Jäljitys

71

1

Esa Blom oli istunut metsässä lähes kaksi tuntia. Aluksi lahonneella kannolla, sitten sammaleen peittämällä laakealla kivellä. Elokuun alun sunnuntai-ilta oli lämmin. Aurinko oli painunut mailleen, mutta sen punerrus hehkui vielä puiden latvoissa. Runsaan puolen kilomterin päässä hänen takanaan kulki Malmin lentokentän itäreuna. Siitä oli jo lähes tunti, kun hän viimeksi oli kuullut laskeutuvan tai nousevan koneen äänen. Hänen edessään metsä päättyi ojaan ja laajan teollisuusalueen reunaan. Esaa ei kuitenkaan kiinnostunut muut kuin sen firman tontti, jonka takarajaa suojasi kolmen metrin korkuinen punainen lauta-aita.

Hän oli käynyt aikaisemmin tien puolella varmistamassa, että kohde tosiaan oli oikea. Mieleen oli palannut yli kolmen kuukauden takainen tilanne teollisuusalueen tiellä, kun Jansson oli pysäyttänyt Volvon ja käskenyt häntä odottamaan sen sisällä. Jansson oli poistunut autosta ja kadonnut läheisen kulman taakse. Esan uteliaisuus oli kuitenkin voittanut, joten hän oli noussut autosta ja astellut kulmaukseen, mistä oli vaivihkaa kurkannut.

Hän oli ehtinyt nähdä Janssonin livahtavan erään portin pikkuovesta sisään. Aidassa olevasta kyltistä päätellen kyseessä oli rakennusliike. Esa oli laskenut, että se oli vasemmalta lukien seitsemäs portti, ja palannut autoon. Tänään Esa oli varmistanut, että tuon punaisen lauta-aidan takana oleva tontti oli varmasti se sama. Hän siemaisi viinipullosta pitkän kulauksen ja sytytti uuden tupakan.

Hänellä oli miellyttävällä tavalla jännittynyt olo. Hän ei kokenut enää sellaista epävarmuutta kuin vielä pari tuntia sitten. Päinvastoin hän oli alkanut tuntea itsensä yhä enemmän tilanteen herraksi. Neljännestunnin kuluttua hän laski tyhjän viinipullon maahan ja nousi seisomaan. Jalat tuntuivat kankeilta ja päässä pikkuisen huippasi. Hän käveli punaisen aidan oikeanpuoleiseen päätyyn. Siitä alkoi välittömästi naapurifirman teräsverkkoaita, jonka takana, kaarikattoisen peltihallin sivulla, seisoi ikäloppu linja-auto ja sen kyljessä makasi läjäpäin käytettyjä autonrenkaita ja osin jo ruostunutta metalliromua. Esa tarttui sormilla verkkoaitaan ja asetti lenkkitossun kärjen verkon silmään. Sitten hän lähti kiipeämään. Lenkkitossut lipsuivat ja sormitaitteissa vihloi, mutta vähän kerrallaan hän ponnisteli ylöspäin. Harjalle päästyään hän tarttui viereisen lauta-aidan yläreunaan ja kurkisti sen yli. Piha-alueen aidanvierustat olivat täynnä monenlaista rakennusalalla käytettävää materiaalia, joista osaa suojasi lautakatokset ja osaa pressut. Pihan keskellä seisoi vihreä kuorma-auto, joka oli varustettu lavanosturilla. Hieman sivummalla seisoi samalla vihreällä maalattu Sitroen-pakettiauto. Vasemmalla kohosi pitkänomainen, yksikerroksinen vaaleanruskea puurakennus. Esa tarkasteli rakennusta ja sen ikkunoita. Sitten hän silmäili pihaa lähes viisi minuuttia, mutta mitään elomerkkejä ei näkynyt eikä kuulunut. Esa ylitti aidan ja laskeutui pressulla peitetyn lautakasan päälle. Siitä hän hyppäsi maahan ja oli kaatua. Hän kiersi kuorma-auton etupuolelle ja edelleen rakennuksen portinpuoleiseen päätyyn, missä oli kaksoisovet ja niiden keskellä jykevä riippulukko. Nyt täytyy keskittyä, Esa tuumasi. Jostain täältä Jansson oli kaman hakenut, siitä ei ollut epäilystäkään. Miksi se muuten olisi vasta täällä käynnin jälkeen luovuttanut paketit hänelle myytäväksi? Kymmenen pientä minigrip-pussia, joissa kussakin gramma heroiinia. Hän oli tullut entistä vakuuttuneemmaksi, että homman takana ei ollut Jansson, joka vain esitti isompaa tekijää kuin oli. Esa tiesi hyvin, että ainoastaan harva kentällä pyörivä diileri oli perillä oman organisaationsa rahoittajista. Mutta sillä seikalla ei nyt ollut väliä, häntä kiinnosti ainoastaan kätköpaikan löytäminen. Esa pujottautui betonimyllyn ja siirtolavapinon välistä rakennuksen taakse.

Hän alkoi kurkistella ikkunoista sisään. Neljän ensimmäisen ikkunan takana erottui samaa yhtenäistä varastohallia. Mutta viidennen takana hän erotti toimistopöydän ja sillä tietokoneen, puhelimen ja paperipinkkoja. Hän koetti ikkunaa, se oli säpissä. Hänen mielessään kävi että pihalta saattaisi löytyä sorkkarauta tai vastaava, mutta sen etsiminen veisi liikaa aikaa. Silmäiltyään ympärilleen hän huomasi maassa puolikkaan tiilen. Hän nosti sen ylös ja kuunteli hetken.

Sitten hän iski tiilen kulmalla ikkunaruudun reunaan. Räsähdystä seurasi helinä, kun lasinsirpaleet putoilivat huoneeseen. Esa heitti tiilen maahan. Hän tunsi humalatilasta huolimatta pelkoa; se ei muistuttanut sitä jännitystä, jota hän tavallisesti oli keikkapaikoilla kokenut. Niissähän oli pahimmassa tapauksessa ollut seurauksena pidätys, kuulustelut ja rosiksen jälkeen kakun lusiminen pois. Mutta nämä tyypit eivät jäljitelleet poliiseja eikä tuomareita.

Hän oli pohdiskellut sitäkin mahdollisuuta, että oliko hän tulossa oikeasti hulluksi kun ryhtyi tällaiseen. Hän oli varma, että ainakin muut olisivat pitäneet häntä pahasti pimahtaneena, mikäli olisivat tienneet hänen aikomuksistaan. Mutta heti kun mieleen nousi taas kätkö, jonka hän uskoi rakennuksessa odottavan, siirtyi pelko taaemmaksi.

Hän oli viime aikoina useaan otteeseen hellinyt kuvitelmaa, jossa hän löytää täältä vähintäänkin puoli kiloa heroiinia (ja mahdollisesti myös tukuttain rahaa). Hän oli laskenut, että puoli kiloa hepoa tekisi katukaupassa parhaassa tapauksessa noin seitsemänkymmentäviisi tuhatta euroa, ja sen kun myisi kerralla vaikka Tukholmassa tai Köpiksessä, irtoaisi siitä hyvinkin semmoiset viisikymmentä tuhatta. No, ainakin neljäkymmentä tonnia. Mutta kamaahan voisi olla vaikka nelinkertainen määrä ja rahaa tulisi sen mukaisesti. Sitten joskus myöhemmin kun savu olisi jo laskeutunut, hän voisi ottaa yhteyttä Siniin ja ehdottaa tälle muuttoa vaikka Portugaliin. Siellä he voisivat rakentaa kaiken alusta, uudelta pohjalta. Vähän niin kuin faijakin oli onnistunut tekemään sen toisen muijansa kanssa. Tosin ihan laillisin keinoin. Ja faijahan oli sentään vanhoja venkuloita, lusinutkin yli viisitoista vuotta. Miksei siis hänkin kykenisi samaan? Mutta jotenkin olisi ensin päästävä alkuun. Hän oli hellinyt suunnitelmaa aluksi pelkkänä mielikuvitusleikkinä. Mutta sitten se oli alkanut työntyä mieleen yhä vain useammin. Kunnes eräänä päivänä päätös oli vain syntynyt. Hän oli lopettanut kaman myymisenkin jo toista kuukautta sitten. Hän oli valehdellut Janssonille kuulleensa, että luultavasti häntä seurataan, ja asia oli sillä selvä. Hän oli luovuttanut työkännykän pois, saanut hieman käteistä ja kehotuksen pysytellä kaukana muista diilereistä ja varsinkin Janssonista. Joten nyt häntä tuskin osaittaisiin enää yhdistää menossa olevaan keikkaan. Esa pujotti kätensä ruudun reijästä ja aukaisi ikkunan haat.

Hän veti ikkunan selälleen, kuulosteli hetken, ja kiipesi sitten sisälle. Lasinsirpaleet narskahtelivat tossujen alla. Hän asteli pöydän luokse. Tällä kertaa hänen ei tarvitsisi huolehtia ainakaan sormenjäljistä; tämä porukka tuskin kääntyisi ihan ensimmäiseksi kyttien puoleen, kun ne huomaisivat tapahtuneen. Hän poimi pöydältä paperiarkin. Se oli jokin toimituslasku sementistä. Vastaanottaja: Rakennus- ja saneerausliike Matero Oy. Hän tarkasteli vielä paria muutakin paperia ja törmäsi samaan nimeen. Yhden allekirjoituksena seisoi selvästi Lauri Matero. Sen täytyi olla tämän lafkan omistaja, hän päätteli. Sitten hän vetäisi auki pöydän ylimmän laatikon.

– Katos vaan, hän totesi ääneen.

Laatikon etuosa oli miltei täynnä paperiarkkeja, mutta sen peräpuolella lepäsi pullo Koskenkorvaa. Hän nosti sen ylös, sisällöstä oli yli puolet jäljellä. Hän avasi korkin ja nuuhkaisi, aidolta tuoksahti. Sitten hän otti mojovan ryypyn, irvisti ja puhalsi ilmat keuhkoistaan. – Kiitti vaan helvetisti.

Hän ryhtyi käymään läpi laatikoita. Sitä mukaa kun laatikko oli tarkistettu, hän nosti sen lattialle ja tunnusteli tyhjäksi jääneen aukon sivut.

Mutta mitään merkkejä kamasta ei löytynyt. Hän istahti tuoliin ja katseli ympärilleen. Mihinkä hän itse piilottaisi kaman ja rahat? Kassakaappia ei huoneessa näkynyt. Ja jos olisi ollutkin, niin tuskin siellä mitään pimeää olisi säilytetty, hän järkeili. Poliisiratsiassahan se olisi ollut ensimmäisiä kohteita. Esa nousi, meni hyllykön eteen ja vetäisi ensimmäisen kansion ulos.

Hän aukaisi kannen, pelkkiä asiapapereita. Hän pudotti kansion lattialle ja tarttui seuraavaan. Lopulta lattialla makasi sikin sokin kymmeniä kansiota. Hän siirtyi kaksioviselle kaapille ja kiskaisi molemmat ovet auki. Toisessa riippui kahdet keltaiset haalarit ja sininen sadetakki, joiden taskut hän kopeloi. Ylähyllyllä oli kaksi lippalakkia ja valkoinen kypärä, niiden alta ei löytynyt mitään. Alhaalla sojottaneet kahdet saappaat ja kenkäparin hän käänsi nurinniskoin ja heitti ne lattialle.

Toisessa kaapissa riippui musta talviulsteri, punainen ulkoilupusero ja ruudullinen bleiseri, jonka taskusta löytyi kahden euron kolikko. Hän tarttui kaapin takareunaan kaksin käsin ja riuhtaisi voimalla. Kaappi rysähti vasten lattiaa. Sen takaa ei paljastunut muuta kuin tanssivia pölyhaituvia.

Esa palasi pöydän luokse. Hänellä alkoi olla kuuma, hiukset ohimoilla ja niskassa olivat kostuneet. Hänen katseensa pysähtyi seinälle kiinnitettyyn Helsingin, Espoon ja Vantaan alueen karttaan. Hän siirtyi sen eteen ja repäisi kartan irti. Seinässä ei näkynyt mitään salalokeroa. Hän teki samoin kahdelle julisteelle, mutta niidenkin taustat olivat pelkkää seinää.

– Jo nyt on perkele, hän ärähti ja hänen mielessään käväisi kysymys: Mitä jos kätkö onkin tuolla varaston puolella? Ja entä piha-alue sitten? Eihän sitäkään voi pois sulkea. Autot?

Hän potki kaksi muovimattoa sivuun ja tarkasteli olisiko lattiassa näkynyt luukun reunoja. Ei mitään. Hän tutki pää kenossa kattoa. Ei luukkua sielläkään. Esa istuutui pöydän ääreen ja otti pullosta huikan. Nyt täytyy pitää hermot hallinnassa, hän ajatteli. Ikkunasta näkyi kuorma-auton peräosa, naapuritontin peltihallin katto ja sen yllä rusottavia pilviä. Hän vilkaisi kuvajaistaan tietokoneen ruudusta, hiukset olivat valahtaneet otsalle. Pöydällä oli päivyri, tämänpäiväistä lehteä ei oltu repäisty irti: elokuu 2004, sunnuntai, 22. päivä. Sitten katse osui lankapuhelimeen. Hänelle tuli äkkiä halu soittaa Sinille. Ihan vain kuullakseen tämän äänen. Nyt olisi tilaisuus, sillä hän ei ollut vieläkään hankkinut toista kännykkää sen tilalle, jonka Jansson oli häneltä ottanut pois. Ei hän tosin omalla nimellä liittymää saisikaan, mutta prepaid-liittymä olisi kyllä hankittava ensi tilassa. Ihan vain Sininkin tähden.

Hän tarttui luuriin ja valitsi Sinin numeron. Nauhoitettu naisääni kertoi, että numeroon ei saada juuri nyt yhteyttä. Samassa Esa muisti, että Sinihän oli puhunut yövuoroviikosta. Tietysti sairaalassa pidettiin omat kännykät suljettuina. Helvetti. Hän otti eteensä puhelinluettelon ja etsi Koskelan sairaalan numeron, jonka naputteli puhelimeen. Hän oli juuri tulossa katumapäälle, kun nainen vastasi:

– Koskelan sairaala.

– Iltaa.

– Kuinka voin auttaa?

– Siellä on yks Sini Ketola työssä. Yöhoitajana. Voisinko mä saada sen numeron? Tää olis hyvin tärkeä asia.

– Tiedättekö osaston, missä hän työskentelee?

– Valitettavasti…

– Hetkinen vain.

Mitä mä oikein olen tekemässä? Esa ajatteli. Olenko mä jo näin jurrissa? Enhän mä nyt saatana tänne soittamaan ole tullu, keikkapaikalle.

– Hän on osastolla 12. Haluatteko että yhdistän?

– Joo…Tai ei sittekään. Jos antaisit sen numeron vaan.

– Se on

– Pieni hetki, Esa sanoi ja sieppasi kuulakynän pöydältä. Hän vetäisi vasemman käden puseronhihaa ylemmäs. – Okei.

Sitä mukaa kun nainen luetteli numeroita, Esa kirjoitti ne ihoonsa. Hän kiitti naista ja sulki puhelimen. Hän kirjoitti numeron eteen vielä nimen Sini ja pudotti kynän pöydälle. Hän sytytti tupakan ja tuijotti puhelinta. Äkillinen soittohalu hiipui nopeasti kun hän tajusi, että pahimmassa tapauksessa hän voisi joutua etsimään kamaa jopa aamuun saakka. Ehottomasti työ ensin, sitten vasta olisi puhelujen aika. Esa antoi katseensa kiertää huoneessa. Varastonpuoleisessa seinässä ei ollut läpikulkua, joten ei siis auttaisi muu kuin palata ulos ja tunkeutua toisesta ikkunasta sisään. Mutta tupakan hän päätti poltella ensin loppuun.

Esa silmäili pöytää. Tässä se saatanan Matero tsittaa ja piereskelee ja vetelee langoista, hän ajatteli. Missäköhän se asuu? Tietysti jossain isossa haussissa ja pitää viikonloppuisin porukalle grillijuhlia. Purjehtii ja golffaa ja käy Virossa metsästämässä villisikoja. Kummastakohan se nettoaa enemmän, rakennus- vai huumebisneksestä? Meikäläisten ja narkkareitten kustannuksella. Hän tiesi olleensa harvinainen diileri, koska ei käyttänyt itse kamaa; hänelle riitti alkoholi.

Hän oli nähnyt ihan tarpeeksi, mitä varsinkin heroiini sai aikaan. Silti hän oli myynyt sitä lähes puolen vuoden ajan, koska rahaa tuli suhteellisen helposti. Mutta lopulta oli mitta ruvennut täyttymään, kun hänelle oli selvinnyt, että heroiiniin sekoitettiin liikaa gluteiinia tai mitä lie jauhoa ennen kuin se annettiin hänen ja muiden diilereitten myytäväksi.

Siitä oli yksi ja toinen asiakas ruvennut valittamaan ja jopa uhkailemaan. Huomautettuaan asiasta Janssonille, tämä oli vain todennut, että nehän nyt on saatana kaikki paranoidisia dorkia, jotka epäilee maitoakin Erikeepperiks. Heikko kolahdus keskeytti hänen mietteensä. Esa pudotti tupakan lattialle ja tallasi sen sammuksiin. Hän ei ollut varma oliko ääni lähtöisin läheltä vai kaukaa. Ehkä jokin kansioista oli liikahtanut lattialla, hän arveli. Kuitenkin hän siirtyi pihanpuoleisen ikkunan eteen ja painoi kasvonsa kiinni ruutuun nähdäkseen paremmin portin suuntaan. Hämärä oli alkanut jo laskeutua. Kaikki näytti olevan ennallaan.

Ei helvetti, nyt on painuttava sinne varastoon, hän päätti ja kieräytti korkin pulloon ja työnsi sen puseronsa povitaskuun. Ennen kuin tässä alkaa kuulla saatana harhoja. Hän meni avonaisen ikkunan luokse, nosti polvensa ikkunalaudalle ja tarttui käsillä pieliin. Samaan aikaan kun hän pudottautui maahan, hän ehti nähdä tumman hahmon vasemmalla puolellaan. Sitten suhahti ja hän näki kirjavan valomeren ennen kuin pimeys verhosi kaiken.

2

Kun Esa raotti silmiään ja näki edessään lattialla lojuvan pöytälaatikon, hän ei aluksi kyennyt ajattelemaan mitään, tuijotti vain tuota laatikon kylkeä, jonka keskellä kulki ohut halkeama. Sitten hän erotti ääniä, joista alkoi muodostua sanoja. Hän ei käsittänyt niiden sisältöä, mutta toinen ääni kuulosti tutulta. Kului vielä hetki ennen kuin hän tajusi, että puhuja oli Jansson. Miksi hän makasi tässä? Hän ei kohottanut päätään, mutta näki laatikon vierellä revenneen seinäkartan.

Äkkiä hän alkoi muistaa. Toimisto. Ikkunasta ulos. Silloin häntä oli lyöty. Mutta sehän oli tapahtunut ulkona. Nyt hän makasi lattialla. Hänet oli siis raahattu takaisin sisälle. Hän tunsi kipua takaraivossa. Se sykki. Hänen teki mieli tunnustella jomottavaa kohtaa, mutta piti kuitenkin kätensä paikallaan. Jotenkin hän ymmärsi, että oli parasta näytellä tajutonta.

Nyt Esa kuuli toisen miehen äänen, vieraan. Se oli kiihtynyt.

– Ai mukana? Toit sen saatana autolla tänne alueelle. Minkä helvetin takia?

– Se venttas sisällä autossa. Tuolla toisen tien kulman takana, Jansson selittti. – Eihän se nähny mihin mä menin.

– Venttas autossa, mies sanoi. – Eihän se saatana silloin tänne olis osannu, jos se olis autossa sisällä ventannu. Se on tietysti seurannu sua ja nähny että sä tulit tänne. Eikö me nimenomaan aikanaan sovittu, että sä haet täältä kaman ehdottomasti yksin.

– Okei okei, mä mokasin, myönnetään, Jansson sanoi. – Mulla oli sillon niin saatanan kiire, että otin kundin mukaan. Pääsin itte jatkamaan saman tien Vantaalle.

– Tässä ei nyt mitkään myöntämiset paljon auta, mies sanoi. – Ja mitä sä teet seuraavaks? Sidot ton jätkän haavan vai? Ja sitten kuskaat sen poliklinikalle? Niinkö saatana? Mä haluan tietää.

– Äläs nyt hei, otetaan iisimmin, Jansson sanoi. – Eihän se mitään jemmaa ole löytäny…

– No sehän tästä nyt vielä olis puuttunu, että se olis sen löytäny ja ehtiny livistämään. Mitäköhän sä siihen olisisit sanonu, hä?

– Kaikki on nyt kuitenkin turvassa ja se on pääasia, Jansson sanoi.

– Katoitko sä ettei sillä ole asetta.

– Ei siltä löytyny kun toi sun kossupullos.

– Saatana minkä sotkun se on saanu täällä aikaan, mies sanoi astellen huoneessa. – Oli se perkele tuuria, että siirrettiin meidän tapaaminen iltapäivästä illaks ja osuttiin paikalle. Kai toi jätkä olis muuten jatkanu tuolla varastossa samaan tyyliin. Pannu kaikki paskaks.

– Että jotain hyvääkin, Jansson yritti.

– Jotain hyvää! mies huudahti ja kuulosti yhä kävelevän edes takaisin. Sitten askelet taukosivat. – No, mitä sille tehdään?

– Varoitus.

– Varoitus?

– Niin. Muille. Ensin on otettava selvää onks se tässä yksin. Siis että tietääks tästä joku muu.

Esa käsitti heti ja hän oli joutua paniikkiin. Hänen rinnassaan alkoi takoa. Äkkiä kädet tarttuivat hänen hartioistaan kiinni ja tempaisivat hänet istuma-asentoon. Hän yritti pitää silmiään kiinni, mutta luomet räpsähtivät. Sitten kämmen läjähteli hänen poskiinsa. Silmiä oli mahdotonta pitää edelleen suljettuina. Pitkävartaloinen Jansson seisoi hänen edessään. Miehellä oli yllään mustat farkut ja viininpunainen farkkupaita, sekä jaloissaan mustat mokkasiinimalliset kengät. Jansson kumartui ja tuijotti Esaa raivon vääristämin kasvoin. Esa vilkaisi Janssonin vaaleanruskeita, pullistuvia silmiä. Miehen tummat hiukset olivat kammattu päätä myöten taaksepäin, ja niiden latvat harottivat niskassa. Oikeassa korvassa rippui kultainen rengas.

– Nyt jätkä pelleily loppu, Jansson ärähti. – Alahan laulaa. Tulitsä tänne yksin?

– Ai mä vai? Tulin, Esa sanoi. Hän näki kun Jansson sieppasi pöydältä rautaputken; se oli kai se sama millä häntä oli isketty. – Ihan yksin. Ei tästä kukaan muu tiedä. Ei mun…

Isku osui suoraan nenänvarteen ja veri purskahti välittömästi oikeasta sieraimesta. Sitä norui suuhun ja leualle ja edelleen puseron rinnukselle. Kipu säteili kaikkialle hänen päässään. Hän näki toisen jalkaparin kauempana. Hän kohotti hieman katsettaan. Mies oli nelissäkymmenissä ja aika lyhyt, hänellä oli yllään harmaat prässätyt housut, siniraidallinen paita ja ruskeat nahkaliivit. Esa arvasi, että siinä seisoi se firman pomo, Matero, mies joka toimi taustalla rahoittajana.

– Uskokaa tai älkää, mut ihan sattumalta mä tänne brekkasin. Piti vaan saada vähän fyrkkaa…

– Vitun satusetä, Jansson karjaisi ja iski putkella Esaa poskipäähän. Iho rikkoutui ja siitäkin alkoi valua verta.

– Anna olla, Matero käski ja astui pari askelta lähemmäs.

– Mä olin justa lähdössä täältä kun te tulitte. Mä en tienny…

– Saatanan paskanjauhaja, Jansson ärähti.

Samassa mies iski Esaa useita kertoja putkella kasvoihin ja päähän, vaikka Matero huusi häntä lopettamaan. Verta roiskahti seinälle. Esa näki enää kuin usvan läpi ja kaikki tuntui tapahtuvan jollekin muulle kuin hänelle. Hän kuuli äänet, mutta ei enää ymmärtänyt niiden merkitystä. Hän ei jaksanut taistella edes vastaan, kun voimakas käsivarsi kiertyi hänen kaulansa ympäri ja kuristi niin ettei hän kyennyt enää hengittämään. Hänen päänsä kääntyi vinoon asentoon ja hän näki Janssonin kiristyneen nyrkin, joka oli lukkiutunut tukemaan kuristavan käsivarren rannetta. Hän näki myös etusormessa pienen sinisen tähden. Eikä hän sitten enää muuta nähnytkään. Hän kuuli Materon äänen jotenkin etäisenä ja kaikuvana, kun tämä huusi:

– Perkeleen hullu, lopeta! Kuuletsä!

Mutta Janssonin raivoa ei hillinnyt mikään ulkopuolinen, se oli täysin kuuroa ja sokeaa.

– Ei vittu yritä tää jätkä enää kääntöä saatana, Jansson rähisi ja jatkoi kuristamistaan. – Ei hypi enää tämmöset rotat silmille…Ei vittu hypi…

3

Siinä kohtaa ulkoilutie kulki kaislikkoisen lahdenpohjukan halki. Aivan tien vieressä kohosi viitisen metriä korkea lintutorni, jonka tasanteelta avautui laaja näkymä yli Vanhankaupunginlahden. Sieltä katsoen Kulosaaren siltaa ylittävät autot näyttivät hyönteisiltä. Paikalle kävellyt mies, joka kantoi olallaan jalustalla varustettua kaukoputkea, aikoi nousta torniin. Rikosylikonstaapeli Jaakko Halme huomasi miehen puuhat ja meni tämän luokse.

– Eiköhän jätetä se torni nyt väliin. Tässä on meneillään rikospaikkatutkimus ja alue eristetään.

– Jaa. Mitä täällä on tapahtunut? mies kysyi.

– Olkaa nyt vain hyvä ja poistukaa.

Mies lähti astelemaan Herttoniemen suuntaan ja vilkuili tuon tuosta taakseen. Lintutornin lähellä seisoi poliisin tunnuksin varustettu Ford Mondeo, ja sen perässä rikospoliisin hopeanharmaa Toyota Corolla sekä teknisen tutkimuksen valkoinen Transit. Lääkäriambulanssi oli poistunut jo paikalta. Rikosylikonstaapeli Halme käveli virkapukuisen poliisin vierelle.

– Parasta vetää nauhat tien yli, Halme sanoi.

– Tapahtuu, poliisi sanoi ja aukaisi auton takaluukun.

Halme siirtyi tien sivulle, jossa valkoisiin suojapukuihin sonnustautuneet kaksi teknisen osaston miestä työskentelivät. Vihreä pressukangas oli poistettu ruumiin ympäriltä ja siirretty sivuun. Toinen tekniiikan mies oli kyykyssä maassa makaavan ruumiin vieressä ja kopeloi vainajan taskuja. Toinen räpläsi kameraansa ja valmistautui kuvaamaan. Vierellä seisova rikoskonstaapeli Erkki Kettunen tuijotti hyytyneen veren peittämää päätä, siirsi sitten katseensa tiheään kaislikkoon ja huokaisi. Hän oli työskennellyt väkivaltajaostossa vasta kahdeksan kuukautta. Halme vilkaisi nuorta työtoveriaan.

– Mitä sä sanoisit iäksi?

– Onko toi vitsi? Kettunen kysyi. – Kuinka tuommosesta naamasta vois ikää arvioida? Sehän on hakattu ihan muodottomaks. Ja veren peitossa.

– Entä hiukset? Halme kysyi. – Ei näy ainakaan harmaata. Kato vaatteita. Tuollaiset farkut ja toi pusakka ja noi lenkkarit. Kaks-kolmekymppisen stailia mä sanoisin.

– Ihan yhtä hyvin se vois olla vaikka kuuskymppinen, Kettunen sanoi.

– Voitte lopettaa arvailut, kyykyssä ollut tekninen tutkija Eero Sakki sanoi ja vilautti Kela-korttia. – Tämä oli sen perstaskussa.

Hän pudotti kortin läpinäkyvään muovipussiin ja ojensi sen Halmeelle, joka kohotti pussin kasvojensa tasolle.

– Blom, Esa Samuli. Syntynyt neljäs kuudetta seitsemänkymmentäneljä. Mitäs mä äsken sanoin? Kolmekymmentäyksvuotias kaveri. Kotipaikka Helsinki.

– Kortinhan ei tarvitse olla vainajan oma, Kettunen sanoi.

– Hyvä huomio, Kettunen. Se tietysti varmistetaan esimerkiks sormenjälkien perusteella. Mutta tästä me nyt kuitenkin lähdetään.

Kameran raksahteluun sekoittui joutsenparin siipien suhahdukset, kun ne lensivät matalalta yli.

Iltapäivällä rikoskonstaapelit Halme ja Kettunen istuivat ylikomisario Armas Rystölän huoneessa. Kettusen suolistossa kurnahti. Halme hymähti. Komisario Rystölä oli keskittynyt miesten laatiman raportin lukemiseen. Hän oli kuusikymmentäkolmevuotias mies, mutta vaikutti huomattavasti nuoremmalta; hänellä oli solakka vartalo ja hänen lyhyiksi leikatuissa hiuksissaan ei erottanut kuin aavistuksen harmaata. Kun Kettusen suolisto päästi uuden, nyt naukaisua muistuttavan äänen, komisario Rystölän katse kohosi lukulasien yli ja käväisi kummassakin miehessä.

– Ette ole ehtineet vielä käydä syömässä?

– Tarkoitus olisi täältä mennä, Halme sanoi.

– No kohta pääsette, Rystölä sanoi. – Käydään tätä ensin hieman läpi. Tämä vainajan löytänyt lenkkeilijä ei siis ollut nähnyt ketään ihmistä taikka autoa siellä lähistöllä?

– Ei mitään havaintoja, Halme sanoi. – Niin paitsi yhden koiranulkoiluttajan lähellä Gardeniaa, kilometrin päässä löytöpaikalta.

– Tien pinnassa oli siis nähtävissä ikään kuin raahausjälkiä, vai kuinka?

– Noin kolmen metrin matkalta, Kettunen sanoi. – Ne alkoi suunnilleen keskeltä tietä. Siitä vois tehdä sen johtopäätöksen, että mies oli nostettu autosta ja raahattu tien sivuun.

– Entä renkaiden jälkiä? Rystölä kysyi. – On siitä autoja kulkenu, mutta kuvioita ei erota, sen verran kovaa se pinta, Halme sanoi.

– Jos se mies olisi hakattu siinä paikalla, niin täytyishän maasta löytyä verta, Kettunen sanoi.

– Se on totta se, Rystölä sanoi ja jatkoi lukemista. – Kuolinajankohdaksi on arvioitu kello yhdentoista ja kahden välillä yöllä. Jaha, ja tässä on tietoja löydetyn Kela-kortin haltijasta. Näyttää olevan meidän rekisterissämme. Lähinnä pikkutekijä. Tuomiotkin suhteellisen lyhyitä. Viimeinen tuomio annettu lähes kaksi vuotta sitten, kahdesta törkeästä varkaudesta seitsemän kuukautta ehdotonta. Saanut viimeksi huhtikuussa Kelalta työmarkkinatukea, joka lopetettiin, kun ei ottanut toistuvasti vastaan työvoimatoimiston hänelle osoittamaa rakennusapumiehen paikkaa. Elellyt ilmeisesti sossun avustuksilla. Tämän valokuvan perusteella ette siis pysty sanomaan onko vainaja sama henkilö?

– Valitettavasti emme, Halme sanoi. –Vaikka kyllä mä veikkaan, että kyseessä on sama kaveri. Pituuskin stemmaa.

– Jätetään nyt ne veikkaukset vaikka R-kioskiin ja pysytellään faktoissa, Rystölä sanoi. – Jos vainajaksi nyt kuitenkin varmistuu tämä… Esa Samuli Blom, niin miten toimimme? Kettunen.

Kettunen räpytteli hetken aikaa silmiään ja vilkaisi Halmetta. Sitten hän rykäisi.

– Kännykkäliittymää ei tällä nimellä löydy. Sen mä tarkistin. Eikä se sitä saisikaan, kun sillä on häiriömerkintä luottotiedoissa. Myöskään sillä ei ole vakituista osoitetta. Vaikka nykyäänhän ei ole pakko ollakaan…

– Tiedetään, Halme sanoi.

– Tässä näyttää olevan vanhempien henkilötiedot, Rystölä sanoi. – Heidän osoitteensa on tarkistettava, mutta tietysti vasta sitten kun asia on varmistunut. On muuten jotenkin tutuntuntuinen tämä isän nimi: Harri Blom. Syntymävuosi neljäkymmentäyhdeksän. No, ehkä se vielä valkenee. Mutta menkäähän nyt syömään. Tavataan täällä tunnin kuluttua. Meillä saattaa mennä ylitöiden puolelle, varautukaa siihen. Halme ja Kettunen nousivat tuoleiltaan ja siirtyivät ovelle. Helvetin helvetti, Kettunen noitui mielessään. Hän oli edellisiltana suunnitellut tekevänsä tänään pyöräretken Espooseen. Hän oli valinnut kartalta jopa sopivalta vaikuttavan järven rannan, jossa pulahtaisi uimaan.

Seuraavana päivänä, tiistaina, rikoskonstaapelit Halme ja Kettunen istuivat Toyotassa Oikeuslääketieteellisen laitoksen parkkialueella. He olivat paikalla jo toistamiseen sen jälkeen, kun olivat käyneet aamulla seuraamassa edellispäivänä löytyneen miesvainajan ruumiinavausta. Mukana oli ollut myös teknisen jaoston Eero Sakki, joka oli valokuvaamisen lisäksi tallentanut vainajan sormenjäljet. Runsas tunti myöhemmin lääkäri Hautajärvi oli soittanut ylikomisario Rystölälle löydöstä, jonka preparaattori oli avauksen päätyttyä tehnyt. Siksi miehet odottivat nyt autossa, että kello tulisi kaksitoista. Halme oli avannut pelkääjänpuoleisen ikkunan ja roikotti siitä kättään, jossa kärysi pikkusikari. Kun hän puhalsi suustaan savun, leijui