Kun kotona ei ole tilaa

Mah-doh!

1. Lapsen sielu on hauras ja hento. Sen saa yhtä helposti rikki kuin ehjäksi.

Muutamalla lauseella, katseella tai teolla voi olla elinikäinen vaikutus.

Minä synnytin on oikeus, siunaus. Se ei tarkoita valtaa johonkuhun.

– Tuo sinun uteliaisuutesi tappaa sinut vielä.

Hiljaisuus.

Terapeuttini istui katsoen muistiinpanoihinsa ja oli aivan vaiti.

– Voi anteeksi, vastasitko jo? Minulta kysyttiin.

Vastasin, vastasin, ajattelin kyllästyneenä ja katsoin terapeuttiini hieman väsyneenä. Eikö tässä jo ollut ihan tarpeeksi? Oli aika väsyttävää kerrasta toiseen jankata niitä lapsuuden kokemuksia, jotka ärsyttivät silloin kun joku otti ne puheeksi ja tavallaan olivat niitä, jotka vain olivat vahvistaneet syvintä olemustani.

Olisin aina Fiona, vaikka mihin tuleen olisin joutunut. En minä jaksanut märehtiä tai murehtia. Minä halusin elää.

Kuuluin niihin joilla ei ollut omia lapsia vielä

kolmekymppisenäkään, mutten koskaan ollut tuntenut perheen perustamiselle minkäänlaista pakkoa tai aikarajaa. Ympäristö kyllä jaksoi muistuttaa vajavaisuudestani. En mielestäni koskaan ollut potenut vauvakuumetta, ja jos erehdyinkin sanomaan tämän ääneen, niin minua katsottiin kuin viisipäistä hirviötä. Minä rakastin lapsia, mutta en ollut kädet ojossa kaappaamassa vauvoja rattaista. Minä sitä paitsi näin lapsissa selkeästi tulevaisuuden, minä näin pidemmälle ja siksi kohtelin jokaista kuin palasta kultaa. Halusin rakentaa vahvaa yhteiskuntaa ja toivoin että jokaista lasta kohdeltaisiin niin, että he uskaltaisivat ryhtyä samaan. Miehen aivot, minulle kerran tuhahdettiin kun olin sanonut tämän ääneen.

Minusta puhuttiin ja supistiin työpaikalla, ja jo hieman ikääntyneemmät naiset kuvittelivat että vietin kaikki vapaailtani kapakoissa viettämässä villiä sinkku elämää ala Carrie Bradshaw. Jos nämä jupisijat vain olisivat tienneet yksityiselämäni oikean laidan, loppuisivat heiltä todennäköisesti puheenaiheet, joten en juuri korjannut asioita joita itsestäni kuulin. Jos korjasinkin, niin sain kuulla että en ollut ollenkaan sellainen kuin mitä toinen oli olettanut. Tunsin kuitenkin itseni parhaiten, joten millään muulla ei ollut aidosti mitään väliä.

Ihmisillä, mustavalkoisilla sellaisilla, oli taipumusta erotella toisiansa eri lokeroihin ja minua inhotti se, minua inhotti leimaaminen ja oletukset.

Olin erään kerran työpaikan taukohuoneessa lukenut lehdestä haastattelun äidistä ja tyttärestä, siitä, miten äidiksi ja tyttäreksi kasvaa. Tarinan äiti oli itkenyt kun omalla lapsella oli ollut pillifarkut sen sijaan, että vartaloa koristaisi niin sanotut normaalien ihmisten vaatteet. Olin joutunut lukemaan asian sisältävän lauseen monta kertaa, koska luulin lukevani kahta eri tekstiä päällekkäin. Psykiatrinen sairaanhoitaja-äiti, joka oli tyytyväinen tyttäreensä vasta sitten kun tytär alkoi käyttää aikuisten vaatteita. Minusta se oli huolestuttavaa, hoitoalalla oleva ihminen kertoi toisille mikä on normaalia ja mikä ei, luulisi tuossa ammatissa kohtaavan suurempia ongelmia kuin housut.

Oli eräänlaista sielun köyhyyttä olettaa ihmisestä jotain, sillä siten ei koskaan ole elämässään niin rikas kuin voisi olla. Jos ei tapaamaansa ihmistä suostu ottamaan vastaan sellaisena kuin hän itse itsensä kokee, ei elämässään tunnekaan kuin yhdenlaisia ihmisiä. Mielestäni sellainen kuulosti ankealta. Ihmisten erilainen tapa kohdata elämä ja antautua elämälle eri tavoin kiehtoi minua loputtomasti.

– Kuka sinulle niin sanoi? terapeutti kysyi lopulta ja olin jo melkein unohtanut mistä olimme puhuneet, koska olen nopea ajatuksissani.

– Äiti.

Olin surullinen siitä, ettei äitini vieläkään tuntenut minua. Ei siksi, etten olisi aikoinaan yrittänyt, vaan siksi, ettei äiti halunnutkaan katsoa ja nähdä, oppia tuntemaan minua.

– Voisitko kertoa sen ajatuksen joka ilmenee kasvoiltasi?

Terapeuttini, Dave, katsoi minuun älykkäillä silmillään. Pidin hänestä, sillä hän todella tuntui olevan ainoa oikea henkilö käsittelemään näitä asioita.

En käynyt Daven juttusilla siksi, että olisin masentunut tai jonkin muun elämää haittaavan häiriön vuoksi. Masentuminen oli muotia nykyään, ja ne, jotka valittivat kaikesta edes haluamatta apua, eivät olleet masentuneita, vaan muulla tavoin häiriintyneitä.

Kävin terapeutilla siksi, että se kuului omaan koulutukseeni. Olin psykologin maisteri ja valmistuminen psykoterapeutiksi veisi vielä aikaa. Tein myös vapaaehtoisena tukihenkilön työtä lastensuojelussa, tosin vähenevässä määrin.

Lopulta, ajatusteni saattelemina, vastasin:

– Olen hieman ihmeissäni siitä, että minun ja äitini suhde ei ole koskaan ollut niin lämmin kuin olisin halunnut. En ollut ilmeisesti sellainen lapsi kun äiti kuvitteli minun olevan. Kai se on helpompaa jos lapsi haluaa tehdä tavallisia asioita, kuten harrastaa liikuntaa. Minä olin lapsi, joka kirjoitti runoja ja halusin kokea ja oppia tuntemaan joka ikisen asian maailmasta.

– Mielenkiintoista, että sanoit että olisi helpompaa jos lapsi harrastaisi liikuntaa, miksi sanoit niin?

Dave haastoi minut ajattelemaan lisää, ehkä siksi että löytäisin oman hölmöyteni tai sitten perustelemaan oikeassa olemiseni.

– Liikuntaa harrastava lapsi on kai luonnostaan sosiaalisempi. Kyllä minäkin pidän ihmisistä, olen aina pitänyt, mutta pidän myös siitä että saan olla omissa oloissani. Tyttömäisiä asioita tekevä tyttölapsi on varmaan sellainen joka ei aiheuta äidissä ja isässä häpeän tunteita. Minulla oli starttipyssy ja leikin rikospoliisia, rikkinäiset farkut jalassa ja kamera kädessä, kun muut tytöt virkkasivat vauvoille myssyjä.

– Runoja kirjoittava, maailmaa tutkiva rikospoliisi, onhan siinä vanhemmilla kestämistä.

Ymmärsin Daven piikittelyn ja naurahdin.

– Mutta lapsen kasvattaminen ei ole koskaan helppoa, oli lapsen harrastus sitten mikä tahansa, hän totesi.

– Totta kai minä sen ymmärrän. On vain aika tuskallista ja traumaattista, jos ei ole koskaan vanhempien toiveiden ja tottumusten mukainen. Ihan kuin olisi syntynyt väärään perheeseen. Se, että äitini sanoi, että uteliaisuuteni tappaisi minut, kertoo vain siitä, ettei hän ymmärtänyt sitä iloisuutta mikä minussa oli. Ei myöskään uteliaisuuttani maailmaa kohtaan. En ymmärrä miksi uteliaisuudestani piti tehdä jotain rumaa ja pahaa.

– Sanoit että iloisuus joka sinussa oli. Etkö enää tunne iloa elämää tai maailmaa kohtaan?

– Joskus tuntuu että en, koska aivan kuin minulle olisi opetettu että se on väärin. Iloinen ja utelias ihminen on lapsellinen ja pitäisi keskittyä tärkeämpiin asioihin kuten kodin siistinä pitämiseen ja hiljaa olemiseen.

Dave keskittyi todella puheisiini, ja hänestä sai usein sellaisen tunteen ettei kenenkään ihmisen ongelmat olleet hänelle liian vaikeita käsiteltäviksi tai kuultaviksi.

– Minulla on sinulle tehtävä ennen seuraavaa tapaamistamme. Sinun pitää tehdä jotain mikä tekee sinut iloiseksi, jotain mikä saa sydämesi sykkimään tai hymyn huulillesi. Jotain mikä saa näitä ajatuksiasi hieman kaikkoamaan, ja voisit keskittyä nykyisyyteen. Siihen että uskallat olla rohkeasti oma itsesi, etkä syyllisyyden kautta.

– Tehdä jotain mikä tekee minut iloiseksi? Mutta teenhän minä. Ihmettelin mitä hän tarkoitti.

– Niin, mutta nauti aidosti, ilman että takanasi häärii äitisi mielikuvissasi. Aja moottoripyörälläsi, syö litra jäätelöä, mene taidenäyttelyyn tai elokuviin, juo itsesi humalaan ja kuuntele musiikkia täysillä.

Katsoin miestä silmät ymmyrkäisinä. Alkoholista en liiemmin koskaan ollut välittänyt, mutta aioin todellakin ajaa pyörälläni. Voisin jopa ostaa uuden ajotakin. Hienoinen hymynväre kävi kasvoillani. Se katosi kuitenkin pian.

– Fiona, äitisi ei saa koskaan tietää siitä.

Se minua harmittikin. Joskus minusta tuntui, että oma äitini oli kateellinen siitä että tein itse elämästäni onnellista, mutta aivan kuin äiti ei olisi käsittänyt sitä, että kaikki joutuivat uhraamaan jotain. Minä vain kuuluin niihin ihmisiin, jotka eivät jääneet rypemään näihin niin sanottuihin uhrauksiin. Kipein muisto äidistäni oli sellainen, kun äiti oli sanonut minun saaneen kaiken helpolla. Silloin itkin, sillä eihän äiti tiennyt puoliakaan asioista joita olin menettänyt, koska en ollut niitä äidilleni kertonut.

Miksi olisin, kun kaikki mitä minä tein ei ollut normaalia.

2. Mikä yhdelle hyvää ja oikeaa on, on toiselle väärää ja tuhoavaa. Ei kahta voi laittaa samaan pukuun, ei kahdelle tilaa ole kengissäkään.

Miksi on niin, vain yksi on oikein, vaikka maailma tarjoaa enemmän?

Kuka sen oppii, ken itsensä löytää, keskeltä samankaltaisuuden?

Siskoni oli aina ollut äidin lempilapsi, ei sitä koskaan sanottu ääneen, mutta kyllä sen huomasi. Minun tekemiseni ja harrastukset olivat aina olleet vanhempieni, varsinkin äidin mielestä, ajan haaskausta ja typeryyttä. Siskon työ valtiolla ja oman perheen hyvinvointi olivat niitä asioita, joita aikuisen ihmisen elämään kuului. Jos olinkin joskus ilmoittanut meneväni taidekurssille, näin äitini naamasta, että ensiapu - tai hitsauskurssi olisi ollut järkevämpi kuin taidekurssi. Olin saanut usein kuulla, että tekemiseni olivat lapsellisia. Psykologin ammattikaan ei ollut järkevä valinta, psykologiksi opiskelivat vain ne, jotka olivat itse häiriintyneitä.

Kaikkihan sen tiesivät.

Kaikki mikä liittyi maalaamiseen, ihmisten auttamiseen tai johonkin henkiseen tuntui olevan äidilleni tabu. Ehkä siksi, että hän itse sai lapsuudessamme harva se päivä isältämme selkään. Ehkä oli lohdullisempaa elää maailmassa jossa kukaan ei auttanut ketään, koska itse eli keskellä helvettiä.

Lopulta, hyvin nuorena jo, lakkasin kertomasta äidilleni mitä tein tai mistä haaveilin. Kerta toisensa jälkeen tylyn tuomion saaneena, yritin iloita asioistani ilman perheen tukea.

Uskoin, että liika materia tuhoaa ihmisen. En kuitenkaan elänyt keskellä perunapeltoa punaisessa mökissä, vaan yritin pitää asiat tasapainossa. Uskoin, että liika tekeminen, negatiivisuus, kiire ja jatkuvat vaatimukset myrkyttivät ihmisen, ja se itse asiassa olikin totta. Ei tarvinnut kuin katsella ja kuunnella ympärilleen niin sen huomasi.

Huvittavinta oli, että ihmiset, joihin olin tutustunut vapaaehtoistyön ja erinäisten harrastusten myötä, tiesivät minun olevan luotettava ja vastuullinen ihminen.

En koskaan ole jättänyt työtä tekemättä, paskimmatkin hommat olen aina tehnyt nurisematta. En koskaan ole jättänyt ihmistä pulaan, sillä suurinta heikkoutta maailmassa on olla puuttumatta ihmisen ongelmaan silloin kun hän käyttäytyy itsetuhoisesti. Itsetuhoisuus ei välttämättä merkitse sitä, että hän uhkaisi tappaa itsensä. Ihminen on nimittäin hyvin kekseliäs, mitä tulee oman elämänsä tuhoamiseen. Ainoastaan kun ihmisessä oli sairaalloinen negatiivisuus, tai jatkuva kontrolloinnin tarve, silloin minäkin pysyin syrjässä.

Tukihenkilönä vapaaehtoisesti työskenteleminen oli todella avannut silmäni sille, kuinka vääristyneitä nuorten ajatukset olivat itsestään tai omista vahvuuksistaan, ja oikeudesta elää ilman turhaa syyllisyyttä ja mahdottomia vaatimuksia perheen tai ympäristön osalta.

Median luomat kuvat ulkonäöstä ja seksuaalisuudesta eivät olleet ihan käsi kädessä todellisuuden kanssa. Ne aiheuttivat nuorissa hämmennystä, ja puheenaiheina tapaamisissa olikin usein ulkonäköpaineet.

Nuorille suunnattujen lehtien mukaan elämän yleensäkin olisi pitänyt olla x-tremea ja glamouria. Tämä aiheutti hämmennystä siksi, että moni nuori halusi ihan oikeasti olla tavallinen finneineen päivineen. Media oli kuin 4-vuotias pikkusisar, joka ei jättänyt heitä vaatimuksineen rauhaan.

Myöhemmin illalla, kun istuin sohvalla pitkän päivän jälkeen ja katselin kynttilän lepattavaa liekkiä, mietin millä oikeudella vanhempi sammuttaa oman lapsensa silmien loisteen arvostelemalla ja kyseenalaistamalla kaikkea mitä lapsi teki, tai ajatteli. Miksi jotkut lapset vielä aikuisenakin olivat niin kovin riippuvaisia siitä, mitä omat vanhemmat ajattelivat heistä? Enhän minäkään ollut luovuttanut siitä huolimatta mitä vanhempani ajattelivat.

Suurempi voima olin siis minä itse, luottamus omaan itseen ja omiin tekoihin, siihen että kantaisin itse pääni pinnalla.

Sitä yritin nuorille opettaa päivästä toiseen, illasta ja yöstä yöhön. Mutta se, että olin oppinut olemaan vahva omien ajatusteni kautta, sen olin oppinut isoisältäni.

    Tukihenkilönä työskenteleminen oli ajoittain rankkaa, mutta koskaan en ollut menettänyt yöuniani.

En kantanut kenenkään surua tai taakkaa omilla harteillani. En ainakaan niin, että se painaisi minutkin alas.

Kenenkään ongelmiin ei ole suoranaista ratkaisua, mutta ihmisen voi opettaa tutkimaan itseään, ja sitä kautta löytämään vahvuuksia, joiden avulla turhauttavista elämäntilanteista voi selvitä.

Joskus kesti kauan, ennen kuin tällaiseen tapaan pystyi antautumaan, ja olikin helpottavampaa vain tehdä jotain yhdessä. Saattoi mennä kuukausia, ennen kuin lapsi tai nuori puhui siitä asiasta, joka oli hänet tuen piiriin saattanut. Ihmiseen piti suhtautua kunnioittavasti, ketään ei saanut koskaan pakottaa puhumaan