erilainen. Rashoumonin sade on suoraan paholaisen pillistä, vailla mitään armoa, kun taas Ame agarun sade on puhdasta pyhyyttä jokainen pisara. Paholaisen portilla sataa vailla armoa, niin paljon ettei tavallinen ihminen ja varsinkaan hyvä ihminen, voi siitä mihinkään lähteä. Paholainen saapuu portille ihmisen hahmossa kuuntelemaan ihmisten kokemuksia sellaisesta rikoksesta jonka tapahtumien kulkua tuo pimeyden valtias on itse ollut järjestämässä mitä suurimmassa määrin. Paholaisen portilla melankolinen sade maistuu sapelta ja sitä saavat maistaa niin esimerkillinen isä, joka varasti jadella koristellun tikarin ahneuttaan, kuin murhan todistajaksi joutunut uskonsa menettänyt pappi. Ame agaru-elokuvassa köyhät ihmiset odottavat majatalossa sateen loppumista, jotta voisivat ylittää vuolaana virtaavan joen. Köyhien talonpoikien kanssa majatalossa odottaa sateen loppumista ja joen vedenpinnan laskua isännättömän samurain hahmossa oleva Jumala. Tämä sade on lempeä ja armollinen, se ropisee kevyesti kostuttaen majatalon katon, sammaksen peittämän kielen ja mäntyjen oksat. Isännätön samurai oli tottunut taistelija, oikein karaistunut siinä, ja sai hankittua riisiä, misoa, pilkottua Tokugawakurkkua ja kalaa niille joilla ei ollut taistelutaitoja, ja jotka eivät omistaneet muuta kuin päällään olevat vaatteet ja pussissa tupakantuhkaa. Kaikki tulivat ravituiksi. He soittivat ja lauloivat ilosta ja kertoivat toisilleen tarinoita. Minäkin olin heitä kuuntelemassa ja aterioin heidän kanssaan. Olin ylpeästi siellä. Jumalan vaimo, joka oli läsnä majatalossa, joskin omassa huoneessaan, oli koko ajan epäileväinen miehensä taistelutaidoista. Hän yritti vikitellä minuakin, kun tiesi, ettei sellaiseen voi suhtautua kieltävästi, ja eritoten kun oli kysymys minusta. Mutta hän leppyi ja näki loppujen lopuksi miehessään jotain laadukasta ja poikkeuksellista taistelutaitoa. Mihin sitä oikein vertaisi? Hän oli ihmeidentekijä, kykenevä ravitsemaan köyhän kansan, jalo ja ymmärsi mitä kauneus on.

Jos riisumme majatalon samuraista tuon Jumaluuden (→erityisen laadun) ja tarkastelemme vain hänen ihmisyyttään, voimme nähdä selkeästi, että hän on ollut koko taisteluikänsä isännätön samurai (→rounin) ja tulee sitä olemaankin aina siihen asti kunnes joku nuorempi ja taitavampi samurai hänet viimein keihästää vesilammikkoon. Voisi sanoa, että hänellä on väärän persoonallisuuden syndrooma, jos tällainen lääketieteellinen vertaus sallitaan. Lääketieteessä syndroomalla on diagnostiset kriteerit. Tämän syndrooman kriteereissä on ainakin kaksi asiaa. Ensimmäiseksi sitä sairastavat eivät ole viiteenkymmeneen ikävuoteen mennessä läpäisseet yhtään samurai-paikka haastattelua. Toiseksi heidät on irtisanottu ennen viittäkymmentä ikävuotta vähintään kolme kertaa muista vähäpätöisemmistä tehtävistä. Yksikään linnanherra ei ole hänelle suostunut samurain tointa antamaan. He ovat saattaneet siluetista katsoen ajatella, että tuossa saattaisi olla kelvollinen taistelija. Kaukaa tutkisteltuaan he ovat saattaneet olla hetken vakuuttuneita kokelaan samurai-taidoista ja jopa ajatelleet palkkaamista samurai-taistelijan vaativaan tehtävään. Lähempi tarkastelu on kuitenkin aina tuonut esiin väärän persoonallisuuden oireyhtymän piirteet ja romuttaneet kokelaan toiveet palvella linnanherraa samurai-taistelijana.

Miten on sitten laita paholaisen portin sateenpitäjällä (→sateentekijällä)? Onhan siinä eroja. Tuolla paholaismiehellä on varmasti yhtä hienoja ja loisteliaita taistelutaitoja kuin mitä on joenvarren majatalon sateentekijällä (→väärän persoonallisuuden sairaudesta kärsivällä isännättömällä samurailla). Sitä ei voi epäillä. Erot ovat muualla. Jo yleisessä olemuksessa on eroja. Paholaisen portin mies on kooltaan lyhyt, leveävartaloinen, leveäkasvoinen, leuka on kulmikas ja karkean sänkikarvan peittämä. Ääni on matala ja mieli jyrkkä ja taipumaton. Joenvarren rounin on rakenteeltaan hoikempi ja pitempi, kädet ovat ohuet ja jalomuotoiset ja mieli on lempeä ja taipuisa. Nämä ovat merkittäviä eroavuuksia, mutta tärkein on kuitenkin se että paholaisen portin miehellä ei ole väärän persoonallisuuden oireyhtymää.

Huomasin katsottuani ikkunasta puutarhaan ja tielle, että oli alkanut satamaan, ei sellaisella voimalla kuin paholaisen portilla tai joella jonka rannalla oli majatalo täynnä tanssivia ja laulavia ihmisiä, talonpoikia, kulkureita, pikkuroistoja, keittäjiä, itsensä myyjiä, kantajia ja yksi puoli-ihminen vaimoineen, vaan kevyemmin, tihkuttamalla, aluksi tihkuttamalla, mutta kuitenkin yhtenäisesti ja viistosti. Vesi tuli ikkunan läpi pöydälleni, papereilleni ja otsalleni. Sade tuli pääni sisään.

Vaikka puutarhassa ja tiellä satoi, mies ja nuori poika seisoivat kaarisillalla. He katsoivat alas jokeen. Heitä selvästi kiinnosti jokin joessa. Niin kauan he siinä seisoivat että sade kasteli hiukset ja liimasi ne kallon pintaan. Viimein he lähtivät kävelemään tietä pitkin kohti parantolaa ja minun huoneeni ikkunaa. He tulivat lähemmäksi ja pystyin tarkkailemaan heitä paremmin. Miksi he olivat ylipäätään lähteneet kävelylle, vaikka taivaasta tippui vettä? Heillä ei ollut sateenvarjoa, ei edes lakkia, joka suojaisi päätä kastumiselta. Onko tuossa sateessa jotain jumalaista tai paholaismaista, koska he antavat tuolla tavoin päänsä kastua (→kastaa)? Jos siinä olisi jotain yliluonnollista, voisin ymmärtää heidän käyttäytymisensä. Minun kaltaisteni ikkunanruuduissa tuijottajien on hyvin vaikea ymmärtää tällaisia asioita.

Puutarhaan tultuaan kaksikon kasvojen piirteet alkoivat erottua. Olisiko miehen kasvoista pääteltävissä jotain hänen taistelutaidoistaan, ajattelin? Otsa oli leveä ja korkea, melkein järkälemäinen ja kasvot olivat kolmiomaiset, siis matemaattiset (→lyyriset). Hiukset olivat tummat ja kaartuivat valtaosin oikealle puolelle korkean otsan yläpuolella. Niissä oli musiikillista kaareutta, vaikka sade oli ne kastellut. Alaspäin suuntautuvan kapean nenän alla oli mustat viikset. Tuuheiden kulmakarvojen alla olivat synkät silmät. Mielestäni kasvot olivat jollain tavoin ristiriitaiset jopa valheelliset, enkä millään voi kuvitella, että niiden omistajalla olisi mitään merkittäviä taistelutaitoja. Eikä siinä kaikki. Olen lähes varma, että hän sairastaa väärän persoonallisuuden oireyhtymää.

Miehen vierellä kulkeva poika oli toisenlainen, sikäli kun niin nuoresta voi mitään vielä sanoa. Hiukset olivat vaaleat eikä kasvoissa ollut erityisiä piirteitä. Näin parantolan ikkunasta katselemalla ei voi sanoa, onko pojalla persoonallisuuden suhteen moitittavaa tai jopa tuomittavaa. Aika sen vasta näyttää.

Tämä outo pari käveli tietä pitkin, ohi pihlajien, ohi sinikeltaisten orvokkien, ohi yrttipenkkien, leikkivien harakoiden, ohi puutarhan, kunnes en heitä enää nähnyt ikkunastani. Ei kulunut kauan tästä katoamisesta, kun mies ja poika ilmestyivät uudelleen näköpiiriini. He kävelivät päinvastaiseen suuntaan takaisin kohti kaarisiltaa, mistä olivat hetkeä aiemmin tulleet. Seurasin heitä katseellani. Heidän tultuaan sillalle mies tarttui yllättäen poikaa vaatteista, nosti hänet päänsä yläpuolelle ja heitti jokeen suureksi kauhukseni. Järkytyksen vallassa hyppäsin parantolan ikkunasta puutarhaan, juoksin tielle niin kuin harakatkin juoksivat edelläni ja suuntasin kohti kaarisiltaa. Huomasin silloin että sekä poika että mies olivat kadonneet jäljettömiin. Sillalla ei ollut ketään vaan seisoin siellä täysin yksin. Menin sillan alle jokeen katsomaan, olivatko he siellä, mutta eivät olleet. Kääntelin kiviä joessa pitkän tovin ja etsin poikaa niiden alta. En löytänyt häntä mistään. Olin kauhuissani tästä rikoksesta. Hetkeä aiemmin he olivat kävelleet vieretysten aivan kuin isä ja poika, eikä mitenkään voinut aavistaa, että mies tekisi sellaisen rikoksen: heittäisi pojan julmasti jokeen varmaan kuolemaan. Mikä ajoi hänet sellaiseen tekoon? Mitä tapahtui heidän kävellessään ohi puutarhan ja parantolan? Oliko siellä myrkyllisiä tuoksuja, jotka sade nostatti ilmaan, niin että miehen mieli järkkyi? En voi ymmärtää sitä. Vaatteeni olivat läpimärät ja mutaiset, kun nousin joesta takaisin sillalle. Maalaisnainen käveli tiellä ja tuli sillalle. Kysyin häneltä, oliko hän nähnyt Edgar Allan Poen ja miten hän heitti seurassaan olleen pojan jokeen ja tappoi hänet. Nainen juoksi pois peloissaan taakseen katsomatta ja vastausta antamatta aivan kuin olisi nähnyt pirun, joka aikoi heittää hänet sillalta jokeen. Kysyin samaa asiaa mieheltä joka ilmestyi sillalle, mutta hän vain katsoi sateenkaarta taivaanrannassa ja käveli pois.

Vanha, lapsellisenkaltainen aika ja aavistus uudesta ajasta pojan aistein koettuna

LK1 — Unijoki virtaa sinne mistä ei tiedetä

Keskustelin Vilhelmiinan kanssa kullanvärisestä joesta. Hän kertoi niin outoja asioita, etten tiennyt mitä oikein ajatella. Hän sanoi, että jos sukeltaa kullanvärisessä joessa, voi hävitä kokonaan. Ymmärsin sen, että voi tulla näkymättömäksi, vaikka onkin olemassa jossain. Hän todella tarkoitti sitä, kun tarkemmin kyselin, ja kielsi kertomasta kenellekään, ja sanoi että se on salaisuus. Se on melkein kuin kansanperinnettä, mutta vain harvojen tiedossa, eikä pidä yrittääkään tehdä siitä yleistä kansanperinnettä, eikä siitä voisi sellaista tulla vaikka haluaisikin. Mietin tätä asiaa koko kevään odottaessani kesää, jolloin tiesin mentävän meidän omalle kultaiselle joellemme, Unijoelle, pesemään mattoja ja uimaan. Mitä siitä sitten? Halusin tietysti kokeilla kansanperinteen toimivuutta. Olin polviani myöten vedessä, kun sitten vihdoin sain tilaisuuden katsoa mitä tapahtuu näkyvyydelleni sukeltaessani kullanväriseen jokeen. Painuin pinnan alle silmät auki, jotta näkisin häviäisinkö vai enkö. Kun näin kaikki sormeni veden alla, olin vakuuttunut, ettei sukeltaminen hävittänyt niitä, eikä myöskään muita itseeni kuuluvia osia. Jäin epäilevälle mielelle kansanperinteiden suhteen.

Joessa oli kullanvärisiä kiviä vieretysten ja vesi virtasi hitaasti kuin uni, kukaan ei tainnut tietää minne, mutta tuonnempana se meni läpi kuohuvan kosken. Rannoilla kasvoi korkeita haapoja, latvat lähellä taivasta. Haavanlehdet läpsyttivät toisiaan vasten kuin lasten kämmenet maalaiskoulun juhlasalissa. Elisabet Ustonen pesi mattoja virtaavassa vedessä. Elisabet ilman hoota, hän korosti varta vasten tilaisuuden tullen, onko se saksalaisittain, englantilaisittain vai jonkin muun kansakunnan mukaan, en muista sitä. Saippuapala oli kivellä. Matot suoristuivat virtaavan veden voimasta. Vesi tuli jostain mistä kukaan ei tiennyt, sillä kaikki tiedetty oli lähellä. Veden tyyni patja syöksyi alavirrassa olevaan koskeen. Se ei voinut muuta kuin taittua yli viimeisen harjannekiven ja pudota alas kivilohkareiden reunustamaa joenuomaa. Peltojen vesi, hyllyvän karpalosuon vesi, puiden vesi, sateen vesi, keväinen jäävesi, äidin huulten vesi ja pillun vesi virtasi joessa hitaana ja painavana seoksena yhtyneenä vesikasvillisuuden ja muun joen eläväisen kanssa, kohti tuota entropia-hetkeä, jolloin se ryöppysi alas pitkin jokiränniä kohti tuntematonta. Elisabetin kanssa joella oli Vilhelmiina, joka auttoi mattojen pesussa, muttei hän pyykkäriksi soveltunut, jo siksi, että hänen reumatismin murjomat nivelensä kolottivat viikkokausia joella vietetyn pesupäivän jälkeen, mutta myös, koska hän oli lukenut aikakauslehtensä pikkutarkkaan ja oli siksi sivistynyt. Joskus kyllä ajattelen, että sivistyneen ihmisen pitäisi ainoastaan pestä mattoja Unijoella. Näitä pesupäiviä oli kuitenkin vain yksi tai kaksi vuodessa. Hän otti kamferilla kostutetun sokeripalan reumatismiin. Pyykkäreiden kainaloissa oli hikiläiskät, pyöreät kuin aurinko. Paidan hihat oli kääritty ylös ja hameen helmat oli kohotettu ja solmittu sivulle. Pihkankeltainen, kämmenenpuristuksessa muovautunut saippua oli tasaisen jokikiven päällä. Saippuan tuoksua levisi ilmaan, mikä yhdessä virtaavan jokiveden lempeän solinan kanssa synnytti mielessä sivistyksen tunteen, maalaisihmisen sivistyksen. Naiset levittivät saippuaa mattojen pintaan. Juuriharjan kiivaan liikkeen synnyttämä valkea vaahto peitti kotikutoisen räsymaton yksinkertaisen kuvioinnin. Kuvioinnin tarkoitus ei ollut koristaa tai juhlistaa huonetta jonka lattialle matto levitettiin, ei ollenkaan, vaan se oli ainoastaan jonkinlainen turtumusta katkaiseva sahalaita. Mihin sitä vertaisi? Se oli kuin sahalaitakirjoitusta, mitä muutakaan, ei siinä ollut edes kirjoituksen ajatuksia, kirjoitusta ilman ajatuksia, sitä se oli. Vaahto huuhtoutui jokiveteen ja kulkeutui virran mukana sinne mistä ei tiedetä.

Aaro Armas poltti rannalla saviastioita. Raakapoltetut astiat ja taide-esineet oli koottu pöydille pienen pajan viereen. Puulämmitteinen uuni oli katoksen alla hieman sivummalla, kuitenkin lähellä. Paja oli idyllisen kaunis, vaikka usein keväisin joki tulvi ja vesi nousi pajan lattialle asti. Se on yksi kummallisista ristiriidoista, tarkoitan pajan suunnittelua. Olisiko se pitänyt rakentaa toiseen paikkaan, joen satunnaisen tulvimisen takia, ylemmäksi rinteeseen, tulvimisrajan yläpuolelle, vai kaikesta huolimatta jokivarren kauneimpaan paikkaan, siihen missä se sijaitsi? Aaro Armaksesta tuli savenvalaja, käsityöläisammatin taitaja. Se on ammatti joka tarjosi kaikkea mitä hänenlaisensa mies toivoi elämässään, ennen kaikkea se mahdollisti elannon hankkimisen tavalla jolla saattoi eristäytyä ihmiskunnasta. (→Ihmiskunnasta eristäytyjille se on suopea ja lempeä ammatti.) Hän pakeni kaikkia dreijansa ääreen, oman kauneudenlajinsa piiriin, vaimoaan, tuttaviaan, sukulaisiaan ja kylän asukkaita, mikäli kanssakäymiseen ei ollut pakkoa, ja varsin harvoinhan sitä oli. Kanssakäymiset ulospäin olivat ammatillisia ja muodollisia, ja niitä leimasi kömpelyys, mutta arvelen, että sisäänpäin suuntautuneet liikkeet olivat intiimejä ja hienostuneiden tunnesävyjen kirjavoittamia. Hänen elämässään tärkeintä oli siirtää sormenpäiden ajatukset kauneudesta muovaamiinsa saviesineisiin. Tekemänsä astiat hän myi osuuskauppiaalle, joka haki ne pajalta kuukauden viimeisenä päivänä, tai jos se oli sunnuntai, niin sitä edeltävänä päivänä. Sen kaiken perusteella mitä minä tiedän, voin vannoa hänen kuulumisensa rationaalisen ja irrationaalisen rajapintaa tutkivien parhaimmistoon, mutta siinäkin ryhmässä jokseenkin pieneen vähemmistöön, niihin joiden ystävät ovat sisäisiä olentoja. Savenvalajan työnsä ohessa Aaro Armas hoiti maatalon töitä: pienimuotoista viljelyä ja metsätöitä. Hän tunsi inhoa näitä tehtäviä kohtaan, sillä niihin liittyi velvollisuuksia ja kanssakäymistä joidenkin kyläläisten kanssa, varsinkin myllärin ja osuuskaupan neidon. Ne olivat luonteeltaan muodollisia, eivätkä sisältäneet mitään sellaisia piirteitä joita voisi kutsua ystävyydeksi.

Talomme oli pieni ja sitä ympäröivät pellot alkoivat nurkan takaa, eivätkä juuri näköetäisyyttä kauemmaksi ulottuneet. Historiaa tilalla oli kuitenkin enemmän kuin voisi olettaa. Maasta ilmestyi tuon tuostakin kivikautisia nuolenkärkiä ja työkaluja, mutta myös huomattavasti myöhempien aikojen tarvikkeita, vaikkapa tsaarin aikaista rahaa, jota lemmenparit saattoivat heittää jokeen onnellisen tulevaisuuden toivossa, rakkauden riivaamina, jos ei sen, niin ainakin valtaapitävien. Jokainen aikakausi oli valinnut tai perinyt itselleen saman asuinpaikan, mutta aikakaudet olivat unohtaneet toisensa. Monet sukupolvet olivat raivanneet kiviä tilan pelloista ja pinonneet niitä samoihin kasoihin kujien varsille. Pellon pintaan levitettyinä kivet olisivat peittäneet koko vainion. Jääkauden sirpaloittamia kiviä kohosi pellosta jatkuvasti, aivan kuin ilkkuen kivenkääntäjien rauenneita unelmia. Irtauduttuaan moreenisesta napanuorastaan ne työntyivät kalotti edellä maan pimeistä uumenista kohti valoa, ja halusivat olla kivilyhtyjä ja loistaa valoa, tai vaikka vain heijastaa sitä.

Tunnelma, tule kantamaan astioita, Aaro Armas sanoi karkealla äänellä. Olin siihen halukas, sillä olin mielestäni tutkinut kaikki keksimäni sormeni ja haapojen väliset mittasuhteet