Olipa kerran rakkaustarina: Kokoelma rakkausnovelleja

Sisällysluettelo

Tähtien tarkkailijat

Omenankukka

Basisti

Poika laastaroidulla nenällä

Aamutee

Ensimmäinen rakkaus

Ahtaat talvet

Mies, joka asetti auringon taivaalle

Älä päästä irti

Pikkujoulut

Firenze talvella

Siskon varjossa

Valmistusmerkinnät

Tähtien tarkkailijat

Aada kärtti niin kauan, kunnes minun oli pakko myöntyä. Niin siis muutamien minuuttien kuluttua astelimme ulkona kylmässä talvipakkasessa. Oli ilta.

Hengitykseni huurusi, kun kohotin kasvoni taivaalle. Pihalamput pilasivat valollaan näkymän, mutta silti oli mahdotonta olla huomaamatta, miten kirkasta ilma oli. Tällaisena yönä tähdet ja planeetat tuntuivat olevan erityisen lähellä. Ja silti samaan aikaan musta taivas oli paljaudessaan lähes lohduton; kuin luuranko. Kolkko, kylmä ja turvaton. Kammottava, mutta samaan aikaan myös uskomattoman kaunis.

Lähdimme pihasta tietä pitkin, järveä kohti. Aada käveli edelläni hieman huojuen. Hän näytti pikkuiselta lumiukolta paksuissa toppavaatteissaan. Hänellä oli myös hölmön näköinen pipo, jossa päälaella oli valtaisa tupsu. Mielestäni se typerä vaatekappale, mutta Aada jostakin syystä piti siitä kamalasti. Hän ei suostunut edes lähtemään ulos ilman tuptsupipoaan.

Hän juoksi tienpientareen luo ja kahmaisi lapasensa täyteen pakkaslunta. Jokin pikkutytön innostuksessa oli hellyttävää. En oikein edes ymmärtänyt, mikä oli saanut hänet kiinnostumaan niin tavattomasti tähdistä. Hänen innostuksensa oli lopulta tarttunut minuunkin. Nykyään omistin jo kaukoputkenkin; kannoin sen ulos aina alkusyksystä, kun oli tarpeeksi pimeää tähtitaivaan tutkimiseen, mutta ei liian kylmä.

Oli hyvin rauhallista ja äänetöntä, kun astelimme lehmusten reunustamaa tietä kohti järveä. Lumi imi kaikki äänet itseensä. Katselin hajamielisesti hymyillen tien kummallakin puolella näkyviä puisia omakotitaloja. Niiden ikkunat tuikkivat lämpimän keltaisina. Tunnelma oli rauhallinen, kaunis. Harras kuin jouluyönä. Kunnes äkkiä näin jonkin tumman hahmon astelevan tietä pitkin meitä kohti.

Aada, sanoin ja ojensi kättäni. Tuu tänne.

Astelimme käsi kädessä eteenpäin. Huomasin pidättäväni hengitystäni. Kuka tuo tyyppi oli ja mitä hän teki täällä näin myöhään illalla? Hän pääsi lähemmäs katulamppujen valoon ja ällistyksekseni tunnistin hänet.

Mikko?

Poika pysähtyi ja katsoi minuun hämmästyneenä. Hänen takkinsa roikkui avoimena ja sen alta erottui huonosti napitettu kauluspaita. Purin huultani, kun huomasin kaulalla loistavan punaisen jäljen. Niinpä tietysti. Hän oli tulossa Kaarinan luota. Tähän aikaan illalla…

Ai hei, hän sanoi. Poika taisi huomata tuijotukseni ja alkoi napittaa mustaa huopatakkiaan kiinni. Mitäs sä täällä? Ja kuka toi on?

Aada halus mennä katsoon tähtiä.

Pyvstötähtiä! Aada hihkaisi huonolla r-kirjaimellaan.

Mikko hymyili. Seisoimme siinä hetken keksimättä enää mitään muuta sanottavaa. Tunsin oloni vaivaantuneeksi ja minua harmitti, etten ollut meikannut taikka suoristanut tukkaani. Olin siinä homssuisen näköisenä, sotkuisissa arkivaatteissa. Kun taas Mikko; Mikko näytti hyvältä hätäisesti pukeutuneenakin ja hiukset sekaisin.

Noh, tokaisin lopulta, nähdään…

Lähdimme kulkemaan Aadan kanssa pojan ohitse. Mikko näytti hetken taistelevan itsensä kanssa, mutta lopulta kääntyi.

Mä tuun teiän mukaan, hän sanoi.

Tunsin oloni jännittyneeksi, kun poika tuli kävelemään rinnalleni. En ole ollut koskaan niin hyvä rupattelija, joten olimme koko matkan vaiti. Astelimme tietä pitkin yhä kauemmas katulamppujen luota, kunnes vihdoin tulimme rantaan. Järven jäätä peittävä hanki hehkui sinisenä. Samoin taivas oli sininen, mutta se tummeni koko ajan kovaa vauhtia. Yhä enemmän tähtiä syttyi sen kannelle.

Älä mee liian kauas, sanoin Aadalle, kun hän irrotti otteensa kädestäni ja juoksi eteenpäin.

Tulitteks te tosiaan katsomaan tähtiä? Mikko kysyi minulta, kun katsoimme pikkutytön menoa.

Tähän aikaan vuodesta näkee paljon tähdenlentoja, kerroin hänelle, meteoriittikuuro. Leonidien meteoriparvi. Sen säteilypiste on Leijonan tähtikuviossa.

Mikko katsoi minuun hämmästyneenä, mutta kuitenkin hymyillen. Erotin hämärässä, miten hänen hampaansa välkähtivät huulien lomasta ja valkoinen höyrypilvi nousi ilmaan.

Mitä? Miten sä tiiät paljon? hän ihmetteli.

Kohautin olkiani. Se on kiinnostavaa. Mä tykkään avaruudesta. Se on kiehtova.

Missä se Leijona on?

Näytin kädelläni. Tuolla.

Mikko katseli osoittamaani suuntaan, mutta ei vieläkään erottanut mitään. Hän vain tuijotti hämmentyneenä syvän mustaa taivasta ja sillä säkenöiviä valopisteitä erottamatta niitä millään tavalla toisistaan.

Vain minulle ne olivat kuin hyviä ystäviä. Tuolla oli Orion ja sen suurimmat tähdet: Rigel ja Betelgeuse. Orionin tähtisumu, uusien tähtien syntypaikka. Linnunrata.

Ja Jupiter ja Venus näkyivät hyvin kirkkaina tänään. Niitä oli mahdoton sekoittaa muihin taivaan kohteisiin.

Tuu tähän niin mä näytän, puhuin Mikolle hiljaa ja astuin vähän häntä lähemmäs. Poika asettui taakseni, kun osoitin uudelleen käsivarrellani tähtiä. Tuossa. Tuossa. Näet sä nyt? Säteilypiste on just näiden tähtien välissä–

Me erottiin, Mikko sanoi yllättäen. Hän oli aivan liki minua ja kuiskasi nuo kaksi lyhyttä sanaa korvaani.

Sydämeni vavahti enkä hetkeen saanut henkeä. Mitä?

Mä ja Kaarina, Mikko puhui hiljaa. Me riideltiin ja… se on ohi.

Hänen äänensä oli niin hiljainen, mutta en erottanut siitä mitään muuta. En mitään muita tunteita.

Tähtenlento! Aada silloin hihkaisi. Hän juoksi luoksemme. Näin tähtenlenton äsken!

Se on hyvä, takeltelin suustani. Muistit sä toivoa?

Pikkutyttö tuijotti minuun silmät kimallellen, kun hän nyökkäili. Sitten hän juoksi taas tiehensä.

No, se oli vaan riita, puhuin Mikolle, joka yhä seisoi takanani, niin sietämättömän liki. Varmaan se leppyy ja…

Juuri silloin Mikko kietoi kätensä ympärilleni ja painoi kasvonsa niskaani. Hengähdin syvään ja rutistin äkkiä silmäni kiinni.

Vaikka äsken minun vielä oli ollut kylmä, nyt minua äkkiä alkoi kuumottaa paksun huopatakkini alla. Keuhkoissani humisi aivan kuin sinne olisi syttynyt tuli.

Näytä vielä, missä se Leijona oli, Mikko kuiskasi lempeästi korvaani.

Hätkähdin äkkiä tolkkuihini. Tuolla, mutisin hiljaa ja kohotin kättäni.

Ja siinä me olimme. Sinisellä järvenjäällä, sysimustan taivaan alla, samaan aikaan kun tähtiä putoili taivaalta.

Omenankukka

Lämpöinen tuulenhenkäys ja pitkät heinät löivät nilkkojani, kun kuljin omenapuiden luo. Nilkkojani kutitteli niin, että oli vaikea olla nauramatta. Ojensin kättäni ja tartuit siihen, lämpöisenä, todellisena. Katsoin sinuun olkani yli. Olit juuri niin komea kuin muistinkin. Ruskeat, pörröiset hiukset, jotka laskeutuivat