Jokapäiväinen elämämme

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2013 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Tekijä haluaa kiittää romaanin kirjoittamiseen saadusta apurahasta Suomen kulttuurirahastoa (Eeva ja Martti Ahtisaaren rahasto).

Residenssityöskentelymahdollisuudesta kiitos Koneen Säätiölle ja Saaren kartanolle.

© Riikka Pelo, 2013

ulkoasu Camilla Pentti

ISBN 978-951-851-596-1 (EPUB)

Paljaimmillaan rakkaus on rivi neulanpistoja.

Sauma, ei side eikä kilpi, vaan sauma.

Älä siis pyydä suojaa.

Sillä neulanpistot, joilla kuolleet on

ommeltu maahan

ovat lujat kuin tikit, joilla minut on

saumattu sinuun.

MARINA TSVETAJEVA:

LOPUN RUNOELMA (1924)

(Suom. Kaisa Ijäs)

Moskova

Elokuu 1939

Seisoin sairaalan vastamaalatun sivurakennuksen edessä. Aurinko oli jo aamusta läkähdyttävä, kuumin kesä kahteenkymmeneen vuoteen, Moskovan laidoilla metsät ja turvesuot paloivat rajussa helteessä. Nokihahtuvia leijaili paksussa kuumassa ilmassa hitaasti ylöspäin. Sama juttu vallankumouksen alla, Žurgazin veteraanitoimittajat muistelivat, edeltävänä kesänä metsät roihusivat Moskovan ympärillä, tuli oli hyvä enne, vanha paloi uuden alta pois, se hinta oli maksettava.

Näytin ikkunan maitolasisessa heijastuksessa vieraalta, ja hermostuksissani sytytin savukkeen ennen kuin menin sisään. Elokuu oli lopuillaan, Koltsovin oikeudenkäynnin olisi pitänyt olla jo, mutta toimitukseen ei ollut kantautunut mitään tietoa hänestä.

Lääkäri oli nelissäkymmenissä oleva nainen, ilmeetön, silti ystävällinen, ja melkein sukupuoleton, muistutti ehkä enemmän laamaa kuin kamelia. Kaunis hän ei ollut, ei sittenkään kun otti hetkeksi pois silmälasinsa, niistä jäi kalvo kasvojen eteen.

Kyllä, kyllä, kun olin tullut Moskovaan kuukautiset olivat olleet yhtä täsmälliset kuin saksalainen juna-aikataulu, mutta viimeiset olivat alkaneet heinäkuun alussa, ehkä kesäkuun puolella. Olin laskenut sunnuntaina, ettei kuukautisia todella ollut yli seitsemään viikkoon, elokuussa ne jäivät kokonaan pois, ja rinnat olivat arat ja kipeät. Ja aamuisin oli huono olo kuin liikaa ilmaa vatsassa eikä tehnyt mieli syödä moneen tuntiin mitään vaikka tunsi nälän, vanhan taistelukumppanin. Ei tarvinnut kysyä keneltäkään tietääkseen, mitä se merkitsi. Ja minä kyllä syön, syön kahden edestä, sanoin naiselle.

Moskovassa sai syödäkseen kunhan vain teki työtä, ei tarvinnut kuljettaa taskussa kiviä tai auringonkukan siemeniä tai kirpeitä omenoita, joita imeskelemällä olin oppinut karkottamaan nälän tunteen, kun juoksin Pariisin kuudennen kaupunginosan croissanteilta ja maitokahvilta tuoksuvien katujen halki piirustustunneille suuren taiteilija Gontšarovan nöyryytettäväksi.

Makasin lavitsalla avonaisen ikkunan alla ja katselin pihan keskeltä haljennutta mustapoppelia. Nainen työnsi kumihansikkaan peittämän kätensä sisääni ja käänteli ensin kylmää metallista spekulaa, joka sai alavatsani supistelemaan. Tuntui että pissatti, vaikka olin juuri jättänyt näytteen kylpyhuoneessa.

Koeta rentoutua, toveri. Sitten nainen vaivasi sisuksiani pelkin sormin, voisiko sen jo tuntea, toisen elämän, joka oli osa minua itseäni. Suljin silmäni, jokin puu tuoksui pihassa, ei vielä syksyltä, ei lehdiltä eikä kukinnoiltakaan vaan aivan tuoreelta ratkenneelta puulta, makealta, vähän hunajaiselta. En ollut katsonut pihan puita tarkemmin, enkä tunnistanut tuoksua, mutta nyt koko huone tuntui siltä, kuin puu olisi työntynyt ikkunasta sisään ja ottanut minut syliinsä. Mulja, sinä olet tässä, minun kanssani, minä ajattelin. Oikeassa paikassa. Kaikki on hyvin. Ja kaikki mitä nyt tapahtuu on oikein. Kun palaat, minä kerron sinulle kaiken tämän, ihmeellisen uutisen, se muuttaa meidän elämämme.

Sehän meni hyvin, nainen sanoi kun veti kätensä pois, peseytyi ja lisäsi käsiä pyyhkiessään, että se oli mitä ilmeisimmin siellä. Nainen kuulosti siltä kuin siellä olisi vain jokin ylimääräinen kasvusto, kasvain, pesäke. Mikä? kysyin niin kuin olisin unohtanut itsekin miksi olin tullut.

Uusi ihminen, nainen vastasi mutta korjasi sitten, että ei sitä vielä ihmiseksi voinut sanoa. Kohdussa oli silti jo aivan selviä muutoksia, jotka viittasivat raskauteen. Virtsatestin tuloksia piti kuitenkin odottaa. Ne saisi loppuviikosta, viimeistään ensi viikon alussa. Niin kauan kesti ennen kuin hormonin näkisi koe-eläimestä. Nainen puhui hitaasti ja selvästi, kuin en ymmärtäisi venäjää tai puhuisin sitä väärällä korostuksella, hänen korviinsa ehkä puhuinkin. Lupasin soittaa itse takaisin perjantaina, en halunnut sellaista viestiä Liljan talon välikäsien kautta.

Pukeuduin, tunsin hengästyväni pelkästä vetoketjun sulkemisesta. Unohdin kysyä koe-eläimestä, rotta vai jänis, ja mitä sille tapahtui, ruiskutettiinko virtsaani sen elimistöön ja kuoliko se siis minun vuokseni?

Marina soitti illalla. Sudakin ukko oli vastannut kerroksen puhelimeen ja jäi kuuntelemaan muka ilmoitustaulua katsellen muutaman metrin päähän käytävälle. Haistoin miehen vaatteista härskiintyneen voin lemun, kun nostin mustuneen luurin.

Kaikki hyvin? kysyin ensin, nopeasti, ehdin jo ajatella että jotain oli tapahtunut isälle, ettei hän ollutkaan palannut yön yli kestäneistä neuvotteluista.

Marina ei vaivautunut edes vastaamaan, hymähti väsyneen ivallisesti. Kysyin silti Serjožan voinnista, mutta Marina meni suoraan omaan asiaansa. Hänen matkatavaroistaan oli tullut ilmoitus, ne piti hakea sisäasiainministeriön kortteleista Lubjankasta, miten hän osaisi kävellä sinne Jaroslavlin asemalta, kaikki kadutkin olivat muuttaneet nimeään.

Ja hän kysyi tietysti, oliko minulla huomenna jotain. Sanoin että töitä oli juuri nyt toimituksessa kamalan paljon. Ainahan sinulla on, hän sanoi syyttävästi, et muuta teekään. Ja oli tai ei, minä en häntä lähtisi Lubjankaan saattamaan. Olimme käyneet siellä yhdessä pari viikkoa aiemmin kysymässä Marinan tavaroita, ja koettaneet saada vastapäisessä virastossa samalla selvyyttä hänen sisarensa katoamiseen. Meitä oli juoksutettu luukulta toiselle, ilman papereita ei voinut saada mitään tietoa, ei edes omista papereistaan, pakettia Anastasia Tsvetajevalle ei otettu myöskään vastaan, meille sanottiin ettei sen nimistä ihmistä ollut, ei mitään merkintää.

Eikö Mur voi tulla sinun kanssasi tällä kertaa, ehdotin. Mutta Marina ei halunnut että poika näkisi sellaista paikkaa tässä maailmassa olevankaan, hänhän oli lapsi vasta. Mur oli jo neljätoistavuotias.

Käyt nyt vain siellä, sanoin, en menettäisi malttiani, Marinan kanssa oli oltava päättäväinen, pääset metrolla aivan hyvin, ei tarvitse edes vaihtaa, haet tavarasi ja kuittaat. Kyllä ne kertovat sinulle mitä pitää tehdä.

Matka-arkkujensa takavarikoimista Marina oli tuskaillut koko kesän. Osaisi nyt edes iloita kun ne saapuivat, mutta ei, hän valitti samaa virttä, jota olin kuullut hänen tulostaan asti, miten ne voivat ottaa ihmiseltä kaiken, matkalaukut, passin, koko omaisuuden, aivan mielivaltaisesti, sama juttu kun heitä lähdettiin viemään laivalle, ei saanut edes hyvästejä sanoa, kyyditettiin ruumaan kuin rikolliset.

Eikä papereita ollut luvattu tälläkään kertaa. Mikä minä olen ilman passia tällaisessa maassa, hän jatkoi valitustaan, mitääntekemätön olento, väärällä nimellä, ilman mahdollisuutta ottaa vapaasti yhtään askelta.

Mutta sinähän sait sentään matkustusluvan, koetin kohottaa hänen mielialaansa. Niin, tämän yhden kerran. Saan tulla edestakaisin, hän sanoi vastustellen. Seuraava kerta on taas anottava uudestaan.

Kehotin häntä sitten nauttimaan tästäkin mahdollisuudesta, mutta siihen hän vain puhahti niin suuttuneesti, että oli parempi olla yrittämättä piristää häntä yhtään enempää.

Onko tapahtunut jotain? Marina kysyi.

Ei. Miten niin?

Sinun äänesi kuulostaa vain − erilaiselta.

Sudakin ukko oli ruvennut poistamaan ilmoitustaululta lappusia. Nyt oli juuri oikea aikaa järjestää kommunalkan tiedotusta. Hymyilin miehelle ystävällisesti. Mies käänsi katseensa pois. Minusta tuntui että ihmiset pelkäsivät hymyäni.

Sanoin olevani väsynyt, ja että käytävässä oli huono puhua, linjakin alkoi reistata. Sudak rupesi tekemään lähtöä.

Jos se Serjoža sitten tulisi mukaan, Marina lisäsi muka luovuttaneen kuuloisena. Riippuu tulevatko taas yöksi hakemaan.

Anna Serjožan levätä, Marina, sanoin tiukasti.

Senhän Serjoža parhaiten osaakin, hän huomautti.

Isä on sairas mies, sanoin enkä peitellyt suuttumusta äänessäni.

Serjoža oli huonommassa kunnossa kuin aikoihin. Isän sydän ei kestäisi yökokouksia kovin kauan. Sitä ne eivät ymmärtäneet, ei Marinakaan. Miehet tulivat yleensä ilmoittamatta. Veivät ja toivat aamuksi takaisin. Yökutsut olivat silti ihan tavallisia. Niin Verakin oli sanonut. Apparaatissa toimittiin yöaikaan. Isä Aurinko valvoi öisin, ei saanut unta ja oli kääntänyt kaikkien muidenkin kellon nurin niskoin. Lupasin tulla viikonlopuksi, tietysti, Murin koulunaloitusta piti juhlia, ja minun piti luonnollisesti valmistella kaikki se. Sanoin myös, että Muljakin tulisi ehkä mukaani tällä kertaa.

Marina oli ensin hiljaa, sanoi sitten kaikkein kärsimättömimmällä äänellään: en halua mitään ylimääräistä nyt.

Kysyin mitä hän tarkoitti ylimääräisellä.

Täällä ramppaa vaan koko ajan sitä väkeä. Klepininit, työmiehet, ei yhtään omaa hetkeä.

Mulja ei ole mitään väkeä, minä sanoin, lujempaa kuin oli tarkoitus, hän on minun mieheni.

En luota siihen ihmiseen, Marina vastasi.

Minä sanoin luottavani enemmän kuin kehenkään toiseen, ja Marina naurahti vahingoniloisesti.

En luota siihen mieheen. Puolikas lause riitti saamaan minut raivoihini niin, että olisin voinut katkaista puhelimen johdon, jos Sudak ei olisi vahdannut minua edelleen. Tiesin, ettei Marina luottanut kehenkään. Eikä minun Muljan vierailuun tarvinnut lupaa kysyä, hän oli minun mieheni ja datša oli minunkin kotini, niin Serjoža oli sanonut, siellä olin vielä kirjoilla, ja minulla oli talossa oma huone, omat tavarani, levysoitin ja kirjoituskone, vaatteet ja lehdet.

Olin kuvitellut, että Marina pitäisi Muljasta. Hän ei ollut mikään runoilija, mutta kynämies joka tapauksessa ja sivistynyt ja kielitaitoinen ja korkeassa virassa lehtitalossa, oli yhteydessä päivittäin Euroopan isoihin tietotoimistoihin, ulkomaan uutisointi Žurgazissa kulki hänen käsiensä kautta, mutta ei Marina osannut sellaista arvostaa, hän oli niin vieraantunut kaikesta mikä maailmaa piti liikkeessä.

Hiljainen ynähdys paljasti, että Marina oli yhä kohisevalla linjalla, mutta etäällä, kuin tuhansien kilometrien päässä. Mietin hetken sanoisinko sittenkään asiaani, mutta kysyin lopulta, halusiko hän lähteä pakettien hakemisen jälkeen VSKhV:hen.

Hän ei tunnistanut nimeä. Olimme puhuneet messuista, koko kaupunki puhui Kansantalouden saavutusten näyttelystä. Mutta Marina halusi pitää kiinni arroganssistaan, kaikki mikä vähänkin kiinnosti muita ihmisiä, oli hänen mielestään halpaa ja rahvaanomaista.

Se on hienointa mitä uudessa Moskovassa on. Melkein kuin Versailles, houkuttelin, olin varma että se edes innostaisi, Marina rakasti Versaillesin puistoa ja palatseja. Olimme tehneet äidin kanssa yhdessä Meudonin metsiin ja Versaillesin puistoihin pitkiä vaelluksia, leppeitä syksyisiä päiviä, kävelyn ja puheen yhteisen rytmin viedessä meitä eteenpäin, mutta siitä oli jo kauan, sellaista aikaa tuskin enää tulisi.

Uusi Moskova, hän sanoi, kuulostaa kamalalta, mutta mitä voi odottaa ihmiseltä joka asettaa itsensä jumalasta seuraavaksi.

Lisäsin, että haastatteluni on ohi viimeistään kolmelta ja sen jälkeen minulla on aikaa tavata. Kyllä, kyllä minulla aikaa oli.

Ongelmana oli tietysti matkanteko, maanalaisella messuille pääsi yhdellä vaihdolla Lubjankasta, mutta metroa hän ei suostunut käyttämään ja olisi hankalaa saada hänet matkustamaan yksin kaupungin lävitse, hän eksyi omassa korttelissaankin, parempi unohtaa koko juttu.

Mainitsin lipusta. Ne olivat kalliita, mutta hänen ei tarvitsisi maksaa mitään. Ja sitten hän sanoikin tulevansa. Se ratkaisi siis, kun ilmaiseksi sai. Sellainen on köyhän ihmisen mieli.

Horní Mokropsy, Všenory,

Tšekkoslovakia

Elokuu 1923

Yö oli ollut lämmin, ruohossa vain hento kaste, auringosta ei vielä edes haaleata lankaa vuorien olkapäillä, kun Marina tuli pihaan. Kuu, pian täysi, sen tiesi katsomattakin, läikähti vesisaavien värisevässä pinnassa, valju hymy, melkein ivallinen, kuin neuvoisi häntä pitämään varansa.

Niityltä nousi pistävä ammoniakkinen haju. Lampaat olivat olleet ulkona koko yön. He olivat hakeneet Aljan kanssa pesuvettä eilen lisää purolta, kaikki ämpärit täyteen, senkin he olivat jaksaneet tehdä, vielä iltamyöhällä he kantoivat vettä rinnettä alas, ja lampaat muljottivat heitä, kuin tietäisivät että he olivat lähdössä pian, niin tyttö sanoi.

Koko eilinen päivä oli kannettu, yhtä ja toista, matkalaukut ja arkut täyteen. Sen tunsi tänä aamuna joka lihaksessa. Silti Marina oli tuntenut itsensä heti sängystä noustessaan virkeäksi ja voimakkaaksi kuin kauris tai muu jäntevä ja valpas eläin, jonka lihakset ovat unessakin valmiiksi jännittyneinä pakoon.

Unestaan hän muisti vain hämäriä välähdyksiä, kuin nipusta haalistuneita, yksityiskohtansa menettäneitä valokuvia. Silti unessa oli ollut taas omituinen toden tuntu, joka painoi häntä yhä: kuin joku seisoisi hänen vierellään mitään sanomatta. Hän oli herännyt sen vuoksi, tämän olennon häiritsevän läsnäolon takia, hän ei ollut voinut hengittää mutta oli huutanut sitten, jatkanut silti nukkumista, kun ei ollut nähnyt huoneessa ketään. Boris se ei ollut nyt, ei kukaan jonka hän olisi tunnistanut, oliko ihminenkään, eikä hän muistanut mitä unessa oli tapahtunut. Hän oli lakannut muistamasta uniaan. Ja hän oli lakannut kirjoittamasta uniaan muistiin. Sitä, kumpi oli tapahtunut ensimmäiseksi, hän ei ollut pannut merkille.

Tupakanhimo tuntui jo kainaloissa asti. Marina otti valmiiksi käärityn sätkän rasiasta, asetti sen holkkiin, sytytti. Ensimmäiset savut pyörryttivät vieläkin, se oli aina yhtä kuin ensimmäinen tanssi, ensimmäinen suudelma. Mutta kun savu lopulta asettui, se teki hänestä päättäväisen ja taipumattoman kuin pajunoksa. Siksi hän myöntyi ruumiin hiertävälle vaatimukselle palaa pelkäksi hengeksi joka kerta. Ja aamun ensimmäiset savut rajasivat kaiken kirkkaaksi, näyttivät asioiden oikean järjestyksen.

Tästä päivästä saisi tulla hyvä, hän saisi hengitettyä, järjestettyä kaiken ennen kuin saattaisi tytön matkaan. Ja he viettäisivät yhdessä tämän viimeisen päivän. Huomisaamuna he matkustaisivat paikallisjunalla Prahaan ja tyttö lähtisi asemalta kello yhdentoista kaukojunalla toiselle puolelle maata, pois koko syksyksi. Kouluun, toisten kasvatettavaksi ja opetettavaksi. Se ei ollut hänen tahtonsa, ei hänen päätöksensä, vaan seuraus Serjožan päähänpinttymästä, jonka mukaan tytön olisi saatava käydä koulunsa muiden lasten kanssa, tavallisten ihmisten keskellä. Mutta hän ei purkaisi sitä vyyhtiä nyt. Ei ollut sen aika.

Hän oli jälleen hereillä, tässä. Oli elossa vaikka oli kuollut. Olisi mentävä ja tehtävä, hengitettävä. Eikä hän edes polttanut koko savuketta loppuun, vaan nujersi palavan pään talon seinää vasten ja jätti puolikkaan holkissa kaiteelle. Oli mentävä jo, lämmitettävä vedet, kiire, kiire.

Marina kantoi pesuvedet uunin vierelle ja haki vielä sylillisen puita pihasta keittiöön, viimeisiä nekin. Hän teki tulen keittiön uuniin, se syttyi vitkaan kuin sadepäivänä, mutta lopulta tuli heräsi hänen puhalluksistaan ja ahmaisi lehdet, tikut, tarttui kuiviin puihin, niin että hän sai pesuveden lämpiämään, kaksi täyttä kattilallista.

Aamukahvi kiehahti nokkakannussa, hän oli oppinut juomaan turkkilaista täällä niin kuin Koktebelin tataarit.

Serjoža oli kuljettanut Konstantinopolista pienen kuparisen keittimen mukanaan, tuskin silti häntä ajatteli, mutta se oli nopeampi tapa keittää kahvit, vaikka porot jäivät hiekkaisina hampaisiin. Paimentolaisten kahvi. Mustanmeren turkoosi valo, Krimi, Koktebel. He kaikki siinä valossa, koko vaeltajien joukko, Maks, Pra, Lilja, Osip, Serjoža, ja aina monta muuta, vieraita tuli ja meni.

Tämä ei ollut se elämä, jota kohti hän oli silloin ollut menossa, se joka hänelle oli luvattu. Kuka sen oli luvannut, Maksko, Maksimilian Vološinin myötätuntoisista silmistäkö hän oli sen lukenut? Maks piti häntä löytönään ja olisi suonut hänelle koko universumin hyväntahtoisuuden, vaikka hän oli aivan itse kokoelmansa kirjoittanut ja painattanutkin koko kuusitoistavuotiaan ihmisen määrätietoisuudella. Ja sitä tyttöä hän ei ollut vielä pettänyt, ei antaisi nytkään myöden. Hän tiesi kyllä tehtävänsä. Eikä se selvästikään liittynyt perheen koossapitämiseen, ei äitinä ja vaimona olemiseen, ei edes oman lapsen opettamiseen.

Kahvin kanssa oli poltettava toinen tupakka, oli kiire tai ei, hän sytytti uuden, ja ojenteli rypistyneen mekkonsa, jonka laskoksista lehahti ummehtunut, kirpeä haju. Hän oli alkanut vuotaa yöllä, tietysti, kuu oli taas täysi, kerran kuussa ruumis muistutti itsestään, veri virtasi hänestä ulos jokena, vaikka hän olisi sullonut alushousuihinsa lakanan, se ei olisi pysäyttänyt sitä leviämästä mereksi hänen ympärilleen. Hän oli joutunut väärään elämään ja myös väärään ruumiiseen, joka kulki hänen kanssaan eri jalkaa. Kuinka hän kadehtikaan nuorien poikien kaitoja narsissiruumiita, nopeita ja arvaamattomia. Vaikka hän kuinka koetti lyödä omaa lihaansa kahvilla ja tupakalla, korkeilla ilmanaloilla, se oli aina häntä itseään hitaampi, tällaisinakin aamuina.

Oli pitänyt jättää koko pyykkäys taas viime hetkeen ja joutui tuhlaamaan päivän arvokkaimmat hetket jokapäiväisiin askareisiin. Tällaisina aamuina jokainen ajatus kimpoili ihon alla ja halusi pois, ahtaiden seinämien sisältä, ja muuttui sameaksi ja veltoksi ennen kuin sen ehti kalastaa esiin.

Olisi päästävä selville, kuka Helena on, onko kukaan, miksi antaa tulla ryöstetyksi, Parisin lumoamaksi. Paris on nollapiste, itse mitättömyys. Miksi Helena ei näe sitä, haluaako hän vain päästä pois Meleanoksen luota, ei enää pysty elämään, hengittämään?

Tästä satimesta ei päässyt kuin kirjoittamalla, kirjoittamalla itselleen toisen ruumiin, joka ei vanhenisi niin kuin tämä. Hänen ristiriitansa: keho antoi rytmin, taivas sanat, epäsuhtainen pakkoavioliitto. Mutta tänään ei olisi aikaa vilkaistakaan vihkoihin, vaikka kuinka säkeet ja tragedian sankarittaret pyristelivät ihon alla. Jokainen päivä, jona ei voinut avata vihkoa, oli pois pilattu. Ja paperi, toisin kuin pyykki, oli ankara tuomari, valkoinen syyttäjä.

Koko viikko olisi yhtä repaleinen, ei hetkeäkään aikaa työlle, ei yhdenkään kirjan avaamiseen, ei ajattelemiseen, niin kiire ettei sielua ehdi vaalia, ei sielua, ei runoja. Päivät kuluisivat pelkkiin muuttovalmisteluihin, ja tänään retki linnalle, hän oli luvannut tytölle, ja huomenna tyttö piti jo saattaa matkaan, oli mentävä koko matka Franz Ferdinandin asemalle ja mitä sitten. Palattava yksin takaisin ilman tyttöä, tyhjään taloon, katsottava silmiin jäljelle jäävää onttoutta, epäonnistumista, ja saatava tehtyä kaikki loppuun.

Tuolin korvallisella keikkui siniharmaa lippalakki. Sen oli täytynyt jäädä minskiläiseltä. Muita heidän luonaan ei ollut käynyt.Serjožan ystävä oli tullut jälleen eilen, kysynyt halusivatko he apua muutossa. Mies oli ravannut täällä puolenkuun jälkeen jo monta kertaa, olipahan joku sentään seurana. Hän tuli aina paremmin miesten kanssa toimeen, naiset vain karttoivat häntä, hän oli heille liian suorapuheinen ja outo. Nina Nikolajevnalla ja koko seurakunnalla ainakin riittäisi puhumista heidän illanvietostaan, oli siinä säikky akka, syytti häntä päällekarkauksesta, hyvä ettei hän ollut huutanut poliisia paikalle, kun Marina oli sammuttanut valot heidän olohuoneestaan juhlien jatkoilla ja sutaissut kokeeksi yhden suudelman Ninan suulle, mitään muuta hän ei ollut kainaloonsa pyrkineelle naiselle ehtinyt tehdä ja senkin ihan leikillään. Nina oli kaunis kuin unikon sydän, mutta toista yhtä vakavaa naista ei Venäjänmaalla ollut kasvanut.

Mitä minskiläinen tahtoi, siitä hän ei ollut silti ihan varma, tuppisuinen jätkä, hevosmies, aivan toisesta maailmasta. Mutta nyt mies oli jättänyt tänne lakkinsa, työläisen sinisen reuhkan. Oli siinäkin valkoinen sotilas. Ja nyt pitäisi vielä huolehtia sekin oikealle omistajalleen, kaikesta tästä muusta rojusta ja lumpusta huolehtimisen keskellä.

Minskiläinen ärsytti häntä edelleen, niin kuin oli tehnyt heti alussa. Naurettava mies, naurettava lätsä. Miehessä oli liikaa kaikkea, kaunis kuin lakeerinkiiltävä kovakuoriainen, silmät mustat viinimarjat, ja oli terveyttä ja ritarillisuutta, mutta sielun ja sydämen tilalla vain valheellista itsevarmuutta. Hän tunsi tämän miestyypin.

Heillä oli ollut niin hauskaa viimeksi. Kun hän saattoi miehen junalle, oli jo pimeää, ja yhtäkkiä tuuli riepotti heitä, helmoja, lahkeita, työnsi heitä eteenpäin, puut raivosivat kuin Shakespearen draamoissa, kelle ne tahtoivat kostaa, ja tuuli melkein imaisi valloilleen tulen, jota hän vaali kämmeniensä välissä savuketta varten, hyvä ettei riistäytynyt metsäpaloksi tiheään kuivaan kuusikkoon. Näin ystävystyvät lapset, hän ajatteli, nuoret sydämettömät pojat, joita samanlainen seikkailu yhdistää.

Ja silloin mies oli unohtanut lätsänsä, nopea lähtö, viimeinen juna, aivan kuin hän olisi tahtonut jäädä yöksi ja lähtenyt kiireellä juuri siksi. Marina käänsi sisuksen näkyviin, rispaantunut rantu, hien kellastama, turkkilaiset kirjaimet, parkitsijan leima. Serjožako oli miehen lähettänyt pitämään häntä silmällä, heitä molempia, häntä ja tyttöä, tai joku oli, miksi mies olisi muuten tullut, kai hänellä kaupungissa riitti naisia liehakoitaviksi.

Pyykit odottivat isoon lakanaan sullottuina. Tilkityn sinkkiammeen pohjalla oli säästeliäästi vettä, enemmästä sen ruostesilmät ratkeaisivat. Hän laittoi ammeeseen ensiksi tytön muhkuraiset alusvaatteet ja paidat ja kaatoi kuumaa vettä niiden sekaan. Valkoiset kuidut luovuttivat ja aukenivat. Kun vaatteet upposivat veden painosta, polvien ja kyynärpäiden muhkurat hävisivät kankaista ja vaatteista tuli nimettömät pukineet, vailla muistia kantajastaan, kenen tahansa päälle pantaviksi.

Tässä ei ollut silti kaikki, heidän omat lakanansa pitäisi vielä pestä, vaikka sitten ei olisi missä ensi yönä nukuttaisiin, ei hän tähän hommaan heti uudestaan ryhtyisi, edessä oli kaksi raskasta päivää, ne veisivät voimat molemmilta, ja oli siis mentävä ja tehtävä, aamukin pian niin korkealla että tytön olisi aika herätä.

Valkoinen on armahtava väri, hän ajatteli mennessään hakemaan sisältä toista kattilallista, ja luja. Se paljastaa ja unohtaa, menee pohjaan saakka. Jokin rytmi siinä on, liike, sitä on kuunneltava.

Kuuntelemisen taidon hän oli oppinut vasta täällä, tässä tšekkiläisessä metsässä. Moskovassa hän kuuli vain itsensä ensin, ja sitten pelkän bolševikkien metelin, Berliinissä rahan pauhun. Ei hän arvannut että tänne asti piti tulla, melkein nimettömään kylään, oppiakseen kaikkein tärkeimmän taidon. Ja se rauhoitti hänet. Ennemmin tai myöhemmin se kuuluisi hänen säkeistään, jotakin siitä kuului jo. Mutta paljon piti vielä oppia, miten kääntyä pelkäksi rytmiksi, olemisen pulssiksi. Oppia seuraamaan runon tahtoa omansa sijasta.

Ja mitä tarkemmin hän oli alkanut kuunnella sitä, mikä oli kaiken takana, sitä kömpelömmäksi kävi hänen ruumiinsa, kädet tekivät omiaan, ja hän havahtui kun vasta kiehunut vesi huljahti portailla reunan ylitse ja roiskahti hänen syliinsä. Ensiksi kuuman veden polte tuntui heleältä tönäisyltä. Vasta kun vesi imeytyi vaatteisiin, ranteisiin, reisille, hän tunsi kivun.

Marina pidätti hengitystään. Ei huutanut. Pieni polte, mitä siitä. Kyynelet nousivat silmiin, mutta se johtui vesihöyrystä. Hän oli lujempi sitä, se ei voisi hänelle mitään. Kuu ja vesi samassa liitossa häntä vastaan. Mutta kipu lakkasi, koska hän päätti niin. Hän kantoi päättäväisesti lopun vedestä pesupaikalle, roiskautti sen altaaseen ja valutti sitten lipeäkiven sameassa vedessä huljuvaan lakanapyykkiin. Vesi kirkastui heti, yhdentekevä ihon kuona suli kuumuuteen. Lakanat olivat painavia kuin ruumis, kun hän hämmensi niitä, ne velloivat vedestä raskaina ja toisiinsa kietoutuneina ammeen pohjalla. Emäksinen vesi roiskui hänen käsilleen, mutta häneen ei enempää kipua voisi tulla, hän oli siitä jo aivan kyllääntynyt.

Serjožan kengät retkottivat portailla, ristikkäin yksi toisensa päällä. Marina oli kompastua niihin aina, niin nytkin, kun lähti hakemaan lakanapyykkejä makuuhuoneista, kompuroi kenkiin aina ensimmäiseksi aamuisin kun kiipesi alas ja iltaisin, varsinkin kun tuli kaasulyhty, lankarullat, kutimet, kirjat ja kirjeet sylissään yläkertaan. Piti sanoa Serjožalle, ettei jättäisi niitä rappuun. Niin hän oli ajatellut monta kertaa, mutta siinä ne yhä olivat. Edes sitä hän ei ollut saanut miehelle sanottua.

Serjožan lähdöstä määriläiseen sanatorioon oli jo ainakin kolme viikkoa, niin sen täytyi olla, päivät vaihtuivat niin kuin ruoho kasvoi niityllä pihan takana eikä hän ollut osannut pitää niistä lukua, mutta portaikossa kengät olivat olleet koko kesän, ja aina hän oli mennessään potkaissut niitä syrjään, ja ajatellut, että seuraavalla kerralla hän kantaisi ne alas, kun syli olisi tyhjä, käsiin mahtuisi.

Milloin mies oli ne hankkinut, sitä hän ei muistanut, ei ollut edes tullut aiemmin ajatelleeksi. Ei ainakaan sinä aikana kun he olivat asuneet tässä kylässä. Mitkään armeijan saappaat ne eivät olleet, ne hän oli kuulemma kadottanutkin. Miten ihminen voi kadottaa kokonaiset kengät? Nämä olivat lyhytvartiset työmiehen kauhtuneet klopot, hengästyneiden askelien loppuun kuluttamat. Nahka oli mustunut ja käpristynyt laineille, ja kengät näyttivät aroilta piiloon vetäytyneiltä eläimiltä, inhottavilta kuin vesipiisami tai jokin muu sadetta pakoileva otus. Hämähäkki kiinnitti toista jalkinetta verkoillaan seinään, ikään kuin ne pian hautautuisivat osaksi talon ruumista kuin jokin kasvain.

Kengät Serjoža jätti, vaikka kaiken muun mikä oli hänen omaansa, kirjat ja kaksi vaatekertaa, valokuvat, mustekynätelineen, vei kuolleille hedelmille haisevassa armeijan säkissä mukanaan parantolaan. Yhden matkalaukullisen kirjoja ja vedoksia, lehden toimitusmateriaalia, hän oli jättänyt asuntolan lähelle varastoon.

Serjožalla oli paremmatkin kengät, joilla hän kulki kaupunkiin ja yliopistolle. Ne oli ostettu yhdessä Bat’an kolmikerroksisesta hienosta liikkeestä Václavské námeštílta, oli ehkä marraskuu ja pimeä laskeutui sinä aikana kun he olivat ostoksilla, eikä hän sen jälkeen ollut löytää tytön kanssa takaisin rautatieasemalle, kun Serjoža oli kiiruhtanut laitakaupungin asuntolaan takaisin lukemaan tenttiinsä. Mutta liikkeessä heitä oli palveltu kuin kuninkaallisia, vaikka heistä näkyi ja haisi köyhyys joelle ja ylös linnavuorelle asti, vain hänen koruistaan näki mitä väkeä he olivat, omaisuutensa ja kotimaansa menettäneitä pakolaisia. Pääkaupungissa ei venäläisiä kuitenkaan ylenkatsottu niin kuin näissä pienissä kylissä, heitä pidettiin aseveljinä, valkeina slaaveina.

Oli täytynyt olla marraskuu, sillä joki ei ollut jäätynyt vielä, se virtasi mustana ja vuolaana kypäräpäisen Bruncvíkin patsaan ympärillä, kaupungin haarniskoidun sydämen ympärillä, kun he kulkivat pitkin rantakatua ja katselivat virtaan rantautuvia kalastajia ja viluissaan värjötteleviä lintuja padon partaalla, ja Alja heitteli linnuille kuivunutta leipää. Mutta kiiltävät, reunoiltaan kirjaillut nahkakengät he olivat Serjožalle ostaneet ja ne oli maksettu hänen ensimmäisellä Tšekkoslovakian valtion myöntämällä runoilijastipendillään. Hienoissa jalkineissaan Serjoža matkusti määriläiseen sairaalaankin, ja Marina ajatteli aluksi että iloissaan, tyytyväisenä siitä että pääsi kauas hänestä, kiillottikin ne kuin olisi menossa juhliin. Ehkä Serjoža sai sairaalassa toiset kengät, sandaalit tai ainakin pehmeät sairaalatohvelit, joilla voisi kulkea parantolan kylmillä käytävillä eikä keuhkotauti hivuttautuisi kohti sydäntä, heikkoa ja arkaa, se oli Efroneilla suvussa.

Hämähäkinverkot päästivät irti helposti kun hän kumartui nostamaan kenkäparin portailta, ja kengänpohjista jäi vaalea läikkä pölyisiin lankkuihin. Mitä hän kengillä tekisi, oliko Serjoža tarkoittanut että hän saisi heittää ne pois? Kun kaikkea oli niukasti, tuntui vaikealta heittää mitään menemään, hyvä ettei hän ollut Moskovasta raahannut mukanaan vääntyneitä oravanhäkkejä, polkimetonta harmonia. Alja oli järjen ääni: Marina, meillä on toisemme. Emme me tarvitse kaikkea tätä tavaraa. Eivät sielut kaipaa tavaroita. Ja se oli totta. Silti hän oli eilen pakannut mukaan monet loppuun kuluneet kenkäparit, Aljalle omansa ja hänelle omat, huopikkaat, vaelluskengät, kumisaappaat, nekin oli kai otettava mukaan, kun ei olisi aikoihin varaa hankkia uusia heillekään, ja olihan millä kävellä.

Hän jätti kengät vielä paikoilleen. Pyykit oli hoidettava ensin, ja portaikko piti lakaista ennen kuin vuokraemäntä tulisi, nyt aamun ensimmäisissä valokeiloissa näki kaiken nurkkiin jääneen lian, vaikka hän oli siivonnut ja puunannut Aljan ja Maksimovan Olgan kanssa monta päivää, ettei rouva Sasková pääsisi heitä syyttämään mistään, niin kuin edellinen joka olisi syöttänyt heidät mielellään koirilleen tai sioilleen, he olivat muka pilanneet hänen talonsa, joka oli ollut sikolätti jo kun he sinne muuttivat, pelkkä maalattia, seinätkin silkkaa haperoa kosteaa laastia, kalkkia ja heinää, heinää laitettiin täällä kaikkeen, hyvä ettei leipäänkin.

Ylhäällä valoa oli vasta sen verran että ikkunanpielien oliivinvihreä väri alkoi erottua, Alja olisi tahtonut maalata ne, taivaallisen sinisiksi, tyttö oli sanonut, mutta hän piti niistä juuri vihreinä, sellaisina kuin ne olivat, antoivat puiden tulla sisään ja mitä heillä oli muuta kuin puut, niiden käsivarret suojanaan, luotettavammat kuin ihmiskädet.

Marina hivutti lakanaa Aljan alta varovasti, tyttö nukkui raskaasti kuin kivi, vaikka yleensä havahtui hänen ääniinsä, ja hän oli tottunut siksi liikkumaan hiljaa kuin aave. Lapsi tuoksui tuoreelle leivälle ja jollekin keväiselle, koivunvirnoille, kaarnalle. Tyttö saisi vielä nukkua, hän päätti. Hän siirsi lasta kevyesti, shh, nuku, tyttöni nuku, ja tyttö huokaisi syvään, vierähti kyljelleen, potkaisi täkin vuoteen jalkopäähän, ja heittäytyi takaisin selälleen kädet levällään pään sivuilla, hymyili, kenelle hän hymyili unessaan, tyttö tähtiotsa, kuu kulmilla, otava otsalla.

Hänellä oli vielä tehtävää ennen kuin lapsi olisi ylhäällä. Pyykit ja kirje, Jünglingin kirje oli saatava matkaan tänään, kuukauden mittainen kirje, kaikki sivut, koko sairauskertomus. Ja siihen saakka kunnes saisi sen valmiiksi, hän antaisi tytön nukkua niin kuin juuri nyt nukkui, hengittää nauravaa kiihtyvää hengitystään, niin kevyttä, mutta niin syvää, jalkapohja reittä vasten, kädet kehälle valahtaneina pään ympärillä, balettitanssijan asennossa, mutta täysin voimattomana, tiedostamattomana ja samalla valmiina nopeaan, keveään loikkaan tai nuoranylitykseen.

Heidän yhteinen työnsä ei saisi keskeytyä, vaikka tyttö nyt viettäisikin Bogengardtsien koulussa koko syksyn. Moskovan kirja tehtäisiin valmiiksi. Siitä tulisi heidän yhteinen teoksensa. Maailmassa ei ole koskaan ollut toista sellaista kirjaa, äidin ja tyttären yhdessä kirjoittamaa. Eikä tämä käsikirjoitus jäisi kesken, vaikka Helikonin kustantamo oli sen jo kertaalleen hylännyt. Työ oli tehtävä loppuun.

Koko heidän matkansa ajan ja koko tämän vuoden, jonka he olivat asuneet tässä nimeään kauniimmassa kylässä, Alja oli kirjoittanut käsikirjoitusta hänen kanssaan. Arjen enteitä tai Jokapäiväisen merkit, hän ei ollut nimestä vieläkään aivan varma. Mutta heidän yhteinen teoksensa siitä tulisi. Heidän molempien äänet yhteen palmikoituina, yhtä hengitystä, yhtä sielua. Heidän molempien Moskova yhteen liukuneena kuin pinnat joulukuusen koristenauhassa. Heidän maanpakonsa, heidän rakkautensa, heidän kielensä.

Yhdessä ainoassa kirjassa koko elämä, koko neuvostoarki, koko se aineellinen jokapäiväinen maailma, joka ei koskaan ehtinyt järjestyä ja joka yritti nujertaa, heidät molemmat. Ja Alja, hänen omatuntonsa, oli antanut mitan ja määrän kun kaikki muu oli mennyt sijoiltaan, aivan kaikki. Koko elämä lapsen sielun lävitse katsottuna, ja millaisen sielun! Kaikki se, minkä he vielä voisivat yhdessä muistaa täällä, vuoden matkan päässä, kaduista, toreista, hoitajista, kaiken oli tultava yhteen.

Sellaisina aamuina kun säkeet vaativat hengähdyshetkeä, hän kirjoitti Aljan muistiinpanoja puhtaaksi ennen kuin tyttö heräsi, ja tyttö jatkoi oman osionsa kirjoittamista sillä aikaa kun hän valmisti aterian.

Kirjaan tulisi myös heidän molempien päiväkirjat, heidän kirjeensä, Aljan omat runot, nekin hänen puhtaaksikirjoittamansa. Jo seitsemänvuotiaan tytön merkinnät olisi voinut julkaista melkein sellaisenaan.

He olivat olleet useimmiten talossa kokonaan kahden, kun Serjoža opiskeli Prahassa viikot ja asui venäläissotilaiden asuntolassa. Miehellä oli päivät luentoja ja tenttejä Rudolfiniumissa, kielitiedettä ja Bysantin taidehistoriaa, illat ikonologian professori Kondakovin opintopiirejä ja lehden toimituskokouksia ja kiltoja ja ennen kaikkea kevät Petřínin-kukkulan rinteillä. Kaupungissa kirsikka- ja päärynäpuut kukkivat kuninkaallisessa puutarhassa, tytöt nauroivat, olutta sai aamutunneille. Se piti Serjožan elossa ja Marina hyväksyi sen, heillä oli omat maailmansa. Hänellä oli tyttö seuranaan ja yhteinen hanke, ja sen lisäksi omat käsikirjoitukset, Theseus-triologia ja vihkot. Nyt kun säkeet olivat viimein suostuneet palaamaan, hänen maailmansa oli laidaton. Millä voimalla ne tulivatkaan, kuin kaikista suonista elämä tahtoisi ulos! Ja ennen kuin talvi tulisi, olisi omatkin käsikirjoitukset saatava valmiiksi.

Keväällä tyttö oli ruvennut hangoittelemaan, hyvä että hän sai lapsen edes avaamaan vihkoansa. Ei tänään, maman, minä haluan pitää vapaapäivän, ei runoilijalla ole vapaapäivää, illalla sitten, illalla et kuitenkaan jaksa, mutta maman minulla ei ole yhtään sanaa, ei yhtään lausetta jonka tahtoisin kirjoittaa. Minä en halua.

Berliinin päässäkin koko kirjahanke oli päätymässä umpikujaan kustantamon kanssa, se kiukutti yhä: voitko jättää pois politiikan, voitko jättää pois sydämesi, elämän, mitä pelkureita. Hän ei silti luovuttaisi, eikä tyttökään saisi antaa periksi.

Hänen olisi saatava Alja lupaamaan että työ jatkuisi, nyt kun lapsi hengitti vielä samaa ilmaa kuin hän, samassa rytmissä, näki samoja unia hänen kanssaan. Huomisiltana hän olisi vieraiden ihmisten luona, viisikymmentä lasta, viisikymmentä rottaa, koko Hamelnin kylä heidän välissään ja hänellä pelkkä tyhjä talo, huilu jota ei pystyisi ilman tyttöä soittamaan.

oo niin kuin omenankukka

ja onnettomuus

jokaisessa äänteessä onnen

ja onnettomuuden mahdollisuus ja kaikki

siltä väliltä

hhoo, Aljošani

sano hhoo, niin kuin hhellyys

ja hhelvetti

ja siinä välissä rakkaus, hellät

tytöt helvetin

sano

anna tulla Aljoška

sano hhoo

sano Musjallesi hhoo,

haluan kuulla kun sanot sen

katso

näin

puhalla

ja näin

näin jännittyvät

huulet

on puhallettava lujempaa

puhalla

puhalla kuin puhaltaisit

liekin sammuksiin

ajattele

valtavaa lepattavaa liekkiä

joka imaisee meidät alleen

pelasta meidät Aljaseni

puhalla

hhhooo niin kuin hhhelvetti

ja hhhhämärä ja hhhhiljaisuus

ja hhhhlystit ja hhhalla

ja hhhhahtuva ja hhhhuntu ja hhhhurmio

tiedätkö

mikä on hurmio

tila jossa sinä katoat ja minä katoan

ja kaikki on yhtä samaa hengitystä

yhtä maailman kanssa

tiedätkö myttyseni tähtiotsani hhoo on sielun äänne

sinä osaat sen sanoa, hhoo

tiedän että olet lahjakas, hhhooo

sinun sielustasi minun sieluuni

Moskova

Elokuu 1939

Uusi ihminen. Minä kannoin sisälläni olentoa, josta en voinut tietää vielä mitään. Se oli ihmeellistä, ihmeellisempää kuin mikään sitä ennen. Uusi ihminen, jonka minä ja Mulja olimme saaneet alulle. Tuntisinko, milloin sen sydän alkaisi lyödä?

Työhön oli vaikea keskittyä, siitäkin huolimatta, että sain olla yksin tätien huoneessa, posliinikoirien, kirjatornien ja pahvilaatikoiden, teatterien jäämistöjen, viittojen ja kiikarien keskellä. Lilja oli katsomassa oppilaidensa harjoituksia teatterilla, ensi-ilta olisi perjantaina, mutta naapurihuoneen perhe tuli ja meni koko illan, heidän huoneensa oli aamukahdeksasta iltakahdeksaan yksi jalkapallokenttä, ja lapsia kuin koiria, samannäköisiä liinatukkia kaikki, ja isoäidit ja enot samassa huoneessa, joka oli ennen ollut Liljan ja Zinan asunnon sali. Zina ei ollut vain Liljan asuinkumppani vaan elämänkumppani, minä tiesin sen, vaikka siitä ei puhuttu ääneen, kuulinhan minä sen, missä vaiheessa yötä he hilautuivat toistensa viereen ahtaassa huoneessa. Nyt Zina oli ollut jo monta viikkoa sanatoriossa Aluštassa eikä palaisi kuin vasta seuraavalla viikolla.

Käytävästä kajahteli tavallinen iltahälinä kun ihmiset odottivat vuoroaan keittiöön ja kylpyhuoneeseen, juoksivat sisään ja ulos, ja sama juttu joka kerroksessa, metakka kaikui talon runkoa pitkin moninkertaisena.

Sain viimeisen kysymykseni naputeltua koneella valmiiksi ennen kuin Lilja palasi kotiin harjoituksista. Vapaus, mitä ajattelette siitä? kysyisin naisilta, haastateltavani olivat suuren ukrainalaisen valtionkolhoosin työntekijöitä, eikö vallankumous olekin vapauttanut naiset kotitöiden ja kodin vankeudesta siinä kuin työläiset omistavasta luokasta? Isoon kysymykseen olisi hyvä päättää haastattelu.

Koltsov luki mielellään suurista aiheista, vapaus, tasa-arvo, onni, sillä hän kirjoitti itsekin rohkeasti. Häneltä olin oppinut varsinkin sen, että piti aina mennä kohti totuutta eikä saanut pienentää omia aiheitaan. Se ei voinut kuitenkaan olla syynä siihen, että Koltsov oli joulukuussa yllättäen pidätetty, olihan hänet juuri nimitetty Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon ja tiedeakatemian jäseneksi. Joku oli laittanut katalat huhut liikkeellle, moni oli kateellinen Koltsovin menestyksestä, lehtikollektiivin johtajan asemasta, jopa naisista, joita hänellä oli joka sormelle, vaikka ei mikään komea mies ollutkaan. Oikeudenkäynnissä olisi varmasti mahdoton osoittaa että Koltsov olisi sekaantunut trotskilaisiin tai muuhun valtionvastaiseen toimintaan, sen sijaan hänet olisi pitänyt palkita sotasankarina teoistaan Espanjan sisällissodassa.

Žurgazin uusi päätoimittaja, vaisun harmaa kasvoton mies, oli varovaisempi ja tarkempi siitä, että julkaistava materiaali vastasi virallista linjaa, mutta hän ei osannut ranskaa niin kuin Koltsov, eikä voinut puuttua kuin yleisellä tasolla Revue de Moscoun teksteihin. Virallinen ideologia. Olin saanut paiskoa töitä että olin oppinut mitä se tarkoitti, etten vahingossakaan lausuisi väärää sanaa.

Mutta Koltsov oli toista maata, suuri ihminen, herra Pravda, totuuden soihtu. Ja hän oli ihminen, joka avasi silmäni ja opetti katsomaan valokuvantarkasti todellisuutta, sitä mikä oli tässä ja nyt. Olin lukenut Koltsovin teräviä kolumneja Pravdasta, kaikki olivat, ja varsinkin jutuillaan Espanjan sisällissodasta hän oli herättänyt minutkin havahtumaan, että en ollut ainoa alistettu, vaan maailma oli täynnä sorrettuja. Että meillä on oikeus omaan elämäämme.

Espanjassa Koltsov oli itse ottanut osaa taisteluun fasismia vastaan vainottujen työläisten rinnalla ja kuvannut samalla laajaa reportaasia espanjalaisten toverien vastarinnasta, raportoinut kylistä jotka pitivät pintansa Guernican kylän tuhouduttua. Koltsov oli meidän kaikkien silmät ja korvat. Hän välityksellään me tiesimme mitä tapahtui todella.

Aluksi olin vain kirjoitellut lehtiin juoruja ja haaveita filmitähdistä, kuinka Douglas Fairbanks ja Mary Pickford olivat astelleet minua vastaan keskellä kirkasta päivää. Silti Koltsov oli jo Pariisissa kiinnittänyt huomionsa teksteihini, joita oli julkaistu Serjožan toimittamassa euraasialaisten julkaisussa, miten rehellisesti kirjoitat Ariadna Sergejevna, hyviä havaintoja, niin kirkkaita, kuin näkisit ihmisten lävitse, osaat katsoa totuutta sellaisena kuin se on, vaikka omasta mielestäni olinkin aina ollut vain hyvä jäljittelemään ja muotoilemaan lauseeni. Ja kun hänet esiteltiin minulle Mutualitén betonipalatsin aulassa Boris Leonidovitšin seurueessa, pidin hänestä heti, meillä oli samanlainen huumorintaju, tarkat ja aseistariisuvat vertaukset, ja olin nopeasti kotonani hänen seurassaan, tunsin itseni fiksuksi ja sanavalmiiksi, hän oli älykäs mies, vaikkakaan ei yhtä viisas kuin Boris Leonidovitš. Ja oli ihan luonnollista että hän järjesti minulle toimittajanpaikan muutamassa kuukaudessa lehtitalonsa ranskankieliselle osastolle, kun keväällä kolmekymmentäseitsemän saavuin Moskovaan.

Läpiveto imaisi huoneen poikki junan tavoin, paiskasi ikkunan kiinni ja nostatti paperini pöydältä lattialle, kun Lilja kello puoli yhdeksän teki ylvään sisääntulonsa Vahtangovin tieteellis-taiteellisen kehon ja emootioiden hallinnan metodilla, ilmavirratkin olivat hänen dramaattisuutensa apuna. Kiiruhdin korjaamaan papereita, ennen kuin ne sekoittuisivat Liljan näytelmäplareihin, joita lattiat olivat täynnä, niiltä osin kuin sinne mitään mahtui.

Heti kun huoneessa oli enemmän kuin yksi ihminen, sen ahtaus kaatui niskaan, ja pölyinen menneisyyden hämärä, joka pesi teatterilavasteiden ja näyttämöpukujen rippeiden väleissä, kaikkialle kerrostuneena isotätien, serkkujen, lankojen ja imettäjien koko elämä, Marinan, Serjožan ja minunkin maastalähtöä edeltäneen elämän aikaiset jäänteet alimmaisina, kaikki se vei ilman ympäriltä.

Lilja huohotti, koetti tasata hengitystään, rappuset olivat olleet kova pala, ilma oli hänelle liian kuuma vielä illastakin ja aina hänellä oli tuo painava laukku mukanaan, kaiken maailman rojua hän siinä kanniskeli, vanhoja käsikirjoituksia, kutimia, kirjoja, kiven painoinen se oli.

Harjoituksissa oli tietysti hirveä paniikki ja Lilja aivan kiihdyksissään. Esityksen rytmi oli ollut hukassa, ja Lilja tuntui kantavan vastuuta siitä vaikkei ollut ohjaaja vaan näyttelijäntyön harjoituttaja. Mutta oppilaat olivat kuin hänen omia lapsiaan.

Hän muistutti että minun oli tultava torstaina läpimenoon. Tietysti tulisin. Olin luvannut kirjoittaa arvion esityksestä Revueen. Ne ovat niin lahjakkaita, Lilja huokasi, ja hänen kasvonsa sulivat äidillisen lempeiksi ja hän nauroi, avaraa näyttämöllistä naurua. Ihmiset sanoivat että meidän naurumme oli samanlaista kirkasta ja leveää, mutta Liljan naurua ei kukaan kavahtanut, toisin kuin minun. Hänen naurunsa tuli suoraan sydämestä. Miten paljon naurua, miten paljon maailmaa Liljaan mahtui.

Mutta näytelmä ei kuulu minun suosikkeihini, Lilja valitti kun riisuin tädiltä takin ja nostin laukun tuolille, niin synkkä eikä silti tarpeeksi ristiriitaa. Liian vähän sielua. Minusta se oli todella ajankohtainen, väitin vastaan, ei Shakespearekaan olisi osannut kirjoittaa työläisnaisen ongelmista.

Sementtitarha oli uusi näytelmä, vallankumouksen jälkeen kirjoitetun romaanin pohjalta. Olisi voinut luulla että se olisi naisen kirjoittama – ei edes pariisilaisten suffragettien teksteissä käsitelty naisen tasa-arvoa ja itsenäisyyttä yhtä rohkeasti. Näytelmässä vaimo ojentaa miestään joka kaipaa parakkiasumuksesta kotiin lämpöisen lieden ääreen, omaan pöytään ja vuoteeseen, lapsen luo: Minä syön yhteisruokalassa enkä lämmitä huonettani edes talvella. Olen vapaa neuvostokansalainen ja toverit ovat minun perheeni. Repliikki olisi voinut olla Vera Traillin suusta, sen opin Pariisin suffragetteja ihaillut ystäväni oli iskostanut myös minuun, kunnes oli hypännyt sanaakaan minulle ilmoittamatta Pariisin-junaan lapsi vatsassaan. Liljan mielestä kaikki tarpeellinen oli jo sanottu antiikin tragedioissa ja suuren Williamin teksteissä, uudet näytelmät eivät tuoneet mitään tähdellistä maailmaan. Ihminen ei ole kolmessasadassa vuodessa muuttunut lopultakaan kovin paljon, ja tragedia on laji joka parhaimmillaan onnistuu tallentamaan ihmisestä sen mikä on muuttumatonta, Lilja sanoi.

Oppilaat olivat silti harjoitelleet näytelmää Liljan luona koko kesän, ja olin kuullut pätkiä sieltä täältä. Tunsin päähenkilöt jo kuin hyvätkin tutut: Nurotška, Darja ja Gleb, vanhan pyhimyksen nimi, vaikka nykyään uusien näytelmien uusilla henkilöillä oli kaikilla useimmiten myös uudenaikaiset nimet. Ne kuulostivat lasten nimiltä: Vi, Engelina, Ninel ja Marlen. Tätä uutta maailmaa varten minäkin synnyttäisin lapseni, toteuttamaan oikeaa ja parasta yhteiskuntaa kuten kaikki tulevaisuuden nimin nimetyt, niinhän minun oli ajateltava, niinhän Mulja, siitä minun pitäisi puhua hänen kanssaan, mikä olisi oikein ja mikä väärin.

Aljoša-raukka, hörökorviaan myöten rakastunut, Lilja kiusasi kun hyräilin tyhjentäessäni samovaaria, joka annosteli vettä päivä päivältä kitsaammin. Vai onko jotain muutakin tapahtunut, kun sinä tuolla lailla säteilet? hän uteli.

Tuntui kuin Lilja aina näkisi minusta kaiken heti. Hänelle en voinut kuitenkaan kertoa. Muljan pitäisi saada tietää ensimmäisenä. Se oli hänen oikeutensa.

Kunhan et vain laihdu kaikesta tuosta olemattomiin, hän lisäsi huolekkaasti, ja tuputti minulle teen painikkeeksi teatterilta tuotua makean sipulipiirakan puolikasta, joka oli muhjaantunut voipapereiden välissä hänen laukussaan.

Täti huolehti turhaan, estelin. En ollut mikään ruipelo enää. Moskovassa olin saanut lihaa luiden ympärille liikaakin. Hyvä että mahduin pariisinaikaisiin mekkoihin. Kohta en mahtuisikaan. Mutta nyökyttelin vain Liljalle, riivin piirakasta muruja, nyt ei ollut nälkä, rakastunut, kyllä, sitä minä olin myös. Ja onnellinen, en tiennyt että ihmisellä voisi näin paljon onnea ollakaan, niin paljon etten tiennyt mihin sen laittaisin, kun en sitä koko ajan voinut Muljallekaan syytää.

Kaikki oli alkanut täältä, tältä sohvalta. Olin tuonut Muljan Merzljakovski pereulokille tätien luo ensimmäisen kerran kesäkuussa kun luulin, että tädit eivät olisi kotona, ja uskoin että saisimme olla keskenämme yhden illan. Hänen asuntolaansa en voinut mennä ja toimittajatutulla, jonka luona Mulja toisinaan majaili, oli aina perhe paikalla. Vain elokuvateatterien upottavilla tuoleilla saimme olla kahden, kevään aikana olimme nähneet ainakin tusinan verran uusia neuvostoelokuvia, joista en muistanut paljon mitään, mitään en ollut oppinut kaikesta valkokankaalla laukkaavasta elämästä, en muistanut edes näyttelijöiden nimiä, mieli ei enää ottanut vastaan, sillä opettelin ihan toista, aivan uutta asiaa, Muljan