Vihreä politiikka

978-951-851-509-1

ESIPUHE

Minusta ei pitänyt koskaan tulla poliitikkoa, vaan jo nuorena tähtäsin akateemiselle uralle alun perin kansantaloustieteilijänä ja myöhemmin tilastotieteilijänä.

Sain jonkinlaisen ekologisen herätyksen jo lukiolaisena 1960-luvulla. Silloin oltiin huolissaan maapallon kantokyvystä, väestöräjähdyksestä, ilmastonmuutoksesta, ruuan riittävyydestä ja metsien kuolemisesta happosateisiin. Yksi innoittajista oli vuonna 1972 ilmestynyt Rooman klubin pamfletti Kasvun rajat, mutta jo aiemmin oli tullut lukuisia samanlaisia varoituksia siitä, ettei näin voi jatkaa.

Vihreiden myöhempää historiaa ajatellen on merkittävää, että luonnon suojelulla tarkoitetaan kahta aivan eri asiaa. Globaalit ekologiset ongelmat ovat kovin eri asia kuin taistelu arvokkaiden paikallisten luontokohteiden puolesta. Yhteistä on vain huoli lajien säilymisestä ja luonnon moninaisuudesta.

Poliittisemman vihreän herätyksen koin Enemmistö ry:n toiminnassa. Me vastustimme ensin lähinnä auton pakkovaltaa kaupunkisuunnittelussa, mutta sitten toiminta laajeni hyvän kaupunkiympäristön puolustamiseksi ylipäänsä.

Lopulta Koijärvi-liike muutti elämäni suunnan: yhteiskunnallinen toiminta painottui elämässäni niin vahvasti, ettei minusta enää ollut tiedeuralle.

Käyn tässä kirjassa läpi vihreän liikkeen syntyhistoriaa, mitä kovin erilaisia juuria liikkeellä on, mitä 30 vuotta sitten ajateltiin ja mitä on tapahtunut sille villapuseroporukalle, joka kohosi ensin eduskuntaan ja sitten hallituksen kabinetteihin. Mitä on tapahtunut alkuperäisille tavoitteille? Mistä on luovuttu, mitä on saavutettu? Käyn läpi myös omaa aatteellista kehitystäni, sillä olen ajan saatossa joutunut tarkistamaan monia mielipiteitäni. Siinä ei ole mielestäni mitään häpeällistä. Mitä ihailtavaa on siinä, ettei uusien tosiasioiden edessä kykene tarkistamaan vääriin tietoihin nojannutta kantaansa?

En edes yritä olla objektiivinen vihreää liikettä arvioidessani. Katsantokantani on häpeilemättä helsinkiläisen vihreän. Mielipiteet siitä, mitä poliittisen vihreyden pitäisi olla, ovat luonnollisesti omiani enkä edes kuvittele niiden saavan vihreiden piirissä jakamatonta suosiota. Silloinhan koko kirjaa ei tarvittaisi.

Aloitin poliittisen toimintani kaupunkipolitiikasta, liikennekysymyksistä ja kaupunkisuunnittelusta. Ne ovat koko ajan olleet minulle intohimo. Olen Helsingissä kaupunkisuunnittelulautakunnan varapuheenjohtaja ja pidän sitä tärkeimpänä poliittisena tehtävänäni, tärkeämpänä kuin eduskunnan jäsenyyttä. Kaupunkisuunnittelulla on merkittävä sija myös tässä kirjassa.

Kirjan tarkoituksena ei ole hehkuttaa vihreiden erinomaisuutta, vaan herättää keskustelua liikkeen sisällä ja sen ulkopuolella. Siksi otan esille vaikeitakin asioita. Mistä ei pidä puhua, siitä en voi vaieta!

Helsingissä 19.3.2012

Osmo Soininvaara

ALKUJUURET

Vihreän puolueen sanotaan syntyneen luonnonsuojeluliikkeestä. Aina, kun puolueella menee huonosti, vaaditaan palaamista juurille, alkuperäisen luonnon suojeluun. Itse asiassa puolueella on kuitenkin monta juurta, joista luonnonsuojelu on vain yksi.

Helsinkiläinen kaupunkipuolue

HELSINKI-LIIKE. Lasken oman poliittisen vihreyteni alkaneen Helsinki-liikkeestä ja vuoden 1976 kunnallisvaaleista. Meitä oli yhdeksän puolueiden ulkopuolista ehdokasta omalla yhteislistalla ehdolla Helsingin kaupunginvaltuustoon. Keskeinen henkilö ja ylivoimainen ääniharava oli Ville Komsi. Jotain tuon liikkeen suuntautumisesta kertoo, että aika moni meistä oli liberaalisen kansanpuolueen jäseniä ja että vaalitoimisto oli Enemmistö ry:n kämpällä.

Ääniä saimme noin 1700. Yhteen paikkaan olisi tarvittu tuplasti enemmän.

Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö ry oli voimakas ulkoparlamentaarinen kaupunkipuolue, joka ajoi jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden oikeuksia auton pakkovaltaa vastaan. Sen suurin saavutus oli Kävely-Aleksi, jonka puolesta järjestettyyn mielenosoitukseen osallistui 3 000 henkeä.

Nuorliberaalit olivat aikoinaan hämmästyttävän samanlainen järjestö kuin vihreät pari vuosikymmentä myöhemmin. Valtuustoon päässyt Juha Klemola oli liikkeen guru. Porukka asemoi itsensä 1960-luvun lopun iloiseen uusvasemmistolaiseen liikkeeseen. Suhde emäpuolueeseen, Liberaaliseen kansanpuolueeseen, oli etäinen.

Ansio Helsinki-liikkeen synnystä kuului merkittävältä osaltaan Henrik Kallialalle, jonka johdolla liberaalit lähtivät kunnallisvaaleihin kalastamaan autoilijoiden ja erityisesti taksiautoilijoiden ääniä. Se oli meille kertakaikkisesti liikaa. Liikaa oli myös noihin aikoihin rakentamisessa harjoitettu betonibrutalismi ja vanhojen rakennusten purkaminen. Ville Komsi toi ohjelmaan myös humaanin sosiaalipoliittisen otteen. Nämä kaikki siirtyivät myöhemmin vihreiden ohjelmaan. Toisaalta alkuperäisen luonnon suojelusta ei silloin puhuttu mitään. Nyt 36 vuotta myöhemmin Helsingin vihreillä on edelleen hyvin voimakas kaupunkipoliittinen ote.

Helsinki-liike oli rekisteröity yhdistys, joka muutti myöhemmin nimensä Helsingin vihreiksi. Jonkin organisaatiouudistuksen yhteydessä tämä historiallinen napanuora katkaistiin ja yhdistys lakkautettiin teknisesti, koska henkilöjäsenyyteen perustuvan yhdistyksen muuttaminen yhdistysjäsenyyteen perustuvaksi olisi ollut niin monimutkaista.

KOIJÄRVI-LIIKE. Moni muu laskee vihreiden historian alkavan myöhemmin Koijärvi-liikkeestä. Koijärvellä oli pitkään jatkunut kuivatusriita, jossa osa kyläläisistä halusi vallata lisää peltoalaa saattamalla loppuun Koijärven epäonnistuneen kuivatuksen ja osa vastusti sitä jyrkästi. Tuon kesken jääneen kuivatuksen seurauksena ruovikkoinen järvi oli Etelä-Suomen parhaita lintujärviä. Pääsiäislauantaina vuonna 1979 kuivatusta ajavat maanviljelijät ottivat oikeuden omiin käsiinsä ja lähtivät ruoppaamaan kaivinkoneilla laskuojaa. Ajoitus oli heidän kannaltaan typerä ja typerää oli oman käden oikeuden käyttökin, sillä muutaman viikon päästä he olisivat saaneet toimilleen luvan. Koska pääsisäislauantaina ei ollut muita uutisia, uutinen Koijärven kuivatuksesta oli ykkösuutinen koko päivän.

Suuttumus levisi laajalle. Viikossa organisoitiin tempaus, jossa porukka ympäri maata – ennen kaikkea Helsingistä, Turusta, Tampereelta ja Hämeenlinnasta sekä paljon paikallisia koijärveläisiä – tuli laskuojalle, rakensi padon ja leiriytyi vartioimaan sitä. Lehtimiehiä oli paikalla lähes yhtä paljon kuin luonnonsuojelijoita. Ville Komsi oli tiedotusasioissa aika hyvä.

Koijärvi-liikkeestä tuli vuoden tapaus. Noin 90 prosenttia suomalaista tuki liikettä, vaikka toimet olivatkin laittomia. Materiaalista tukea liike sai sekä partiolaisilta että WWF:ltä. Kovin järkevänä ei yleinen mielipide pitänyt sitä, että valtio ei ainoastaan sallinut, vaan jopa avusti taloudellisesti lintujärven muuttamista peltomaaksi samalla, kun toisella kädellä maksettiin peltojen paketoimisesta ylituotannon karsimiseksi.

Koijärvi-liike yhdisti luonnonsuojeluväkeä laajasti. Jotain olisi tapahtunut ilman Koijärven kuivattajiakin, koska niin moni asia tuohon aikaan raivostutti. Epäonnen säiliöalus Antonio Gramsci oli ajanut karille sillä kertaa Ahvenanmaan saaristossa, Harrisburgin ydinonnettomuus oli pitänyt koko maailmaa pelossa, metsiä myrkytettiin surutta Vietnamin sodassa testatuilla vesakkomyrkyillä, arviot happosateiden uhasta metsille olivat hälyttäviä, metsäteollisuus sai pilata surutta järviä ja niin edelleen.

Koijärvi-liike yhdisti paitsi aktiivisia luonnonsuojelijoita myös monia korkeakouluissa opiskelevia, joilta puuttui mahdollisuus normaaliin opiskelijaelämään taistolaisten vallattua suunnilleen kaikki opiskelijajärjestöt. Kuten Ville Komsi sanoi, Koijärvi-liike yhdisti niitä, jotka aiemmin toisistaan tietämättöminä olivat yksikseen puristaneet kättä nyrkkiin taskussaan.

Koijärvessä oli kyse luonnonsuojelusta, mikä tukee ajatusta vihreistä luonnonsuojelusta kummunneena liikkeenä. Mutta oli kyse muustakin. Kyse oli sukupolviliikkeestä, antiteesistä toisaalta taistolaisten hegemoniaa, toisaalta Kekkosen ajan politiikan jämähtäneisyyttä vastaan. Koijärvi-liike sai paljon seuraajia erilaisina suoran toiminnan liikkeinä: Hattuvaarassa vastustettiin vesakkoruiskutuksia ja Norjan Altalla jättimäistä patohanketta. Helsingissä vallattiin Lepakko omaehtoiseksi nuorisotilaksi. Kaikki nämä olivat kosketuksissa toisiinsa.

Ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja keltainen lehdistö teki listoja ehdokkaista, joilla on rikostuomio. Pääsin listalle padon rakentamisesta Koijärvelle. Minulla on toinenkin tuomio. Se tuli Tampereen vanhan virastotalon valtauksesta. Paljolti sama porukka, joka oli tavannut toisensa Koijärvellä, valtasi yhdessä paikallisten aktiivien kanssa purku-uhan alaisen virastotalon Tampereella. Säästöpankin oli tarkoitus rakentaa paikalle 1980-luvun pankkiarkkitehtuuria kuvastava pankkirakennus, siis jokin kaupunkikuvallinen hirvitys. Tässä ei ollut kyse alkuperäisestä luonnonsuojelusta, vaan kaupunkipolitiikasta – kuten Helsinki-liikkeessäkin. Vanha virastotalo on yhä pystyssä, eikä kukaan enää ajattele sen purkamista. Arvorakennusten purkaminen Tampereella loppui muutenkin siihen. Virastotalon pelastaminen oli suoran toiminnan liikkeiden puhdasoppisin voitto.

Koijärvellä koin vahvasti, miten virallista yhteiskuntaa vastaan noussut liike voi joutua keskinäisestä yllytyksestä radikalisoitumisen noidankehään. Ei olisi paljon tarvittu, kun liike olisi nähnyt vastustajakseen koko yhteiskunnan. Vähän tähän suuntaan luisui suhteellisuuden tajunsa menettänyt radikaali eläinsuojeluliike pari vuosikymmentä myöhemmin. Aloin ymmärtää, mikä meni totaalisesti vikaan, kun iloisesta italialaisesta vuoden 1968 uusvasemmistolaisuudesta kehittyi puolihullulta tuntunut Punaiset Prikaatit, joka lopulta murhasi pääministeri Aldo Moron. Oli pitkälti Ville Komsin ja muutaman väkivallattoman vastarinnan teoreetikon ansiota, että tämä uhka pystyttiin Koijärvellä täysin torjumaan. Yhdysvalloissa on lakattu rakentamasta yliopistojen kampuksia irralleen muusta yhdyskunnasta, jotta opiskelijat pysyisivät kontaktissa muuhun yhteiskuntaan eivätkä sulkeutuisi radikalisoitumisen noidankehään.

Koijärvi-liikkeessä vallitsi vahva väkivallattoman vastarinnan henki. Sen tueksi opiskeltiin intialaisia oppi-isiä ja norjalaisia ekofilosofeja. Koijärvi-liikkeen aikana liikkeen puolelta ei kertaakaan turvauduttu väkivallan käyttöön, vaikka tilanne oli aika-ajoin hyvin jännittynyt.

Kerran kesällä 1980 lähdimme taas joukolla parantelemaan patoa, koska vesipiiri juoksutti mielestämme vettä sovittua enemmän. Keskellä metsää meitä vastassa oli kourallinen poliiseja ja poliisikoira. Meillä oli selkeä ylivoima, poliisi kun ei siihen aikaan kantanut Suomessa asetta. Poliisit olivat silminnähden hermostuneita, jopa peloissaan. Lyhyen sisäisen neuvonpidon jälkeen totesimme, että antaa olla. Koska poliisi oli saanut selville aikeemme, luovuimme niistä. Sen sijaan kokoonnuimme keskelle metsää seminaariin. Näky olisi ansainnut tulla kuvatuksi. Norjalainen ekofilosofi Sigmund Kvaløy luennoi joukon edessä, Koijärvi-liikkeen väki istui rinteessä puoliympyrässä hänen edessään, heidän takanaan seisoivat poliisit kuuntelemassa ja poliisien edessä istui valppaasti tilannetta tarkkaileva poliisikoira.

Laittomaan toimintaan osallistumista pidettiin liikkeen piirissä – ja pidin itsekin – loppuna urahaaveille ja asettumisena yhteiskunnan marginaaliin. Suomi otti kuitenkin tympeän 1970-luvun jälkeen toisen suunnan. Koijärvi-liike ei johdattanut aktivistejaan marginaaliin, vaan johti vihreän puolueen perustamiseen.

KASVISRAVINTOLA, SUOMI-LEHTI. Koijärvi-liikkeen yhteen saattama nuori älymystö muodosti Helsingissä erilaisen vaihtoehtoliikkeiden verkoston. Oli Kasvis-ravintola, joka toimi pitkään vaihtoehtoväen kulttuurikeskuksena. Sen henkinen johtaja oli Heidi Hautala. Oli Suomi-lehti, josta tuli aikansa kulttilehti vuonna 1974 perustetun Uuden Ajan Auran ja Pekka Haaviston Komposti-lehden yhdistettyä voimansa. Oli loputtomia seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, ydinvoimamielenosoituksia. Kyse oli klassisesta sukupolviliikkeestä.

Suomi-lehteä ja sen valolatomoa isännöi kuuden henkilön muodostama Perusta ry, johon kuului kuusi jäsentä: Heidi Hautala, Pekka Sauri, Pekka Haavisto, J. O. Mallander, Teppo Turkki ja nuorena äkillisesti kuollut Olli Wehkala. Yhdistysmuodosta huolimatta kyse oli yrityksestä. Tuo yhdistys, Suomi-lehti, lehden toimisto ja valolatomo muodostivat yhdessä siihen läheisesti liittyneen Kasvisravintolan kanssa helsinkiläisen vaihtoehtoliikehdinnän ytimen. Yhdeksi ajan iskulauseista muodostui: Perustakaa yrityksiä, ei yhdistyksiä! Tässä oli siis vähän samaa henkeä kuin 1900-luvun alun osuustoimintaliikkeessä. Paljon puhuvaa on se, että kuuden hengen yhdistyksestä tuli Vihreälle liitolle peräti kolme puheenjohtajaa: Heidi Hautala, Pekka Sauri ja Pekka Haavisto. Tätä joukkoa on kutsuttu myös vihreiden pyhäksi perheeksi. Myöhemmin asia on sotkeutunut lehdistössä niin, että myös minut on liitetty pyhään perheeseen. En kuulunut. Tosiasiassa yritin kaksi kertaa kilpailla puolueen puheenjohtajuudesta pyhän perheen edustajia vastaan häviten molemmilla kerroilla, ensin Pekka Saurille ja sitten Pekka Haavistolle.

Suomi-lehden toinen juuri, Oraansuojelijoiden Uuden Ajan Aura edusti mystiikkaan kallellaan olevaa New Age -liikettä. Itämaisella mystiikalla oli vihreän liikkeen alkuaikoina jonkinlainen asema, mutta se on aikojen myötä karissut pois.

SEKSUAALIVÄHEMMISTÖT. Vihreiden liepeille ilmaantui liikkeen alusta alkaen tavallista enemmän henkilöitä, jotka ajoivat julkisesti homojen ja lesbojen aseman parantamista; ei ollut kauan siitä, kun sukupuolisuhteesta saman sukupuolen edustajan kanssa saattoi saada vankeustuomion. Heitä houkutteli liikkeen arvoliberalismi ja yleinen suvaitsevaisuus toisenlaisuutta kohtaan. Hyvin nopeasti seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustamisesta tuli liikkeen luonteva dogmi. Nykyisen eduskuntaryhmän viidestä miehestä kolme on homoseksuaaleja; avoimesti, kuten vihreissä on tapana. Koska lähes kaikissa muissa puolueissa suhtautuminen sukupuolivähemmistöihin on käytännön tasolla perin nurjamielistä, homomyönteisyys on tuonut vihreille paljon lisäkannatusta. On se kannatusta toki vienytkin, mutta tässä asiassa vihreät ovat valinneet puolensa yksiselitteisesti.

VIHREÄT FEMINISTIT. Feminismi kuuluu vihreiden pääjuuriin. Alun perin vihreä feminismi oli jonkinlainen vastaliike Naisasialiitto Unionia vastaan, jonka koettiin ajavan naisten menestystä miesten maailmassa miesten maailman ehdoin sen sijaan, että tehtäisiin maailmasta paremmin naisten arvoja vastaava. Sittemmin tuo vastakkainasettelu on kadonnut. Kun vihreät saivat yhteislistalta Ville Komsin valtuustoon, hänen ensimmäinen varaedustajansa oli feministien Taina Bertell. Taina jäi historiaan läpi menneestä aloitteestaan antaa lastenvaunujen kanssa matkustavan matkustaa liputta, koska olisi vaarallista lähteä ostamaan lippua kuljettajalta ja jättää vaunut kaatuilemaan mutkissa ja jarrutuksissa. Lahjakas Taina Bertell kuoli nuorena aivokasvaimen nujertamana, mikä ainakin minun mielestäni latisti tai arkipäiväisti vihreää feminismiä huomattavasti. Naisten tasa-arvon puolustaminen on ollut vihreän liikkeen kulmakiviä koko sen historian ajan.

VAIVAISLIIKE. Kalle ja Maija Könkkölä toivat vammaisten asiat – tai vaivaiset, kuten he itse sanoivat – voimakkaaksi osaksi vihreää liikettä. Kyse oli emansipatorisesta liikkeestä, kuten vihreissä feministeissäkin. Sille ei riitä, että vammaiset saavat hyvää hoitoa, riittävän toimeentulon ja kunnon apuvälineet. Heidän on vapauduttava eristyksestä osaksi yhteiskuntaa. Siksi tärkeää on rakennusten esteettömyys ja se, että pyörätuolilla pääsee joukkoliikennevälineisiin. Vihreiden kokoukset järjestetään aina paikoissa, joihin pääsee myös pyörätuolilla – kuten muuten järjestetään myös valtaosa kansainvälisistä kokouksista, minkä vuoksi Finlandia-talon suosio suurten kansainvälisten kokousten pitopaikkana on hiipunut. Kun vihreät vuoden 1983 eduskuntavaaleissa saivat kaksi kansanedustajaa, toinen oli Ville Komsi ja toinen Kalle Könkkölä.

Vihreät nostivat Helsingin kunnallispolitiikassa vaivaisten edustajia merkittäviin asemiin. Näkövammainen arkkitehti Maija Könkkölä oli rakennuslautakunnan puheenjohtaja vuosina 1993–1996, ja Elisa Pelkonen oli sosiaalilautakunnan puheenjohtaja vuodesta 2001 kuolemaansa saakka vuonna 2002. Vuonna 2004 Kalle Könkkölä ei päässyt enää kaupunginvaltuustoon.

Vihreiden vaivaisten ansiosta Helsingissä noudatetaan rakentamisessa selvästi tiukempia esteettömyysvaatimuksia kuin muualla maassa. Tämä ei sujunut helposti eikä ilman kiistoja. Se on herättänyt myös kritiikkiä, koska määräykset nostavat rakennuskustannuksia, eivätkä pyörätuolille mitoitettavat WC:t yksityisasunnoissa ilahduta kaikkia. Keskustelua on käyty kaksikerroksisten omakotitalojen määräyksistä. Juuri nyt keskustellaan townhouse-taloista, kolmikerroksisista kytketyistä pientaloista, joita on erityisen paljon Hollannissa: voidaanko niistä saada esteettömiä ja jos ei voida, onko niitä syytä rakentaa lainkaan.

VANHAT PARTAISET LUONNONSUOJELIJAT. Pentti Linkola puhui luonnon tuhoutumisesta ja maapalloa uhkaavasta ekokatastrofista vuosia muita aiemmin. Hän eli kuten opetti, kalastajana Vanajavedellä. Mutta hän opetti myös niin kuin eli. Hänen elämäntavallaan Suomeen mahtuisi korkeintaan satoja tuhansia ihmisiä ja maapallolle vastaavasti murto-osa nykyisestä. Väestöräjähdys ja kaikkinainen yltäkylläinen elämä olivat hänen vihollisiaan. Siinä hän meni retoriikan tasolla äärimmäisyyksiin. Sodat