Urheilukirja

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2011

painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin

lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa

on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

© Tuomas Kyrö 2011

Graafinen suunnittelu Elina Warsta / Solmu

ISBN 978-951-851-512-1

MATKIMINEN Olin Reijo Ståhlberg

RUNOILIJA kertoi tienneensä viisivuotiaasta haluavansa runoilijaksi. Hän oli lukenut silloin ensimmäisen kerran Edith Södergrania. Alkukielellä. Minä tiesin lapsena yhden runoilijan, Claes Anderssonin, vaikkakaan en sitä että hän oli runoilija. Andersson esiintyi Futarin kannessa jalkapallomaalivahtina.

Minun Edithini olivat Juha Mieto, Thomas Wassberg, Reijo Stålhberg, Lasse Virén, Spiridon Louis, Paolo Rossi, Rinat Dasajev, Jari Kurri, Wayne Gretzky, Chris Evert-Lloyd, Vladislav Tretjak, Jari Puikkonen, Martina Navratilova, Mark Spitz, Tiina Lillak, Tomi Poikolainen, Tarmo Uusivirta, Torvill-Dean, Kaarlo Kangasniemi, Makarov-Larionov-Krutov, Socrates, Zico, Michel Platini, Bob Beamon, Marita Koch, Sergei Bubka, Sebastian Coe ja Steve Ovett ja sadat muut. Vain heidän tekemisillään oli merkitystä, heidän merkityksensä näkyi tulostaululla. 2+1. 1.44.35. 72.76, 6.0, 324 kg, tekninen tyrmäys 4. erässä, 6–3 6–1. Urheilija oli ne maalit jotka hän teki, ne sekunnit jotka juoksi, ne kultamitalit jotka hän saavutti. Se oli yksinkertainen ja siksi turvallinen maailmanselitys. Niin kuin runoilija luki Södergrania ja ryhtyi itse kirjoittamaan, minä katsoin Reijo Stålhbergia ja ryhdyin itse pakittamaan.

ETEENPÄIN, sanoi vauva lattialla. Lapsi matkii vanhempiaan, isosiskoa tai veljeä, pihapiirin vanhempia lapsia, peilikuvaansa, kaikkia niitä, jotka osaavat asian, jota lapsi ei vielä itse osaa.

Minä matkin, jäljittelin ja toistin arvokisojen ratkaisuotteluita, parhaita pelaajia, nopeimpia juoksijoita, ampumahiihtäjiä, kävelijöitä, matkin seiskaluokkalalaista Törhöstä, joka pelasi Jokereiden C-junioreissa, matkin ennätystentekijöitä ja mestareita. Reaalisesti tämä tapahtui vuosien 1980 ja 1988 välissä, kuusivuotiaasta kolmetoistavuotiaaksi, mutta urheiluajassa liikuin rajattomasti 1800-luvun lopusta nykyhetkeen. En tuntenut maantieteellisiä tai ideologisia rajoja, vaihdoin ongelmitta Neuvostoliiton maajoukkueen Arvidas Saboniksen hook-heitosta L.A. Lakersin Kareem Abdul-Jabbarin vastaavaan.

Niin kauan lapsi epäonnistuu, kunnes osaa. Epäonnistuminnen on harjoittelua. Kukin epäonnistuminen kartuttaa tietoa, taitoa ja tunnetta, kunnes tapahtuu oivallus. Yhtäkkiä motoriikka ja fysiikka riittävät, etäisyydet asettuvat, jalkojen ja käsien koordinaatio toimii. Hänellä on hallussaan tieto, taito ja tunne, hän ei enää astu pallon päälle vaan potkaisee sen kohti maalia. Lapsi osaa. Seuraavassa kehitysvaiheessa hän uskaltaa luopua pelivälineestä saadakseen pallon takaisin ja viimeistelläkseen kauniin maalin. Urheilussa on heti mukana myös estetiikka – pelkkä maali harvemmin tyydyttää mikäli vaihtoehtona on tehdä kaunis maali. Toki on niitä joille räkämaali on se hienoin, toiselle tšekkiläinen vastuunsiirtelymaali on ainoa oikea.

Kun lapsi hallitsee yhden asian, hän siirtyy seuraavaan. Lähtee nollista, aloittaa epäonnistumiset. Jonnekin esipuberteetin alkuun saakka pieniltä lapsilta puuttuu epäilys, noilta onnellisilta, ja siksi myös epäonnistumisen pelko. Ruotsalaiset pallopelaajat on vapautettu epäonnistumisen pelosta syntymästään saakka. Lasten mieli ei rajoita jalkoja ja käsiä eikä ympäröivä todellisuus rajoita mieltä. He työntävät neliön muotoista palikkaa kolmioon jos haluavat, he tekevät kakkutaikinan suolasta ja hiekasta, he muuttavat kiven palloksi, kepin mailaksi ja autotallinoven maaliksi, koska niin täytyy tehdä.

Kehitys pysähtyy, kun ymmärrys omasta rajallisuudesta kasvaa, kun ero itsestä ideamaailmaan konkretisoituu. Kun näkee oman heijastuksensa koulun ikkunasta ja tajuntaan iskeytyy, etten olekaan Vladimir Krutov vaan Tuomas Kyrö, minun takissani ei lue CCCP vaan Smithy’s, kassissani on käytettynä ostetut luistimet ja pikkukiekko, jotta saisin pelivälineen edes hieman kohoamaan.

Joku lähtee kuromaan tuota toden ja toiveen eroa kiinni, useimmat meistä luovuttavat ja astuvat todellisuuteen, jota myös nuoruudeksi kutsutaan. Ihmiselämän epävarmimpaan olomuotoon, joka kestää noin 10-vuotiaasta mihin tahansa välillä 23 vuotta – kuolema.

MATKIMINEN perustui nähtyyn, luettuun ja kuultuun. Sanomalehdet, Buster-sarjakuva, isojen jätkien jutut paikallisjunassa, vanhojen starbojen puheet jäähallissa Jokereiden ja IFK:n otteluissa, mutta ennen kaikkea selostajat radiossa ja televisiossa. Suuren urheilujuhlan tuntu vaati Eurovisionin tunnuksen ja sen jälkeen Pentti Salmen, Antero Karapalon tai Höyry Häyrisen äänen, joka kuvasi ajan ja paikan. Yleisradion televisio-ohjelma yksi, Garmisch-Partenkirchen, kahdenneskymmenennesyhdeksäs mäkiviikko. Eesti Televisioonin koripallo-otteluiden selostus kuulosti lähes ymmärrettävältä, silti käsittämättömältä.

Mäkihyppy yhdistyi sisätiloissa helpoiten samanaikaiseksi suoritukseksi ja selostukseksi. Ylämäen vauhtiasento sohvalla tai natisevalla nojatuolilla, räjähtävä ponnistus, ikuiselta tuntuva ilmalento kohti Lundia-hyllyjä ja loppuun täydellisyyttä tavoitteleva telemark-alastulo. Loppuliuku ja nousu Holmenkollenin ylärinteeseen. Tuuletuksia ja huolehtiminen että suksimerkki näkyy.

Jääkiekkoselostuksia koulupöydän ääressä c-kasetille, mielikuvitusta eilen kuunneltua ottelua sekoittaen. Pihassa, yksin tai kaksin, laukoessa pikkukiekkoa naapurin Masan autotallinoveen.

Televisiourheilu on olemassa ilman selostajia, radiossa kaikki vaatii kertojan, hänet joka tekee näkymättömän näkyväksi. Siksi kai radioselostajien äänet ja hahmot ovat historian saatossa yhtä suuria kuin urheilijoiden teot. Paavo Noponen ja Pekka Tiilikainen kuvittivat tapahtumia isänmaallisella paatoksella, lisäten mukaan patetian ja vankan nousuhumalan. Raimo Häyrinen luotti tajunnanvirtaan kuin Pentti Saarikoski päiväkirjaromaaneissaan. Hän kykeni Suomi–Tšekkoslovakia-harjoitusmaaottelun selostuksessa viittaamaan tähtitieteeseen, paimiolaiseen ystäväänsä Harriin, antamaan sisä- ja ulkopoliittisia piikkejä, mutta silti pitämään kuulijan ajan tasalla pelitilanteesta. Nimittäin sen, että Jiri Liba vei juuri Tšekkoslovakian lähes tavoittamattoman tuntuiseen 8–0-johtoon.

Onko selostajuus kirjailijuuden sukulainen. Onko uravalintani taustalla Antero Karapalo eikä Paavo Rintala? Selostaja on kaikkitietävä kertoja, muttei koskaan tapahtuman minä-kertoja. Se joka on toimija ja draaman synnyttäjä. Oikeastaan urheiluselostajassa on usein kaikki ne piirteet, jotka löytyvät huonosta ja ärsyttävästä kaunokirjallisuudesta. Selittäminen, lukijan (katsojan) ja kirjan (urheilutapahtuman) väliin tunkeminen, omalla erinomaisuudella leveileminen. Huutomerkkien käyttö, unohtamatta omalaatuista pilkuttamista ja puolipisteyttämistä (Bror-Erik Wallenius). Lähimmäs tilanteen sisältä selostamista pääsee yleisurheiluääni Mauri Myllymäki, itsekin pituushyppääjä, 1971 Helsingin EM-kisojen vitonen. Hänen kuvaustensa ja hehkutustensa pohjalla on vahva oma kokemus ja näkemys, aivan kuten Helsingin olympialaisissa koripallo-otteluita tuominneella Pentti Salmella koripalloselostuksissa. Myllymäki tietää mistä puhuu, koska on ollut siellä, kentällä, tekemässä sen minkä urheilijat tekevät. Siksi patetia korvautuu ymmärryksellä ja urheilijan suorituksen ja hyvyyden ylistyksellä, ei sen kansallisen merkityksen ylistyksellä. Myllymäki ei opeta vaan kuvaa. Hän ei pyri esittelemään ja snobbailemaan tietoudellaan vaan jakamaan sen.

ERITYISHUOMIONI kiinnittyi yksittäisten urheilijoiden tyyleihin, tapaan pelata tai suorittaa lajiaan. Yksityiskohtiin, jotka synnyttävät eriytyvät persoonallisuudet, jotka taas synnyttävät halun tietää lisää, tehdä leikekirjoja, tutkia tilastoja, lukea vessanpöntöllä istuessaan 900-sivuista Yleisurheilun Tuhat tähteä -teosta. Eri persoonat osuivat eri lapsiin, eri joukkueet eri lapsijoukkoihin. Niin syntyvät kannattajakunnat.

Magnesium pölähteli kuulantyöntäjien käsissä Moskovan olympiafinaalissa. Uskoin ja toivoin viimeiseen saakka, että Reijo Ståhlberg nousee vielä DDR:n Udo Beyerin ohi pronssille. Neljänneksi jäi. Katselin kenellä oli hikinauha, kuka veti sukat lähes polviin, ihmettelin kuinka suuri ero Sebastian Coen ja Steve Ovettin habituksessa oli, vaikka heidän eronsa kilpailuissa jäi yleensä alle viiteen metriin. Moskovan olympialaisissa he riistivät vuorotellen toistensa kuninkuusmatkat, Ovettille Coen varma nakki 800 metriä ja Coelle Ovettin 1500 metriä, jolla hän ei ollut hävinnyt sitä ennen kolmeen vuoteen. Nämäkin yksityiskohdat tärkeitä, jumalaksi nostoja, takaisin ihmiseksi putoamisia.

Vaihtelevista urheilija- ja joukkueidoleista irtosi sisältö välituntikeskusteluun, moni otti turpaan omaansa puolustaessaan.

Kuinka tuohon omaan joukkueeseen päädytään? Valinta noudattaa sumeaa logiikkaa, urheilujoukkueen kohdalla vaihtoehtoja on paljon enemmän kuin uskonnoissa ja aatteissa, joiden palvomista ja seuraamista fanius pitkälti muistuttaa. Oma joukkue voi löytyä isomman sisaruksen perässä tai hänen valintaansa vastaan. Oma joukkue voi olla kaveripiirin paineesta syntyvä pakko ja vaihtoehdottomuus, niin kuin hiustyyli, musiikkimaku tai kaupoista näpisteleminen. Fanius voi syttyä kuplavolkkarin takaikkunaan liimatusta tarrasta, jonka logo painuu kuusivuotiaan pojan tajuntaan eikä lähde sieltä koskaan. Sama poika istuu 45-vuotiaana puolityhjässä Hartwall Areenassa ja miettii mitä helvettiä hän siellä tekee. Elämä olisi toisaalla. Ei auta, se on se logo joka nykyisin on 45-vuotiaan maasturissa. Oman joukkueen valintaan vaikuttaa joukkueen itsen asemointi ja maine. Duunareille duunarijengi, porvareille porvarijengi, hurreille hurrijengi. Näin oli silloin kun tuollaiset määritelmät olivat totta, nykyisin luokkarajat ovat kadonneet. Pienemmissä liigakaupungeissa valinta on helppo. Yksi joukkue, yksi ääni, yhden jengin verkkaritakki.

Joukkueen valintaan voi päätyä parhaan pistemiehen perässä. Maalivahdin suojusten persoonallinen väritys riittää. Maalivahti on kuin karhuemo pulleissa varusteissaan, suojeleva äitihahmo römyävien resupekkojen seassa. Hän, joka joutuu kantamaan lopullisen vastuun. Toisaalta juuri maalivahti on joukkueen induvidualisti, se yksi jolla on erilaiset kamat kuin muilla. Se heissä vetoaa, ja rohkeus. Mene itse kivikovan muovipalan eteen ilman kypärää kuin Urpo Ylönen ja huomaat olevasi aika urpo. Koulun liikuntatunneilla matkittiin maalivahtien tapaa siivota maalinedusta niin kuin talonmies luuttuaa rappuset. Maali ja maalialue ovat vahtien reviiri, he pitävät siitä huolen. He tulevat ja asettuvat siihen kuin Olli Mustonen pianolleen.

Oma joukkue saattoi löytyä puolustajan taklaustyylistä. Yleensä pienet asiat ratkaisivat, nyanssit, ei niinkään se että jollain on komeampi halli ja jumbotroni kuin toisella. Lapset tietävät tasan tarkkaan, ilman massiivisia mainoskampanjoitakin, minkä merkkisillä kengillä kukin pelaaja pelaa, montako kertaa Tommi Evilä käy hypyn mielessään läpi ennen kuin lähtee liikkeelle, kumpi jalka tartaniin ensin, kuinka Jari Puikkosen ja Primoz Ulagan telemarkit eroavat toisistaan. Mainoskampanjoiden tehtävä onkin palauttaa meidät, jotka kerran olimme lapsia, samaan tilaan, saada kuvittelemaan että pukeutumalla saman merkkisiin vaatteisiin kuin algerialaistaustainen ranskalainen jalkapalloilija olemme puulaakimatsissa yhtä virtuoosimaisia.

Ylipäätään suomalaisessa urheilussa liian hyviä olosuhteita katsotaan pitkään, loistoon ja kukoistukseen täytyy kasvaa huonoista lähtökohdista, ladoista, hiekkaisilta luonnonjäiltä, kellareista ja takapihan hyppypaikoilta. Kenties siksi, että se on paljolti totta. Kun potkit tyhjistä tölkeistä puristeltua jalkapalloa ilman kenkiä Copacabanalla, varmasti tuntuu kepeältä kun saa jalkoihin nappikset ja Adidaksen uusimman pallon, alle kenttämiehen rakkaudella hoitaman nurmen. Jos taas ennen minkäänlaisia taitoja saa ylleen viiden sadan euron urheilijavarusteet, lajissa kuin lajissa, ja vanhemmat kyyditsevät hallista halliin, se joukkueen tarra maasturin takalasissa, intohimo ja motivaatio lienevät pienemmät.

Oma joukkueeni oli sadomasokistisesti vuoden 1983 loppuottelusarjasta lähtien Jokerit. Ottelusarjassa 2–0-johto, viimeisessä ottelussa 2–0-johto ja lopulta HIFK:n Pertti Lehtonen ratkaisi mestaruuden siniviivalta rystylaukauksella. Se oli yksi monista urheilun aiheuttamista maailman päättymisen hetkistä.

Loppuottelusarjan jälkeen vuosia kehnosti menestyneen joukkueen kannattaminen oli rankkaa, siksi sitovaa ja aitoa. Kannatin Jokereita 1980-luvun karsintaviivavuosina ja kannatin silloinkin kun joukkue putosi ykkösdivisoonaan. Koulun pihalla divarijoukkueen kannattaja putosi itsekin divariin. Muttei takkiakaan voinut yhtäkkiä kääntää, opportunistin paikka oli divarilaistakin alempana.

Enää ei ole suosikkijoukkueita, on vain näitä muistoja. Voisin väittää, että olen puolueeton analyytikko, viisastunut urheilukirjailija, vaikka oikeasti se on ainoastaan mielenterveydellinen valinta. Pääsee helpommalla, kun lopputulokset ovat pelkkiä numeroita, eivät metaforia, menetettyä rahaa, kariutuneita kaverisuhteita, huonosti päättyviä iltoja joissa puhumattomat, tappion kokeneet miehet nauttivat liikaa väkevää alkoholia.

LAPSEN matkimisoppimisessa on se