Luuserikapina

puolesta.

1. LUKU:

Onko ruoho vihreämpää aidan takana?

Mikä on permakulttuuri?

Kymmenvuotiaan pikkusiskoni vakavan pohdiskeleva ääni havahdutti minut euforisesta uppoutuneisuudesta, johon olin takapihamme hiljaisuudessa sen kummemmin ponnistelematta vajonnut. Olimme asettelemassa pikkukivistä ja rimanpätkistä labyrinttia kitukasvuiseen nurmikkoon kaivamani matalan kuopan keskelle.

Mikä? Permakulttuuriko? Ei aavistustakaan, sanoin vähän hajamielisesti. Mistä sie semmoista oot kuullut?

Naapurintäti sanoi siitä miehelleen eilen, Siiri selitti vilkaisten minua suunnilleen yhtä arvioivasti kuin kokenut psyykenasiantuntija.

Salakuuntelitko sie naapureita? kysyin irvistäen hänelle isoveljellisen nuhtelevasti noin kymmenen vuoden ikäeron turvin. Et kai mennyt niitten tontin puolelle?

En, kun olin ihan aidan vieressä, eikä ne nähneet mua. Niillä oli varmaan joku perheriita kun ne vähän äksyili toisilleen. Se setä sanoi, että kannattaisi hoitaa istutukset kuntoon, ettei ala näyttää samalta kuin naapurin pihassa. Siihen se täti sanoi, että jos se setä olisi yhtään ajattelevaisempi, se ymmärtäisi, että permakulttuurin mukainen pihamaa on parempi kuin joku paskantärkeilevän neropatin statussymbolipuutarha. Tai jotain sinnepäin.

Häh, sanoiko se oikeasti paska? Se täti siis sanoi paska? kysyin hämmästyneenä, koska se naapuriin vastikään muuttanut nuori nainen ei vaikuttanut kaukaa katsottuna erityisen rahvaanomaiselta tai karkeakieliseltä. Me asuimme vanhahkossa yksikerroksisessa omakotitalossa, jonka ympärille oli muodostunut vuosien mittaan vielä kohtalaisen puistonomaisena säilynyt taajama-alue uusine omakotitalotontteineen ja kaksikerroksisine rivitaloineen. Se elitistisen iso naapuritontti oli vielä pari vuotta sitten ollut pieni metsikkö, jossa olin käynyt leikkimässä Siirin kanssa Frodoa ja Samia. Edellisenä kesänä metsikkö oli pistetty sileäksi, ja maapohja oli myllätty, muotoiltu ja pengerretty. Tontille oli noussut valkoinen tiilitalo, ja ympärille oli rakentumassa tyyliin sopiva pihamaa tekonurmineen, istutuksineen ja näyttävine kivetyksineen. En kuitenkaan kantanut avointa kaunaa niitä tontille asettuneita uudisrakentajia kohtaan, vaikka muutaman kerran saatoinkin leikkipaikan katoamista itsekseni harmitella.

Sanoi se, siis paskantärkeilevä, Siiri totesi virnistellen tyytyväisenä. Kuulostaa ihan käyttökelpoiselta sanalta!

Älä sano sitä äidin kuullen kuitenkaan. Permakulttuurista saat sanoa äidille, muttet siitä paska-sanasta, sanoi yrittäen näyttää kohtalaisen vakavalta. Äläkä sano siitä myöskään Annille.

No joo joo, Siiri ärähti vähän pettyneesti. Hän luultavasti opettaisi sanan viisivuotiaalle siskolleen heti tilaisuuden tullen, koska hänen mielestään oli epäreilua, jos aikuiset saivat puhua eri kieltä kuin lapset. Kyseinen pikkusisko, siis Anni, tuli juuri takaovesta ulos ja jätti tapansa mukaan oven auki, ja kuten lähes joka kerta, äiti huusi sisältä hänen peräänsä, että laita ovi kiinni.

Anni, laita ovi kiinni! Itikoita menee sisälle, huusin pihan puolelta. Anni tuijotti minua ensin vähän hölmönä, koska hän oli usein jotenkin uppoutunut oman päänsä sisältöihin. Naamanilmeestä huomasi, missä vaiheessa hän tajusi, mitä hänelle yritettiin viestiä. Silloin hän kääntyi, kipitti kiltisti takaisin oven luo, työnsi sen kiinni ja juoksi sitten luoksemme naama ketsuppisena. Hän oli pääosin rauhallisempi tyttö kuin isosiskonsa, eikä lainkaan tyhmä, vaikka vaikuttikin välillä siltä, ettei muka tajuaisi, mistä toiset puhuvat. Epäilen, ettei hänellä vain yksinkertaisesti kiinnostanut kuunnella toisten höpinöitä, jos hänellä oli kiinnostavampia asioita omassa mielessään.

Siun naama on ihan sotkuinen! Etkö sie muistanut taaskaan pyyhkiä sitä? Siiri kysyi ja alkoi pyyhkiä Annin naamaa oman paitansa hihaansa. Näkikö äiti?

Ei… Se ylittää nukkua, Anni sanoi ja alkoi inistä, koska Siiri varmaan hankasi hänen naamaansa liian kovaa.

Hei, varovasti, ettei satu nahkaan! Laittakaa nuo loput kivet miten haluatte, niin mie käyn hakemassa sinne labyrinttiin muutaman rotokan, sanoin, nousin vähän rähjäisiä kotihousujani pudistellen ylös maanrajasta, ja suuntasin sitten pihan takaosassa lojuvaa vanhahkoa puupinoa kohti. Oli suunnaton helpotus, ettei Anni syönyt enää pikkuesineitä. Joskus ei olisi voinut kuvitellakaan leikkivänsä hänen kanssaan pihanurmikolla tai jättävänsä heitä hetkeksikään keskenään minkään pikkukivikasan viereen. Oli kulunut lähes kolme vuotta siitä, kun isä lähti ulkomaille töihin ja jäi sille tielleen. Anni oli ollut silloin kaksivuotias, eikä kovin selvästi muistanut isäänsä. Äiti oli potenut uupumusta ja masentuneisuutta jo aiemminkin, oikeastaan niin kauan kuin muistin. Isän lähdön jälkeen hän oli jäänyt kokonaan työelämästä pois. Julkinen syy oli se, että hän hoiti lapsiaan kotona. Mutta todellisuudessa se, joka lapsia enimmäkseen hoiti, olin minä. Äiti hoiti häthätää itsensä ja osan kotitöistä. Minä olin ainoa mies talossa; parikymppinen koulutusuralta syrjäytynyt nuorimies, jonka elämäntehtävä ilmeisesti oli toimia isänkorvikkeena kahdelle pikkutytölle ja taloudenhoitoapuna työkyvyttömälle yksinhuoltajaäidille.

Asian tiedostaminen tuotti ajoittain lieviä ahdistuksentunteita, joten mielelläni siirsin ajatukseni muihin asioihin. Ei ole kovin mieltäylentävää ajatella olevansa syrjäytynyt ja pudokas, epäonnistuja, yhteiskunnan elätti tai muuta vastaavaa. Ehkä siksi tuli välteltyä tilanteita, joissa tiesin joittenkin ehkä nimittävän minua siten; siis mielessään, ei ehkä niinkään päin naamaa. Minulla oli onnekseni mielekkäämpääkin tekemistä, kuten pikkusiskojen kanssa leikkiminen ja heidän leikkiensä varustelu. Joku talossa pistäytynyt vieras luuli minua joskus henkisesti kehitysvammaiseksi, kun tapasi minut lattialta rakentelemasta legotaloa siskojen kanssa. Äiti ei edes ymmärtänyt sitä väärinkäsitystä, eikä siksi tajunnut, miksi aloin äännellä kummallisesti ja käyttää lapsenomaisia ilmaisuja. Siskoja esitykseni nauratti, ja itsekin nauroin jälkeenpäin koko hommalle. Mutta kuten sanotaan, ylettömän naurun takaa saattaa löytyä salattu suru, ja ehkä minulla eli jossain sisäisessä umpiopakastimessa pelko siitä, että minua itse asiassa pidettäisiin jollain tapaa vajaakuntoisena, jos yrittäisin pärjätä ulkomaailmassa niin sanottujen normaalien ihmisten säännöillä.

Tuotko sie niitä rotokoita? Siiri ehti huutaa ennen kuin silmiini sattui yhtään isompaa ötökkää.

Ei vielä näy. Tehkää vain se labyrintti valmiiksi, ja käykää sitten sisällä juomassa vettä, ettei tule nestehukka, huusin. Naapurin puolelta alkoi kuulua pienen lapsen itkua. En ollut vielä nähnyt sitä pikkuihmistä kovin läheltä, mutta arvelin, ettei se vielä osannut kävellä. Luultavasti se oli taas rattaissa puutarhassa, ja nuori rouva varmaan ahersi taas kukkapenkkien ja istutusten kimpussa. Hänestäkään en ollut nähnyt paljoa muuta kuin selän ja pitkän, ruskean poninhännän. He olivat asettuneet uutukaiseen taloonsa sinä keväänä, ja ilmeisesti heidän pääasiallisin vapaa-ajan projektinsa oli laittaa rahalla ja nuoren rouvan tuskanhiellä kaupungin upein pihapuutarha. Tai ainakin isännän suunnitelmana oli luoda jotakin statusta nostattavaa. Rouvasta en osannut sanoa. Olin kuullut hänen joskus mutisevan sille pikkulapselleen jotakin hieman kriittisiä kannanottoja liittyen puutarhatöihin. Eikä sitä isäntää näkynyt paljon koskaan pihalla töitä tekemässä. Se tyyppi kyllä seisoskeli joskus pihalla ja puhui epäilemättä viimeisintä mallia olevaan puhelinvärkkiinsä, tai sitten istui takapihan terassilla naukkailemassa jotain. Jos pikkuipana itki rattaissa, tyyppi ei hievahtanutkaan. Hän vain kuului huutavan: Andrea, Eemeli itkee! Ja sitten nuori äiti kiirehti hakemaan lapsosensa, ja Luojan kiitos itku lakkasi melko pian.

Minun on yleensäkin vaikea sietää kärsivien lasten ääniä. Sillä hetkellä, siis kun kaivelin vanhaa puupinoa ötököitten näkemisen toivossa, ihmettelin vähän, miksei naapurinrouva mennyt hätiin, kun se pikkulapsi oli ihan selvästi hätääntynyt. Keskeytin ötökänmetsästyksen ja otin muutaman askelen lähemmäs aitaa. Sitten rohkaisin mieleni ja kurkistin puskien läpi naapurinpihaan. Se pikkuipana itki rattaissaan. Hänen äitinsä käveli edestakaisin etupihalla, ilmeisesti kännykkä korvalla, elehti kiivaasti ja tuntui kovasti selittävän erimielisyyttään jossain asiassa. Ehkä hän ei oman kiukkuisen ja äänekkään puheensa takia kuullut lapsen itkua tai pystynyt reagoimaan siihen. Pikkuipanan rattaissa kiinni oleva aurinkovarjo oli keikannut, ja aloin epäillä, että hänen sormensa tai kätensä oli nipistynyt jotenkin, koska itku muuttui yhä tuskaisemmaksi. Nolotti edes ajatella sitä mitä olin tekemässä, mutta kaivauduin puskien läpi, ylitin matalan, lähinnä symbolisesti tonttien välistä eroa ilmentävän aidan, ja loikin sitten sekalaisten kaivantojen ja keskeneräisten istutusten yli ja ohi lastenrattaitten luo.

Penska lopetti itkunsa silkasta säikähdyksestä, mutta jatkoi sitten tuskaisaa yninää kunnes olin nostanut aurinkovarjon pystyyn. Sen varsi oli puristanut ipanan sormia käsinojaa vasten. Yninä vaimeni, kun aloin tutkailla lapsukaisen sormia tarkemmin. Niissä oli painauma, joka muuttui siinä katsellessani valkoisesta punertavaksi, muttei luultavasti sen pahempaa vammaa.

Helpottiko, pikkumies? kysyin virnistellen. Pojan alahuuli vähän väpätti, silmät tuijottivat minua suurina ja laajoina, ja poskilla oli kyyneleitä. Ilvehdin ensin surullista ja sitten hymyilevää, ja poika tuijotti minua lähestulkoon kypsän ihmisen oudoksuvalla ilmeellä. Äiti tulee kohta ja puhaltaa sormiin, ei hätää…

Anteeksi, mutta… oliko… siis mitä…

Naapurintädin ääni kuului yhtäkkiä ihan läheltäni; hän olikin hipsinyt siihen viereeni ja katseli minua hieman epäluuloisesti, kasvot punehtuneina ja käsi yhä puristuneena kännykän ympärille. Siitä saattoi päätellä yhtä jos toista. Ensinnäkin hän ehkä luuliminua pedofiiliksi, joka meinasi siepata hänen lapsensa, toisekseen hän oli vihainen sille, jonka kanssa oli viimeksi puhunut puhelimessa, ja kolmanneksi, häntä nolotti puhutella minua. Mutta täti on aika harhaanjohtava nimitys ihmisestä, joka on ainakin suunnilleen ikäiseni. Siirin ja Annin silmissä hän tietenkin oli täti, mutta minusta hän oli silmiinpistävän nuori ollakseen sellaisen luksustalon emäntä ja äiti. Nyt kun näin hänen kasvonsa, totesin lievästi hämmentyen, että hän oli miellyttävämmän näköinen kuin olin antanut itseni kuvitella. Mutta tavallaan sekin on makuasia, eikä sillä pitäisi olla niin paljon väliäkään, paitsi että minä pidin hänen naamastaan, joskaan en niin paljon hänen epäluuloisesta ilmeestään.

Mie huomasin, että tuo aurinkovarjo oli keikannut, ja pojan sormet oli siinä välissä. Ja tulin nostamaan sen, kun arvelin, ettet sie huomannut sitä… Tai siis et ehkä kuullut pojan itkua, tai päässyt just heti puhelimesta irti… Öö… Anteeksi kun tunkeuduin pihalle luvatta, sanoin. En uskaltanut hymyillä yhtään, vaikka olin hetki sitten virnistellyt sille pikkuipanalle ihan pellemäisesti. Hän katsoi äkkiä poikaansa, kumartui tämän puoleen tarkistamaan sormet, nosti pojan syliin, pussaili ja halaili tätä ja puheli kaikenlaista yhtä nössöä kuin minä ehkä pahimmillani olen puhunut pikkusiskoilleni. Katselin kaikkea sitä aika hämmentyneesti ja toisaalta ehkä jopa hieman ihaillen, koska jostain syystä hellä äidillisyys herätti minussa positiivista latausta. Pikkuipana rauhoittuikin ja alkoi nuuhkia huvittavasti äitinsä kaulaa. Siinä vaiheessa tajusin seisovani siinä ilman mitään järjellistä asiaa, miksi pitäisi siinä vielä seisoa, ja hän kääntyi katsomaan minua.

Kiitos huomaavaisuudesta, hän sanoi vakavana. Eikä miulla haittaa vaikka tunkeuduit pihalle luvatta. Ihan sama vaikka polkisit kaikki istutukset ja potkisit systeemit sekaisin, kunhan lapselle ei satu mitään.

Aha, no, eipä kestä… Mutta… No, mie menen tästä takaisin ennen kuin pikkusiskot alkaa ihmetellä, sanoin ja aloin pälyilläihan vain jonnekin suuntaan, kun tuntui kiusalliselta katsella häntäkään ihan suoraan. Hän ei ollut ollenkaan sellainen naapurin nuorirouva kuin olin kuvitellut. Olin luullut häntä jotenkin hienostelevammaksi, jonkinlaiseksi snobiksi. Tuon asian ajatteleminen aikaansai sen verran pitkän seisahduksen toimintaani, etten sitten kuitenkaan vielä lähtenyt minnekään, vaikka sanoin lähteväni. Siinä ajassa se pikkuipana kääntyi äitinsä kaulan suunnalta katsomaan minuun, osoitti minuun päin sormellaan ja sanoi iti. Hänen äitinsä lehahti punaiseksi, ja minulta pääsi hermostunut naurahdus.

Oho. Eemeli on oppinut ihan vasta äskettäin ensimmäisiä sanoja, ja nyt se sanoo kaikkia miespuoliseksi tunnistamiaan itiksi, hän selitti aika nolostuneesti naurahtaen.

Ai, niin no, eihän se mitään… Hyvä että sentään olen miespuoliseksi tunnistettava! totesin ähkäisevästi. Mutta siulle voi tietysti tulla vähän kiusallisia tilanteita julkisella paikalla ollessa…

Niinpä, hän mutisi. Siinä vaiheessa älysin karata paikalta. Yritin olla polkematta mihinkään istutetulta vaikuttavaan kasvustoon ja kompuroimatta työkaluihin, kun kiirehdin kotipihan puolelle. Oloni oli jotenkin hytisevä; hermostoni oli vieläkin ylikierroksilla tapauksesta, ja tarvitsin rauhoittavaa tekemistä. Jatkoin siis ötököitten etsimistä ja yritin olla analysoimatta tapausta enempää, koska se selvästikin meinasi vaivata minua liikaa. Siskot olivat käyneet kiltisti juomassa vettä ja odottivat malttamattomasti minun tuovan heille ötököitä. Puolen tunnin sisällä löysinkin pari kovakuoriaista ja vein ne heille labyrinttiin. Jonkin aikaa seurasimme, miten ötökät käyttäytyivät labyrintissa ja toisiaan kohdatessaan. Sitten tajusin kellon olevan niin paljon, että piti lähteä käymään kaupassa. Otin siskot mukaan sillä ehdolla, etteivät he kinuaisi mitään ylimääräistä. He olivatkin harvinaisen kiltisti kaupassa, paitsi että Anni sanoi pois lähtiessämme vähän liian kovalla äänellä jotain hupsusta sedästä, joka makaa peliä vasten. Aika usein siellä nimittäin oli tyyppi, joka pelasi peliautomaatilla ja oli yleensä niin voipunut, että suorastaan roikotti osaa painostaan peliautomaattia vasten. Hän oli hauskannäköinen, mutta ehkä vähän ongelmainen nuorimies, jonka saattoi silloin tällöin nähdä löntystelevän kotimme ohi epämääräisiin kellonaikoihin.

Seuraavan kerran tapasin naapurintädin kotimme lähellä olevalla leikkipaikalla pari päivää myöhemmin. Hän kiikutti Eemeliä vauvakiikussa, ja Anni halusi viereiseen kiikkuun.

Moi, sanoin tunnustelevasti. Hän vilkaisi minua vähän säpsähtäen ja hymyili ihan aavistuksellisesti.

Ai… moi. Nämäkö on siun pikkusiskot?

Niin. Anni on viisi ja tuo Siiri, joka roikkuu liukumäen reunasta, on kymmenen, selitin. Miten vanha tuo siun Eemeli on?

Vuoden. Ai sie muistat että sen nimi on Eemeli, hän totesi jotenkin yllättyneenä. Hassua… kun oma isänsäkään ei aina sitä muista.

Ai ei, oho… No… Se miehesi varmaan on niin paljon pois kotoa, siis leipää tienaamassa… Mutta mie kun oleilen siinä naapurinpihassa joutilaana päivät pitkät, niin oon mie kuullut jonkun kerran siun mainitsevan Eemelin nimen, totesin aika häkeltyneenä, ja tyrkin Annille vauhtia samaa tahtia kuin hän kiikutti Eemeliä. Hän ojensi minulle toista kättään siinä kesken kiikutuksen, ja tartuin siihen tajuttuani, että hän ehkä halusi tervehtiä ja esittäytyä.

Andrea Kettunen, hän sanoi.

Öö, Reko Hukka, sanoin, ja Anni potkaisi minua kiikusta käsin, kun en kättelyn ollessa kesken saanut annetuksi hänelle kunnolla vauhtia. Hei, ei saa potkia! Nyt pidetään rauhoittumistauko ennen kuin annan lisää vauhtia.

Mikä se on se pelmakulttuuli? Anni kysyi, kun kiikun vauhti pysähtyi. Andrea alkoi nauraa.

Jaa, taitaa aika hyvin kuulua naapuriin miun jutut! Miun käsittääkseni se tarkoittaa semmoista mahdollisimman luonnonmukaista puutarhanhoitoa, ettei käytännössä tarvitse tehdä mitään. Annetaan vain luonnon etsiä oma tasapainonsa, ja kerätään hyödyksi sitä mitä se tuottaa, hän selitti.

Sehän on kuin metsästä kelätään mustikoita! Anni huudahti.

Kuulostaa hyvältä systeemiltä… Sopisi kyllä meidänkin pihaan, sanoin. Mutta teillä taitaa olla vähän erilaiset tavoitteet, siis teidän pihassa.

No… ei ne itse asiassa ole miun tavoitteita. Mutta jotenkin sitä on elantonsa saatava…

Se keskustelu päättyi hieman surumielisen hämmentävään hiljaisuuteen, ja sitten alkoi pelottaa, että kiinnostun hänen tavoitteistaan liiaksi ottaen huomioon sen tosiasian, että hän oli perheenäiti ja hänellä oli mies. Onneksi Anni kyllästyi kiikussa paikallaan istumiseen pian ja jouduimme erillemme naapurintädistä. En edes hyvästellyt häntä mitenkään. Meni pari päivää ennen kuin uskalsin edes mennä takapihalla, etten vain vahingossakaan näkisi häntä ja alkaisi miettiä, mitä hän ehkä mietti kaikkina niinä uuvuttavina hetkinään statuspihamaalla elantoa hankkiessaan. Oliko hän tarkoittanut, että mies elättää häntä sillä ehdolla, että hän laittaa tälle statuspihamaata ja kasvattaa perillistä? Se ei kylläkään ollut millään lailla minun asiani, mutta meninpä silti yhtenä päivänä postia hakemaan, ja koska heidän postilaatikkonsa oli omamme vieressä, saatoin helposti todeta, että heillä oli eri sukunimi. Laatikossa luki: Andrea Kettunen ja Jere Lavikainen. He eivät ehkä olleetkaan naimisissa oleva pariskunta. Mutta miksi he eivät olisi naimisissa, kun oli lapsikin ja kalliilla rahalla hankittu omakotitalo?

Äiti oli vähän tavallista pirteämmällä päällä ja vei tytöt uimarannalle. Minulla ei yleensä huvittanutkaan mennä sinne, koska en syystä tai toisesta pidä siitä, että toisilleen vieraat ihmiset oleilevat keskenään mitättömästi puettuina, siis puolialastomina. Niinpä jäin kotiin ja yritin pitkästä aikaa kirjoittaa jotain, jotta saisin ehkä palautettua mieleen sen, mitä oikeastaan elämältä halusin, ja millainen oikeasti olin. Heittäydyn nimittäin toisinaan psykofilosofiseksi. Koska oli lämmin sää, levitin takapihalle vanhan maton, otin muutaman sohvatyynyn ja etsin itselleni mahdollisimman mukavan, joskin kummallisen asennon. Makasin siellä tyynykasassa kirjoittaen ruutuvihkoon asioita, joita halusin ehkä joskus elämässäni toteuttaa. Mieleni oli kohtalaisen selkeä noin tunnin pohdiskelun jälkeen, mutta jäsenet puutuivat. Muistin äkkiä, että olin luvannut pestä pyykkiä, ja omatunto pakotti nousemaan ylös. Kuulin samalla jonkun koputtelevan ulko-ovella. Ovikello oli rikki, joten ovipieleen laittamassani lapussa luki koputa kovasti!. Kävelin ulkokautta etupihan puolelle, ja oli aika iso yllätys nähdä ovella naapurintäti lapsensa kanssa.

Päivää, ketään ei ole kotona, sanoin, eikä se tuntunut siinä hetkessä kovin älykkäältä kommentilta, kun kerta itse seisoin siinä kotipihalla.

Aha… Öö, mie tulin kysymään, että oisko mitenkään mahdollista jättää Eemeli teille siksi aikaa kun miun pitäisi käydä terkkarilla?

Tarkoitatko miulle? kysyin hämmentyneenä. En ollut koskaan vahtinut vieraita lapsia, mutta eihän hän tietenkään voinut tietää sitä. Mutta ei hän kai sitten enää pelännyt minun olevan mikään pedofiilikaan, kun kerta uskalsi edes ajatella sellaista mahdollisuutta.

Niin, vaikka, tai teidän äidille. Mutta jos teillä on jotain muuta, niin kysyn sitten vielä uudelleen Jereä, hän mutisi ja katsoi jotenkin hajamielisesti kädessäni olevaa vihkoa ja kynää.

Ei ole mitään kiireellistä. Mutta siis nyt hetikö sie olet menossa sinne terkkarille? kysyin tuntien itseni vähän epämukavasti jännittyneeksi.

Niin… Miulla on semmoinen inhottava olo, siis huimaa ja käsiä pistelee, vähän yököttää ja tuntuu, etten saa henkeä kunnolla, hän selitti ja irvisteli uskottavasti. Jos vain mahdollista, mie menisin käymään päivystyksessä. Eemelin isä pääsee viideltä töistä ja voi hakea Eemelin sitten, jos mie joudun olemaan siellä pidempään.

No, käyhän se…

Tuota… Tässä kassissa on vaippoja, tuttipullo, vähän muuta evästä ja leluja, ja huopa, jonka voi laittaa lattialle. Eemeli on syönyt äsken, joten ei sillä ehkä ole nälkä pariin tuntiin, mutta kakat voi tulla tässä kohta, ja sitten se ehkä nukkuu, jos sitä jonkun aikaa viitsii sylissä heijata. Ja tässä on miun t-paita, se tykkää nukkua naama sen vieressä, siis se on vähän semmoinen turvariepu…

Öö, joo, enköhän mie selviä… Mutta kelle mie soitan, jos tulee hätä?

Ai niin, vaihdetaan numeroita, hän totesi naurahtaen surullisesti. Miun nimi on siis Andrea…

Joo, kyllä mie muistan, sanoin, koska tuntui että hän ehkä piti minua hajamielisenä, enkä halunnut antaa sellaista vaikutelmaa, kun hän oli juuri jättämässä aarteensa minun kontolleni. Hän luetteli puhelinnumeronsa kahteen kertaan, ja kirjoitin sen ylös vihkoni takakanteen. Sitten kirjoitin hänen nimensä siihen numeron yläpuolelle. Se näytti jotenkin enteelliseltä siinä vihkoni takana; jotenkin merkitykselliseltä ja vähän nololta, jos se joutuisi ulkopuolisen syynättäväksi…

Ai niin, öö, mie olen Reko, sanoin sitten ja aloin luetella puhelinnumeroani. Hän naputteli sen saman tien puhelimeensa, muttei sanonut mitään siitä, muistiko hän nimeni vai ei. Ehkä oli noloa muistuttaa häntä siitä… Mutta hän oli kalpea ja huonovointisen näköinen, eikä ehkä sellaisessa tilassa muistanutkaan mitään pari päivää sitten oppimaansa. Tuskin hän oli kertaillut minun nimeäni vapaahetkinään, ja miksi se olisi pitänytkään muistaa? Tuntui aika höperöltä ja epäluotettavalta, mutta hän yritti hymyillä minulle, vaikka näyttikin surkealta. Koska terkkarille ei ollut kovin pitkä matka, arvelin että hän selviäisi sinne tolpillaan, tai soittaisi minulle, jos sattuisi lentämään turvalleen. Hän suukotti Eemeliä muutaman kerran ja ojensi tämän sitten minun syliini. Eemeli alkoi heti ynistä vastentahtoisesti, ja minä aloin isällisen vaiston ohjaamana heijata häntä. Andrea ojensi Eemelille turvariepupaitansa, hymyili minulle vähän surumielisesti ja lähti. Jäin heijaamaan hänen lapsukaistaan portaille, kun hän kiirehti selvittelemään terveyspulmiaan. Minulla oli tosin oma teoriani hänen oireilustaan. Epäilin hänen potevan jotain stressioireyhtymää, johon liittyi hyperventilointia. Ja jos hänen stressinsä johtui jakamattomasta lapsenhoitovastuusta, liiallisesta puutarhatyöstä ja riitelystä puolison kanssa, puolet siitä oli aika turhaa. Mutta asia ei kuulunut minulle enempää kuin sen verran, että otin huolehtiakseni hänen lapsestaan. Niinpä keskityin yksivuotiaan lapsen hoitoon käytännön kannalta sen enempää filosofoimatta, psykologisoimatta tai pohtimatta sen laajemmin hänen kasvuolojaan.

Vein Eemelin sisälle ja asetin hänet huovan päälle lattialle istumaan. Sillä aikaa kun kaivoin kassista hänelle leluja, hän oli jo kontannut huovalta pois, löytänyt lattialta pölykoiran ja tunkenut sen puoliksi suuhunsa. Kaivelin pölykoiran pois hänen suustaan ja annoin tilalle purulelun. Sitten leikin pärisevää sammakkoa ja palleroitten kilistelyä ja tyynyn takaa kurkkimista loputtoman pitkältä tuntuvan ajan, kunnes hän ilmiselvästi kyllästyi ja alkoi oma-aloitteisesti tonkia kassista tuttipulloa ja osoitella umpiosäilöttyä korvikemaitopurkkia.

Ahaa, maitoa… Nukuttaako pikku-ukkoa? Pitääköhän tätä lämmittää? kyselin. Eemeli ei sanonut mitään, mutta väänteli naamaansa paljonpuhuvasti. Otin hänet kainaloon ja lämmitin maitopulloa hetken mikrossa. Hän alkoi ynistä ja mutista jotain sanaa joka kuulosti hieman äitiltä. Käärin hänen äitinsä t-paidan hänelle peitoksi, annoin tuttipullon ja aloin keinutella häntä sylissäni. Se tuntui ihan tutulta hommalta; luultavasti olin tehnyt suunnilleen samaa jo Siirin ollessa vauva. Loppujen lopuksi hän nukahti aika nopeasti. Vein hänet omaan sänkyyni seinän viereen ja asetuin itse toiseen reunaan, ettei hän pääsisi huomaamattani heräämään ja kömpimään alas sängyltä pää edellä. Nukahdin siihen lopulta itsekin, koska vastuu vieraasta lapsesta taitaa väsyttää enemmän kuin läheisten lapsukaisten viihdyttäminen.

Heräsin siihen, että Siiri tökki minua sormella kylkeen ja työnsi naamansa minun naamani eteen.

Hei unikeko, tuon vauvan äiti tuli hakemaan sitä, hän sanoi. Nousin aika tokkuraisena, koska en yleensä nukkunut päiväunia. Nostin Eemelin varovasti syliini. Hän raotti silmiään, muttei herännyt. Sitten kävelin eteiseen, jossa hänen äitinsä seisoi Eemelin hoitotarvikekassi kädessä, ja minun äitini selitti tälle innostuneesti omista jaksamispulmistaan. Tajusin äkkiä, että todennäköisesti Andrea oli seissyt siinä jo tovin äitini jututettavana, ja todennäköisesti äitini oli jo onkinut selville syynkin, miksi Andrea oli tuonut lapsensa minulle hoitoon ja käynyt terkkarilla.

Mie en muistanut vaihtaa vaippaa, kun Eemeli jo nukahti, sanoin yrittäen vaikuttaa edes vähän skarpimmalta kuin vasta herännyt on.

No, ei se haittaa, vaihdan sitten kun se herää, Andrea sanoi ystävällisesti. Kiitos tosi paljon vaivasta! Mie voin… vaikka maksaa…

Ei tietenkään tarvitse maksaa, Reko on ihan joutava vahtimaan vauvaa vaikka toistekin, äitini totesi suorastaan innostuneesti tarkoittamatta kai kuitenkaan olla ilkeä. Kannapa Reko se poika tuonne naapuriin, tällä tytöllä on hyperventilaatiota ja stressiä, ei pidä rasittaa sitä nyt enempää kuin on välttämätöntä…

Niinpä askelsin Andrean perässä jotenkin hajamielisen itsetyytyväisenä, mutta osin tilanteeseen epäorientoituneena pikkuipana sylissäni naapurin portista sisään samanaikaisesti kun pihaan ajoi citymaasturi. Pysähdyin, koska Andreakin pysähtyi. Autosta nousi tyylikäs nuorimies, jolla oli rennon siistit vaatteet ja aurinkolasit ja leso ilme.

Ahaa, päivää… Miten se isin pikku poitsu voi?

Ei Eemelillä ole mitään hätää. Mie kävin terkkarilla itseni takia, Andrea sanoi aika viileällä äänellä. Se nuorimies katsoi minua varpaista ylöspäin, kunnes katse pysähtyi hänen lapseensa, joka oli minun sylissäni.

No, mutta miksi iskän mussukka sitten on naapurinpojan sylissä?

Eemeli oli naapurissa hoidossa sillä aikaa, Andrea totesi varsin kireällä äänellä. Kun sie et kerta voinut olla töistä poissa.

Niin no, mikäs pulma siinä sitten oli? tyyppi kysyi vähän ylimielisesti.

Ei mikään, jos ajattelee siun näkökulmasta, Andrea mutisi. Tuntui aika kiusalliselta, etenkin kun Eemelin alapäästä kuului kurahdus. Ojensin tilapäishoidokkiani äitiään kohti.

Taisi tulla jotain vaippaan, sanoin. Hän hymyili minulle vähän toispuoleisesti.

Kiitos vain vielä vaivasta.

No… Eipä kestä. Moi…

Saatoin miltei aistia millä mielin se leso tyyppi katseli minun perääni. Olin kuulevinani kärkevän keskustelun jatkuvan, ja olisi melkeinpä tehnyt mieli piiloutua puskaan salakuuntelemaan heitä. Suhde ei vaikuttanut kovin lämpimältä ja ristiriidattomalta, eikä ainakaan Andrea näyttänyt jaksavan teeskennelläkään sellaista. Alkoi vähän huolettaa sen pienen Eemelin kohtalo. Oli aika surullista kasvaa ristiriitojen keskelle, minkä tiesin kokemusperäisesti, mutta surullista oli sekin, jos menetti toisen vanhemman. Olin aika ajatuksissani, kun palasin omaan kotiini. En jaksanut kuunnella äidin arkisia höpinöitä sen enempää kuin yleensäkään, ellei asia koskenut jotakin minua liikuttavaa. Onneksi äiti oli harvinaisen innostunut laittamaan ruokaa, joten sain olla jonkin aikaa rauhassa ja jatkaa nukkekodin rakentelua. Siiri auttoi minua omalla tavallaan, mutta Annista oli toistaiseksi ollut lähinnä häiriötä siinä puuhassa. Hän irrotteli osia kesken liimauksen, testasi saranoita ennen kuin ruuvit olivat paikoillaan, ja kirkui kädet korvillaan aina kun yritin naulata jotain. Mutta hitaasti hyvä tulee, tai siis parempi, että etenee edes hitaasti kuin ei ollenkaan. Tosin siskot saattavat olla jo itsekin äitejä ennen kuin nukkekotiprojektini on kokonaan valmis.

Kului varmaan lähes viikko ennen kuin törmäsin naapuriini seuraavan kerran. Hän oli Eemelin kanssa kävelyllä. Toisin sanoen, hän kävelytti Eemeliä jalkakäytävällä. Eemeli askelsi eteenpäin äitinsä käsistä roikkuen. Se oli liian mielenkiintoista jotta olisin malttanut olla menemättä tervehtimään heitä.

Oho, tämä kaveri on saanut jalat alleen! sanoin. Eemeli pysähtyi ja alkoi hihkua.

Niin, tarvitsisin itse äkkiä lisäkäsiä ja jalkoja, että pysyisin perässä, Andrea totesi hymyillen sen verran kauniisti, että oli vaikea olla tuijottamatta hänen kasvojaan.

Miten siun terveys… siis ne stressioireet? kysyin, ja tuntui ihmeellisen hytisevältä. Mitä ihmettä oikein reagoin? Andrea laski katseensa ja vakavoitui.

Selviän paperipussiin hengittämällä aina hetkestä yli, mutta eihän se kokonaistilannetta ratkaise, hän totesi. No, mutta se ei ole naapurin murhe, omapa on puutarhani ja kotini ja muut hommani, paitsi ettei ne oikeastaan ole miun, vaan Jeren.

"Mutta voin