Kuolema tulee kylään

Sisällysluettelo

1

2

3

4

5

6

7

8

9

10

11

12

13

14

15

16

17

18

19

20

21

22

23

24

25

26

27

28

Valmistusmerkinnät

Tämän kertomuksen jokainen sana on totta.

1

Heinäkuu 1977 oli alkanut varsin helteisenä eteläisessä Suomessa, ja ennusteiden mukaan sää jatkuisi kuumana vielä viikkojen ajan.

Kuun toisena päivänä kolmelta yöllä havaittiin Vaaralan pienteollisuuskunnassa outo valoilmiö. Sadat pienet meteorit valaisivat jo ennestään vaalean kesäyötaivaan palaessaan Maan ilmakehässä. Tapahtuman todistajat olivat joko myöhäisiä tai hyvin aikaisia kulkijoita Vaaralan aseman ja kirkonkylän tienoilla. Tähtisade leimusi noin viiden minuutin ajan Myllynkulma-nimisen harvahkosti asutun metsäseudun yllä. Se sijaitsi parin kolmen kilometrin päässä Vaaralan asemalta etelään.

Reitti Myllynkulmalle oli seuraava: Koijärvelle johtavalta kantatieltä käännyttiin kuolleen kyläkaupan ohi oikealle, noustiin mäki, jonka laella kuvataiteilija Aaltosen tönö ja Vaaralan yläasteen rehtorin Heino Laakson sekä tämän opettajavaimo Hannelen tiilitalo. Mäkeä alas, kaarto oikeaan; siihen suuntaan jatkuva tienpätkä vei porakaivourakoitsija Reino Parviaisen ja tämän gangsterinaapurien maille. Sille tielle kääntymättä laskeuduttiin jälleen mäkeä, ylitettiin joki; oikealla laaksonpohjukassa valokuvaaja Lindströmin talo. loiva nousu, vasemmalla Pietari Hynnisen karjatila. Risteyksestä oikealle, länteen, ohi Värrin perheen maatilan. Työmies Urho Kolehmaisen ja hänen lehdenjakajavaimonsa Martan koti, sen pihalla koppinsa vaiheilla ystävällinen siperianhusky Boris.

Vartioimaton tasoristeys, ainainen vaaran paikka, Turun rata. Tämä oli jo Myllynkulman sydänmaata. Vielä kerran mäkeä ylös – maasto oli kovin kumpuilevaa – mäen huipulla sähkölinja kaventuneen hiekkatien yli. Sankkaa korpea, vastedes kaikki rakennukset tien vasemmalla puolella kyliltä tullessa: ikäneidon punainen mökki ja tynnyrisauna, sitten synkeä mustanharmaa lautarötiskö, jota ei koskaan saatu puretuksi – Kuolleen Merimiehen Tupa. Hartoloiden perhe, vaaleankeltainen puutalo. Ikonimaalari Schreiberin, Saksan armeijassa Toisen Ison aikaan palvelleen vaatetusalan yrittäjän kesäpaikka. Nuoren Esa Talvitien ja hänen äitinsä valkoinen kotitalo, sen jälkeen lehtiasiamies Helvi Syrjälän ja miehensä Oskarin asumus. Vielä parisen sataa metriä eteenpäin, kaarros vasempaan, ja tie päättyi Isomäkien maatalon pihaan.

Tällainen oli Myllynkulman asuttu osa, jota ympäröivät pienehköt pellot ja tiuhat havumetsät. Tämän tienoon yllä oli nähty tuo harvinainen taivaallinen valonäytös. Meteoreista tai meteoriiteista ei välttämättä ollut kyse, arvelivat jotkut silminnäkijöistä. Jokin vakoilusatelliitti oli ehkä suistunut radaltaan, palaen ilmakehässä niin pieniksi mustuneen metallin muruiksi, ettei niitä ollut mahdollista löytää heinäpelloilta ja metsien ryteiköistä. Isoko ilo siitä olisi ollutkaan, avaruusromusta, ties mitä tappavaa säteilyä. Väliäkö koko jutulla, ajatteli moni. Paljon kummempaakin oli maailman taivaan alla nähty aikojen saatossa.

Vaaralan Sanomissa tapauksesta sentään mainittiin; lehdelle kelpasivat vaatimattomatkin jutunaiheet.

2

Esa Talvitie oli vaalea, kalvakka ja hyvin laiha, mutta sitkeä ja tarvittaessa pahansisuinen. Hän osasi pitää puolensa, vaikkei hänellä isommin vihollisia ollutkaan. Vajaan vuoden kuluttua hän tulisi mopoikään. Mielessään hän jo tähyilikin seuraavaan kevääseen. Silloin hänellä viimein olisi jonkinlainen motorisoitu menopeli – kunhan ei pappatunturia sentään. Sellainen jo toisi niitä kiusanhenkiäkin, ivaa ja turhaa riekkumista.

Tätä vuoden 77 kesäänsä Esa vietti, silloin kun kotitöiltään ehti, samoillen usein metsissä, joista hän kovin piti. Ei liikaa ihmisiä eikä niiden mölyä. Toisinaan hänellä oli mukanaan lyhytpiippuinen starttirevolveri, joka muistutti Jerry Cottonin Smith & Wessonia. Tällainen aseenkanto oli hänen viimeinen myönnytyksensä penikkaiän joutavuuksille. Aiemmista leikkipyssyistään, joita hänellä oli ollut iso röykkiö, hän oli vähitellen luopunut jakelemalla niitä kavereilleen sekä niille sukulaispojille, joiden vanhemmat olivat sallineet moiset lahjat. Tämän viimeisen aseensa hän oli päättänyt säilyttää muistona lapsuudestaan. Pian se olisi ohi, koulu loppuisi, alkaisivat nuoren miehen elämän haasteet ja vaivat: opiskelua, raadantaa, veroja, vuokranmaksua, ehkä joskus vielä perhekin niskassa…

Tänään hänen ei tosin tarvinnut surra sellaisia. Kesä, loma. Erossa veemäisistä opettajista, varsinkin Hannele Laaksosta. Esa ei koskaan unohtaisi erästä tämän repliikkiä tarjouduttuaan noutamaan tarvitut tietosanakirjat varastosta luokkaan: Siinä pitää olla joku, jolla on voimaa. Sillä tavalla. Pöljää partiopoikailua, jouti jäädä! Unohda. Nyt oli vapaus elää, tulla, mennä mielensä mukaan, ilman sarkastisia kyttiä. Heinäkuun kahdeksas, taas hiostavan paahteinen päivä. Metsässä olisi varjoisaa, viileämpää. Ehkä hän kohtaisi ketun, jolle oli kerran syöttänyt nakkeja sen tultua ihan kotitalon ovelle. Kaiketi jonkun kesy elätti, takaisin luontoon lempattu. Tai sitten jokin sairas yksilö, joka saattaisi arvaamatta käydä päälle ja purra. Tuskin sentään. Esa ei osannut pelätä luontokappaleita. Koulutetut koirat, ihmisen kaltaiset pedot, ne olivat toista. Hänellä oli rinnassaan kaksi pitkää, jo haalistunutta arpea. Helkkari, nehän vain komistivat miestä. Tytötkin olivat irvistelleet vaikeina.

Hän ohitti Oskarinmontun, kuopan josta naapurin isäntä tapasi noutaa hiekkaa sekalaisiin tarkoituksiinsa. Oskari Syrjälä oli mukava mies, Esa piti hänestä ja eritoten Helvistä, jolta toisinaan herui ilmaisnäytteitä sarjakuvalehdistä. Esa oli tilannut häneltä jo kolmena vuotena lehteä nimeltä Non Stop, joka oli hänelle aina suuri ilo. Osaisipa hän piirtää edes osaksi niin hyvin kuin nuo belgialaiset ja ranskalaiset penteleet…

Hän eteni metsässä suuntaan jossa kohosi laakea kallionyppylä. Pystysuoran jyrkänteen takana levisi laaja peltoaukio, jonka ruskeavetinen joki halkaisi poikkisuunnassa. Tämä olisi ollut suorin koulureitti, mutta käytännössä se oli täysin mahdoton kuljettavaksi. Eipä hänellä kouluun ollut kiire milloinkaan, sieltä kotiin olisi vain saanut suoriutua joutuisammin. Nyt matka oli aina U-kirjaimen muotoinen pyöräili hän sitten kylätietä tai tarpoi talvisin metsätielle, joka sekin mutkineen ja mäkineen johti asemanseudulle. Toisinaan hän oikaisi kävelemällä rautatietä pitkin, mutta se oli hermostuttavaa ja tuntui vastuuttomalta. Jos hän liiskaantuisi pikajunan alle, pilaantuisi päivä parilta muultakin kuin häneltä itseltään.

Kalliota lähestyessään Esa tähyili maastoa nähdäkseen kettunsa tai jonkin muun eläimen. Vuosien mittaan hän oli tavannut täällä koko joukon iloista metsänväkeä: hirviä, peuroja, rusakkoja, oravia, siilejä, otuksia joista monikaan ei kavahtanut hänen hahmoaan, vaan jotkut tulivat jopa lähelle. Siitä Esa oli hiukan ylpeäkin. Eläimet pitivät hänestä!

Nyt hän havaitsi vain perhosia, leppäpirkkoja, ampiaisia, ja linnut tietenkin kirkuivat kaikkialla. Hän yritti kulkea neulasmatolla äänettömästi, risuja väistellen. Mustikkaa tuli. Hän riipaisi kourallisen marjoja mukaansa ja oli juuri mutustamassa niitä, kun hän äkkiä näki jotain kummaa.

Metsäherkkuja murskivat leuat pysähtyivät; hän jäi tuijottamaan. Sitten, hyvin uteliaana, hän lähestyi suurta punarunkoista mäntyä kallion juurella.

Siinä se oli, jälleen eräs luontohavainto, mutta nyt jotakin aivan uutta. Hän seisahtui männyn vierelle. Reilun metrin korkeudella maasta, puun suuntaisena oli pihkaiseen kaarnaan takertuneena jokin… mato? Se oli iso, noin viidentoista sentin pituinen, mutta ei mikään onkiliero, ei vaaleanpunainen vaan likaisen haaleankeltainen kuin räkäklimppi asfaltilla, muodoltaan litteä, pinnaltaan aivan sileä, ylhäältä leveämpi kuin alhaalta. Hiton merkillistä. Iilimadot saattoivat kavuta märkiin rantapuihin, sen Esa tiesi, mutta tällaisesta kiipijästä hän ei ollut kuullutkaan, saati että olisi moista nähnyt… ikinä.

Hän työnsi nenäänsä lähemmäs oliota, mutta ei liian lähelle; miten inhottavalta se näyttikään! Siinä oli myös jonkinlaista uhkaa, epämääräistä vaaran tuntua. Se ei ollut limainen, silti se kiilsi jotenkin sameasti, epäpuhtaasti. Esa sieppasi starttirevolverin housuntaskustaan, viritti iskurin ja asetti piipun suuaukon mahdollisimman lähelle otusta, varoen silti koskettamasta sitä edes leikkiaseensa metallilla. Pieni musta kovakuoriainen lähestyi männyn rungolla matoa, pysähtyi äkisti ja lähti kiireen vilkkaa toiseen suuntaan. Sinäkään et pidä siitä, Esa ajatteli, ja laukaisi.

Kova paukahdus, aseen piippu sylki palavaa ruutia madon pintaan, ja otus alkoi vääntelehtiä rajusti. Säikähtänyt Esa kavahti taaksepäin. Uskomattoman nopein liikkein eliö luikerteli puun toiselle puolelle kadoten näkyvistä, ja kun Esa kiepahti männyn taakse, matoa ei näkynyt enää missään, ei puussa eikä maassa. Minne se oli voinut mennä? Esa tähyili ylös, alas, ympärilleen, kiersi mäntyä kuin koira lyhtytolppaa – ei mitään.

Perkule. Tätä ei uskoisi kukaan. Miten se nilviäinen saattoi liikkua niin vikkelästi? Esa pälyili maastoa hermostuneena. Olisiko niitä enemmänkin? Starttipyssyä kädessään puristaen hän etsiskeli oliota niin pitkään että alkoi hikoilla ja väsyä. Liian tukahduttavaa täällä tuulettomassa kallion kupeessa, kivipaadet hohkasivat päivän kuumuutta, heijastaen auringon lämpösäteitä ympärilleen. Huono metsäfiilis. Aika lähteä pois.

Kotimatkalla Esa huomasi vilkuilevansa levottomasti taakseen. Hän ei halunnut nähdä niitä lisää, ei tänään, ei ainakaan yksin. Oliko se pelkoa? Ehdottomasti ei. Oli vain fiksua olla varovainen sellaisen suhteen, mikä oli outoa, tuntematonta.

Koskaan ei voinut tietää...

3

Seuraavana päivänä Esa palasi metsään naapurin pojan Rami Isomäen kanssa. Esa oli kysynyt äidiltään, oliko tämä pitkän ja antoisan elämänsä aikana koskaan nähnyt vaaksanpituista rumaa kellertävää matoa puuhun kavunneena. Vastaukseksi poika sai kuulla, että tämän mielikuvitus, joka yleensäkin oli rasittavan vilkas, vaikutti nyt karkaavan tyystin hallinnasta. Olisiko kenties syytä pieneen lepolomaan kesäleirillä? Esa, jolle kyseinen nimitys oli vain lyhenne sanasta keskitysleiri, tajusi tarvitsevansa todistajan. Ehkä hän ja Rami kohtaisivat sen kammotuksen yhdessä, ja silloin hänen sielunelämänsä terveyttä ei enää epäiltäisi.

Se asia oli äkkiä alkanut tuntua melko tärkeältä.

Rami oli pitkä ja hontelo, ja kuten lähes kaikki perheensä jäsenet, tumma ja kulmikaspiirteinen, miltei intiaanin näköinen. Ainoastaan hänen pikkuveljensä Jarkko oli vaalea ja pyöreäkasvoinen, ja muut Isomäet vitsailivat usein, että synnytyslaitoksella oli tainnut sattua pikku sekaannus: heidän matkaansa olikin kai lähtenyt joku vaihdokas. Sellaistahan tapahtui toisinaan. Rikkaan suvun vesa päätyi kurjuuteen ja päinvastoin…

Kalliota lähestyttäessä Rami kaivoi taskustaan savukeaskin. Esaa hiukan vanhempi Rami ei hänkään ollut vielä aivan tupakanostoiässä, joten hän ostatti sauhunsa varttuneemmilla tuttavillaan, bisnes josta hyötyivät kaikki osapuolet. Hän tarjosi Esallekin. Joskus he olivat poltelleet samaa pikkusikaria vuoron perään, mutta Ramin huomautettua, että se puuha oli eräänlaista homoutta, Esa oli säikähtänyt: No sellaista ei tässä kukaan kaipaa – vastedes poltetaan erikseen!

Metsässä oli rutikuivaa, ja saatuaan oman savukkeensa syttymään Esa sanoikin: Yritetään varoa, voi muuten tulla komea kulo.

Sitähän täällä tarvitaankin. Pirun vanhaa tämä ryteikkö. Metsän pitää uusiutua aika ajoin.

Ota huomioon että meikä asuu paljon lähempänä tätä ryteikköä kuin sinä.

Sillä sanoinkin. Hätäkös Isomäen väellä.

Perhana, äkkiä lentäisi lieskat sinne asti jos tuulisi tuolta päin…

Puolileppoisa kinastelu jatkui. Käväistyään nakkaamassa tumppinsa korpipolun varrella olevaan vihreään lampeen he saapuivat pian kallion juurelle. Tässä se oli, Esa osoitti männynkylkeä. Kieppasi tuonne taakse ja sitten sitä ei näkynyt enää missään. Kuin maailmasta pois.

Ettet vaan mitään harhoja ole kehittämässä, poika? Ne kuulemma alkaa just tuossa iässä jos ovat alkaakseen.

Älä sinäkin, juutas… onnesi on ettei minulla nyt ole sitä pyssyä mukana. Olisin syöttänyt sinulle. Katsellaan jos niitä näkyisi täällä. Alkaisit kyllä sinäkin uskoa.

He kiertelivät mäntyjä, potkiskelivat risuja sivuun, tähyilivät ympärilleen nuorin terävin silmin. Vain tavallista luontoa, kärpäsiä, havuja, varpuja, marjankasvua. Metsään ei päässyt pieninkään tuulenvire, päivä oli yhtä hiostava kuin tusina edellistäkin, ja Rami riisui kuumissaan T-paitansa. Ketjussa hänen kaulallaan riippui hopeinen tuntolevy. Osaavat tunnistaa jos minulla menee joskus kevarilla kaahatessa pää mäsäksi, hän tapasi maalailla tulevia näkymiä. Esaa tällaiset puheet olivat ihmetyttäneet. Rehvastella nyt moisella. Kuin kerskailisi kikkelinsä lyhyydellä.

Narttu. Läiskäistyään käsivarreltaan hyttysen Rami hieroi sen mustaksi jauhoksi sormiensa välissä. Aikoi imeä minut kuiviin.

Tuolla, hönkäisi Esa. Hän ryntäsi kohti kivilouhikkoa joka oli kuin räjäytyksen jäljiltä, pysähtyi, tiiraili vauhkona ympäriinsä. Rami tallusteli lähemmäs. Tässä se oli, Esa huitoi, "tässä kiven kupeessa. Jotain liikkui…