"Äiti on viety Moisioon"

tähän.

1.

Olin istunut pitkän ja nihkeän päivän oikeussalissa. Helle väreili ulkoilmassa, ja sisällä salissa tuntui tukahduttava kuumuus. Iltapäivästä ja illasta, kun aurinko oli kääntynyt paahtamaan sisälle salin ikkunoista, olivat lautamiestenkin kasvot punehtuneet kuumuudesta ja uupumuksesta. Oikeuden puheenjohtaja ja syyttäjä sen sijaan olivat niin paneutuneita asian käsittelyyn, ettei heissä näkynyt rasituksen merkkejä.

Vastapuoli oli haukkunut minut perusteellisesti. Epäluotettavaksi valehtelijaksi ja tietojen valikoijaksi, tunteettomaksi huiputtajaksi, väärän valan vannojaksi. Samoin he olivat syyttäneet Miljaa, toista asianosaista. Jokaiselle todistajalle oikeuden puheenjohtaja oli sanonut: Valan nojalla valehtelu on vakava teko. Väärän valan vannonutta ei kohdella täällä silkkihansikkain. Tuomio väärästä valasta on vankeutta.

Kaikkien todistajien liikkeet olivat vankeutta-sanan kohdalla hetkeksi pysähtyneet. Ymmärsittekö? oli tuomari vielä kysynyt jokaiselta. Jokaisen vastaus oli ollut myönteinen: nyökkäys tai kyllä.

Juttua ei saatu ratkaisuun samana päivänä. Uutta istuntoa ei tarvittu, mutta itse päätös siirtyi monta viikkoa eteenpäin. Olisin toivonut päätöstä heti: täyttyivätkö väärän valan, kunnianloukkauksen tai muun syytöksen kriteerit ja jos (kun) eivät, saammeko niitä esittäneeltä, syytetyltä vastapuolelta korvauksia.. Mutta oli istuttu jo liian kauan, kahdeksatta tuntia, joista viimeiset olivat niin kuumuuden kuin ilmassa lentelevien solvaustenkin takia olleet äärimmäisen tukalia.

Ajan pyörällä kotiin. Matka taittuu nopeasti, kymmenessä minuutissa. Asvaltti hehkuu hellettä ja päivä humisee päässä. Ulko-ovelle kävellessä jalat tuntuvat vierailta ja puutuneilta, kädet tärisevät työntäessäni avainta lukkoon. Mutta en voi hellittää, en lysähtää nojatuoliin, en edes istahtaa keittiön penkille. Monoset ovat hetkessä paikalla. He ovat olleet koko päivän samassa piinassa kuin minäkin. He ovat matkustaneet kaukaa. He ovat jo iäkkäitä ihmisiä, osa jutun asianomistajia, osa todistajia.

Nyt jos haluatte välttyä ylikiihtyneiltä, päällekkäin puhuvilta ja ärtyneiltä ihmisiltä, jotka eivät ole syöneet kunnon ateriaa koko päivänä, menkää muualle, huudan jo eteisestä.

- Miten siellä kävi? mies kysyy.

- Ei mitenkään, päätös tulee vasta heinäkuun lopussa.

- Miksi ne sitten ovat niin kiihtyneitä?

- Ainahan ne ovat oikeusjutun jälkeen. Puidaan mitä kukin puhui tai kirjoitti. Eivätkä ole syöneet, kaataneet kahvia kitaansa kuin lähdevettä. Ihmettelen. Ovatko saitoja vai eivätkö uskoneet menevän näin myöhään. Harmittaa koko juttu.

- Kun pääsisit irti siitä asiasta. Ja siitä ihmisestä.

- Kai siitä pääsee. Aika näyttää. Mutta nyt jos haluatte vähänkin välttää kiihkeää hunnilaumaa, laotkaa muualle. Minä alan laittaa ruokaa.

Haen pakasteesta puolivalmista riisipataa ja etsin kylmiöstä makkaraa ja salaattia, kurkkua, tomaattia. Koirat läähättävät jaloissa, mies sulkeutuu vähin äänin makuuhuoneeseen, tytöt hyppelevät kuin varpuset sinne tänne, minä sulatan pannulla riisiä, jota leviää levylle ja sinkoilee lattialle, käteni vapisevat, on kiire, puhelin pirisee vaimeasti vanhemman tyttären huoneessa, monen oven takana.

Samassa saapuvat Monoset. Itse Mononen työntyy ensimmäisenä ovesta, tumma, matala ja kiihkeä mies, ojentaa tytöille kättään, lausuu arvokkaasti nimensä: Vilho Mononen. Miehellä on tiilenpunainen puku, liikkeissä näkyy hermostuneisuutta mutta myös hienostuneisuutta. Katse on voimakas, vaikkakin piirteitä pehmentää selvä liikalihavuus. Vaimo Mirja Mustonen tulee perässä, nauraa ja halaa tyttöjä, tumma ja tukeva hänkin, päällään ainainen kukkamekkonsa, kaunis sinänsä, ei siinä mitään. Viimeisenä jonossa seuraa Ville Monosen sisar Milja, vaalea ja ujo nainen, joka melkein niiaa tervehtiessään tyttöjä.

2.

- Äiti, puhelimeen, Kirsi soittaa!

- En minä kerkiä, pitää tehdä ruokaa. Myöhemmin sitten.

- Se on tärkeää. Kirsi soitti jo aikaisemmin. Mummo on joutunut sairaalaan.

- Mitä? Minna, hämmennä sinä tätä riisiä. Ja salaatti lisäksi, näethän, otettu jo kylmiöstä -

- Joo-joo. Mene nyt jo siitä.

- Heli puhelimessa.

- Kirsi tässä, hei. Mummosta - äidistäsi - soitan.

- Kuulin, että on viety sairaalaan.

- Niin, aamulla joutuivat viemään.

- Ja suostui lähtemään?

- Ei kai siinä enää ollut suostumisesta kyse. Ambulanssilla hakivat, en tiedä tarkasti tilannetta. Ukki ja Juha olivat paikalla.

- Juhakin?

- Ukki oli soittanut aamulla ja pyysi tulemaan. Oli ollut levoton yö.

- Ja äiti on nyt sairaalassa?

- Niin, terveyskeskuksesta lähettivät hänet Moisioon.

- Moisioon? Äiti on mielisairaalassa?

- Niin.

- Mielisairaalassa… äiti mielisairaalassa - voiko sinne soittaa?

- Voi kyllä. Annan kohta numeron. Muuten jos haluat lähdöstä tietää enemmän, niin ukille voisit soittaa. Ja joka tapauksessa hänelle olisi hyvä soittaa.

Puhelua seuraavista minuuteista mielessäni on sellainen sekasortoinen kuva, että ryntäilen huoneesta toiseen, levittelen käsiäni ja toistelen kuin hokemaa: Äiti on viety Moisioon. Äiti on mielisairaalassa! Äiti mielisairaalassa. Ei voi olla totta.

Sisään kävelleet ja sohvaryhmään istumaan asettuneet Monoset vaikenevat kunnioituksesta tai hämmennyksestä tai hienotunteisuudesta - ainakaan en muista heidän ainuttakaan kommenttiaan, en yhtä ainoaa äännähdystä.

Monoset ovat nälkäisiä, sähköttävät aivoni äkkiä. Palaan keittiöön. Vanhempi tytär, Minna, on kumartuneena lieden ääreen. Riisiä ei enää ole levyllä eikä lattialla. Pöytä on valmiiksi katettu.

3.

- Äitikö on viety Moisioon?

- Joo-o, niin on viety, nii-in. Isä pitää pienen tauon, kuin järjestelisi ajatuksiaan tai muotoilisi sanottavaansa. Jatkaa sitten, aluksi hapuillen, myöhemmin melkein innostuneena, kuin kertomisen vauhtiin päästen: - Viime yönä äiti tuli… no, ihan pöpiksi. Yöllä kahden aikaan meni keittiöön tekemään minulle ruokaa. Siellä puuhasi ja puuhasi miten monta tuntia lie puuhannutkaan eikä tullut takaisin nukkumaan.

- Niin?

- Joskus aamuyöllä, tai aamua se pikemminkin jo oli, menin sitten katsomaan.

- Oliko se leiponut taas yöllä?

- No jotakin sotkua, jauhoja ja vettä, oli ripoteltu pitkin pöytiä, eihän siitä muuta ollut syntynyt kuin

täysi kaaos. Ja nyyttejä oli joka nurkassa.

- Mitä ihmeen nyyttejä?

- Sellaisia pieniä paperimyttyjä, joista löytyy milloin mitäkin: jauhoja, rusinoita, pikkuleipiä… Koko päivä minulta on mennyt niitä jälkiä siivotessa. Hellan levyt olivat pahimmat. Ihan karrelle palaneet. Tuntikausia raaputin ja puhdistin hellaa eikä siitä hyvä tullut vieläkään. Tuskin koskaan tuleekaan, levyt melkein palaneet puhki.

- Keitot kiehuneet kai yli. Sillähän paloi paistoksetkin monesti viime keväänä.

- Ei tämä ollut mitään keiton ylikiehumista. Se minulle tarkoitettu ateria oli melko erikoinen.

- No?

- Kissanpapuja oli äiti käärinyt vessapaperiin ja asetellut ne hellan levylle hyvään järjestykseen. Niistä se siinä oli minulle ateriaa laittamassa. Levyt hehkuivat punaisina kun menin keittiöön. Ja Heljä hoki ja lauloi omia loitsujaan, mitä lie noitakeitoksia mielestään valmistanut.

- Savuko se sinut herätti?

- Savuko? - ei niistä mitään savua tullut.

- Eikö se vessapaperi ollut alkanutkaan palaa?

- No, sen verran oli Heljällä vielä ollut älyä, että se oli välillä tiputellut kauhasta vettä levyille. Niin ei mikään ollut syttynyt palamaan. Minä sitten kysyin, että eikö pitäisi lähteä kanoja ruokkimaan, on se aika. Eihän se saanut oikein lähdetyksi.

- Ja sitten soitit Juhalle?

- Sitten soitin Juhalle ja pyysin tulemaan.

- Entäs äiti?

- Heljä vaan hoki omia manauksiaan ja teki niitä temppujaan.

- Mitä temppuja?

- Tuprutteli jauhoja ympäriinsä, seisoi välillä kuin pölypilvessä ja sieltä huuteli loitsujaan, kaikenlaisia kummia sanoja.

- Ja Juha kun tuli, soitti ambulanssin?

- Heti soitti, kun näki tilanteen. Kun auto sitten tuli pihaan, äiti oli jo mennyt ulos. Siellä se oli kontallaan kanalan vieressä ja etsi mitä lie onnen apiloita ja höpisi niitä taikojaan. Sieltä ne ambulanssimiehet sen korjasivat.

- Pitikö se väkisin raahata autoon?

- Ei, ei ollenkaan. Oikein laulellen lähti autolle, kun toinen mies ehdotti pientä ajelua.

- Ja aikaisemmin kun ei saatu millään lähtemään lääkäriin. Kirsikin yhden illan niin taitavasti ja nätisti taivutteli, olisi käynyt ylipuhumisen tyylinäytteestä.

- Nyt ei tarvinnut taivutella yhtään. Vielä kun autossa huomasi vuoteen, niin siitä ilahtui että tämähän on hyvä auto kun täällä on peti ja kaikki, taidan heti kellahtaa kokeilemaan, ja oikein laulaen ja nauraen astui autoon sisälle.

Isä nauroi itsekin: vanhan miehen hyrisevää naurua.

4.

Monoset tekivät syötyään äkkilähdön, sen muistan tuosta kaaosmaisesta illasta poikkeuksellisen selvästi. Marssivat ovesta ulos peräkanaa kuin tanakat hanhet; jostain syystä haluan värittää tilanteen komiikkaan. Itse asiassa Milja, toinen meistä asianomistajista, pysähtyi heti ulko-ovesta päästyään ja halasi minua kuistin katoksen alla ja sanoi: Me kohtalosisarukset. Ei meillä ole kuin rehellisyys turvanamme. Ja ylätalo, vastasin sormeni sojottaessa katoksen läpi kohti näkymätöntä taivasta. Milja puristi minut itseään vasten toisen kerran, lujemmin kuin ensimmäisellä kerralla. - Auto starttasi, ja me huiskutimme kaikki.

Päivän piina vyöryy ylitse koko illan. Miten nolasinkaan itseni oikeussalissa, miten tolkuttoman lapsellisesti ja täysin kaistapäisesti. Pitäisikö puhua miehelle - ei, ei voi. Ja äiti mielisairaalassa, kaistapäinen - ei kai ihme sitten, jos tytärkin töpeksii, oikaisee jonkin mitättömän mutkan ja antaa sillä vastapuolelle aseet käteen: katsokaa nyt, hyvä oikeus, itse näitte, ei Mäntylään voi luottaa.

Jättäisikö oikeus asian omaan arvoonsa, tahattomaksi lipsahdukseksi? Ymmärtäisikö, että päässäni pyöri vain matkakustannusten korvaus yleisillä kulkuneuvoilla ja suorinta tietä, niinhän minua oli evästetty vastaamaan. Vai yhtyisikö se vastapuolen syytöksiin? Tai viitsisikö paneutua koko asiaan?

Sehän oli naurettava oikopolku. Ei edes hyötyä itselle, ei lopulta kenellekään, vain vastapuolelle ilkkumisen aihe. Ja mitä on sata markkaa sinne tai tänne, niin suuressa asiassa. Eikä se ollut rahan takia. Ei kehtaa miehelle puhua, vaikka on itse pakahtua - ei ilkeä. Kuin likaisi puhumalla itsensä uudestaan.

- Ja Mäntylän matkakustannukset? oikeuden puheenjohtaja kysyy.

- Tullut hoitamasta vanhaa äitiään Savonlinnasta, asianajaja vastaa. - Tai no, selittäköön Mäntylä itse tarkemmin.

- Halvin yhteys välillä Savonlinna-Kokkola on juna-linjaautoyhteys, meno-paluu noin 400 markkaa.

- Ja te tulitte sillä?

- Niin.

- Te esitätte siis 400 markan matkakorvausvaatimuksen?

- Kyllä, nelisen sataa se on.

- Merkitään Mäntylälle 400 markkaa matkakuluja.

Myöhemmin vanha herra Mononen on todistajana.

- Tällä kyllä syntyy, sanoo ja mulkaisee syytettyä.

- Oliko Mäntylä teidän kyydissänne, kun tulitte Kokkolaan? kysyy syytetyn asianajaja.

- Oli, vastaa Mononen. Painokkaasti. Katsoo kohti.

Syytetyn asianajaja virnistää ja kääntyy päin: - Miten ne Mäntylän matkakulut oikein koostuivatkaan?

Näytän sormillani: -100 markkaa linja-autolla Savonlinnasta Joensuuhun (jossa Mononen asuu), 100 markkaa Monoselle kyydistä Joensuu - Kokkola, 200 markkaa juna-linja-autoyhteys takaisin Savonlinnaan, tekee yhteensä 400 markkaa.

- Siinä näette, ei Mäntylään voi luottaa. Ei tullut junalla.

- Mutta olihan siinä se linja-auto… Miten avuton ääneni sillä hetkellä on. - Ja summa on sama, täytyy kai minun… Monosellekin matkasta maksaa…

- Miten tämä nyt oikein menee, työlääntyy oikeuden tuomari. Monoselle annetaan kilometrikorvaus, se kattaa kaikki hänen matkakulunsa. Ärisee, solkkaa, hikeentyy - suljen korvani.

- Valehtelija, ilkkuu syytetyn tuomari, ja syytetty levittää hainhampaansa näkyville. Tuijottaa suurentavien lasiensa takaa ja nauraa. Milja väpättää vieressä kuin haavanlehti.

5.

Raija-sisko soittaa vielä iltayöstä. En osaa sanoa häntä Saaraksi, jonka raamatullisen nimen hän on ottanut kutsumanimekseen nuorena uskovaisena. Joku poika oli tullut hengellisessä tapahtumassa viereen ja sanonut: Sinä olet Saara, Raamatun Saaran mukaan. Raija Ilona oli muuttunut Raija Saara Ilonaksi heti virastojen auettua. Kotiväki ei tottunut Saaraan koskaan, vieraaseen nimeen. Juha-veli, nuorin ja taipuisin, teki nimestä Saija-muunnoksen ja käytti joskus sitä.

- Tulin juuri sairaalasta, Raija aloittaa.

- Mikä siellä oli tilanne? kysyn ja tunnen hengitykseni pysähtyvän.

- Äiti oli istunut koko päivän käytävällä.

- Ei kai? Eikö sille ollut paikkaa?

- Niin se sanoi, kun menin. Ei ole paikkaa minne mennä, ei jää tänne, lähtee kotiin kun vain saisi kyydin.

- Äitiparka! Mitä sillä oikein oli päällä?

- Omat vaatteet sillä vielä oli: verkkahousut, collegepaita ja essu. Ja kumisaappaat jalassa.

- Navettasaappaat!

- Ne.

- Tällaisella helteellä. Eikö siellä välitetä ihmisestä ollenkaan?

- Siellä oli kyllä miellyttävän viileää. Ilmastointi kai. Ja tyyli näyttää olevan, ettei pakoteta eikä paljon maanitellakaan.

- Jos se on hyväksi havaittu. Mutta äiti?

- Siinä se istui tuolilla, kumarassa, lyyhistyneenä, kutistuneen näköisenä.

- Koko päivän istunut? Kai se oli torkkunut välillä?

- Oli varmaankin. Oli sitä pitänyt piikittää autossa.

-