Keltainen Keinu

Keltainen Keinu

Nimiösivu

ENSIMMÄINEN LUKU

TOINEN LUKU

KOLMAS LUKU

NELJÄS LUKU

VIIDES LUKU

KUUDES LUKU

Valmistusmerkinnät

ENSIMMÄINEN LUKU

Malli, joka ei osannut lentää

1

Ennen.

Poika vihasi. Olla. Äitinsä luona. Äitiä. Ilkeä sisko, ainoa lohtu äidin luona oli sekarotuinen koira. Äidillä yhtenä hetkenä suuri vatsa, toisena ei enää. Koira ei saanut olla koira, poika pelkäsi, ettei se ymmärtäisi karata. Äkkiä se oli yhtenä rumana päivänä kadonnut. Poika vihasi. Istui kuistilla yksin. Katsoi sormiaan joissa tumman punainen todisti järjettömyydestä. Siniset valot tanssivat pihalla, odottamattomassa hiljaisuudessa oli onnellisuus.

Hiljaisuus niin äänekkäästi.

Laulu nimeltä yllätys.

Nyt.

 Vuoden toiseksi viimeisellä viikolla hän laittoi valkean hameen päälleen tumman kauluspaidan lisäksi. Se ettei luottanut virkavaltaan, ei siksi puhunut epäilyistään kenellekään vaan siksi ettei uskonut, että häntä uskottaisiin. Jelenan oli saatava lisää tietoa ja ennen kaikkea varmuutta. Ehkä tietoa, joka satuttaisi. Tietoa, jota hän ei halunnut tietävänkään. Tämä oli saanut Jelenan liikkeelle aavistellessaan huvilaan ja sen historiaan liittyvän jotain mielenkiintoista aikaisemmin ja oli hakenut vaihtoehtoja ja ottanut yhteyttä erinäisiin rekistereihin, kysyi kihlakunnan viraston kautta kirkkoherran virastoon saamatta mitään konkreettista selville. Tietoa ei luovutettu kenelle tahansa. Jelena ajatteli lähinnä Sounioita. Jos he olisivat kuolleet, heistä olisi merkintä, jos vaihtaneet nimeä, niin hankalampi juttu ehkä. Jelena tiesi sen olleen jälkimmäinen. Rikostutkijan kanssa käyty keskustelu avasi hänen silmänsä ja samalla röyhkeytensä ja ahneutensa. Hän komeili vaatteissaan ja valkeassa hameessaan ja katsoi takapuoltaan vielä kokovartalopeilin kautta enne kuin sammutti eteisen valon.

 Jelena Juovetta tuli nyt virastotalon aulaan ja sanoi tiskin takana tylsyyttään nököttävälle virkailijalle asiansa. Virkailija nosti katseensa iltapäivälehden aukeamalta, nousi yhtä laiskasti mitä istuikin ja ohjasi Jelenan oikean miehen luo kuka otti hänet vastaan. Raivion silmälasit tekivät miehestä arvokkaan tuossa omassa työhuoneessaan. Hän kohotti päätään virkailijan koputtaessa ovenkarmiin hiljaa. – Sinulle olisi vieras.

Johan Raivio riisui silmälasinsa, asetti ne pöydälle ja nousi seisomaan ystävällisesti hymyillen Jelenan kertoessa nimensä. Raivio muisti sovitun tapaamisen ja Jelena näki miehen innoituksen ollen valmiina auttamaan. Hän ohjasi Jelenan mikrofilmilaitteen viereen ja seisoi arkistokaapin edessä.

– Sain paljon tietoa mainitsemastanne paikasta ja sen historia on varsin mielenkiintoinen, Johan Raivio aloitti. – Sanoitte siis Sounion suku? Johan Raivio tarkisti vielä.

– Niin.

Johan Raivio haki oikeaa mikrofilmiä ja otti kokoelmasta E-sadan kolmenkymmenenviiden. Hän istui mikrofilmilaitteen ääreen Jelenan viereen ja alkoi käydä läpi mikrofilmiä. Jelena ihmetteli, ettei Raivio edes kysynyt oliko hän sukulainen, hän ei edes ilmoittanut maksua tutkimuksesta. Niin kuin he varmasti ensin tekevät ennen kuin ottavat taustoista selvää. Raivio ei kysellyt mitään. Ehkä hän ei kysynyt innoituksensa vuoksi tai Jelenan nuoren ja kauniin ulkokuoren takia.

– Hyvä yhteensattuma kaiken kaikkiaan sillä olen juuri käymässä läpi yleisemmin noitavainoja ja sen historiaa ja Stygårdin suku on tullut esiin kun olen tutkinut sitä jo jonkin verran. Teen siitä pientä historiikkia.

– Stygård? Jelena kysyi kummastellen herra Raiviota. Hän luuli miehen kuulleen väärin.

– Sounio siis. Te puhuitte Stygårdien suvusta.

Jelena teki nyt selväksi ja selvähän se oli.

– Niin. Sama suku. Sounion niin kuin te sanoitte. Sounion suku oli alun perin Stygård ennen kuin se muutettiin Sounioksi.

Herra Raivio näytti kädellään mikrofilmilaitetta ja aristellen Jelena ohjasi päänsä sen näytön eteen ja katsoi ruutua ja sitten miestä hetken. Hänellä kävi tuuri. Hän katsoi mikrofilmilaitteen isoa näyttöruutua.

– Se on vanha suku ja ei juurikaan haaroittunut. Suvun jäsenet olivat hyvin läheisiä. Se sai alkunsa Norjasta. Ehkä todennäköinen ensimmäinen Stygårdin suvun jäsen tuli Siperiasta, en ole varma siitä. Ehkä noin vuonna 1400-luvun puolivälissä. Stygårdin suku oli lähtöisin sieltä mutta varmuudella Norjasta, Jergoin kylästä. Stygårdin suku muutti Suomeen 1830-luvulla kirkonkirjojen perusteella ja nimi muuttui vasta vuonna 1916 Sounioksi.

Johan Raivio kelasi filmiä takaisin. Jelena kiinnostui enemmän. Niin kuin hän yleensä ottaen on kiinnostunut historiasta. Hän luki historiaa paljon.

– Mikä teissä kiinnostaa Stygårdit? Raivio kysyi kääntyen katsomaan Jelenaa. – Yleinen mielenkiinto.

Jelena katsoi monitoria. – Souniot olivat alun perin Norjan Stygårdin sukuko?

– Kyllä. Norjan ollessa vielä tuohon aikaan Tanskan yhteydessä, silloin kun tanskalaiset toimeenpanivat uskonpuhdistuksen vuonna 1536. Stygårdin suku on tässä vaiheessa tärkeä. Olen selvittänyt sitä kauan. On merkintöjä päiväkirjoista missä koolle asetettiin ekleesia ja Bearnesen kohtalosta kiisteltiin. 1539 Bearnese Stygårdina tunnettu nuori nainen jäi kiinni kuudes tammikuuta, hänet poltettiin roviolla noitana pidettynä maaliskuun toisena.

Jelena säikähti. Hän tiesi mitä päivämäärä tarkoitti. Johan Raivio näytti suuresta kirjasta merkintää tuolta ajalta ja Stygårdin oikeudenkäynnin kulusta.

– Mitä silloin tapahtui?

Johan Raivio on nuori ja innokas. Jelenan vierailu sai hänet innostumaan. Sen Jelena havaitsi heti. Johan luki eteenpäin, vei sitten ahaa-ilmeensä johdattelemana etusormensa oikeaan kohtaan.

– Kylällä huhuttiin noidasta. Puhuttiin noitaepäilystä. Kaksi kylän lasta katosivat merkillisesti ja heitä haettiin. Eräs maanviljelijä löysi heidät peltonsa laitamilla olevasta pienestä luolasta kätkettyinä sammalten alle. Heidät oli kuristettu ja yksityiskohtia ei kirja kerro mutta voidaan merkinnöistä todeta huhuttava rituaalisurmista. Huhujen perusteella Bearnese Stygårdia epäiltiin. Hänet oli nähty tyttöjen kanssa aikaisemmin. Riitti tuohon aikaan oikeuteen asti pelkkä huhu- ja kuulopuhe, joten Bearnese joutui oikeuden eteen. Saman maanviljelijän mukaan hänen lehmiensä maito happani, hevoset hikoilivat silloin kun Bearnese tavattiin maatilan lähistöllä. Hänet todettiin nopeasti syylliseksi ja poltettiin roviolla. Joidenkin mukaan hän oli vielä liekkien keskellä huutanut tulevansa takaisin. Siihen aikaan luovuttiin ordaalista, jumalantuomiosta. Vesikokeet, tulikokeet ja niin edelleen. Esimerkiksi jos noidaksi epäilty heitettiin sidottuna lampeen ja jos hän ei tullut sieltä omin avuin ylös, hän oli syytön.

– Aika typerää.

– Sitä se oli tuohon maailman aikaan. Mutta aika moni noitavainojen tuomiot olivat kuolemantuomioita. Joskus tuomiot muutettiin joksikin muuksi.

– Miten suku jatkui?

– Bearnese sai tyttären. Kuolemansa jälkeen veli otti lapsen huostaan ja kasvatti kuin omaansa. Kukaan ei tiennyt oliko Bearnese noita tai tappanut nuo kaksi tyttöä... mutta...

Johan etsi oikeaa sivua ja luki eteenpäin mikrofilmilaitteesta.

– Kylästä katosi taas kaksi pikkutyttöä, pari vuotta Bearnesen kuoleman jälkeen. Huhuttiin että Bearnese tuli takaisin ja terrorisoi kylää. Näitä kahta tyttöä ei koskaan löydetty. Se tapahtui... 1690 ja 1700-luvun tienoilla. Siitä ei ole varmaa tietoa eikä merkintää. Naapuri kertoi hänen ladostaan löytyneen seitsemän kuollutta rottaa jotka riippuivat parrusta naruilla. Jälleen nostettiin Bearnesen nimi esiin. Stygårdin suku muutti pois vuonna 1706. Oikeuden päätöksellä heidät karkotettiin. Olihan suku saanut noidan leiman. Sen jälkeen suvusta ei ole merkintöjä tässä kirjassa.

– Ja Stykårdin suku muutti Suomeen ja nimi muuttui jossain vaiheessa Sounioksi?

– Niin. Sukututkimuksen mukaan. Stygårdin suvussa on vahvoja naisia ja aina ollut ja päätösvalta oli melkein suvun naisilla. He tulivat kyllä Suomeen Stykårdin nimellä jo vuonna 1830-luvulla, mutta nimi muutettiin kirkonkirjojen mukaan Sounioksi vasta 1900-luvun alkukymmenillä. Stygårdit rakensivat huvilan vuonna 1865 ja asuivat siellä pitkään.

Johan hymyili nuorelle naiselle ja sulki paksun kirjan. – Nämä vanhat suvut ja etenkin tällaiset ovat mielenkiintoisia. Ja kun niihin liitetään dramatiikkaa ja noitavainoja ja mysteereitä, soppa on valmis. On sukuja joissa on tapahtunut käsittämättömiä asioita ja paljon tragediaa, niin kuin Stygårdien suvussa.

– Millainen ihminen tämä Bearnese Stygård sitten oli?

– Siitä ei ole kuin kuulopuheita ja joitain merkintöjä, lähinnä sitä mitä nyt kylällä puhuttiin. Huhu muuttuu aina vähän toisen suussa ja niin edelleen. On joitain kuvauksia noitaoikeudenkäynnistä ja sen ulkopuolelta Bearnesesta. Jotkut sanovat häntä hyvin ilkeäksi, toiset eivät pitäneet häntä oikeutettuna äidiksi. Kaikesta päätellen hänen maineensa ei ollut kehuttava. Ja kun häntä syytettiin noituudesta, tietää millaisen kuvan se antaa ja mitä ihmiset puhuvat. Se oli lopullista siihen aikaan. Tietysti oli sukulaisten käsitys. Osa heistä kirosi Bearnesen osa taas puolusti, kuten hänen veljensä ja tämän vaimo. Mutta kaikki ei kuitenkaan jäänyt Bearnesen kuolemaan. Kului aikaa, noitaleima oli tietysti voimakas vielä pitkään aikaan. Mutta tämä ei jäänyt vielä tähän. Stygårdien suvussa ja etenkin huvilassa tragediat seurasivat suvun mukana kuin kirous jos sellaisiin uskoo.

Jelena paranteli asentoa ja katsoi Raivion ottavan oikean sivun oikeasta kirjasta. Se oli vanha kirja ja hyvin kulunut. Raivio käsitteli sitä ja sen sivuja hyvin varovasti.

– Ja vasta vuonna 1915 alettiin puhua todellisesta suvun kirouksesta Janika Stygårdin kadotessa mystisesti. Hän oli kolmen vanha. Häntä etsittiin monta päivää tuloksetta. Se oli marraskuun loppua. Kunnes joulukuun ensimmäinen 1916 tyttö löytyi hukkuneena huvilan rannan läheisyydessä. Se kirjattiin onnettomuutena. Ketään ei asetettu syytteeseen, eikä ketään osattu epäillä eikä mitään sen tapaista. Tämän tapauksen jälkeen suvun nimi muuttui Sounioksi. Stygårdin suku muuttivat nimensä.

Jelena peitti suunsa kauhistuksesta kädellään. Hänen sydämensä kuin vierähti paikaltaan hetkeksi Raivion kertoessa tätä. Kehon läpi kulki kylmä, nopea väre. – Kamalaa. Ja se tapahtui tuolla huvilalla?

– Kyllä. Tapausta ei tutkittu rikoksena. Katsottiin että tyttö oli vain hukkunut leikkiessään rannalla. Siitä ei kerrota sen enempää. Viimeinen Stygårdin suvun jäsenet lähtivät huvilalta kaksikymmentä vuotta sitten.

– Mitä näille Sounioille tapahtui?

Johan Raivio kohautti olkapäitään. – En tiedä.

Johan Raivio katsoi Jelenan mietteliäitä kasvoja. Jelena sai ajatuksen. Se ajatus tuntui sillä hetkellä perustellulta.

– Kiitos, herra Raivio. Teistä oli paljon apua, Jelena kiitti ja hymyili.

– Hyvä jos sain olla avuksi. Sukutarinathan ne ovat mielenkiintoisempia kuin mitkään. Omien sukujuurien selvittäminen on aina mielenkiintoista.

Jelena katsoi pohtivana Raiviota hetken, kätteli sukututkijan vielä lopuksi.

– Voin laittaa sinulle yhteenvedon tästä kaikesta mikäli sellaisen haluatte. Se on noudettavissa sitten täältä, Raivio ilmoitti.

Jelena nyökkäsi. – Kiitos.

Raivion sanat saivat Jelenan miettimään poistuessaan Raivion luota. Stygårdin suku muutti nimensä. Minne sitten Souniot katosivat?  Aulassa Jelenan valtasi outo tunne. Se oli tunne, jota ei voinut selittää yksinkertaisesti. Se oli tunne, jota ei ollut olemassakaan. Tunne mikä on liian todellista ollakseen totta. Tässä vaiheessa Jelenan kiinnostus kasvoi entisestään. Pakkomielteestä oli muodostunut kuin painajainen, tai sen kaltainen, joka vaati selvitystä. Hänen täytyisi kohdata unientulkki. Sellainen, joka voisi vahvistaa hänen painajaisen ja sen merkityksen sillä tuo hetki tuntui nyt painajaiselta. Ja tuo uni oli valveunta ja totta minkä hän ymmärsi nyt.

  Tammikuu alkoi. Uusi vuosi vaihtui, edessä uuden vuoden ensimmäinen virallinen viikonloppu. Cristian Salmen teki uuden vuoden ensimmäistä torstaiaamuaan loppuun huuhtelemalla nuoren naisen suuta ja pyyhkien tämän leukaa märästä. Hän taputti pari kertaa naista yläreidelle ja vaelsi tuolilleen kirjoittamaan neidille särkylääkkeeseen reseptin poistetun viisauden hampaan aiheuttamaan mahdolliseen särkyyn. Hän kuori kumihansikkaat käsistään ja repi hengityssuojaimen pois suunsa edestä kaulalleen ja avasi ikkunan sälekaihtimen koska piti sitä aina kiinni silloin kun hänellä oli asiakkaita, sillä vastapäisen toimistorakennuksen ikkunat olivat suoraan hänen työhuoneeseensa eikä Cristian pitänyt siitä, että ikkunat olivat silloin avonaisina.

– Saattaa olla ärtyisä pari päivää, kirjoitin sinulle varmuuden vuoksi särkylääkettä, jos koet tarvitsevasi. Nuori nainen nousi istumaan tuolilla Cristianin riisuessa suojahansikkaitaan. Asiakas keräili vaatteitaan ja odotti Cristianin kirjoittamaa reseptiä.

 Kaikesta huolimatta hurjista ja pysäyttävistä uutisista, Jelenan onnistui hymyilemään kulkiessaan sairaalan käytävää pitkin ja katsoessaan odottavia sairaan näköisiä ihmisiä sen aulassa mennessään kohti Cristianin työhuonetta. Ihmiset istuivat odotustilassa siististi rivissä kuin elävät kuolleet lasittunut katse tuijottaen vastakkaista seinää tai jotkut silmät liimautuneina matkapuhelimien näytölle selailllen ehkä profiiliaan tai teki päivityksiä profiileihin tai muuten vain lukivat tyhjänpäiväisiä uutisia ja juoruja. Jelena hymyili sisäisesti näille melankolisille eläville kuolleille kävellessään pitkin käytävää. Hän asteli suoraan sisälle avonaisesta ovesta vastaan tullessa tuore naispotilas hitaasti käveli kivuliaan näköisenä ulos painaen poskeaan toisella kädellään ja toisessa kädessä paperi. Jelena kääntyi katsomaan tuota hyvin kireissä farkuissa kulkevaa naisen selkää. Jelena istui suoraan Cristianin hammaslääkärituoliin Cristianin lopetellessa tietokoneellaan. Hän ei heti huomannut hintelän Jelenan tuloa tuolille mutta kuuli sen.

– Jelena hei, et voi oikein tulla noin vain vastaanotolleni, Cristian sanoi ärtyneenä Jelenan hymyillessä hänelle. – Et voi rynnätä sisään tuolla tavalla. Cristian oli varautunut, sillä Jelenan suorapuheisuuden tuntien tuosta pienestä suusta saattoi tulla mitä tahansa ulos. Jelena katsoi suljettuja sälekaihtimia. – Olet oikein sulkenut sälekaihtimetkin. Tulin pistäytymään kun tässä lähistöllä olin.

– Oletko nauttinut jotain?

– En. Mulla on vain mahtava päivä. Sain hyviä uutisia juuri.

– No kiva, Cristian sanoi penseästi. – Mihin se liittyy?

– Erääseen projektiini, Jelena vastasi kasvoillaan aavistus hymyä.

– Vai niin. Onko sinulla jotain asiaa?

– Ei ihmeempiä. Tulin vain katsomaan miestä työn touhussa. Olet varmasti niin kiireinen nuorten kauniiden naispotilaittesi kanssa.

Cristian ei pitänyt keskustelun aloituksesta. – Ei ne kaikki naispuolisia ole. Mitä sinä nyt haluat?

– Oletko yksin näiden potilaittesi kanssa täällä kaiket päivät?

– Mitä sinä haluat, Jelena? Cristian ei halunnut edes vastata.

– Tehdä tässä elämässä vielä jotain oikein, Jelena sanoi iloisesti. Cristian ei ymmärtänyt nuorta naista.

Hän nousi ja katsoi miestä silmiin. Cristian riisui kasvosuojuksensa ja hymyili ja nousi seisomaan saattaakseen tämän ulos huoneesta. Äkkiä Jelena syöksyi Cristianin kaulaan ja halasi tätä syvästi. Samalla Mette käveli taas oven suulle ja jäi katsomaan Cristiania ja Jelenaa kaulailua, Jelenan suukotellessa Cristiania. Cristian huomasi Meten ja veti Jelenan pois itsestään. Häntä nolotti. Jelena katsoi Metteä pintapuolisesti läpi, kaulasta varpaisiin. Kuin kateellisena ja häirittynä katsoi nuorta harjoittelijaa kuulaan valkeassa työasussaan.

– Pyytämäsi paperit, Mette sanoi ja astui työhuoneeseen katsoen Cristiania, ymmärtäen että tämä halaili potilasta ja kuka suukotti hammaslääkäriään. Cristian tiesi miltä tilanne näytti. Hänen tulisi selittää se Metelle jossain kohtaa väärin ymmärryksen välttämiseksi. Mette kääntyi, Jelena sai vihaisen katseen Meteltä hänen kävellessä tämän ohitse ja poistuen huoneesta rauhallisesti.

– Aika tiukkapipo, Jelena tokaisi ja katsoi vielä ovea mikä painettiin kiinni.

– Mette nyt on... Mette, Cristian sanoi ajatuksensa harhaillessa ja harmitellessa äskeistä tapahtumaa.

– Näytti todella vihaiselta, Jelena sanoi kasvojen vääntyessä ivahymyyn. – Se oli juuri sen näköinen, että teillä olisi jotain. Tuntui niin loukkaantuneelta.

– Ei ole. Mitä sinä oikein kuvittelet? Cristian ei halunnut lähteä selittelemään Jelenalle vaan tiesi äskeisen olleen tarkoituksellista ja laskelmoitua Jelenalta.

– Noin kaunis nainen tuossa kropassa. Väitätkö ettet ole kokeillut vielä sitä?

– Älä ole noin lapsellinen, Jelena. Typerää. Et sinä ole muuttunut.

– Etkö pysty pitämään sormiasi erossa kauniista naisista?

– Mitä sinä tarkoitat, Jelena?

– Lääkärin ammatissa ja hammaslääkärinä saa varmasti kauniita naisia potilaikseen. Tiedä jos siinä vähän innostuu.

– En tiedä mihin tämä keskustelu mahtaakaan johtaa, mutta… Cristian sanoi ja heitti kasvosuojuksen roskakoriin tietäen mihin tämä keskustelu lopulta johtaisi.

– Nuoria kauniita naisia vastaanotolla kireissä ja paljastavissa vaatteissa. Onhan se varmasti vaikeaa noin komealle ja nuorelle lääkärille. Saa olla rauhassa, pari nappia huuleen ja ovi kiinni. Saa temmeltää miten haluaa.

– Nyt olet kohtuuton enkä ymmärrä mihin pyrit tällä, Jelena. Ja jos tämä on sinun ajatuksesi huumorista, on se todella huonoa huumoria, Cristian sanoi ja huolestui todella Jelenan puheista ja vihjailuista. – Tätäkö varten tulit, että saisit minut vihaiseksi?

– Niitä on kaikenlaisia liikkeellä. Jelena hymyili ivahymyä. – Kunhan vitsailin.

– Sitä toivoinkin. Todella toivon sitä. Perättömien ilmiantojen levittäminen… Cristian ehti aloittaa, Jelena laittoi kämmenensä Cristianin suun eteen. – Et ilmeisesti leikkiä ymmärrä. Minähän vain kiusasin sua, Jelena sanoi ja hymyili vetäen käden pois Cristianin suun edestä. Cristian ei todellakaan ymmärtänyt nuoren naisen huumorintajua, eikä se Cristianin mielestä muuta ollut kuin raakaa vihjailua ja vittuilua.

– Menette kaikki siis sinne mökille viikonlopuksi? Jelena jatkoi vakavana.

– Mennään. Huvila se oikeasti on. Mistä sinä sen tiesit? Cristian kysyi kohottaen kulmakarvojaan.

– Kun nyt vaan arvasin. Pitäkää hauskaa, Jelena sanoi hymyillen ja dramaattisesti kääntyi selin mieheen päin ja kääntyi kävellen kohti ovea. Hän tiesi Cristianin katsovan häntä, joten Jelena lisäsi aavistuksen keimailua lantioonsa. Cristian painoi kätensä lääkäritakkinsa taskuihin. Hän hymähti ja rojahti tuoliinsa. Hän tarttui pöydän reunaan kiinni toisella kädellään ja veti syvään henkeä samalla painaen kädellään itseään taemmas. Häntä huolestutti se eniten, miksi Jelena oli tullut pistäytymään. Kaikki mitä hän ajatteli Jelenasta, saattoi sisältyä yhteen sanaan. Koulunsa tuo naisen alku junaili joten kuten että pääsisi lukioon ja lukion jätti kesken. Mitä minä näinkään tuossa kakarassa kysyisi moni, kysyi nyt Cristian itseltään mutta vain yhdellä oli vastaus.

 Cristian Salmenin ajatus oli alun perin viettää nyt viikonloppu hänen isänsä omistamalla huvilalla. Hän sopi kaikkien kanssa ja kaikille tuleva viikonloppu kävi. Mark oli heti mukana, tosin itsensä kutsuen. Oli kuullut viikonlopusta veljeltään. Valdemar Julian kanssa ensin epäröivät mutta lupautuivat. Tina, josta Cristian oli aina pitänyt (sen huolettomuudesta, hauskuudesta ja rohkeudesta, mikä ei ollut nuorelle radikaalille mitenkään vierasta). Ja Tina joka hyvine juttuineen rohkeni ihan mihin vain, siis ihan mihin vain, mutta yllytyshullu neito ei ollut. Ja tietysti Anna kenestä Cristian saattoi sanoa vielä vaikka mitä mielipiteitä (vaikkei sanonut koskaan niitä ääneen). Hän vaihtoi työvaatteet nopeasti matkavaatteisiinsa ja katsoi vaatehyllyllä ollutta vanhaa tulitukkirasiaa. Hän ei ollut ajatellut sitä pitkään aikaan. Hän otti sen käteensä hyllyltä ja katsoi sitä hetken laittaen sen takaisin. Jelena Juovetta hassuine olemuksineen tuli taas Cristianin mieleen, hän ei tiennyt miksi juuri nyt. Cristian itse lopetti suhteen kliseisellä lauseella. Kävi joskus mutta ei soitellut (onneksi) ja käyttäytyi välillä kuin teini ja Cristian kuunteli kärsivällisesti. Entinen tyttöystävä koki ilmeisemmin Cristianin aloitteesta päättyneen suhteen liian raskaana ainakin Cristianin mielestä (ja keittiöpsykologina luuli Jelenan olevan liian vaikeaa päästää irti) koska Jelena kävi toisinaan niin sanotusti tervehtimässä tai päiväkahveilla tai jotain sellaista mille on lukuisia nimityksiä eikä Cristian (mies kun on) kieltäytynytkään (eipä tietenkään, miksi olisi jos kerran sai vihaista nuorta koiraa). Nyt Jelena ei ollut käynyt pitkään aikaan joten Cristian ymmärsi Jelenan päässeen lopullisesti hänestä yli.

 Cristian kasvoi yksinhuoltajaisänsä kanssa, kuka piti elektroniikkaliikettä hetken aikaa ja myi sen silloin kun Cristian oli vielä alakouluikäinen. Hän vaihtoi alaa elintarvikkeiden puolelle. Hänen isänsä liike pääasiallisesti myi kodinkoneita aina televisioista jääkaappeihin ja kaikkea pikkutavaraa elektroniikkaan liittyen. Hänellä oli muun muassa VHS-nauhurien huoltopalvelu. Cristian muisti vielä nuo VHS-vuokrakasettien pitkät hyllyrivistöt ja ne olivat lajiteltu elokuvatyyppien mukaan. Yhdessä osiossa oli toiminta, toisessa jännitys ja niin edelleen. Toisinaan Cristian oli liikkeellä ja tarkasteli välillä tarkkaan asiakkaita ja oppi tuntemaan kasvoilta joitain vakioasiakkaitakin. Videovuokrapalvelussa näkyi aina samat naamat ja osan tuo elokuvien vuokrauspalvelu toi liikkeen tuotosta. Hänen isänsä aloitti yrittäjänä, myi liikkeensä ja vaihtoi yrityksen kuitenkin elintarvikkeiden pariin ja hiljalleen yritys kasvoi keskisuureksi ja lopulta listautui pörssiin. Cristian lähti opiskelemaan lääketiedettä ja sai tehdä kesätyötä aina yrityksen varaston puolella opiskelunsa aikana. Hän vaihtoi suuntautumisensa hammaslääketieteen puolelle eikä yrityksen mahdollinen jatkaminen ehkä myöhemmin isänsä eläköitymisen jatkoksi houkutellut.

 Vaikka pojan ja isän suhde on niin etäinen, mitä se on Cristianin ja hänen isänsä välillä, kävi silloin tällöin isänsä luona kyselemässä kuulumisia. Hän ei ollut koskaan kätellyt isäänsä, ei koskaan halannut tai nähnyt hänen juoksevan tai ajanut polkupyörällä. Herra Salmen löytyi tapansa mukaan toimistonsa työpöydän takaa aurinkoisena perjantaiaamuna.

– Suostuiko Juovetta? Cristian kysyi samalla tarttuen ovesta ja painoi sen kiinni.

– Ei, herra Salmen sanoi hiljaa ja pettyneenä hivellen tuuheaa partaansa hetken. – Olisimme tarvinneet sen sopimuksen. Olisin niin toivonut sitä.

– Totta. Se ei tiedä mitä se menettäisi.

– Hän sanoi aikaisemmin harkitsevansa asiaa, mutta nyt sanoi sen olevan kannattamaton. Olen hänen kanssaan nyt eri mieltä kannattamattomuudesta. Ainakin mahdollinen yhteistyö olisi ollut hänenkin yritykselle kannattava.

– Eikä varmasti enää harkitsekaan myymistä, se on hänen aikaansaannoksensa ja hevillä hän ei luovu siitä, Cristian sanoi ja herra Salmen oli poikansa kanssa samaa mieltä.

– Annoin mielestäni kohtuullisen hyvän tarjouksen. Meidän firmamme menee konkurssiin tätä vauhtia.

Alan suunnitella jo muutamia irtisanomisia, Salmen sanoi ja päätti jättää pohdiskelut kaupasta ja yhtiöstä. Niin oli parasta. Hän katsoi Cristiania.

– Ja kaikki mitä sinä olet tehnyt tämän eteen. Yksi allekirjoitus ja yhtiö olisi jaloillaan kummasti, Cristian sanoi, isä nyökytteli päätään. – Käytit sanaa, me. Sanoit meidän.

Herra Salmen hymähti mutta ei hymyillyt tapansa mukaan. Hän kääntyi ympäri. – Te menette huvilalle? Herra Salmen halusi vaihtaa nopeasti puheenaihetta.

– Lähdetään tänään.

– Artevanko kutsuit myös sinne? herra Salmen kysyi ikään kuin varmistaakseen asian Cristianilta.

– Kutsuin hänet myös.

– Yritä jollain keinoin suostutella hänet. Se ei ole paljoa mutta jotain kuitenkin.

– Totta kai, Cristian vastasi selvänä pitämäänsä kysymykseen.

– Sinulla on avain?

– On.

Cristian hymyili. Tuo lyhyen aikaa kestävä riittämättömän ja pettymyksen aikaansaama häpeän tunne valtasi Cristianin. Hän ravisutti nuo ajatuksen nopeasti pois mielestään.

– Olen edelleen sitä mieltä mitä olin aikaisemmin, herra Salmen sanoi hiljaa kääntyen ikkunaan päin.

– Se olisi enemmän kuin tärkeää saada se. Vaikka ei suuremmin hyötyä ole mutta siinä on potentiaalia, herra Salmen sanoi eikä katsonut Cristiania, sitä vastoin katsoi ikkunan paljastamaa ja tarjoamaa korutonta talvista maisemaa. – En halua puhua siitä nyt, Cristian sanoi isälleen. – Olet oikeassa. Olemme puhuneet siitä jo aikaisemmin, Cristian jatkoi lyhyen tauon jälkeen. Hän katsoi isänsä työhuoneen kelloa ja hänelle tuli kiire. – Pitää mennä pakkaamaan.

– Pitäkää hauskaa siellä mökillä. Ja tarkista takan hormi ja tuhkapesä ettei se ole liian täynnä. Olen sen kanssa tapellut jo itsekin aikoinaan oman isäni kanssa. Muistan kun se oli aina minun tehtävänä kerran kuussa kun pääsin koulusta. Tyhjennä jos on liian täynnä. Käytätte sitä kuitenkin.

– Katsotaan ja pidetään hauskaa, Cristian sanoi jo kävellessään hänen isänsä toimistolta ovea kohti.

2

   Pieni tuulen vire sekoitti nuoren vasta äskettäin kolmekymmentä vuotta täyttäneen Anna Karpenin tummia hiuksia, kun hän nousi taksista. Päivä oli kirkas ja hän päätti kävellä kotiin torin läpi. Kuvauskeikka oli ollut pitkästä aikaa mukava. Vaikka päivä tuntui pitkältä, Anna Karpen tunsi itsensä pirteäksi. Hän halusi kävellä ja nauttia raikkaasta ulkoilmasta. Siltoja, mukulakivisiä katuja, nuoria rullaluistelemassa ja ihmisiä täynnä olevia katuja. Anna piti tästä kaupungista ja sen ihmisistä. Katsoessaan toria ja kaupungin elämää, mikään ei ollut muuttunut. Itse asiassa mikään ei ollut muuttunut kymmeneen vuoteen tai viiteentoista. Anna ei juuri jaksanut innostua sen juhlimisesta.

  Anna Karpen silmäili torilla myyjiä, ketkä kaupittelivat hattuja, mausteita, kalaa... ja vaikka on vielä virallisesti talvi, myyjiä oli torilla silti myymässä tuotteitaan. Useimmat heistä myivät kalaa, Islannin turskaa, Norjan lohta. Tuntui että kauppatorilla oli aina ihmisiä vuoden ajasta riippumatta kuten nytkin. Annan mieleen tuli Valdemar Arteva, joka silloin kun hän aloitti mehiläistensä kanssa hunajabisneksen, miten hän ja joskus Julia mukanaan myivät omaa hunajaa toreilla. Se toi Annan suupieliin pienen hymyn. He myivät itsepurkitettua hunajaa ja saivat myydyksi sitä hyvin (ehkä siinä oli Valde-kikka ja osaaminen myydä juuri oikeille asiakkaille, ehkä). Valdemar oli saanut kovalla työllään hunajabisneksensä ja mehiläistarhansa tuottamaan oikein kunnolla. Kukaan ei siihen uskonut. Nyt he olivat aikomassa vihille, Julia ja Valdemar ja kohta ostamassa oman asunnon, Anna mietti itseään ja elämäänsä pienen kateuden poikasen kutitellessa ajatuksissa. Hän ei seurustellut, hänellä ei ollut lapsia, vaikka joskus oli halunnut niitä. Hän tienaisi hyvin, hänellä olisi oma asunto. Alkaisi soittaa taas. Ei. Hän ajautui alalle vahingossa erään kuvaajan kehuessa häntä kauniiksi ja työhön johon meni mukaan vahingossa ja hän ei asunut omassa talossa, missä saisi pitää kesäisin pientä puutarhaa ja hankkisi kaksi puutarhatonttua, istuttaisi pihalle kukkia, katselisi suihkulähdettä hämärinä lämpiminä syysiltoina juoden omasta mielestään laadukasta viiniä. Ei vaan vuokralla. Hän maksoi kallista vuokraa kaksiostaan ja siitä hän halusi eroon. Maksoi aivan liikaa niistä neliöistä, jotka maksaisivat jossain muualla puolet vähemmän. Niin kuin Cristian asui ostetussa rivitalon asunnossaan, joka sijaitsi hienolla ja rauhallisella paikalla, jonka jokainen tie on nimetyt kasvien mukaan. Ei hän ollut sitä ajatellut juurikaan, se tuli vain torimyyjistä mieleen. Eikä hän oikein osannut suhtautua vakavasti nykyiseen työhönsä. Sen piti olla vain lyhyt vaihe mikä loppuisi aikanaan. Ei Anna ole sellainen, kuka haluaisi tuosta ammatista uraa itselleen. Hän ajatteli tekevänsä tätä jonkin aikaa koska hänellä on siihen potentiaalia olemalla kaunis, kuvauksellinen ja hoikka. Hän piti itseään lähinnä yli-ikäisenä ja muita lähes kakaroina itsekeskeisyyksissään, anorektisuuksissaan, ylpeyksissään ihaillen itseään pinnallisuudessaan. Kakaroita, minä-keskeisiä ja keskenkasvuisia trendikkäine kauneusihanteineen. Anna huomasi torin laidalla vanhan naisen, joka ruokki kaupunkipuluja leivänmuruilla. Katsoi pulujaan ja huomasi Annan. Hän oli kerjäläisen risaisissa ja likaisissa vaatteissa, likaisen huivin alla oli likainen harmaa tukka, jonka suortuvat huivin alla retkottaen muistuttivat jotain muuta kuin terveitä hiuksia. Hän nosti katseen Annaan ja alkoi kävellä kohti. Miten Annaa säälitti tuo nainen. Vanha nainen katsoi Annaa syvästi silmiin. Anna tunsi pistävän löyhkän nenässään. Hän katsoi naista, joka kääntyi häntä selin ja pysähtyi. Nainen yskäisi ja ryki niin että se kuului varmasti kauas ja sitten nainen alkoi nauraa niin että harvat pilalle päästetyt hampaat näkyivät. Se käkätti hetken ja jatkoi taas matkaa. Anna jäi hetkeksi seisomaan paikoillaan ja ihmetteli äskeistä kohtausta, jatkoi sitten kävelyään torin poikki.

   Tullessaan aamupäivällä takaisin kotiin juna-asemalta Anna Karpen riisui vaatteensa ja vaihtoi ne mukavampiin matkavaatteisiin. Hän oli pakannut rinkkansa juuri vähän aikaa sitten huvilan viikonloppua varten. Jotenkin tuo matka tuntui aluksi vastahakoiselta. Hän ei edes aikaisemmin halunnut lähteä Cristianin häntä pyytäessä, mutta nyt motivaatio oli hieman kohonnut, ehkä tuohon auttoi viimeisin kuvausmatkan päättyminen mikä tuntui hieman stressaavalta. Mark tulisi hakemaan häntä kohta. Muisti nyt ottaa mukaan hiusharjansa ja nesessäärin jotka haki nyt kylpyhuoneesta laittaen sinne hammasharjansa, hammaslankaa ja hammastahnatuubin sekä halvan deodoranttipurkin ja pakkasi sen rinkkaansa ja hiusharjan sivutaskuun.

 Ne joita hän uskalsi kutsua ystäviksi, heidän kohtaamisensa hieman jännitti, koska viimeisimmästä tapaamisesta kaikkien kanssa oli vierähtänyt jo jonkin aikaa. Liian pitkä aika. Hän katsoi kahta kahvikuppia pöydällä jotka olivat jääneet edelliseltä vieraaltaan, Elliltä korjaamattomana pöydälle. Se toi muistoja joihin Anna palasi äkkiä. Huomaamatta. Hän ei kyennyt puhumaan arimmasta ja kipeimmästään kokemuksestaan, joka tapahtui hänen ollessaan vielä alaikäinen muuta kuin vain Julian, lapsuudenystävänsä kanssa. Kukaan muu ei tiennyt siitä paitsi Julia ja Elli. Tai puhunut isästään ja äitipuolestaan. Anna ei kysellyt isältään äidistään. Biologisesta äidistään. Hän ei ollut kiinnostunut siitä mistä hän oli kotoisin, mistä lähtöisin, mistä peräisin. Eikä Toni koskaan puhunut kuin vain onnettomasta vahingosta ja lavatanssien lopun nopeasta tapahtumasta, joka saattoi Annan alulle. Hän ajatteli nyt jostain tuntemattomasta syystä sitä päivää, milloin Toni kertoi hänen oikeasta äidistään. Hän oli yhdeksän vuotta (niin hän muisti. Sen muisti helposti siitä, että oli toukokuu ja Lisa päättäisi kohta lukion) ja päivä milloin Toni täytti pyöreitä vuosia; kolmekymmentä. Toni kutsui kollegoitaan, leipomo leipoi pikkusuolaista ja kymmenen hengen kermamansikkakakun ja samanlaisen toffeetäytteellä. Toni pyrki olla vaatimaton eikä järjestänyt mitään suurta, jotain pientä ja vaatimatonta. Suoriin housuihin ja pikkutakkiin pukeutuneena (niin kuin aina ollessaan oikeussalissa. Hyvin harvoin Anna näki isäänsä rennommissa vaatteissa, joskus viikonloppuisin ja lomalla hän puki verkkarit tai shortsit). Sen päivän aamuna Anna nukkui pitkään, puoli yhteentoista. Oli toukokuun puoliväli ja päivästä tuli kuuma. Kuumempi kuin eilisestä. Isä huusi Annalle ja patisti tätä ylös, vieraat tulisivat kahdelta. Anna nousi, hieroi kasvojaan, teki pakolliset aamutoimet laiskasti. Hän ei ollut mikään aamuihminen. Isä muistutti, että Anna laittaisi sen uuden mekon päällensä, jonka he ostivat viikko sitten. Hän puki tuon mekon päälleen ja ollessaan kokovartalopeilin edessä tavallista kauemmin. Peiliin tuijottaja Anna ei ollut. Hän sitoi pitkän tukkansa kiinni taakse hiusnauhalla, kokovartalopeilistä tuijotti takaisin muuttunut, kasvanut ihminen. Hän katsoi (ihaili samalla) kauemmin itseään ja vartaloaan kuin ikinä. Sen Anna huomasi sinä aamuna. Hän katsoi itseään nyt pidempään kuin koskaan ennen. Tyttö, joka katsoi kokovartalopeilistä takaisin ei ollut enää se sama pikkutyttö uudessa mekossa. Hän näki, miten hän oli muuttunut ja miten mekko korosti taas sitä, miten hän oli kasvanut. Hän oli kasvanut ja sen huomasi nyt. Poikatyttövartalo oli taas muuttunut; lantio työntyi enemmän sivuille kuin ennen. Ja jo jonkin aikaa jo odotetut rinnat alkoivat kasvaa. Se toi leveän hymyn tytön kasvoille, se toi ylpeyttä. Hän oli silminnähtävästi kasvanut ja näytti enemmän jo teiniltä kuin pikkutytöltä. Ehkä sen teki uusi mekko, sen leveä kaula-aukko, ehkä kiinni laitetut hiukset, ehkä. Hän näytti paljon naisellisemmalta, eikä enää laihalta poikatytöltä. Vieraat tulivat ja vieraat olivat. Toni sai pitää puheita, häntä kiiteltiin ja häntä arvosteltiin (oikeastaan ne olivat enemmän Tonin itsensä juhlat). Anna näki, että hänen isäänsä todella kunnioitettiin ja kaiken päätteeksi Anna sai kunnian soittaa kaikille viulusonetin. Vieraat olivat ja vieraat lähtivät. Myöhemmin samana iltana Tonin vanhemmat kävivät Lisan kanssa. Anna sai pitkän halauksen Lisalta. Toni istui hetken sohvalla, alkoi sitten korjailla astioita pois olohuoneen sohvapöydältä. Toni tuli olohuoneeseen ja viittoi Annalle. – Minulla olisi asiaa sinulle.

– Mitä isä?

Anna nousi nojatuolista ja käveli isänsä perässä kuistille. Aurinko paistoi vielä kuumasti, kuistille vieno tuuli puhalsi lännestä ja se sai Annan uuden mekon helmat aaltoilemaan vaisusti. Toni saatteli Annaa kuistin keskelle, jonne he istuivat vierekkäin korisohvalle.

– Haluan sinun tietävän jotakin tärkeää.

Tonin olemus oli vaikea (miten minä kerron pienelle tytölle elämän peruskysymyksistä ja elämisen mysteereistä). Hän aloitti vaisusti. – Tiedäthän että lapset... Toni keskeytti. Laittoi käden Annan reidelle varovasti. Toni oli aikaisemmin käynyt repliikkejään itsensä kanssa lävitse, hakenut oikeita sanoja, jotta Anna ymmärtäisi. Hän katsoi isänsä kämmentä reidellään.

– Onko teillä koulussa ollut ihmisen lisääntymisestä? Toni aloitti.

– On, miten niin?

Anna tunsi miten puna alkoi levitä hänen kasvoilleen. Tuo nolouden tunne kasvoi ja oikeastaan toivoi ettei hänen isänsä käyttäisi hassuja nimikkeitä lisääntymiselimistä. 

– On siis olemassa isä sekä äiti…

– Joo, tiedän, Anna sanoi hiljaisella äänellä. Se ajatus huvitti. Hän tunsi punastuvansa. Ajatus sai Annan sisäiseen häpeälliseen hymyyn. Hän odotti isänsä kertovan lisääntymisestä ja kaikesta siitä mistä Anna jo tiesikin Hän muisti mitä Alisa koulussa oli sanonut välitunnilla: – Että lapset saavat alkunsa niin että isä ja äiti suutelevat, he sammuttavat valon ja makuuhuoneesta kuuluu äidin kikatusta. En koskaan pussaa poikia. Ällöä.

 Tuuli pyyhkäisi kuistin läpi sekoittaen Annan etuhiuksia. Toni huojentui. Hän oli valmistautunut siihen, miten hän selittäisi tuon mysteerin ja elämän merkillisyyden. Se että asiasta piti kertoa nyt, oli Tonin mielestä oikein. Anna ymmärtäisi ja myöhemmin ehkä saisi murrosikäisen tytön vihat niskaansa, ettei aikaisemmin kertonut mitä Anna todella oli. Se olisi katastrofi. – Haluan kertoa äidistäsi.

Anna katsoi Tonia ihmeissään. Annan isä halusi kertoa tytön äidistä ja siitä että tämä oli antanut hänet pois. Tonille se oli vaikea paikka selittää mutta hän yritti kuitenkin. – Tiedätkö mitä tarkoittaa biologinen?

– Tiedän. Se on eliöiden lisääntymistä. Ihminen on biologinen kokonaisuus.

Toni piti pienen tauon. Annan fiksuus hämmästytti häntä. Tuo lause kaikui kirkkaana Tonin korvissa biologisesti, niin juuri.

– Tapasin sinun äitisi vähän ennen syntymääsi, Toni aloitti. Anna kuunteli kysyvänä. – Tapasin hänet, vähän ennen kuin synnyit. Haluan kertoa sinulle tämän koska olet jo tarpeeksi vanha ja haluan että tiedät äidistäsi jotain.

– Miten niin oli? Anna oli kysellyt kummissaan. Hänen äidistään ei koskaan puhuttu aikaisemmin eikä anna sitä koskaan ollut kysynyt. Hän oli aina asunut isänsä kanssa kahden.

– Joskus käy niin ettei äidit halua lapsiaan ja antavat sen ikään kuin pois…

Toni järjesteli ajatuksiaan hetken. – Tai siis tarkoitan...

Anna tiesi mitä hänen isänsä aikoi sanoa. – Äitisi…

– Mitä hänestä? Anna kysyi hieman yllättyneen näköisenä. Toni järjesteli ajatuksiaan. – Silloin kun synnyit, päätettiin yhdessä että minä kasvatan sinut yksin.

– Mitä sinä tarkoitat, isä?

– Joskus aikuiset ei jaksa kaikkea sitä mitä heiltä vaaditaan. Sinun syntymäsi jälkeen äitisi koki ettei koskaan osaisi kasvattaa lasta… tämä on vaikeaa, yritän selittää.

Anna puisteli päätään ja huitoi käsiään edessään. – Haluat siis sanoa ettei hän halunnut kasvattaa minua?

– Niin. Halusin sinun tietävän. Se ei tietenkään tarkoita, että Irene olisi hylännyt sinut tai muuta.

– Isä, sanotko että äitini ei halunnut minua?

– Sanon. Elämä on joskus hieman raakaa ja niin sattui käymään sinulle ja meille.

Annan mieli meni hetkeksi sekaisin. Vaikka hän oli vielä lapsi, hän kyllä osasi käsittää mitä hänen isänsä sanoi.

– Äitisi varmasti rakastaa sinua ja jos vain niin haluat ajatella... olen pahoillani, mutta sinulla on oikeus tietää.

– Ei se mitään, Anna sanoi hiljaa. Se ajatus pelotti vähän mutta Anna hymyili. – Ymmärrän isä. Tiedän mitä yrität sanoa ja se on ihan ok, Anna sanoi ja katsoi hameen helmoja, kun hän nosti jalkojaan suoraksi. Toni hymyili Annalle ja halasi tätä ennen kuin nousi ja jätti Annan yksin kuistille. Hän oli varautunut suureen pettymyksen hyökkäykseen, suuttumukseen, syytöksistä valehtelemisesta, mutta näin ei tapahtunut. Anna otti uutisen hyvin vaisusti vastaan. Hän sulki hetkeksi silmänsä, kun tuulenvire pyyhkäisi uudelleen kuistin poikki ja havisutti puiden lehtiä, soitti samalla tuulikelloa. Hetken päästä Anna meni keittiöön, otti palan lisää kakkua ja hymyili sitten isälleen.

3

 Siinä vaiheessa, jossa ihmisen elämä pitäisi alkaa todella ja vaihe jossa koetaan elämän tärkeimmät asiat ja hienoimmat hetket kaikkine huolettomuuksineen ja kokeiluineen, Anna elämä ei tuossa mielessä kulkenut niin kuin olisi pitänyt. Kesäkuun alun päivä oli pakahduttavan kuuma ja muisti hyvin miten kuuma ja hiostava koulun liikuntasali oli ollut samana aamuna. Hän vain odotti hetkeä, jolloin pääsisi pois ja aloittaa kesäloma. Oli puhuttu kotibileistä eikä Annaa tarvinnut kahta kertaa houkutella juhlimaan. Kotibileet olivat tuttuja ja nyt oli todella aihetta juhlaan. Muisti juhlat, joihin hän sai kutsun erään kaverin kautta ja muisti illan ja muisti sen kun kaikki, kun kotijuhlissa porukka juhlivat ja oikeastaan Annan tuntematta juhlista kuin muutaman. Hän muisti, kun koko maailma romahti äkisti. Sinä iltana se tapahtui. Naisen pahin painajainen ja Anna ei tiennyt miten ja missä vaiheessa hän oli joutunut siihen tilanteeseen, ja sitä oliko hän aluksi edes halunnut sitä. Toisin sanoen mukana aluksi leikissä. Ja miten se pääsi tapahtumaan. Hän oli juovuksissa ja yksin. Haavoittuvainen ja puolustuskyvytön. Ja hän muisti vain sen miten hänen päähänsä laitettiin jokin huppu tai myssy tai vastaava, pienen ajattelemattoman vitsin tuloksena. Hän tiesi niitä olevan kaksi. Hän oli varma siitä. Pojat halusivat pitää vain hauskaa, ei muuta. Pojille tuli tilaisuus. Anna oli ollut aika yksin koko iltana ja väsyneenä juomisensa seurauksena.

  Totta kai nuori nainen halusi näyttää kauniilta neljätoistavuotiaalta mennessään kotijuhliin, mitkä järjestettiin jonkun opiskelijan luona, jota Anna Karpen ei tuntenut. Minihameessaan ja pinkissä topissaan halusi nyt juhlia kaltaistensa kanssa. Pitkin iltaa Anna joi viiniä, olutta. Hänelle tarjottiin ja tunsi itsensä vapautuneeksi. Kova musiikki ei haitannut juhlimista eikä sitä oikeastaan noteerannutkaan. Joidenkin kanssa jutelleena Anna huomasi, ettei paljoakaan tuntenut kotijuhlissa olijoista kuin vain muutaman. Jossain vaiheessa Anna halusi hetken rauhaa ja kun hän käveli kohti yläkertaa (ymmärsi humalansa takaa, että voisi lepuuttaa itseään hetken) joku tervehti häntä käytävällä, joku iski hänen päähänsä pipon ja nauraen hoiperteli eteenpäin muiden juhlijoiden seuraan. Anna kokeili pipoa mutta ei riisunut sitä. Tullessaan yläkerran tasanteelle joku veti pipon hänen päässään Annan silmille, humala ei antanut käskyä vetää pipoa pois silmistä, piti sitä lähinnä humaltuneiden pilana. Anna avasi yläkerran oven, minkä huomasi edessään äsken ja sen takana oli jonkun makuuhuone ja samassa hän luuli kaatuneensa tyhjään petiin mutta kaatuikin jonkun juhlivan nuoren miehen syliin. Anna ei sanonut mitään vaan tunsi, miten viini sekoitti hänen päätään lisää. Alakerran pauhaava musiikki kuului yläkertaan asti ja sen basso tuntui raskaalta korvissa resonoiden. Pipon takaa ei nähnyt mitään. Anna otettiin vastaan naureskellen ja tuossa tilassa Anna halusi vain levätä ja sulkea silmänsä tai nukkua humalansa pois. Hän tunsi kädet ja läheisyyden, hän tunsi kosketukset ja häntä kourittiin mutta hellästi. Humala yltyi entisestään ja Anna halusi sanoa jotain mutta ei saanut suustaan muuta kuin epämääräistä pihinää. Nuori mies istui viereen ja sanoi jotain odottamatonta. – Eikös meillä olekin hauskaa! Nuoren miehen ääni kertoi Annalle käsien tutkien luvattomista paikoista.

  Ehkä muutaman tunnin kuluttua Anna heräsi ja katsoi itseään ja tunsi pientä kipua. Hän tajusi heti mitä oli tapahtunut. Nopeasti hän veti pipon pois päästään, raaka odottamaton särky ja kipu vaelsi heti hänen alaruumiissaan ja se tuntui likaiselta ja epämääräiseltä. Se tuntui kuin se olisi irrallaan muusta vartalosta. Tuntui kuin irtonaiselta. Hän yritti pysyä niin suorana pystyssä kuin pystyi. Ojenteli vaatteitaan mitkä tuntuivat kuin olisivat olleet hänen päällään väärin päin ja ojenteli halmettaan. Hän katsoi varpaitaan ja vaelsi alakertaan missä pauhaava musiikki oli hiljentynyt ja osa juhlijoista nukkui sohvilla ja muualla. Anna käveli ulos talosta muutaman juhlijan olleen edelleen jotenkin tolkuissaan ja pystyssä, saaden heiltä pitkän ymmärtämättömän katseen ja Anna halusi kotiin. Päässä jyskytti kipu, hänen pinkki toppinsa oli revennyt ja minihame näytti hyvin ryppyiseltä.

 Anna tapasi Elli Novemberin ensimmäistä kertaa terveyskeskuksen vastaanotolla neljäs kesäkuuta. Hän oli tullut toimenpidehuoneeseen juuri sen jälkeen kun Annaa oli kuvattu ja näytteitä otettu. Emätintutkimukset, siemennestenäytteitä, ruhjeita ja hankaumia kuvattiin. Anna kärsi taas kivuista, paikat säteilivät taas vihlovaa kipua ja hän kävi läpi uudelleen epämiellyttävät tutkimukset, kysymyssarjoista, joita hänelle esitettiin taas. Miten nöyryyttävää ja häpeällistä. He kyselivät intiimeimpiä ja haavoittavia, miltei loukkaavia kysymyksiä. Miten he kyselivät missä se tapahtui nyt, miten se tapahtui, milloin tapahtui. Kyselivät taas tuntomerkkejä, Anna ei kyennyt auttamaan. Hän ei muistanut mitään järkevää ja hän tiesi vain, että häntä oli nöyryytetty ja satutettu pahimmalla mahdollisella tavalla. Anna vastasi kysymyksiin. Hän miltei alasti esitteli ruhjeitaan kameralle. Häntä kuvattiin joka paikasta, sisäreisien mustelmista, ranteiden hiertymistä. Hän oli itkenyt silmänsä aivan punaisiksi ja niin paljon, ettei hän jaksanut enää itkeä. Lääkärin poistuessa viemään kai näytteitä talteen, Elli käveli lyhyessä hameessaan ja jakussaan Annan vierelle.

– Sinun on parasta olla syyllistämästä itseäsi. Se mitä tapahtui ei ollut mitenkään sinun syysi.

Anna katsoi masentuneena ja väsyneenä eleganttia nuorta naista. Hän tuntui miellyttävältä ja oli Annaa vanhempi. Hän piti heti Ellistä.

– On vain huonoa tuuria, että se tapahtui nyt sinulle, Elliltä sanoi Annalle. Noilla kasvoilla kuitenkin oli puhdasta sympatiaa. Elli kaikesta huolimatta hymyili.

– Mutta realiteetit: sinut on juuri raiskattu, Elli sanoi huolettomasti. Annan korviin sattui tuo sana. Elli huomasi sen hänen kasvoiltaan. Se oli kuin kirosana tai nimittely, jota inhosi yli kaiken.

– Aiheutinko mä itse sen?

– Et aiheuttanut, sinulla on vain huonoa tuuria. Niin monet raiskatut naiset syyllistävät itseään. Älä tee sitä. Ja hyvin harvoin käy niin että tekijä livahtaa poliiseilta karkuun. Hyvin harva. Luota minuun, ne jäävät kiinni vielä ja maksavat teostaan.

  Ranteissa olivat hieman arat hiertymät. Hän astui varovasti, vältti äkkinäisiä liikkeitä. Hän otti kulauksen vettä tarjotusta pahvimukista. Se maistui pahalle, se oli lämmintä, huoneenlämpöistä. Kun raiskausta ei voi välttää, rentoudu ja nauti siitä. Anna muisti ja hymähti. Just joo. Sama kun työntäisi kaktuksen perseeseen ja yrittäisi pitää sitä hienostuneena toimenpiteenä ja uutena kokemuksena, olisi voinut Elli sanoa. Tuo nainen kuka huolehti ulkonäöstään ja oli sitä mitä Anna halusi aina olla. Hän piti ruusuista, meikkasi vaikka oli lauantai ja söi hienoja päivällisiä yhtiön laskuun ja söi jäätelöä suoraan purkista, katseli tasokkaita kauhufilmejä ja päätti mitkä kohtaukset leikattiin pois ja mitkä jäivät, keräsi Holdenia, tapasi kiinnostavia miehiä, inhosi niitä jotka makasivat kotona ja nostivat väärillä perusteilla sosiaalikorvauksia, vihasi pakolaisia, ei uskonut avioliittoon, sääli niitä naisia jotka kestivät väkivaltaiset miehet, halusi mieheltä huomaavaisuutta, piti ruusuista ja yllätyksistä ja kynttiläillallisista. Se kuka antaisi aina oikean vastauksen jokaiseen kysymykseen, ei pitänyt yllätyksistä ja ei ollut kiivasluonteinen ja ei kiroillut, ei syönyt valmisaterioita, ei koskaan nauttinut leivonnaisia, peseytyi kahdesti päivässä, ei osallistunut mihinkään järjestöön, äänesti aina. Sitä ei sanonut Elli, vaan Annan mieli. Tuolla hetkellä sairas lause kuulosti lohdulliselta, loppujen lopuksi.

– Niin. Jos et voi välttyä pahimmasta painajaisestasi, yritä edes nauttia siitä. Se ei tunnu silloin niin pahalta. Kuin joskus pienenä isän olisi pitänyt sanoa, että hyväksy ne möröt siellä sängyn alla tai kaapissa, opi tottumaan niihin, yritä olla pelkäämättä niitä. Mutta koskaan isä ei näin sanonut. Elli katsoi Annaa, laski varovasti kätensä tämän olkapäälle. – Se ei ole minkään loppu, ei maailman loppu. Pääset siitä yli. Se oli vain ikävä kokemus ja kuin ikävä paha uni, josta et voinut välttyä. Ei se ollut sinun syysi. Vaikka se on niin helppoa sanoa. Mutta älä koskaan ala syyllistää itseäsi. Muista se.

Elli hymyili, Anna yritti hymyillä takaisin muttei saanut aikaiseksi hymyä. Hän korjasi viltin asentoa. Hänellä oli krapula ja se jyskytti armottomana hänen päässään todisteena siitä, miten paljon hän olikaan juonut alkoholia edellisiltana.

– En paljoa muista mitään. En oikeastaan yhtään mitään.

– Ei sinun tarvitsekaan. Ehkä niin onkin parasta itsesi kannalta.

Elli November katsoi Annaa hymyillen ja laittoi kämmenensä nuoren naisen poskelle. Anna nousi makuualustalla istumaan. Sairaalan kylmä lattia sai hänen kipristelemään varpaitaan. Hän katsoi niitä ja ne näyttivät likaisuuden lisäksi paksuilta, rumilta. Hän inhosi itseään. Hän alkoi inhota varpaitaan.

Sinulla on rumat varpaat. Tiesitkö että sinulla on rumat varpaat, että minä vihaan paksuja ja rumia varpaitani.

Anna joi veden mukista loppuun, vaikka vesi oli pahaa. Hänen suunsa tuntui karhean kuivalta.

– Voin tulla juttelemaan aina kun sinusta siltä tuntuu, jooko. Milloin vain. Älä vihaa itseäsi, mikään ei ollut sinun syytäsi. Älä anna itsesyytöksille valtaa, Elli oli sanonut vilpittömästi. Samaan aikaan mieskonstaapeli puhui oven takana lääkärin kanssa. Anna katsoi heitä pienestä oven neliön muotoisesta ikkunasta. Elli katsoi ovelle ja hän astui askeleita takaperin hieman sivummalle. Kun poliisi astui huoneeseen, Elli siirtyi hiljaa taka-alalle. Poliisi piti kädessään pientä kalenteria muistuttavaa muistiota kädessään ja käveli Annan luokse valmiina kirjaamaan siihen mahdollisia tuntomerkkejä tekijästä. Katsoi huolestuneesti ja huolissaan ja ammatti-ihmisenä Anna Karpenia kuka istui tutkimuspöydällä edelleen ja veti vilttiä tiukemmaksi yllään. Hän tunsi tuon miehen asenteen säälivänä tämä kävellessä virkavelvoitetta uhkuvana Annan eteen. Se oli viimeisintä mitä hän kaipasi sillä hetkellä.

– Olet siis varma että sinut raiskattiin? Poliisi kysyi suoraan. Anna nyökkäsi. – Kyllä. Luulen että niitä oli kaksi.

– Kaksi eri tekijää?

– Niin.

– Oletteko siitä aivan varma?

– En, mutta luulen niin.

Anna katsoi lattiaa hetken. – Ainakin kivuista päätellen. Kukaan mies ei tietääkseni tule kahteen kertaan peräkkäin.

Poliisi hieman hämmentyi nuoren sanoista, ymmärsi nyt mitä tämä tarkoitti. – Olet kuitenkin vielä niin nuori ja kokeilunhaluinen, ehkä olet ymmärtänyt väärin.

– Ymmärtänyt väärin, Anna ihmetteli miehen sanoja.

– Sinun on kuitenkin tajuttava miten vakavasta asiasta on kyse. Oletko nyt varma kaikesta?

– Tietenkin.

Anna vilkaisi Elliä nopeasti ja tiesi heti mitä poliisi yritti sanoa. – Mitä oikein vihjailette?

– En mitään. Mutta kun nämä lähtökohdat otetaan huomioon, haluat nostaa ehkä syytteen raiskauksesta…

– Mitkä lähtökohdat?

– Alkoholi vapauttaa estoja.

Anna katsoi vanhempaa konstaapelia ja toivoi (oikeastaan ihmetteli miksei asialle laitettu naispuolista poliisia) hänen tapaavansa naispoliisin.

– Minä sanon nyt suoraan mitä ajattelen. Olet ollut humalassa ja mennyt kotibileisiin minihameessa ja muutenkin niukoissa vaatteissa ja kotibileisiin, jossa on paljon nuoria ja nuoria poikia. Ja tiedän tuollaisista juhlista mitä niissä tapahtuu ja mitä niistä haetaan. Joskus kaksi nuorta kohtaa ja sitähän yhtä asiaa sieltä haetaan… oletko nyt siis varma, että vakavissasi sanot ja väität että sinut on raiskattu ja ymmärrätkö mitä tuo syytös ja sana oikein pahimmillaan tarkoittaa? Poliisi kysyi vakavana ja katsoi Annaa silmiin. Hän ei ollut uskoa todeksi mitä poliisi häneltä kysyi juuri äsken. Hän käänsi päänsä hetkeksi alas ja vilkaisi Elliä.

– Kysyttekö nyt tuota tosissanne? Anna kysyi kääntäen katseensa poliisiin ja naurahtaen väsyneesti.

– Minun täytyy varmistua asiasta ja olla varma, että todella tiedät mitä olet tekemässä. Kaunis nuori nainen paljastavissa vaatteissa ja hyvin humalassa ja vielä kotijuhlissa ja halusitte kenties huomiota ja ehkä vähän flirttailitte ja nuoret nyt haluavat tuossa iässä vähän leikkii lääkärileikkejä…

– Lääkärileikkejä, voi vittu. Lääkärileikkejä? Mä tiedän milloin mua on nussittu ilman suostumustani. En nähnyt mitään, olin humalassa ja myönnän sen enkä mennyt vonkumaan sinne munaa tai tarkoitus mennä vaan naimaan tai leikkimään kourimis- ja lääkärileikkejä, Anna sanoi kiihtyneenä ja huokaisi polisiin hieman säpsähtäen ja Annan katsoen pikaisesti Elliä.

– Et nähnyt tekijää tai tekijöitä?

– En.

– Ja et voi nimetä heitä?

– En.

Poliisi kirjoitti jotain muistivihkoon kuulakärkikynällä.

– Ymmärrän mitä olet mahdollisesti käynyt läpi ja se on ollut varmasti ikävä kokemus mutta olit kuitenkin juovuksissa ja mahdollisesti itse edesauttanut tilanteiden kehittymistä. En voi tässä vaiheessa sanoa muuta ellei sinulla ole osoittaa konkreettisesti nimeltä tekijää tai tekijöitä suoraan.

Anna pyöritteli päätään ja heitti käden eteensä. Hän ei halunnut enää keskustella miehen kanssa kuka piti tapahtumaa hänen omana vikanaan. – En voi uskoa tätä todeksi, Anna tokaisi hiljaa. – Sun mielestä halusin siis itse tulla raiskatuksi ja otetuksi väkisin. Minähän vain halusin leikkiä sun mielestä lääkärileikkejä. Ne leikit olen leikkinyt jo ala-asteella.

Mies kääntyi ja poistui huoneesta antaen nuorelle naisen alulle rauhan. Anna oletti poliisin käyvän soittamassa Annan isälle. Elli tuli Annan luokse, Anna katsoi häntä vihaisesti. – Mikset sanonut mitään. Tuo poliisi oli täysi kusipää.

Elli loi vilpittömän ja nöyrän pienen nyökkäyksen. – Se on tahdon kysymys. Se tapahtui ja se tapahtui, se on hyvä motto. Minä seurustelin väkivaltaisen miehen kanssa ja minä tein sen virheen, että syytin itseäni. Kestin hänen sadistista kidutustaan, hakkaamista... joka tapauksessa kärsin, enkä hakenut apua. Näin että itsessäni oli vika. Näin että olin pihtari, näin vain vikaa itsessäni. En lähtenyt, en hakenut apua. Sanoin että kaaduin rappusissa, löin poskeni kaapin oveen ja sellaista. Miten säälittävää.

Elli käänsi ylös käsiään ja hän katsoi omia paloarpisia kämmeniään, Anna näki molemmissa kämmenissä pyöreitä arpia palovammoista.

– Sen paras huvi oli polttaa minua tupakalla. Jälkiä on toki muuallakin, joita en tohdi nyt näyttää.

Vihreäsilmäinen nainen tuntui ja kuulosti katkeralta.

– Miten sairasta, Anna ilmoitti inhon ilme kasvoillaan. Jäljet ja Ellin kertoma kidutus sai Annan naaman vääntymään inhon virneeseen. Hän kurtisti otsaansa ja nosti poskiaan ylös. – Mutta eihän se sama asia ole.

– On se. Sama kärsimys, molemmat ollaan kärsitty. Joku vei jotain. Sinulta itsenäisyyden ja vapauden ja minulta...

Anna laski katseensa taas paljaisiin varpaisiinsa. Ne eivät näyttäneet enää niin rumalta.

– Kerran eräänä aamuna se valkeni. Pakkasin laukun, kun äijä oli töissä ja lähdin pois. Soitin poliisille ja mies sai syytteen pahoinpitelystä. Minä sen sijaan henkisistä kärsimyksistä sievoisen summan korvauksia. Istuu nyt vankilassa ja kun tulee ulos, on sillä lähestymiskielto. Ei saa tulla viittäkymmentä metriä lähemmäs.

Anna painoi päänsä alas.

– Sinäkin selviät. Minä selvisin ja tajusin ettei se mitä tapahtui, ollut todellakaan minun aikaansaannostani. En ärsyttänyt, en käyttäytynyt niin että sen ukon teot olisivat olleet oikeutettuja. Et voinut sille mitään, se tapahtui. Eikä sillä ole väliä, olitko humalassa tai et. En voinut minäkään sille mitään, että ukko hakkasi ja käytti hyväkseen ja kidutti. Ei ollut minun syytä, että käyttäytyi niin, piti esineenä ja arvottomana. Ei se ollut sinun syysi, että sinut raiskattiin. Et aiheuttanut sitä. Sinä selviät niin kuin minäkin selvisin. Pystyt unohtamaan kaiken mitä tapahtui ja ethän sinä muista, sinulla on vain kokemus, tieto ja kipu ja tuska, ei muistoa. Älä syyllistä itseäsi, äläkä häpeä. Elli tutki Annan melankolisia kasvoja. Anna laski päänsä alas hetkeksi. Hänen tuskansa ja kokemuksensa tuntuivat mitättömiltä Ellin kokeman väkivallan edessä. – Vai muistatko jotain?

– En, Anna sanoi varmana. Mutta sisällä tuntui hiukan epävarmalta.

– Kykenet unohtamaan kokemasi. Tärkeintä ettet mieti sitä, että olisit sen jollain tapaa aiheuttanut, älä syyllistä itseäsi. Sinulla oli onnea, voi hitto, että olit onnekas, oli Elli sanonut. Anna nosti pikaisesti katseensa Elliin. Hän pelästyi tuota sanaa: onnekas. Oliko hän onnekas?

– Ajattele niitä raiskattuja naisia ketkä muistavat joka hetken, joka sekunnin tapahtuneesta. Ja ajattele niitä, jotka joukkoraiskataan, pahoinpidellään tai tulevat raskaaksi tai pahimmassa tapauksessa he saavat jonkin taudin, tai pahimman niistä. Oli Elli sanonut. Anna muisti nuo sanat edelleen hyvin.

 Vanhemmille ilmoitettiin, tässä tapauksessa Tonille soitettiin ja matkoiltaan hän valtuutti Lisan tulemaan vastaanotolle. Miten Anna tunsi itsensä likaiseksi. Hän kärsi epämiellyttävistä tutkimuksista, esitettyihin kysymyssarjoihin. Miten nöyryyttävää ja häpeällistä. He kyselivät intiimeimpiä ja haavoittavia, miltei loukkaavia kysymyksiä. Miten he kyselivät missä se tapahtui, miten se tapahtui, milloin tapahtui. Kyselivät mitä tekijöillä oli ollut päällä, Anna ei kyennyt auttamaan poliisia. Kylmyys paistoi kyselijän kysymyksistä. Hän oli ollut koskematon tätä ennen. Lisa, Annan täti tuli hakemaan Annan vastaanotolta. Miten joku saattoi olla niin raukka, niin raukkamainen että teki tällaista. Hän olisi voinut kuristaa tekijän ja hän raivosi, halusi syyllisen kiinni ja kävi riehumassa poliisilaitoksella ja vaatimassa syyllistä tuomiolle. Kuitenkin Lisa ajatteli järkevästi. Toni uhkui vihaa tullessaan matkoiltaan seuraavana päivänä. Toni kävi joka päivä Annan luona ja yritti auttaa mahdollisimman paljon. Anna vietti monta yötä isänsä ja välillä Lisan luona. He olivat suuri tuki Annalle. Lisalle ja Tonille raiskaus tuli enemmän järkytyksenä kuin Annalle itselleen ja jossa Toni ei osannut oikein tehdä mitään. Lisa oli pelännyt Annan alkavan vihata. Syyttäjänä Toni tiesi ettei juurikaan mitään ollut tehtävissä kuin rikosilmoituksen tekeminen, koska kyseessä oli ollut nuorten järjestämät juhlat eikä Anna kovinkaan paljon kyennyt kertomaan tekijöistä. Se että raiskaajia oli ollut kaksi, antoi aihetta myös sille että Anna itse käytöksellään olisi voinut provosoida, tietämättään. Toni ei voinut oikeastaan tehdä mitään konkreettista.

 Elämä jatkui kuitenkin ja siinä vaiheessa, kun se alkaa toistaa itseään ja näyttää joskus sadistisen huumorintajunsa ja se näytti sen nyt Anna Karpenille vuonna 2011 kun hän joutui uudemman kerran kokemaan saman minkä yksitoista vuotta sitten. Kieltämättä hän oli ollut humalassa mutta se että hänen päälleen käytiin ei ollut hänen syynsä. Ravintola, miellyttävä mies, flirttiä, tanssia, hienovaraista pettingiä. Drinkkejä, yhteinen kotimatka, kuiva vasta-ajettu nurmikko kutitti selkää, kovakouraisuus, paniikki, kipu ja likaiset multaiset kämmenet, polvet ja vaatteet. Tekijää ei koskaan tavoitettu, poliisi haastatteli nuorta naista ja väsyneenä hän vastaili kysymyksiin uudemman kerran poliisilaitoksella. Kylmiä kysymyksiä, rutiininomaisia kysymyksiä. Anna puki villatakkinsa päälleen raskaasti tuntiessaan äkillistä kylmyyttä ja hän veti sen tiukemmin kiinni rinnan kohdalta ja puristi villatakin liepeitä tiukasti yhteen.

 Kotiin päästyään Anna Karpen otti pitkän suihkun. Hän seisoi ajattelematta mitään erityistä useita kymmeniä minuutteja kuumassa suihkussa. Hän väänsi hanat kiinni, kuivasi itsensä ja kun hän veti kylpytakin päälleen, asteli olohuoneen puolelle, hän jähmettyi paikalleen ja tunsi inhon ja kaiken kauhun kasvavan. Äkkiä hän käveli kylpyhuoneen peilin eteen ja tuijotti kauniita kasvojaan kuin tuntemattomia kasvoja. Anna riuhtaisi kylpytakin päältään, avasi hanat uudelleen ja hyppäsi suihkun alle uudestaan. Paniikissa ja hädissään hän tarttui pesusieneen ja hankasi sille saippuaa ja alkoi pestä itseään vielä huolellisemmin kuin äsken. Hän hankasi vartaloaan kiihkeästi, joka paikasta, varoi kipeitä paikkojaan ja hankasi itseään kuuman suihkun alla. Hän alkoi itkeä, hysteerisesti itkeä ja hangata itseään kiivaammin pesusienellä. Olen niin likainen, olen likainen. Sinä olet niin hirveän... Lika täytyy saada pois joka paikasta, olet niin likainen.

 Anna muisti Elli Novemberin ja etsi pientä lappua lompakostaan missä oli Ellin puhelinnumero. Monien vuosien jälkeen hän soitti Ellille. Hän on älykäs ja neuvokas nuori nainen. Elli oli tullut suhteellisen nopeasti. – Onko poliisi saanut mitään aikaiseksi? Oli Elli kysynyt.

– Ei, oli Anna vastannut. – Oletko itse muuten kunnossa?

– Olen. Kiitos kun pääsit tulemaan.

Anna kertoi kokemuksestaan, Elli kuunteli. Saapui hiljainen hetki jolloin Annan teki mieli paistettuja leipiä. Pelkkiä juustovoileipiä. Ei muuta kuin vaaleaa leipää, mustaleimajuustoa ja annetaan paistua uunissa niin kauan että juusto on kullankeltaista. Nyt ei ehtinyt. Elli lähestyi Annaa. – Kuiskaan sinulle salaisuuden, Anna.

Anna oli valmis salaisuuteen, Elli kuiskasi hänelle. – Ihanko totta? En usko tuota.

– Ihan totta. Minä tiedän, Anna.

Elli hymyili. Hän suoristi hamettaan ja katsoi ettei siinä ollut paljon ryppyjä, siveli hiuksiaan nopeasti ja katsoi vielä Annaa silmiin. Vihertävät Ellin silmät kertoivat rehellisyydestä.

Anna pääsi hiljalleen irti masennuksestaan ja itsesyytöksistä ja vihasta. Hän ei kertonut Tonille tai Lisalle tapahtuneesta. Kukaan ei saanut tietää, eikä kukaan epäillyt. Mutta Julia tiesi. Hän näki sen heti Annan silmistä. Uutisen Anna kertoi Julialle vasta muutaman päivän päästä tapahtuneesta.

 Kuukausi oli kulunut siitä, kun Anna puhui Elli Novemberin kanssa uudestaan. Anna kertoi elämästään tuolle uudelle tuttavuudelleen, kuka osoittautui aika monella alueella muistuttavan häntä itseään. Elli on viisi vuotta vanhempi, kaunis ja laiha ja hänen pitkät vaaleat hiuksensa olivat takana siistillä nutturalla. Elli oli hakenut terveyskeskuksenharjoittelijan paikkansa jälkeen uuteen työpaikkaan. Tuo siveellisyyden perikuva, joka lähes aina käytti beigeä toppia ja hametta, ei kiroillut koskaan. Anna huomasi Ellistä tulleen ystävä. Elli sai hänet houkuteltua ulos syömään. Anna oli pukeutuneena lyhyeen hameeseen ja löysään kauluspaitaan. Ravintola oli sinä iltana lähes täynnä. Alkupalojen ja muutaman viinilasin jälkeen Anna tunsi kuin olisi ollut mallinukkena vaatekaupan ikkunassa. Ravintolan muut asiakkaat käänsivät ajoittain päitään Annan ja Ellin suuntaan, kun he keskustelivat. Anna tiesi mistä se johtui. Hän kurottautui kuiskaamaan Ellille jotain. – Luulen että täällä ei oikein suvaita meitä. Luulen että meitä luullaan pariksi, Anna kuiskasi Ellille. Elli silmäili ympärilleen vaivihkaa ja hymyili Annalle.

– Ne luulee meitä lesboiksi, Anna kuiskasi ja hihitti kerran.

– Antaa niiden luulla. Onpahan heillä jotain puhumisen aihetta, Elli vastasi ja katsoi hymyillen Annaa ja hetken päästä kurottautui eteenpäin ja suuteli Annaa suulle siinä vaiheessa kun näki muutaman pariskunnan katselleen heidän pöytäänsä. Varsinkin sivulla viereisessä pöydässä oleva pariskunta vaimon supisten miehensä korvaan heti. Elli painoi selkänsä takaisin tuolin selkänojaa vasten Annan naurahtaessa hiljaa. Anna vilkaisi naapuripöytään ja katseet paheksuivat ja suut juorusivat. – Ärsyttää tuollaiset tuijottelijat. Pitäisikö vilauttaa vielä vähän tissiä, Anna kuiskasi katsoen ympärilleen myhäilevästi ja vaivihkaa avasi kauluspaidan kolme ylimmäistä nappia ja varmisti pariskunnan ja ainakin miehen samaisessa viereisessä pöydässä katsovan heidän suuntaansa. Anna avasi avonaista kauluspaitaa ja veti sitä sivulle vilauttaen pientä rintaansa nopeasti ja veti kauluspaidan kiinni heti päälleen. – Hullu, Elli kuiskasi ja hymyili. Viereisessä pöydässä oikein kohistiin, vaimoke pyöritteli päätään ja paheksui. Anna katsoi miestä ja miehen ilme oli ikimuistoinen hämmästyksineen tämän rykiessä muutaman kerran hienostuneesti nyrkkiinsä. Elli näki Annan olleen nyt villillä päällä. Anna naurahti ja katsoi Elliä. Pääruoka tuotiin pöytään, tarjoilija kysyi saisiko olla muuta, Anna puisteli päätään. He nauttivat samanlaista annosta ja nauttivat hyvästä viinistä.

 Pariskunta viereisessä pöydässä kiinnitti huomion uudestaan vieressä istuneeseen naiskaksikkoon. Anna kiusaantui jatkuvalta tuijottamiselta tuntuneista katseista. – Keskustelevat ja arvostelevat. Eikö ihminen saa käydä ystävättärensä kanssa ulkona syömässä, ettei heti leimata joksikin, Anna kuiskasi Ellille ja heitti jalkansa toisen päälle ristiin ja vilkaisi perhettä viereisessä pöydässä ja yritti keskittyä ateriaansa.

Hetken päästä Anna katsoi taas tuohon pöytään miehen antavan murhaavan katseen Annalle (ja tuomitsevan vilkaisun tämän käytökselle) juomalasinsa takaa. Perheen pää, silmälasipäinen konttorirotan näköinen mies katsoi Annaa hieman vihaisesti ojentaen solmiotaan. Anna sai katseista lisää yllykettä. Hän hymyili miehelle ja nosti viinilasiaan hieman edessään ja siemaisi viiniä lasista. Mies katsoi paheksuvasti Annaa eikä hymyillyt. Anna kääntyi katsomaan Elliä, kurottautui häneen päin hieman.

– Mulla ei ole mitään hameen alla, Anna kuiskasi Ellille. Elli puisteli päätään, vilkaisi miestä nopeasti ja katsoi Annaa takaisin. – Älä tee sitä, Anna, hän kuiskasi vaivihkaa. Anna kääntyi tuolissaan sivuttain niin että toinen jalka oli toisen päällä polvet vierekkäin mieheen päin. Anna vilkuili miestä ja odotti tämän reaktiota. Se tuli, Anna avasi jalkansa levälleen tuolilla siirtäen toisen jalkansa toisen päältä ja laski ne vierekkäin ja otti rintamasuunnan mieheen päin, levitti jalkansa edemmäs toisistaan ja seurasi kuinka miehen katse kävi hänessä, katse kutitteli Annaa ja hän hihkaisi vaimokkeen katsoessa myös Annaan ja pyöritteli taas päätään. Anna vetäisi itsensä takaisin pöydän suuntaan ja laittoi polvensa pöydän alle. Elli puisteli päätään.

 Aidosti kiehtova ja joskus ei niin kiehtova mallimaailma tuntui paikoitellen hyvinkin rankalta ammatilta. Annan mallinura alkoi sattumalta. Elli oli osuvasti sanonut, ettei malli edusta itseään vaan vaatteitaan mitkä ovat hänen yllään. Hän on objekti.

– Miten kuvaukset? Elli kysyi keittiöstä, jossa juuri kaatoi vastavalunutta tuoretta kahvia kahteen isoon kuppiin. Hän käveli olohuoneeseen ja istui sohvalle ja ojensi toisen kupin Annalle. Anna piti katseensa tiukasti kupissa. Elli nautti kahvista reilusta mukista. Hän tutki kahviaan. Anna kääntyi Elliin päin.

– Hyvin. Kuvattiin tulevan kevään mallistoa.

– No. Tuleeko jotain uutta meren takaa?

– Jotain, jotain uutta, jotain pientä.

Anna kääntyi Elliin päin. – Mikset sinä hae koekuvauksiin?

– Minä! Elli huudahti kimakasti. Elli asetti kupin pöydälle. Hän ei säikähtänyt Annan ehdotusta, mutta piti sitä heti mahdottomana ajatuksena.

– Sinähän tiedät sen. Se on mahdotonta.

Anna maistoi kahviaan ja katsoi Elliä. – Miten niin? Sinä olet kuvauksellinen, sinulla on jumalainen kroppa. Moni toimisto ottaisi varmasti koevedoksia mielellään.

– Älä höpsi. Tiedät hyvin, etten voi.

– Parempi palkka ja paremmat työajat kuin siellä missä olet nyt. Voisin puhua sinusta.

Elli nousi ja käveli samalla kun puhui. – Tiedät hyvin, etten voi tulla missään nimessä mihinkään koekuvauksiin. Se on mahdottomuus.

– Mutta…

– Unohda Anna nyt jo, Elli käski lempeästi ja katsoi ikkunasta talvista maisemaa ja joi kahviaan.

Vähän ajan päästä hän nousi ja istui sohvalle, jotta