Nenäpäivä

© Mikko Rimminen, 2010, 2014

Ulkoasu Johannes Nieminen

ISBN 978-951-851-502-2

www.teos.fi

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2010 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty

I

Ihan ensimmäiseksi olin kuullut väärin ja luulin hetken, että senkin nimi oli Irma, ja ehdin sitä siinä mielessäni hykertääkin, että mitähän sekaannusta tästäkin kaimuudesta vielä seuraisi, mutta kun sitä nimenomaista sekaannusta sitten myöhemmin kuitenkin riitti aivan kylliksi, oli varmaan ihan hyvä että minä olin siinä nyt yksin Irma ja sen nimi oli Irja eikä Arjasta ollut siinä vaiheessa vielä tietoakaan.

Siinä se istui, vastapäätä. Sillä oli suun ympärillä naururyppyjä ja pään ympärillä pahkakelloja ja keittiö. Sellainen on minusta aika hyvä olomuoto ihmiselle.

Pöydässä oli kahvia ja pitkoa, sellaista tavallista marketin ikikosteaa, josta on aina pakko vähän ihmetellä että millä se on niin pitkäikäiseksi myrkytetty. Pahkakellot Irjan pään takana kävivät omaa epätahtista elämäänsä, paljon niitä oli, toistakymmentä, kuuntelin niiden nitkahtelua ja katselin pihalla syysasussaan loimottavaa vaahteraa ja unohduin hetkeksi miettimään että minkälainen huoli sellaisen kellomäärän kanssa elämiseen tarvitaan, että pitääkö niitä olla koko ajan säätämässä tahtiin, meneekö joskus hermo, ja missä vaiheessa tulee se piste ettei enää jaksa, juoskoot miten lystäävät.

Niillä oli oikeastaan aika mukava koti Keravalla, Jokipaltioilla. Elettiin aamupäivää, harmaata ja varmaan aika suruveteistä ainakin sellaiselle kotirouvalle kuin Irja puheista ja muista merkeistä päätellen nyt oli, mies oli töissä, Jormakan korjaamolla Korsossa, tyttö yläasteella ja poika huhki abivuottaan, kuten muistin kotimatkalla kirjata.

Mutta mukava paikka se siis oli. Oli pahkakelloa ja kaikenlaista pientä koriste-esinettä, puista tulppaania, lasinorsua, Eiffel-tornin muotoista konjakkipulloa, näkinkenkää, sileäksi hioutunutta kiveä ja sennäköisiä viherkasveja että niistä välitettiin ja niille ehkä puhuttiinkin; ei mitään pröystäilevää vaan pikemminkin sellaista joka tuntui sanovan ettei tässä rahassa ryvetä mutta saa sitä tavallinenkin ihminen kodissaan viihtyä. Siistiä oli kaikkialla, tuoksui hyvältä, ihan vain puhtaalta eikä mitenkään päällekäyvästi pesuaineilta niin kuin joissain kodeissa, sellainen epäilyttää helposti. Tilaa näytti olevan sen kokoiselle perheelle juuri sopivasti.

Mukava oli sekin, Irja. Osattiin heti istua hiljaakin, ei tarvinnut koko ajan olla äänessä, katseltiin pihalle, kirjavoituneiden puiden alla mönki kaikenvärisiin haalareihin puettuja lapsia kuin jotain luonto-ohjelman merikäärmeitä, ja siitäkin sitten liu’uttiin jälleen aivan luontevasti puheelle, Voi noita, Muistatko tuon, Voi muistan, Se oli aikaa se, Niinpä, Vaikka ei niitä aikoja sinänsä takaisin kaipaa, Ei, Kurahousuja ja muuta, Sanopa se, Se, Mitä, Se oli vitsi, Ai, Jaa se taisi olla vähän huono, Ei kun en minä ymmärtänyt.

– Ensin sitä on huolesta kiemuralla kun ne muksii päätään kaappeihin ja sitten saa pelätä että niitä muksii joku muu, Irja sanoi. – Ei niistä huolehtimasta lakkaa ikinä.

– Ei, sanoin minä, vaikka kyllä varmaan se tarmokas nyökkäyskin olisi riittänyt.

Tärkeintä siinä nyt kuitenkin oli se että kyseltiin, vastailtiin kun siltä tuntui, istuskeltiin, juotiin kahvia. Vahinko se sinänsä oli, koko juttu, peikonlehteä minä olin sinne Keravalle lähtenyt alun perin hakemaan, joku jakoi viherkasvejaan muuton vuoksi pois, Hakaniemen hallin seinällä siitä oli ollut ilmoitus, en tiedä miksi siellä, niin kaukana, enkä nyt tiedä miksi minunkaan oli pitänyt Keravalle asti lähteä sitä kasvia hakemaan, mutta kun ilmaiseksi saa niin ei se tunnu tietysti välimatkakaan niin ihmeelliseltä. Ja lopputulos nyt joka tapauksessa oli se, että ainakin väärään rappuun ellei kokonaan väärään taloon sitä oli nyt sitten tullut mentyä ja rimpautettua ajatuksissaan jotain ovikelloa, Jokipaltio, jotenkin se oli tuntunut oikealta ja tuntui yhäkin, siinä pöydän ääressä, vaikka jo ensimmäisen kupin aikana oli käynyt ilmi ettei siellä mitään peikonlehteä ollut tyrkyllä.

Enkä minä tiedä että mikä siinä nyt yhtäkkiä oli jotenkin niin mukavaa mutta mukavaa se oli, Irjan kanssa istuskelu, rupattelu, hölpöttely, mikä lie. Pahkakellojenkin natkeesta sai yhtäkkiä jotain irti, kun oli juttuseuraa, ja juttelinhan minä, umpia ja lampia ja sitten päädyin esittämään niitä kysymyksiäkin, tulee sieltä tarvittaessa. Poikahan se aina sanoo, että sinä se osaat puhua. Niin se sanoo minuutin verran ennen kuin lähtee.

Pakkohan sitä on joku tekosyy sellaiselle tuppautumiselle keksiä, virheitä on niin hankala myöntää. Niin sitten löysin itseni yhtäkkiä raapustamasta muistiinpanoja taskukalenterin tyhjille takasivuille ja mutisemasta jotain epämääräisyyksiä gallupeista, tutkimuksista, markkinoista ja muusta. Ja kun sitten viimein havahduin siihen, että lisää kahvia kaatamassa ollut Irja äkkiä pysähtyi taakse ja katsoi vähän niin kuin uteliaan vinosti mutta ystävällisesti ja poskipäisesti, tunsin kuinka oma naama alkoi nopeasti punehtua otsaa myöten. Ja kun en sitten keksinyt muutakaan hätäapua, yritin kiinnittää katseen liesituulettimen yläpuolella riippuvaan Arabian koristelautaseen josta oli pakko ajatella että se oli ripustettu siihen rasvankeruupaikkaan ainoastaan siksi, että se oli siten varmasti pakko puhdistaa kaksi kertaa päivässä. Kun se kään toimitus ei sitten mitenkään tuntunut auttavan kasvojen kuumotukseen, osoitin äkkiä ikkunaan ja kiljaisin: – Hei! Tuo lapsi syö hiekkaa!

Ja aika pian olin jo ovella pahoittelemassa ensimmäistä työpäivääni ja sitä, että olin unohtanut asiaankuuluvat paperit kotiin tai toimistolle tai minne nyt ikinä olinkin ne unohtanut.

Kuului jotenkin tasapainoinen naksahdus, kun ovi sulkeutui. Sinne jäi Irja juomaan lisää kahvia, joka oli minulle ehtinyt aiheuttaa käsiin melkoiset tärinät mutta jota ei kai vain ollut osannut olla juomatta meistä kumpikaan. Lähdin leijumaan jonkin erikoisen, syyllisen hilpeyden vallassa rappusia alas kuin oopperakummitus. Ensimmäisen kerroksen parveketasanteelle uskalsin jäädä hetkeksi seisomaan, nojaamaan otsaa syksynviileään lasiin. Ulkona kirjavat lehdet läikittivät parkkipaikkaa.

– Onks teillä kaikki okei? kuului yhtäkkiä jostain takaa.

– Tietysti on, ehdin sanoa jo ennen kuin käännyin katsomaan puhujaa. Tarkoitin sanoa sen niin että joku hyvä tuuli puhaltaisi sanoihin, mutta ymmärsin kuulostavani vain äkeältä vanhalta naiselta. Ja kun sitten käänsin pääni varmaan jotenkin säikähtäneen näköisenä, en vähään aikaan nähnyt mitään enkä ketään ennen kuin tulin vilkaisseeksi alas. Siinä seisoi ehkä kolmetoistavuotias poika jonka näppyläisestä ja jotenkin oranssista naamasta tuli mieleen neilikoita täyteen tökitty jouluappelsiini. Kaiken kaikkiaan ihmistaimen kasvoista ja niille rantautuneesta ilmeestä oli pakko ajatella, että sille oli varmaan syötetty liikaa porkkanaa ja terotettu ehkä turhankin monta kertaa, että vanhemmille ihmisille pitää olla kohtelias.

– Aijaanoeisitmitään, poika kurahti ja hävisi vikkelästi yläkerroksiin.

– Mukavaa että nuoriso osaa nykyään teititellä! kailotin pojan perään tarpeettoman kovaäänisesti ja jälleen ihan väärään sävyyn ja kavahdin sitten sitä omaa meluamistani. Viimeiset metrit pihalle harpoin niin lujaa kuin tohdin, ja koko matkan käsissä ja jaloissa ja hampaissa sihisi lapsuuden kolttosista tuttu riemun ja pakokauhun sekainen kihelmöinti.

Pihalla aurinko löi matalalta suoraan silmiin, ja hetken olin tyystin sokea. Matkalla bussipysäkille sanoin kaksi kertaa päivää, ensin männynrungolle ja sitten ihan oikealle tuntemattomalle. Syksy virtasi keuhkoihin vähän niin kuin jokin sininen ja kupliva.

Kului muutama voitaikinan värinen syyspäivä, joiden aikana en saanut oikeastaan mitään muuta aikaiseksi kuin vähän höytyväisiä ajatuksia. Tällaisia ne varmaan ovat onnellisten ihmisten päivät, ajattelin, tai ainakin tyytyväisten, tai tavallisten, normaalien, keskimääräis-toiveikkaiden, en minä tiedä. Sellaisten joilla on elämässä jonkin lajin mieli.

Ei siinä mitenkään ylitsevuotavan onnellinen tietenkään ollut, vain kevyt ja jotenkin lehtevä. Mikään ei varsinaisesti eronnut tavallisesta. Heräsin, kävin Hakaniemen hallissa, istuin torilla kahvit, palasin kotiin, laitoin ruokaa, söin, plarasin lehteä, pesin pyykin, kävelin Linnunlaululle ja takaisin, nuokuin hetken telkkarin ääressä, laittauduin yöpuulle. Kaupoilla ja kahveilla ei paljon tullut puheltua, ei sillä että siinä olisi rupattelua kaivannutkaan, ei vain ollut sellainen olo, ei tarvinnut yrittää, istua kahviteltan nurkassa miettimässä että pitäisi mennä sanomaan emännälle jotain sisältörikasta säästä.

Niin siinä tuli sitten lähinnä käveltyä ja istuskeltua, katseltua torilla ympärillensä, oikeastaan ihan mitä hyvänsä: Ohi kulkevia ihmisiä ja niiden monimuotoisia kantamuksia, jokapäiväistä puliukkoa joka oli joka päivä menossa tapaamaan äitiä ja tarvitsi joka päivä jokaiselta vastaantulijalta bussirahaa; valtavaa tulipunaista kalakauppiasta joka ryhtyi itse tinkimään jos asiakas ei ymmärtänyt omaa parastaan; kahvilanrouvan jotenkin kodikkaankiiltävää olemusta ja mittavaa syylää nenänvarressa; kukkakojun kuivettunutta naisihmistä joka sitoi hämmästyttävän taidokkaita kimppuja siitäkin huolimatta, että sen oikeasta kädestä puuttuivat keskisormi ja nimetön. Toisinaan unohduin pitkiksi ajoiksi seuraamaan lokkeja ja varpusia, joiden sinälläisestä yhdentekevyydestä riitti katsottavaa yllättävän pitkäksi aikaa, vähän niin kuin olisi silmännyt välinpitämättömästi jotain loppuyön joutavaa autourheilukilpailua tai musiikkivideota. Riitti että oli pomppimista ja pyrähtelyä, liikettä.

Kerran tuli vietettyä hyvin pitkä kymmenminuuttinen tuijottamalla mukulakiveen liiskaantunutta, mustaksi tallattua purkkaa ja miettimällä että kuinka monta vuotta se siinä oli odottanut kaapijaansa. Ja pakko se oli siitä irti saada. Rupesin nyhtämään sitä irti ensin muovilusikalla ja sitten, kun apuväline katkesi, avaimella. Kun viimein sain klähmän irti, heitin sen roskiin.

Sitten olin jo matkalla kotiin. Olin ostanut broilerinmaksaa, perunaa oli kotona ja kastikeaineksia niitäkin, kermaa ja sipulia, paljon muuta ei maksakastike tarvitse, nälkä oli jo kova ja janokin, kahvista ei ollut ollut nesteyttäjäksi ja teltasta oli muutenkin tullut kiire pois sen purkanronkkimisoperaation jälkeen. Kävelin Säästöpankinrantaa pitkin kohti niemenkärkeä ja kotitaloa, kun äkkiä tuli hapero olo ja piti istua penkille. Meri näytti rasvaiselta ja jotenkin voidemaiselta ja siinä peilehti taivas. Yksinäisestä pilvestä vedenpinnassa pullahti esiin sorsa niin kuin taivaanhattara olisi tuosta vain synnyttänyt sellaisen omasta syntymäihmeestään tyystin välinpitämättömän vesilinnun.

– Onksteilläkaikkiokei? joku kysyi.

Nostin katseen hiekasta, jonka jäyhän muotokirjon tarkasteluun tajusin samassa keskittyneeni jo tovin pitääkseni ajatukset poissa heikosta olosta. Edessä seisoi kaksi ylimeikattua ja alipuettua teinityttöä, joista jäi päällimmäiseksi mieleen tyyntä merenpintaa vasten piirtyvä mieletön vaaleanpunaisuus.

Räpiköin aikani kyvyttömyydessä sanoa mitään. Hetken olin jo vähällä ärähtää ilmoille jonkin taivastelman nykynuorison epäilyttävästi kohenneista käytöstavoista, mutta en sitten kuitenkaan osannut, välillä on vain mahdoton kuljettaa huulille asti kaikkea sitä vaahtoa, joka ajatuksissa poksuu. Onnistuin kuitenkin huokaisemaan ja sanomaan, että on. Teki mieli lisätä perään kiitos, mutta äänteet kuivettuivat jonnekin kurkunpäähän.

Ne istuutuivat molemmat siihen penkille, viereen, heittivät säärtä polven yli ja rupesivat poreilemaan nuoruuttaan. Ensimmäinen selitti toiselle jotain sekavaa jostain Maxista ja parista muusta hahmosta joilla oli käsittämättömät lempinimet, Siis mä en tajuu, Siis voi ei, Ja arvaa mitä se sit, No mitä, No sit se sano et mullon tosi hyvät, Siis oikeesti, Siis mä olin ihan et hä, Älä viitti, Ja sit mun kajalit levis, Eikä, Oikeesti. Minä istuin penkin päässä turvahakuisessa kippurassa ja kuuntelin aikani mutta aloin pian turtua ja ikään kuin liukua johonkin ajatuksettomaan sumuun. Havahduin kuitenkin äkisti sen kaiken vaakunnan keskelle revenneeseen hiljaisuuteen ja käänsin päätä niin varoen kuin pystyin. Tytöt istuivat yhä samanlaisissa asemissa, mutta katselivat nyt jonnekin veteen haaveellisen näköisinä kuin vanhukset.

Sitten lähempi niistä kääntyi kohti, hymyili ja muotoili pinkkien huultensa välistä kolme pyöreää, ystävällistä sanaa kuin sarjan purkkapalloja: – Kaunis ilma tänään.

Hyvätapaisia nuoria ne olivat nämäkin, jollei nyt ollut kysymys siitä v-jutusta, tai siis vittuiluksihan sitä kai nykyään ihan suorasanaisesti nimitetään parhaaseen katseluaikaankin. Mietin, mitä kuvailevaa ja miksei jotenkin sisarellistakin voisi nyt sanoa kaikesta säästä siinä ympärillä.

Sain sanotuksi, että niin on.

Tytöt katsoivat tovin odottavaan tapaan. Kun ne sitten ilmeisesti totesivat, ettei minusta ole mihinkään sen monisanaisempaan, jatkoi toinen, se kauempana istuva, saman teeman puitteissa: – Ei niinku tunnu vielä yhtään syksyltä.

– Ei niin, sanoin niin nopeasti että säikähdin itsekin, mutta sitten en taaskaan keksinyt mitään jatkoa vaan rupesin hieroskelemaan kämmeniä yhteen. Suorassa kuulaassa auringonpaisteessa ne näyttivät melkein läpinäkyviltä, kädet, pieniltä kirkkailta nestepusseilta joissa lillui solmuisia suonia ja kaitoja luunpalasia. Tytöt eivät kuitenkaan mitenkään häkeltyneet, vaan seuraavaksi lähempi niistä nasalsi että meillon hyppytunti ja katsoi sitten taas jotenkin haaveksivasti Eläintarhanlahdelle. – Ihanaa ku on hyppytuntei.

– Vähän niinku sais vielä elää kesää, toinen sanoi. Sitten se kurkisti lähemmän nuoren takaa ja katsoi silmiin ja kysyi: – Onks teil niinku lomaa vai oottekste eläkkeel jo tai jotain?

Tapitin sen lähempää silmää, jonka ympärillä kasvoi takkuista ja paakkuista maskaraa kuin orjantappuraa. Sen pään takana lahden toisella puolella luotijuna ryömi hitaasti kaupungista poispäin, näytti siltä kuin se olisi uponnut tytön vasempaan korvaan ja puikahtanut oikeasta ulos. Viimein sanoin: – En.

– Okei, lähempi sanoi venytetysti niin kuin sana olisi ollut kuminauhaa.

– Tai oikeastaan, aloitin sitten kun tuli äkkiä sellainen olo, että olin kuulostanut töykeältä ja katkeralta. Sitten en keksinyt enempää. Parin aivan liian pitkän sekunnin päästä oli pakotettava itsensä jatkamaan: – Oikeastaan minä olen vähän niin kuin puolipäivätöissä.

– Eipä vähän luksusta, penkin päässä istuva teini sanoi vilpittömän kuuloista ihailua äänessään. Ne hymyilivät molemmat.

Kun hymyilylle ei sitten tullut loppua, aloin hermostua. Ryhdyin kopeloimaan laukkua suurieleisellä tarmolla ja kahinalla, tunnustelin sormien välissä nuljuvaa broilerinmaksapussia, hypistelin kukkaroa, puhelinta ja kalenteria ja rupesin sitten nyhtämään papereita nipuittain syliini ja lehteilemään niitä kuumeisesti, olin tulostellut niitä nipun pari päivää aikaisemmin. Rypistin otsaani luullakseni miettiväiseen tapaan. Kostutin kielellä sormia ja hain esiin uuden sivun ja vilkaisin tyttöjä ja onnistuin vielä jollakin tapaa hymyilemään; ne nyökäyttivät päätään samanaikaisesti niin kuin niitä olisi ohjailtu siimoilla.

Yhtä kaikki siinä ymmärrettiin toisiamme: tärkeitä papereita, oikeaa työtä. Ripaus luksusta.

Jatkoin rapistelua. Vierestä alkoi taas kuulua kiihkeää, nenä-äänistä pulinaa. Tuuli kahautteli roskia jaloissa, Kallion korkeuksissa älähti paloauto ja venyi sitten valituksineen jonnekin kauas. Juttutuvan terassilla kesä oli saanut jatkoaikaa, joku humalikko mylvi dirlandaata siivottomilla uudissanoilla. Takana Säästöpankinrannan ajoradalla miesääni toivotti jollekulle hyvää loppuelämää, jonka jälkeen kaiken sinetöi autonoven lopullisenkuuloinen lumpsahdus.

Kohta en enää kuullut mitään. Tuijotin papereita, selasin liuskoja raivokkaasti edestakaisin. Epämiellyttävä varmuus alkoi levitä rinnasta varpaita ja sormenpäitä kohti niin kuin sydän olisi äkkiä ruvennut pumppaamaan jääkylmää bensaa.

Vasta nyt ymmärsin, kuinka sekavia ne kysymykset Keravalla olivat olleet. Kodinpitoahan ne olivat enimmälti sivunneet, se oli tietysti ollut ihan luonteva aihepiiri aloittaa, mutta aika hatustakiskottuja ne olivat olleet, kysymykset, sellaisia kuin että syöttekö jugurttia tai että montako kertaa viikossa saunotte, ja kerranhan se tietysti saunoi, Irja, niin kuin kai suurin osa muistakin ihmisistä. Mutta kun niitä uusia kysymyksiä nyt katseli, niin verrattomasti uskottavammiltahan ne näyttivät. Monenko puhelinoperaattorin liittymiä perheeseenne on hankittu? Kuka taloudessanne päättää siivousvälinehankinnoista? Asioitteko mieluummin lähikaupassa vai automarketissa? Ja jos vastausvaihtoehtoja oli vielä useampia, niin sitä parempi.

Lopputulos joka tapauksessa oli se, että ne kaikki vanhat kysymykset alkoivat hävettää. Päässä tuntui jotenkin ylikuumenneelta. Ja kun vierestä sitten rupesi kuulumaan lähteväistä tekstiilisuhinaa ja halpojen korujen kilinää ja jotain sellaista kuin no moi ja hyvät päivänjatkot, onnistuin vastaamaan ainoastaan hajamielisellä, laimealla päännyökkäyksellä, omituisella kurkunpääkirahduksella ja hymynyrityksellä joka varmaan muistutti lähinnä jotain hammastelevaa irvistystä, sellaista jollaisia tavantallaajat esittävät Amerikassa kun ne joutuvat kameroiden eteen. Niille kun kai opetetaan jo lastentarhassa, että hampaita pitää tyrkyttää kun on kuvassa.

Kun tytöt olivat kadonneet jonnekin puskien taakse, myttäsin paperit takaisin laukkuun ja jäin tuijottamaan liikkumatonta lahdenpohjukkaa, johon kohta putosi jostain korkealta valkoinen lokinulo. Levitessään hitaasti veteen se näytti pannulle rikkoutuvalta kananmunalta.

Bussissa istuin tyhjälle ikkunapaikalle, länttäsin käsilaukun syliin ja jotenkin niin kuin halasin sitä. Viiden sekunnin päästä viereen tussahti aika paksu naisihminen, jolla oli isompi kantamus kuin minulla mutta samanlainen turvaote. Sen kyynärpää upposi kylkiluihini, siinä kohtaa minua ei ole mitään pehmikettä.

Kuskia vaihdettiin. Bussi tärisi paikallaan tyhjäkäynnillä joka sille kohdalle resonoi niin, että kaikista ruumiinsijainneista juuri otsaa rupesi äkkiä kutittamaan hillittömästi. Pidättäydyin raapimasta. Kuljettajat kävivät torin laidalla vielä jotain intomielistä sanan- ja käsieleidenvaihtoa, ne olivat ulkomaalaisia molemmat, tai ulkosuomalaisiako pitää sanoa, mutta keskenään ihan eri maata. Lähtöä tekevä näytti kai lähinnä turkkilaiselta ja vuoroon saapuva somalilta. Juttu niiltä ei meinannut loppua. Torilla oranssi suihkuauto suomi mukulakivistöä terävännäköisillä vesipatsailla. Kyytiä saivat niin roskat, roskaväki kuin pulutkin.

Ajurit saivat kuulumisensa vaihdettua ja halailivat lopuksi ja nuijivat toisiaan selkään. Myttäsin huulia peruslukemille ja kaivoin kännykän laukusta ja nypelsin sitä aikani, mutta kun tekstiviestikenttä alkoi kokonaan mustua sattumanvaraisten merkkien järjettömästä risukosta, väsähdin koko laitteeseen ja survoin sen takaisin laukkuun.

Hämeentiellä liikenne nyki ja näytti jotenkin huohottavan. Ihmiset raahasivat kirjavia muovikasseja. Aasialaisen sekatavaraliikkeen edessä muhkea huivipäinen nainen keinutteli lastenvaunuja. Kolme kävelyikäistä sillä oli jonkin neuvokkaan kolmihaaraisen remmiviritelmän päässä, lapset reutoivat kukin suunnallaan, mutta eivät päässeet sen paremmin pahantekoon kuin autonkaan alle. Haapaniemenkadulla Työvoimatoimiston edessä seisoi kolme paloautoa ja joukko töllistelijöitä, mutta enempää ei selkkauksesta ehtinyt nähdä kun bussi tärryytti jo eteenpäin.

Tuli Kurvi, kaikki se kiireinen siirtyily liikennevälineestä toiseen ja joutoväen jääräpäinen seisoskelu siinä keskellä, tuli Vallila, Paavalin kirkko palavanväristen vaahteroiden keskellä, tuli Kumpula, sitten Koskela. Lahdenväylän alussa rupesin kaivamaan taas papereita laukusta, oli pakko tehdä jotain kylkiluita nulppivalle vieraalle kyynärpäälle. Ei sillä että tässä nyt jotain inhimillistä kosketusta tai sellaista varsinaisesti karttelisi, mutta kun alkoi tehdä kipeää.

– Anteeksi, mutisin työnnältäessäni tunkeilevan raajan omalle puolelleen ja levittäessäni paperit syliin. Vierustoveri ei puhua pukahtanut mutta hymyili kyllä. Minä hymyilin puolestani takaisin ja ryhdyin tutkimaan Irjan vastauksia, olin siirtänyt ne koneelle kun niistä kalenterin lehdille ruopimistani harakanvarpaista ei olisi enää vähän ajan päästä ymmärtänyt mitään. Vähän niistä yksinkertaisista, arkisista tiedoista nyt loppujen lopuksi näki ihmistä vastausten takana, se nyt ei paljon ketään määritä että käyttääkö wettexiä vai viledaa pyyhkiessään lattialta karpalokastiketta tai kissanpissaa mutta ihan päteviltä ne alkoivat jo näyttää, liuskat, ensimmäisellä lehdellä oli asiakkaan osoite ja puhelinnumero, netistä ne oli tullut ongittua, tuli sillekin turhakeyhteydelle jotain käyttöä, ei sillä että minä sitä mitenkään jääräpääluontoisesti olisin vastaan, se nyt vaan on maailman yksinäisin paikka, sähköintternetti niin kuin poika sanoo. Varmaan koskaan ei ihmiskunta ole saanut mahtumaan niin paljon yksinäisyyttä niin pieneen tilaan.

Tällaisia ajattelin siinä bussissa istuessani ja ajattelinpa sitäkin että kenelleköhän minä nyt tässä mielessäni selitän ja ja luennoin ja mitä. Ulkona syksy viuhui ohi kirjavina juomuina, sisällä linja-autossa aivasteltiin, haukoteltiin, keskusteltiin hiljaa tai karjuttiin puhelimiin. Venyttelin sen verran minkä nyt sen runsaan vierustoverin ikeessä pystyi ja nojasin ohimon viileään ikkunaan ja annoin pään vain jotenkin niin kuin humista.

Sitten, jotenkin yllättävän nopeasti, tuli Kerava. Astuin ulos jossain välissä alkaneeseen tihkusateeseen, jota ei bussin ikkunasta ollut huomannut, ja mietin että mitä ikimaailman ihmettä minä täällä teen. Seisoin hetken tumput suorina bussilaiturilla keskellä pientä aukiontapaista. Linja-autoa ja muovitettua ja sateenvarjotettua ihmistä kiirehti ohi, kaikki näyttivät kantavan jotain taakkaa, nekin joilla ei mitään selkeästi rajattavaa kantovälinettä ollut. Lähdin kävelemään eteenpäin. Aseman seudulla oli paljon punatiilistä seinää ja vanhaa rakennusta mutta maisema muuttui nopeasti, ja vaikkei nyt esimerkiksi Hakaniemi välttämättä olekaan mikään maailman viihtyisin paikka, niin ainakin tämä osa Keravaa oli luvalla sanoen vähän, no, ikävä. Hiljaa sateessa virttyvä betoni, liiketilojen lasipinnat ja kaikinpuoleinen, yleinen lattanuus tekivät jotenkin surulliseksi. Jokipaltion Irjaa oli pakko ajatella. Viihtyikö se täällä?

Paarustin keskustasta poispäin. Talot madaltuivat aluksi, mutta rupesivat sitten taas kasvamaan. Satanut täällä oli enemmänkin. Ajoteillä lainehti vettä, autojen rengassähinä peitti niiden moottorien murinan. Vastaan tuli tuulipukuja, kävelysauvoja, koiria, mopoja. Vasta näivettyneen näköisen hölkkäukon neonkeltainen pipo havahdutti siihen että musta pilvi oli hämärtänyt maiseman. Päähine tuntui valaisevan kaiken kymmenen metrin säteellä.

Pian olin jo talon viereisessä metsikössä. Keltaiset ja oranssit lehdet loistivat niin kuin niihin olisi joku johdattanut sähköä tai jotain kuituvaloa, valokuitua, mitä niitä on. Seisoin korkean suoran männyn vieressä ja katsoin pihan poikki harmaata, vähän alakuloista kerrostalonpalikkaa. Tuoksui märkä kaarna ja pudonneiden lehtien pakeneva elämä ja jokin mäskisen määrittelemätön. Jalkoja alkoi palella ja ruumista väristää, talossa joku piti ikkunoita auki, kuului lapsen itkua ja aikuisen naisen siunailua ja imurin kähinää. Jostain nousi tuulenpuuska ja toi muassaan kiekuran ruuantuoksua ja rojautti puusta niskaan joukon suuria, särkevän kylmiä vesipisaroita. Oli pakko liikkua.

Ylitin pihan ja sitten parkkipaikan ja sitten olin jo talon takapihalla, keittiön puolella. Ymmärsin kulkevani niin topakoin askelin että sen täytyi näyttää jotenkin liioitellulta, eikä siitä kaikesta porhaltamisesta mitään hyötyä tainnut olla ainakaan sikäli että mitä nopeammin kuljin, sitä lähempänä olin Irjan rapun ovea, se oli Dee, se oli vielä auki. Vielä muutaman kymmentä metriä ehdin huljutella päässä kaikenlaisia pyöreitä, kehämäisiä ja jotenkin umpinaisia ajatuksia joista päällimmäinen kuului tietysti siihen tapaan kuin että mitä nyt, en minä sinne voi mennä, siellä on varmaan sen perhe jo kotona, mitä niille sanoo, mitä; eikä sellaisesta jankkauksesta tietenkään hullua hurskaammaksi tullut, mitä nyt tuli kiirehdittyä niitä askeleita entistä