Armeijan harmaissa Turusssa ja Säkylässä: Muisteluita armeija-ajalta PorPr Pstk-RYHMYRINÄ vv.1965-1966

SOTILASHUUMORIA

1 TAUSTAA MUISTELUIDEN KIRJOITAMISEEN

Porin Prikaatin (PorPr) panssarintorjuntakomppaniassa (PstK) Turussa Turun kasarmeilla oli meneillään 9.5.1966 saapumiserän 2/65 viimeinen ilta armeijassa. Seuraavana päivänä heti aamusta koittaisi odotettu palaaminen siviiliin 10kk:n (normaalisti 11kk, Lomautuslaki/ 7.4.65) palveluksen jälkeen. Tunnelma oli tietysti hilpeä ja porukat keskustelivat mitä aikovat sitten siviilissä ruveta tekemään. Itselläni oli suunnitelmissa ruveta lukemaan valtiotieteellisen tiedekunnan sisäänpääsykokeisiin. Olin päättänyt pyrkiä sekä Helsingin että Turun yliopistojen ko. tiedekuntiin.

Niinpä yht äkkiä tuli mieleeni, että jos opiskelupaikakseni tulisi Turku, niin olisi hyvä olla ryhmyrikave-reiden osoitteet ja puhelinnumerot tiedossa. Näin voisi tarvittaessa ottaa yhteyttä heihin. Niinpä sitten rupesin keräämään kavereiden yhteystietoja pieneen taskulehtiööni, joka oli lähes tyhjä, mutta sellainen piti sotilaalla olla lomavarustuksena vasemmassa rintataskussa kynän ohella. Sain siihen kaikkien eli yhteensä 14 ryhmyrikaverin yhteystiedot. Näin yhteydenotto olisi helppoa, jos tulisin Turkuun opiskelemaan tai muuten käymään

No niin kävi, että pääsin sekä Hesan että Turun yliopistoihin opiskelemaan ja valitsin luonnollisesti Hesan yliopiston, sillä kotoa opiskelu tietysti oli taloudellisin ja monelta kannalta käytännöllisin ratkaisu. Niinpä ei kerätyille osoitteille tullut käyttöä – siinä vaiheessa. Mutta taskulehtiön pistin varmuudeksi kuitenkin muiden armeijakamojen joukkoon pieneen pahvilaatikkoon.

Tämä muistojen laatikko sitten seurasi mukanani ensinnä avioliiton myötä ensimmäiseen kotiimme ja sitten aina muuttojen mukana uuteen asuntoon. Niissä yhteyksissä tuli aina joskus silmäiltyä muistojen laatikon sisältöä ja selailtua kavereiden nimiä muistivihkosta. Palautui mieleen armeija-ajat, joista minulla ainakin oli yleisesti ottaen mukavat muistot. Ja erityisesti aina muistuu mieleen, että meidän ryhmy-riporukkamme oli tosi mukava, rehti porukka ja meillä oli hyvä yhteishenki. Sillä porukalla olisi voinut lähteä isompiinkin rähinöihin kuin Raasin sotaharjoituksiin - mutta onneksi ei tarvinnut!

Koska olin käynyt armeijani Turussa, en Hesassa törmännyt muihin inttikavereihin kuin Anttalaisen Kariin, joka olikin armeija-aikana parhaimpia kavereitani. Hän oli tullut myöhemmin Hesaan moottoripyöräpoliisiksi ja niinpä häntä silloin tällöin näin, sillä itse ajelin Hesassa taksia opiskeluaikoina. Ja kerran alkuaikana kävimme oman alokasaikamme ryhmyrin Risto Mäenpään kanssa kaljallakin kolmistaan.

Jäätyäni eläkkeelle v 2004 järjestelin joitakin kaappejani ja taas tuli muistojen laatikko ja muistilehtiö esiin. Siinä sitten syntyi ajatus, että olisipa mukavaa kerätä vanha ryhmyriporukka taas yhteen ja muistella armeija-aikoja. Siihen olisi hyvä syykin, sillä keväällä 2006 tuli kuluneeksi 40 vuotta siviiliin pääsystä.

Niinpä päätin testata ideaani Kari Anttalaisella, joka oli seinänaapurini kanssa samassa firmassa töissä – ei enää poliisina – ja niin tiesin firman puhelinnumeron ja olimme lähetelleet toisillemme silloin tällöin terveisiä naapurini kautta.

Kari piti ajatusta hyvänä ja innostui heti asiasta. Niinpä päätimme ryhtyä tuumasta toimeen, mutta kuitenkin vielä tiedustellen parin muunkin ryhmyrin mielipidettä. Kun kaikki jututetut pitivät ajatusta hyvänä, niin ryhdyimme Anttalaisen kanssa päivittämään yhteystietoja, joka oli sinänsä mielenkiintoinen salapoliisitehtävä osoitteet ja puhelinnumerothan olivat 40 vuodessa täysin muuttuneet.

Keväällä 2006 keräännyimme sitten 11 Ryhmyriä ja kouluttajamme Veijo Syöksy Koskinen sekä Porilainen lehden toimittaja Kari Nummila entisen kasarmimme, nykyisen Turun Yliopiston kasvatustieteiden laitoksen alueelle, Porilaispatsaalle. Kukanlaskun jälkeen siirryimme entiseen sotilaskotiimme, tilausravintola Turun Kasarmiin viettämään yhteistä muiste-lustapahtumaa saunomisineen ja ruokailuineen. Ja mukavaa oli!

Yhteisellä päätöksellä päätimme jatkaa kokoontumisia kerran vuodessa Porin Prikaatin Killan vuosikokouksen ja siihen liittyvän Prikaatin vuosijuhlan yhteydessä omalla ohjelmallamme. Välillä on käyty ampumassa ja saunomassa Raasissa Prikaatin harjoitusalueella, välillä ammuttu Porsaanharjulla rynnärillä ja useamman kerran tutustuttu Säkylän varuskunnan alueella nykyisiin panssarintorjuntamenetelmiin. Usein ohjelmaan on liittynyt yöpyminen Säkylän lomakylässä ja kerran varuskunnan vierashuoneistoissa. Tämä kaikki on ollut mahdollista, sillä toisesta tapaamiskerrasta lähtien on ollut mukana myös inttikaverimme Arto Arvonen, vaikka hän ei RUK:n käyneenä kuulukaan varsinaisesti Ryhmyreihin, mutta on suostumuksensa mukaisesti nimetty yhteysupseeriksi. Killan hallituksen jäsenenä ja valtuuskunnan puheenjohtajan ominaisuudessa hän on nähnyt tämän tapaisen toiminnan mahdollisuudet maanpuo-lustushenkeä lujittavana.

Armeija-aikaiset tapahtumat ovat palautuneet näissä tapaamisissamme jälleen mieleeni ja aktivoineet noiden aikojen muistia. Ja nyt kun olemme Ryhmyrien itse itsemme valitseman esikunnan(Kari Suvanto, Tapsa Tuominen, Heikki Vihersalo ja allekirjoittanut) toimesta käynnistäneet armeijan palvelukseen astumisemme 50v-juhlien valmistelut, on mieleeni tullut ajatus kirjata joitakin henkilökohtaisia armeijamuistoja paperille. Kyse on siis nimenomaan OMISTA HENKILÖKOHTAISISTA ARMEIJAMUISTOISTA, ei kaveriporukan yhdessä keräämistä muistoista puhumattakaan virallisesta historiankirjoituksesta.

Kun näitä muistoja tuntui tulevan runsaastikin, niin päätin toteuttaa niiden keräämisen omakustannekirjan muotoon, josta olin saanut kokemuksia puoli vuotta aikaisemmin omakustanne kirjalla TANSSIN KUTSU, Nuoruuteni tanssimuistoja 1950–60 luvuilta Koskelta TL, Hesasta ja armeija-ajalta.

Esikunnan jäsenet sekä ryhmyri Raikko Rostedt ja kouluttajamme VeijoSyöksyKoskinen, Kalevi Roope Tuominen ja Seppo Kompuinen ovat loppuvaiheessa kommentoineet osaa tämän kirjan kirjoituksista ja tarkentaneet joitakin faktoja. Myös kummisoturimme Yrjö Lähdesmäki on osallistunut materiaalin keräämiseen. Veljeni Ripa valokuvien käsittelyn osaajana on tehnyt parhaansa, jotta meikäläisen huonotasoiset harrastelijavalokuvat on saatu kohtuullisen tasoisiksi ja kokoisiksi. Tästä Ripalle kiitokset. Vanhin poikansa Tuomas puolestaan on auttanut tietotekniikassa, joka säästänyt hermojani suuresti, mistä hänelle kiitos. Valitettavaa kuitenkin on, että tähän kirjakokoon valokuvien asettelu teksteineen on ylittänyt minun teknisen osaamiseni ja lopputulos on joiltakin osin vaatimattomampi kuin alun perin kuvittelin. Mutta nyt oli valittava: joko tällaisena tai pöytälaatikkoon!

Vaimoni Eija ansaitsee kiitokset monista kommenteistaan, jotta edes pahimmat kiemurat ja virheet olen saanut oikaistua. Ja muutoinkin pitkämielisestä suhtautumisesta kirjoittajan poissaoloon yhteisestä olohuoneesta. Makuuhuoneessa toki on oltu yhtä aikaa! Saamastani avusta huolimatta itse kuitenkin vastaan kaikin puolin kirjan puutteista ja tekstistä virheineen päivineen.

Muistikuvat samoista asioista voivat suurestikin vaihdella. Ja kaikkien muistikuvat ovat varmasti oikeita asianomaisen itsensä kannalta. Toivottavasti omat muistoni kuitenkin puutteineen ja virheineenkin kirvoittavat Ryhmyrikavereille, kouluttajille ja muille lukijoille monia omia muistikuvia armeija-ajalta. Armeijassahan luonteensa mukaisesti toistuvat samantyyppiset asiat koulutuspaikoista riippumatta. Lähteitä en juuri myöskään ole käyttänyt, lähinnä sotilaspassia, kantakorttini kopiota liitetietoineen, v1966 kalenterin aukeamasivua armeija-aikaisin merkinnöin ja satunnaisia lähteitä, jotka sitten olen maininnut. Virheitä faktoihin varmasti jää runsaastikin, vaikka myös netillä olen tietoja pyrkinyt tarkistamaan.

Mutta vanha totuushan on, että täydellisyys on hyvän vihollinen ja sen vuoksi on moni mielenkiintoinen juttu jäänyt julkistamatta. Tähän en siis aio syyllistyä, moneen muuhun virheeseen ja epätäydellisyyteen varmaankin. Eli tietäen, että virheitä ja puutteita varmasti jää, pistän tämän tekstin kuitenkin painoon.

Tekstin kieliasun jätän myös vähemmälle huomiolle, sillä näitä kysymyksiä vartenhan on yliopistoissa oikein oma tiedekuntansa, kuten valtio-opin professorini sanoi ohjeeksi seminaarilaisille. Lisäksi olen perustellut tätä suhtautumistani oikeinkirjoituskysymyksiin myös sillä, että olen ylioppilaskirjoituksissa saanut laudaturin – elämäni ainoan - mutta ajoitushan ratkaisee – ja sen olen sitten katsonut riittäväksi näytteeksi näistä oikeinkirjoitushommista. Varoitan samalla äidinkielenopettajani Anita Havukkalan toteamuksesta aineitani palauttaessaan: Tuo Timo kirjoittaa niin monimutkaisia lauseita, että siitä varmaan tulee poliitikko. Opettajapätevyyden lisäksi hän oli siis ennustaja!

Tämän tyyppisille muisteluksille on varmaan tyypillistä – tai ainakin minulle on tyypillistä – että muistot rönsyilevät armeija-ajoista myös myöhempiin tai muihin enemmän tai vähemmän armeijaan liittyviin henkilökohtaisiin tai eri kohdissa käsiteltäviin asioihin tai muistoihin. Mutta se sallittaneen. Samoin olen nyt kirjannut kohtuullisen perusteellisesti kaikki muistiini tulevat asiat kun kerran olen kirjoittamaan ryhtynyt. Ja tämä ei totisesti ole mikään muita lukijoita ajatellen kovin ystävällinen lähtökohta, mutta siinäpä ne sitten ovat! Ja sivujahan voi aina kääntää tarvittaessa useammankin kerrallaan!

Tekstiä olen kirjoittanut lähinnä itselleni, mutta osin myös ajatellen Ryhmyrikavereitani ja joitakin kouluttajiani, muistellen armeija-aikoja. Vaatimattomana kunnianosoituksena rehdille Ryhmyriporukallemme ja arvostetuille kouluttajillemme. Muille monet asiat eivät välttämättä avaudu, mutta niinhän se aina välillä elämässä on!! Mutta kuten todettu, palauttanee kuitenkin muistikuvia kunkin omalta inttiajalta tai antaa naisväelle mielikuvaa armeijan puuhista.

Näillä varauksilla ja saatesanoilla ryhdyn kirjaamaan niitä muistoja, joita armeija-ajalta, nuorille miehille tärkeältä ajanjaksolta elämässä, on jäänyt mieleeni. Ja pilke silmäkulmassa, joka on lukijankin syytä pitää mielessä ja myöskin omassa silmäkulmassa, tekstiä lukiessaan ja lukea kirjaa samassa hengessä. Tosikoille ja kirjallisuusarvostelijoille se ei ole tarkoitettu! Vaikka hieman Finlandia-palkintoa odottelenkin!!

Hesassa, huhtikuussa 2015

Timo Honkala

PorPr PstK-Ryhmyri 2/-65

res. vääpeli

2.Täydennetty painos

Syksyllä 2015 ensimmäisen painoksen loputtua otin kirjasta uuden painoksen, jossa yhteydessä tein pieniä korjauksia sekä lisäyksiä lopun tapahtumiin. TH.

2. KUTSUNNAT ELI SYYNI

Jokainen miespuolinen Suomen kansalainen on asevelvollisuuslain mukaan asevelvollinen. Mutta kun kuitenkaan jokainen asevelvollisuusikään tuleva ei joko terveydellisistä tai muista syistä ole kelpoinen armeijaan, niin kukin ikäluokka kutsutaan aina edellisen vuoden syksyllä ensin kutsuntoihin eli syyniin. Tässä tilaisuudessa kunkin miehen palveluskuntoisuus tarkistetaan ja määritellään. Meidän aikanamme ehkä muutama prosentti ikäluokasta hylättiin ja siten vapautettiin asepalveluksesta. Nykyään hylkäysprosentti alun keskeytyksien kanssa laskettuna lienee n. 20% ikäluokasta. Uskomatonta! Suurena syynä mm. päihteet, huumeet ja mielenterveysongelmat.

Niinpä minäkin sitten hyvissä ajoin ennen v 1962 syksyn kutsuntoja sain kirjallisen kutsun saapua kutsuntapaikkaani Helsingin Olympiastadionille, urheilijoiden valmistautumistiloihin. No empä ollut niissä ennen käynytkään! Katsomossa kyllä, jopa vuoden 1952 Olympialaisissa. Hyvä puoli asiassa oli myös se, että kutsunnat pidettiin arkipäivänä perjantaina 7.9, joten se oli lain mukaan annettava vapaaksi ja minä tietysti olin mielelläni päivän pois koulusta.

No kutsunnoissahan Hesassa oli paljon porukkaa ja niinpä siellä Stadionin pukuhuoneissa odottelimme kalsareillamme kukin vuorollaan jonoissa pääsyä ensin lääkärintarkastukseen ja sitten näiden papereiden kanssa kutsuntalautakunnan eteen lopulliselle tuomiolle. Kun olin mennyt kansakoulun viidenneltä oppikouluun, jäänyt kerran opparin kolmannella (ja myöhemmin sitten vielä seitsemännellä) luokalleni, niin osaltani asia oli sikäli selvää, että pyytäisin lykkäystä palvelukseen astumiseen. Kuntoisuusluokaksi määriteltiin A1 eli paras mahdollinen. Ja lykkäystä ennettiin heti reilusti 3 vuotta. Ilmeisesti päättelivät, että kyllä tuolla kouluhistorialla vielä kerran jäädään luokalle – kuten jäinkin seitsemännellä - ja siten noilla eväillä ei taideta ihan heti tulla ylioppilaaksi. Totesivat vaan, että lykkäyksen keskeytystä voi sitten anoa kun selviää milloin voi astua palvelukseen.

Lopuksi sattui vielä pieni mielenkiintoinen episodi. Kun kutsunta-asiat olivat tulleet loppuun käsitellyiksi, lautakunnan puheenjohtaja, eversti Vilho Tervasmäki kysyi oliko isäni Niilo Honkala? Vastasin myöntävästi, jonka jälkeen hän sanoi, että kertokaa isällenne terveisiä minulta, olimme sotakavereita ja myöhemminkin olemme tavanneet asevelitapaamisissa. Lupasin viedä terveiset, mutta en sentään vielä tässä vaiheessa armeijauraani vetänyt kantapäitä yhteen! Mutta enpä arvannut, että tulisin tapaamaan hänet vielä monta kertaa ja ensimmäisen kerran jo vajaan parin vuoden päästä, mutta siitä lisää hieman myöhemmin.

Viimeisen kerran tapasin hänet henkilökohtaisesti Helsingin Kalliossa Ässärykmentin muistopatsaalla Talvisodan muistopäivän seppeleenlaskutilaisuudes-sa. Ässärykmenttihän on nimekäs Helsingin nimikko-rykmentti JR 11 Sörkän, Kallion ja Valkan eli Vallilan kundeista koottu ja siksi Helsingin kaupunki on aina mukana näissä tilaisuuksissa ja laskee seppeleen. Kun minulle Helsingin sosiaali- ja terveystoimen apulaiskaupunginjohtajana kuului veteraaniasiat, niin käytännöksi oli muodostunut, että minä hoidin ko. seppeleenlaskutehtävän - ja mielelläni sen teinkin. Toinen velvoite – miellyttävä sekin – oli Koskenkorvaryyppyjen tarjoaminen veteraaneille ja maksaminen tilaisuutta seuranneessa aseveljien lounastapaamisessa Hakaniemen Työväentalolla.

Oli ehkä vuosi 2000, jolloin siis tapasin iäkkään eversti, historian tohtori, professori hc Tervasmäen tässä Ässärykmentin tilaisuudessa. Oli kolean viimainen maaliskuun 13 päivä, jolloin seisoimme muistokivellä Ässärinteen ja Hämeentien viereisessä Alli Tryggin puistossa. Seppeleen laskujen jälkeen Tervasmäki piti lyhyehkön katsauksen Ässärykmentin vaiheisiin. Ulkomuistista ilman papereita kaikkine vuosilukuineen sekä henkilö ja taistelupaikka nimineen! Ja kuuluvalla äänellä loogisen selkeästi. Tunsin ylpeyttä kun tunsin hänet henkilökohtaisesti aikaisemmista yhteyksistä

Yksi sellainen aikaisempi yhteys oli kun matkustimme yhdessä ja lisäksi matkaseurana vielä sotaveteraaniliiton ent. puh joht. Gunnar Laatio, minun virka-autollani Säkylään 16.2.1996 Porin Prikaatin 370-vuotis juhlaan. Sekä isäni että Tervasmäki ja Laatio olivat kaikki Porin prikaatin yhden edeltäjän eli Jatkosodan aikaisen JR 35:n upseereita ja läheisiä asetovereita. Minun asiani oli luovuttaa juhlassa Prikaatille eli sen museolle isäni sotapäiväkirjojen kopioista sidotuttamat monisataasivuiset nahkaselkäiset kaksi kirjaa. Samassa tilaisuudessa heidän asetoverinsa Paavo A Kairinen, JR 35:n Krh komppanian päällikkö ja myöhemmin pataljoonan komentaja ja asekätkijä, sekä yksi Amerikkaan siirtyneistä Marttisen miehistä, luovutti Prikaatin museolle 1930- luvulla Prikaatin kilpailuissa saamiaan kilpailupalkintoja ja kaikki niin suomalaiset kuin Amerikkalaiset kunniamerkkinsä. Hän nousi nimittäin vuosien 1946–1968 aikana sota-miehestä Amerikan laskuvarjojääkärijoukkojen everstiksi. Tapasinkin hänet v 1968 kesällä Washingtonissa Amerikan ja Kanadan Greyhound-bussi kierroksellani kun tarvitsin pientä rahavippiä matkakassan loppuessa. Olin isältäni saanut Kairisen osoitteen juuri tällaisen tilanteen varalle, sillä he olivat jatkuvassa kirjeenvaihdossa keskenään elämänsä loppuun asti. Kairinen kirjoitti vielä vanhoilla päivillään palattuaan takaisin Suomeen JR 35:n erinomaisen historian JR 35 Sotatiellä 1941–1944, joka ilmestyi v.1994. Suosittelen!

Matkalla Säkylään minulla oli oiva tilaisuus haastatella veteraaneja mm. sodanajan kovimmista taisteluista. Tähän Tervasmäki vastasi, että kyllä ne oli Tali-Ihantalassa Pyörökankaalla kun heidät oli pikakulje-tuksena tuotu Maaselän kannakselta Itä-Karjalasta Kannakselle venäläisten läpimurtoa torjumaan. Venäläisillä oli loputtomasti joukkoja lyödä tuleen samoin kuin kalustoa ja tykistötuli oli jatkuvaa. Mutta asemat pidettiin . Ja Suomi pelastui, jatkoin minä.

Olenkin muuten JR 35 Perinnekillan matkalla ollut useamman kerran kulkemassa isäni sotateitä Karjalassa niin Karhumäkeen ja Poventsaan kuin Kannakselle ja kolme kertaa on laskettu seppele Tali-Ihantalan taisteluiden suomalaisten sankarimuisto-merkille. samoin kuin Rykmentin muistokivelle Poventsaan Stalinin kanavan taistelupaikoille. Viimeksi kesällä 2014 olin seppeleenlaskussa Tali-Ihantalan torjuntataisteluiden 70-vuotis merkkivuotena. Hieno tilaisuus ja muutama JR