Vihollinen ruumiissani

muuta.

1. luku

Vanhempani kuolivat rajussa auto-onnettomuudessa, kun olin 3-vuotias. Se on elämäni toistaiseksi dramaattisin tapahtuma, vaikka en itse ollut autossa, enkä muutenkaan muista niistä ajoista paljoakaan. Mutta aina kun pysähdyn miettimään varhaisia vuosiani, ajattelen, että tämän täytyi olla hyvin traagista. Sen jälkeen olen kokenut muitakin kamalia asioita, ja niistä minulla on kokemusmuistoja. Isän ja äidin menehtymisestä minulla ei ole muistoa, mutta minussa on kai orpolapsen haavauma. Sellainen haava, joka ei varmaan koskaan umpeudu, mutta se on toinen tarina. Voi sillä olla yhteys viholliseen ruumiissani, olen tullut tulokseen, että monella asialla on. Mutta jätän sen nyt toistaiseksi toiseksi teemaksi. En kärsi tietoisesti orpoudesta, ja nyt olen viisikymppinen äiti, jolla on enemmän tekemistä omissa lapsissaan kuin sisäisessä orvossa lapsessaan. Mutta minusta on aina ollut hirveää ajatella sitä tapaa, jolla minut maailmaan saattaneet kaksi ihmistä kuolivat. Siksi minun piti jossain kohtaa elämääni ajatella se asia loppuun ja päästää menemään. Se tapahtui kolmenkympin tietämillä, ja ajoittui kolmenkympin kriisiini, joka oli viedä hengen itseltänikin. Kolmenkympin kriisilläni on ehdoton yhteys vihollisen saapumiseen ruumiiseeni. Juuri se toivotti vihollisen lopullisesti tervetulleeksi. Oli vihollinen lyhyesti vieraillut menneinäkin vuosina, antanut merkkejä itsestään. Mutta kolmenkympin kriisini jälkeen se ei enää pakannut kimpsujaan ja häipynyt. Se totesi, että tämähän on hyvä ruumis, jään tähän.

Anteeksi jaarittelut. Nekin ovat jokseenkin vihollisesta ruumiissani johtuvia, ajatus voi nimittäin ohjautua ihan harhateille usein, mutta palataanpa nyt asiaan.

Vanhempieni kuoleman jälkeen tätini Salme, äitini sisko, otti minut hoiviinsa. Se oli suurta armeliaisuutta ja uhrautuvuutta häneltä, niin kuin sain kuulla koko lapsuuteni. Hän oli nuori, 24-vuotias vanhempieni kuollessa, ja omien sanojensa mukaan keskeytti nuoruutensa joutuessaan ottamaan minut. Uskon, että se oli iso muutos. Siihen loppui huoleton opiskelijaelämä, ja alkoi äitiys, jota ei oltu suunniteltu. Kyseessä oli äitiys, johon hän ei yhtään ehtinyt varautua. Häneltä jäi uupumaan 9 kuukauden valmistautumisaika. Yhtenä iltana hänelle soitettiin ja kerrottiin siskon ja siskon miehen kuolemasta, ja samana iltana minä, 3-vuotias, seisoin jo hänen ovensa kynnyksellä. Siitä alkoi yhteiselomme. Joskus olin hoidossa isovanhempien luona, mutta täti oli pääasiallinen huoltajani. Isovanhemmat toimivat vain tukijoukkoina.

Oli tietysti hyvä, että en joutunut huostaan otetuksi ja sijaiskoteihin, mutta ikävä kyllä koko lapsuuteni koin olevani taakka. Tädilläni ei ollut vihollista ruumiissaan, en ainakaan usko, että hänellä oli, mutta usein minä koin olevani pakollinen paha. Siinä oli tarpeeksi. Kauheaa, jos vihollinenkin olisi vielä tullut.

Kuulin kylliksi siitä, miten hänen täytyi tehdä sitä ja tätä vuokseni, ja miten hänen piti luopua tästä ja tuosta takiani. Opin hyvin varhaisessa vaiheessa osoittamaan kiitollisuutta:

a/ Kiittelemällä sata kertaa saamistani lahjoista ja välttämättömyyksistä. Muistan aloittaneeni kiittelyn jo alle kouluikäisenä.

b/ Kiittelemällä (tarpeeksi vanhasta, ehkä murrosikäisestä lähtien) toistuvasti katosta pääni päällä

c/ Tarjoutumalla uskotuksi tädin murheissa

d/ Suostumalla syylliseksi kaikkeen, tai ainakin lähes kaikkeen

e/ Uskomalla, että olen enemmän huono kuin hyvä

f/ Kannustamalla tätiäni

g/ Ylistämällä tätiäni

h/ Olemalla tätini puolella aina ja kaikessa

i/ Kuuntelemalla

j/ Taas kuuntelemalla.

En ala näitä kohtia nyt yksitellen käsittelemään. Se olisi taas vallan toinen aihe, ja tämän opuksen tarkoituksena on keskittyä viholliseen ruumiissani. Lapsuudella on kuitenkin osansa vihollisen kutsumisessa ruumiiseeni, siksi mainitsen tietyt asiat. Elämänkokemukset ovat kutsusoittoja viholliselle. Jotkut kokemukset muovaavat meistä sellaisia, että vihollinen saapuu ja ottaa ruumiimme asuinpaikakseen. Tuolla yllä olevalla listalla on siis merkitystä sen suhteen, millainen minusta on tullut. Minusta on kokemusteni myötä tullut juuri sellainen, johon vihollinen tykkää pesiytyä.

Tarkoitukseni ei ole myöskään mustamaalata tätiä kasvattajanani. Lapsuuteni ei ollut ruusuilla tanssimista, pikemminkin se oli nuoralla kävelemistä, mutta en ole katkera. Enää. Katkeruudenkin aika oli, mutta se meni. Oikeasti, viisikymppisen elämä on harmonista (vihollisesta ruumiissani huolimatta), olen huomannut. Elämäni alkoi mennä parempaan suuntaan nelikymppiseksi tultuani, ja siitä asti suuntaus on ollut vain ylöspäin. Jos vihollista ei olisi, eläisin täysipainoista ja onnellista elämää. Mutta kuten mainittua, vihollisen takia olen joskus lähes kuollut, jo sen verran toimintakyvytön, että odotan ylösnousemusta. Mutta sisäinen rauha on saavutettu, vihollisesta huolimatta. Pahoittelen tällaista kliseistä väittämää, mutta niin on kuitenkin käynyt. En ole jaksanut elää niin kuluttavan tunteen kuin katkeruuden kanssa. Menneisyys on sijoitettu omaan, taakse heitettyyn lokeroonsa, ja siellä saa pysyä. Merkitystä on nykyhetkellä.

Minulla ja tädillä on nykyisin ihan hyvät välit. Voimme jutella kaikesta melko vapautuneesti toisillemme, ja mennä syvällisyyksiinkin. Parhaiten, ilman konflikteja, se tapahtuu Skypen välityksellä. Olen huomannut, että on edullista, jos välissämme on manner. Täti kyllä sanoo ikävöivänsä, ja on se varmaan tottakin. Mutta joihinkin suhteisiin vaan sopii välimatka. Meidän suhteemme on juuri sellainen. Samassa maassa, kaupungissa tai asunnossa oleilu on hieman liikaa, nostaa pintaan huonoja ominaisuuksia ja vanhoja katkeruuksia, synnyttää suuria ja pieniä väärinkäsityksiä ja väsyttää. Vihollinen ruumiissani hyppii katossa yhteiselomme aikana, ja kauan sen jälkeenkin. Juhlaa sille, jälleen kerran.

Skypen välityksellä nämä tällaiset pysyvät aisoissa, ja voi keskittyä hyvään. Oi, kuka keksikään Skypen, hurraat hänelle. Sen lisäksi toimivia ovat WhatsApp-viestit. Kyllästymistä ei pääse tapahtumaan Skypessä ja WhatsAppissa, ja se aitaa ärsyyntymiset kommunikoinnin ulkopuolelle.

Tietenkin sähköisen viestinnän lisäksi tapaamme kerran, tai pari vuodessa ihan fyysisesti. Se menee yleensä kohtalaisen hyvin, muutamia murheellisia hetkiä lukuun ottamatta, mutta ei niitä kannata muistella. Tapaamisiin liittyy paljon hauskoja hetkiä, ja joskus hetket voivat jatkua ihan loppuun asti, kun vaan jaksamme muistaa, että kyseessä on vain tilapäinen yhteiselo, eikä tarkoituksenakaan ole jäädä toistemme kurkkuun loppuiäksi.

Kun manner taas vaihtuu välissämme, palaamme takaisin sähköiseen viestimiseen, ja kaikki on hyvin ellei erinomaisesti välillämme. Ei, en usko, että tämä on valheellista, tai edes pinnallista. Tai sarkasmia. Ennemminkin realismia. Sähköisten viestimien välityksellä minun ja tädin suhde kukoistaa. Suhteeseen liittyy etäisyys, mutta se tuntuu olevan enemmänkin hyöty kuin haitta. Yllätyksekseni tätini on näppärä seitsemänkymppinen (tarkemmin ajateltuna hän alkaa lähestyä jo kahdeksaakymmentä). Hän on sisäistänyt vallan mainiosti nykymaailman yhteydenpitomenetelmät, eikä valita niistä yhtään.

Niin, palatakseni vielä tuohon edeltävään a - j-luetteloon (Anteeksi, olen lista- ja luetteloihminen, siksi luetteloja vilisee tässä opuksessakin. Vihollisen kanssa suhteessa elävä tarvitsee kirjoitettuja listoja ja luetteloja, koska muistikapasiteetti ja keskittymiskyky ovat neljävuotiaan luokkaa. Tai, no, omalla tyttärelläni oli kyllä hyvin terävä muisti neljävuotiaana, joten jään siinäkin alakynteen. Joka tapauksessa koen listat ja sen sellaiset tarpeellisiksi. Sumuisina päivinä on hyvä olla lista. Niin ovat monet muutkin vihollisen kanssa suhteessa elävät sanoneet.).

Millainen minusta on sitten tullut noiden a - j-listauksessa mainittujen seikkojen seurauksena? Listataanpa:

Kiltti

Herkkä

Anteeksipyytelevä

Kiitollinen

Aulis

Valpas

Nopea

Empaattinen

Myötäilevä

Hermostunut

Ahkera

Tunnollinen

Uhrautuva

Vielä kerran kiitollinen

Vielä kerran anteeksipyytelevä

Ai niin, joustava, hyvin joustava.

Huomaatteko, miten tehokas tällainen listaus voi olla? Voi kyllä, olen luettelojen kannattaja! Asian ytimeen päästään turhia kursailematta.

Mutta niin, tällainen minusta tuli. Oi, kuinka olen edelleen kiitollinen ihminen, kaikille ja kaikesta. Viidenkympin harmonisuuden myötä tosin en kiittele enää niin kauan, että toinen osapuoli kiusaantuu ja alkaa suunnitella päähäni ampumista. Myös anteeksipyytelyssä olen alkanut vetää rajaa. Nuorempana pyysin anteeksi olemassaoloani, koska kotona opin, että minusta on koitunut paljon vaivaa ja vastuuta ja huolta ja murhetta kasvattajalleni. Jos joku muu, kodinulkopuolinen, vihjaisi, että ei minusta niin paljon haittaa ole tässä universumissa, en ihan hevillä uskonut.

Selkärangassani ja sisimmässäni kannoin pienuuden taakkaa: olin vain Taina, tyttö, joka oli jollekin annettu. Joku oli minut väkisin luokseen ottanut. En voinut olla haluttu ja hyväksytty. Minun piti ansaita enemmän kuin muiden. Siksi rehkin urakalla kaikissa ystävyys- ja tuttavuussuhteissani lapsesta pitäen. Ymmärsin aina olan takaa, olin empaattinen ja kannustava, myötäilin, venyin ja joustin. Tein palveluksia pyyteettä, suostuin kaikenlaiseen itseäni väsyttävään (harmittelin ehkä yksikseni), olin aina ystävällinen ja positiivinen. Mitä sitten yritin? Saada rakkautta ja hyväksyntää, kai. En ollut tottunut, että niitä voisi saada helpommallakin, olemalla vain oma itsensä. Jokainen meistä on tietenkin ihan tuutintäydeltä kuullut hokemaa ole oma itsesi, mutta tosi on, että siinä piilee viisaus. Olemalla oma itsensä ei uuvuta itseään ja seuralaistaan. Minulle sosiaaliset tapahtumat olivat pitkään hyvin raskaita, koska minun piti jaksaa venyttää kasvolihaksiani hymyyn taukoamatta, olla empaattinen ja sympaattinen kaikille ja aina yhtyä kaikkeen, mitä sanottiin (olinpa samaa mieltä tai en).

Sitä kestin kauan: melkein neljänkymppiin asti. Miten ihanaa, että nyt olen vapautunut kaikesta teatterista! Taas tätä viidenkympin harmoniaa. Nyt henkilökohtaiset ääriviivani ovat lopultakin selkeämmät. Minun ei tarvitse miellyttää aina ja kaikessa, voin olla rohkeasti erimieltä, tai olla olematta mitään mieltä. Voin ilmoittaa kantani suoraan (mutta ystävällisesti) ja olla välittämättä, onko toinen osapuoli kanssani yhtä mieltä vai ei. En pelkää, että oma tahtoni loukkaa ja etäännyttää muita. Tunnen itseni, ja tiedän, että hyväksytyksi tuleminen ei edellytä venymistä ja paukkumista ja toiseksi muuttumista.

Tällaiseen ymmärrykseen pääseminen kesti vuosikausia, koska lapsena ja nuorena olin tätini heijastuma. Myötäilin kaikessa, annoin perään kaikessa. Kun tädillä oli huono päivä, annoin hänen projisoida pahan olonsa minuun (okei, olin lapsi, mitä muutakaan olisin osannut). Kun tädillä oli taas hyvä päivä, elin hänen riemussaan ja tein siitä moninkertaisen olemalla itsekin riemukas. Kun täti koki, että häntä oli loukattu (olipa se totta tai hänen itsensä kuvitelmaa), yhdyin täydestä sydämestä tädin kauhisteluihin ja kiukkuun. Kauhisteltuamme yhdessä hän alkoi voida paremmin. Kun täti halusi keskustella, keskustelin kuin aikuinen. Repliikkini ja puhetyylini saatoin vetää tv-sarjoista kuten Dallas tai Pieni talo preerialla, tai lukemistani kirjoista, koska omaa elämänkokemusta ei ollut. Tai sitten vain jäljittelin tätiäni. Usein hän tuntui ilahtuvan viisaista mielipiteistäni ja janosi niitä lisää. Meillä oli paljon keskusteluja. Niillä ajattelin anastavani itselleni kuuluvan rakkauden. Sainkin sen aina hetkeksi.

Ainakin niin kuvittelin.

Itse en voinut hyvin. Seurailin lähiaikuiseni mielialoja hartaalla tarkkaavaisuudella, jotta osaisin olla sitä, mitä milloinkin vaadittiin. Minusta tuli pikkuaikuinen, jolla oli kuitenkin pikkutytön tarpeet.

Lisäksi jatkuva hermolla olo rasitti minua tiedostamatta: Jo nuorena ilmaantuivat kova päänsärky sekä lihaskivut- ja jumittumat. Immuniteettisuojani oli myös heikko. Sairastin helposti keuhkoputkentulehduksia ja kovia flunssatauteja.

Mikä tuota tyttöä vaivaa, kun on alati sairas, muistan tätini mananneen useita kertoja.

Mitä minä nyt näitä kerron? En edelleenkään tätiä mustamaalatakseni tai katkeruutta purkaakseni. Käyn läpi näitä joitakin seikkoja, koska näillä on yhteys viholliseen ruumiissani. Henkilökohtaisten tutkimusteni perusteella totean, että useat muutkin vihollisen kanssa suhteessa elävät ovat tai ovat olleet samanlaisia: miellyttämiseen taipuvaisia, uhrautuvia sekä venyviä ja paukkuvia. Vihollinen mieltyy kiltteihin ihmisiin! Niin se vaan näyttää olevan.

Tämä vihollinen on niin pirullinen tapaus, että se on sekä syy että seuraus. Se saattaa olla syy esimerkiksi keskittymisongelmaan tai mielialojen muutokseen, mutta se on seurausta stressistä, kuluttavista ihmissuhteista tai fyysistä takaiskuista.

Enää en veny ja pauku yhtäläisellä laajuudella kuin aiemmin. Olen edelleenkin uhrautuva, mutta vedän tarkemmat rajat tuntematta huonoa omaatuntoa. Ja kuten aiemmin mainittua, nykyisin en jaksa kiitellä ja pyydellä anteeksi enää niin paljon. Vähempikin riittää. On ollut riemullista todeta, että tulen hyväksytyksi uusista tavoistani huolimatta! Ihmissuhteeni ovat ehkä jopa helpompia nyt, kun olen helpompi itselleni, ja hyväksyn itse itseni.

Mutta ikävää on, että vihollinenkin hyväksyy minut niin hyvin! Sillä on yksipuolinen rakkaussuhde minuun. Sisäinen harmoniani auttaa minua kestämään vihollista ja muutakin, mutta kaikesta elämässä koetusta on seurannut vihollisen tulinen rakkaus ruumistani (ja päätänikin) kohtaan. Jo nuorella iällä epämääräiset jomotukset astuivat kuvaan. Yhtenä päivänä kolotti polvea, toisena nilkkaa. Seuraavana sattui selkään, ja kipu heijasteli sieltä jalkoihin. Muistan, kuinka hieman yli parikymppisenä hämmästelin moista kiputuntemusta maatessani sängyssä. Mutta en ajatellut sen olevan vakavaa, koska ruumis oli vielä nuori (kuuluin silloin Ohittavat - ryhmään, mikäli vielä muistatte listauksen opuksen alkupuolella).

Samanlaiset omituiset kiputuntemukset pistäytyivät usein tulevina vuosina. Silloin tällöin ne olivat tosi ilkeitä, ja kestivät pidempääkin. Joskus käytin töissä rannetukia, kun sormet puutuivat ja ranteet kipeytyivät. Mutta jatkoin kauan Ohittavat - ryhmässä. Kuuntelin kaikkien puhetta, että olen nuori, eikä minua mikään oikeasti vaivaa, ja niin ajattelin itsekin. Usein olin niin väsynytkin, etten jaksanut ajatella tarkemmin. Niin, huomattava väsymys alkoi vaivata 25-vuodesta eteenpäin. Siinä vaiheessa astuin ensimmäiseen suohoni, josta oli vaikea nousta. Aloin olla käsittämättömän uupunut, vaikka olin mielestäni nukkunut normaalisti. Väsyneenä alkoi sormia ja jalkoja pistellä, kyynärpäitä ja polvia kolottaa. Oudolta se tuntui, mutta pysyttelin edelleen Ohittavat -ryhmässä.

Hieman alle parikymppisenä tulin tutuksi järisyttävän takaraivopäänsäryn kanssa. Se kulki matkassani toiseen raskauteeni saakka, jonka jälkeen sitä ei ole esiintynyt samassa mittakaavassa. Mutta elin sen kanssa yli kaksikymmentä vuotta. Ja kun puhun järisyttävästä päänsärystä, tarkoitan

a/ 10–12:ta Buranaa päivässä

b/ pään kantamista ja puristamista käsillä

c/ lattialla kieriskelyä

d/ huoneesta huoneeseen kävelyä tuntitolkulla, usein yön läpi

e/ sietämätöntä supistelua takaraivossa, kuin synnytys olisi käynnissä, mutta väärässä päässä

f/ vaikerointia ja itkua, jopa ääneen karjumista

g/ kolmen päivän toipumista kivun hiipuessa pyörimään jonnekin taakse toisena päivänä, mutta jäädessä pelottelemaan uudella iskulla. Kumipää kolmantena päivänä: kipu jokseenkin poissa, mutta pää epänormaalin turta.

Näitä kohtauksia minulla oli vielä ensimmäistä lastani odottaessa. Voitte vaan kuvitella, miten ihanaa se oli, kun särkylääkkeitä ei voinut ottaa.