Ulkokehällä

Nimiluettelo

ANTTI HYNNINEN

Syntynyt Saarijärvellä 11.11.1940, ylioppilas Tampereen lyseosta 1960, valtiotieteen kandidaatti Helsingin yliopistosta 1965.

Puoliso Marie-Christine Schelpe 1980 lähtien.

Pääesikunnassa 1965–66, ulkoasiainministeriön palveluksessa 1966–2005, mm. hallinnollisen osaston päällikkö, suurlähettiläs Egyptissä ja Sudanissa, pysyvä edustaja Genevessä, kauppapoliittinen alivaltiosihteeri, suurlähettiläs Pariisissa, suurlähettiläs Bernissä ja samalla Vatikaanissa.

Ulkoministeriön virkamiesyhdistyksen puheenjohtaja 1974, pääluottamusmies 1975, ulkoasiainhallintokomitean jäsen 1974–75.

Yliluutnantti 1999.

MITÄ ODOTTAA?

Tämä kirja käsittää muistelmia ja erittelyjä sekä niiden yhdistelmiä.

Minua on muokannut kokemus, jota nimitän a-vitoseksi: avioton lapsi, joka adoptoitiin ainoaksi alkoholistin avioeroperheeseen. Uskon pystyneeni kertomaan jo viileästi uskomattomiltakin vaikuttavista ja kuitenkin dokumentoiduista käänteistä.

Kokemukseni diplomaattina kertyi etupäässä kansainvälisen talouden piiristä, mutta myös Lähi-idästä niin Israelin kuin Egyptinkin puolelta sekä ranskan ja saksankielisestä maailmasta. Ainutlaatuinen Suomen ulkosuhteiden historiassa on ryhtymiseni Neuvostoliiton ja Puolan etujen suojelijaksi Israelissa kuuden päivän sodan jälkeen 1967.

Työelämä oli muutakin, mm. koululaisen puurtamista seitsemänä kesänä miltei vailla lomapäiviä.

Uskontoon liittyvää diplomatiaa hoidin uran alussa ja viimeisessä vaiheessa. Kirjassa käsitellään muutoinkin uskoja ulkopuolisen silmin. Tunnen aihepiiriä etenkin vuosikymmenten lukemisista.

Järjestys on melko tarkkaan kronologinen. Tiedon biologisista sisaresta, äidistä ja isästä sain vasta myöhään aikuisiällä.

Joissakin kohdissa kirjoitan todistamastani tragiikasta. Lukija löytää huumoria miltei kaikkialta muualta. Olen koettanut muistaa myös itseironian ja ajoittaisen itsekritiikinkin.

Kiitän kirjassa lukuisia ihmisiä. Arvostelen harvoja, ja heistä vain aivan muutamaa nimellä, aina konkreettisessa asiayhteydessä. Yleisessä kansalaiskunnossa taidan olla kritisoimiani heikompi.

Espoossa 15.1.2016

Antti Hynninen

REINO

On tammikuun puoliväli 1987. Kävelen vaimoni Christinen kanssa Tampereen Kalevankankaan hautausmaan käytävää poispäin kappelista. Liukastun, tuhkauurnan kansi irtoaa ja osa sisällöstä varisee hangelle. En rupea lappamaan lunta takaisin uurnaan. Viemme sen avattuun hautaan.

Kasvatusisäkseni aikoinaan lähteneen Reino Olavi Hynnisen elämä päättyi 2.1.1987 Tampereen Hatanpään mielisairaalassa. Hautajaisväki käsitti kaksi henkilöä, Christinen ja minut. Pappi oli tehnyt esityöt huolellisemmin kuin jotkut muista kuulemistani. Jaksoin silti vain hetken liikuttua todistelusta, että Reinon elämässä oli ollut myös myönteisiä puolia. Niukasti minun kannaltani. Paitsi ehkä se seikka, että hän suostui ottamaan minut kasvatiksi keväällä 1941. Aviottomana lapsena Karstulassa ja Saarijärvellä tuskin olisin saanut biologisen äitini minut luovuttaessaan toivomaa koulunkäyntimahdollisuutta.

Reino syntyi Viipurissa postinkantajan ainoaksi lapseksi 8.7.1908. Perhe muutti muutaman vuoden kuluttua Mikkeliin, jossa alkoholisoitunut isä Aaron menehtyi syksyllä 1918. Äiti Sigrid Maria, omaa sukua Keltanen, palasi Viipuriin, missä hän hankki niukan elannon vanhojen vaatteiden torikauppiaana. Hän kuoli viisissäkymmenissä 1930-luvun puolivälissä. Reino kävi ammattikoulun, harjoitteli puodissa ja siirtyi sitten kauppakouluun. Siellä hän kuulemma oli eräs kaikkien aikojen lahjakkaimpia oppilaita. Kesällä 2013 arkistossa Mikkelissä tarkistaessani havaitsin, että todistukset löytyvät vasta seuraavasta vuosikurssista lähtien. Hän teki kunnon jälkeä Itä-Suomen Rautakaupan palveluksessa ja nousi jo 24-vuotiaana myyjästä kauppamatkustajaksi.

Isä ei kertonut minulle vanhemmistaan tai työstään. Tapasin vain kerran sukulaisen, hänen äitinsä puoleisen serkun. Tämä tuli meille Tampereelle karhuamaan isälle antamaansa lainaa. Äitini maksoi silloinkin.

Vihkiminen avioliittoon 29.6.1910 Viipurissa syntyneen Ida Rakel Erflundin kanssa tapahtui 1.4.1933 kaupungin tuomiokirkossa. Aprillipäivä osoittautui sopivaksi symboliksi tuolle liitolle. En tiedä juuri mitään heidän yhteisestä elämästään sodan edellä. Ei tullut puheeksi. Albumista löytyy kuvia; kaunis pari rannalla, jaettu kuoroharrastus, nuorten retkiä ja molemmilta ainoaksi jäänyt ulkomaanmatka Viroon laulujuhlille. Heidän elintasonsa nousi. Kauppamatkustajalle kuului autokin. Reino sai vielä loppuaikoinaan laitetuksi ilmoituksen Aamulehteen vuoden 1938 mallisen mustan Chevroletin myynnistä.

Muutimme Jyväskylästä Viipuriin alkukesästä 1942. Isä piti siellä sitten kaksi vuotta omaa rautakauppaa. Varhaisimmat muistikuvani ovat keväältä ja alkukesästä 1944, Viipurista sekä sen lähistöllä Karisalmella sijainneelta vastikään valmistuneelta mökiltä. Onnellisia välähdyksiä mielessä, niistä yhdessä isä mukana. Valokuvat näyttävät nekin todistavan harmoniaa.

Vahva muisto jäi siitä, että naapurin ortodoksisissa hautajaisissa vedin parrasta avoimessa arkussa maannutta vainajaa, naapuriamme Karhun ukkoa. Oli varmaan sminkattu niin elävän näköiseksi.

Sota lähestyi meitä. Muistan, miten istuin äidin sylissä kun mökin kuistin pienet somat ikkunaruudut helisivät taistelujen kaukaa tuomasta ilmanpaineesta. Junalippu Viipurista Sortavalan ja Joensuun kautta Sisä-Suomeen 16.6.1944 on minulla jäljellä. Lähdimme aika myöhään, kun Viipuri menetettiin jo 20.6. Uusimmat tiedot väittävät, että 9.6. kaupunkia oli lähestynyt satamääräinen pommikonelaivasto, joka kuitenkin jouduttiin huonon sään vuoksi kutsumaan takaisin. Siinä olisivat tuhoutuneet kaupungin ohella ne rautatieyhteydet, jotka sallivat suomalaisten joukkojen siirtämisen Itä-Karjalasta Kannakselle. Ja siviilien evakuoinnin. Matkasin äitini kanssa. Elisenvaaran lähellä täytyi syöksyä ulos junasta. Nostin pääni ojasta, koska ei saanut, ja näin edessäni ilmatorjuntatykin.

Vietimme muutaman kuukauden jaksot Jalasjärvellä ja Alavudella ennen siirtymistä Porin lähistölle Nakkilaan 1945. Majailimme evakkoina räätäli Koskisen vinttikerroksessa parisensataa metriä Suomisen nahkatehtaalta. En muista Reinoa paljon nähneeni. Hän oli jo enimmäkseen töissä Tampereella, jonne siirryimme alkuvuodesta 1946. Asuimme ensin uudessa, mutta puulämmitteisessä pienessä kerrostalossa Osmonmäellä, aika lähellä Tammelan toria. Hämeenpuisto 35:een muutimme 1948. Kaksio siellä pysyi kotinani aina vuoteen 1960. Tai pikemminkin asuntonani.

Rappio

Isä perusti 1947 Kuninkaankadulle menestymään lähteneen Talousrauta-kaupan. Meille kertyi maallista hyvää, kuten kesäpaikka Lempäälän Hakkarissa. Se sijaitsi lapsen kannalta edesvastuuttomalla paikalla, vuolaan Kuokkalan kosken niskalla. Siellä ei uskaltanut opetella uimaan, ja soutamaan piti lähteä ripeästi aina ylävirtaan. Toinen pelko liittyi matkustamiseen. Pysäkiltä tultaessa oli käveltävä parin lankun levyistä käytävää rautatiesillalla. Jos juna sattui kohdalle, se pyyhkäisi metrin päästä. Painajaiseni lakkasivat vasta aikuisena.

Ensimmäisiä kouluvuosia leimasivat ahdistus sekä jatkuvat sairaudet, kuten kahdesti toistunut keuhkokuume ja pahat ihottumat. Reino joi runsaasti – hoidossa ensi kertaa 1949 – mutta pystyi hoitamaan työnsä. Lukemattomia kertoja kuulin, miten äiti soitti miehensä perään kaupungin kapakoihin. Opin myös, että vastauksissa valehdeltiin. Isä osasi lahjoa portsarit. Ehkä tuo jatkuva epävarmuus – jolle perustaa olivat luoneet myös muutot – selittää, että minulle jäi harvoja muistikuvia. Kesiin Hakkarissa sentään mahtui joitakin tyydyttäviä hetkiä, etenkin äidinpuoleisten sukulaisten käydessä tai saunan lämmityksessä, mutta toisaalta myös isän määräämää orjatyötä liiterissä ja kasvimaalla. Itse hän ei osallistunut. Kalastushommansa hän hoiti yksin. Olisi ollut kiva käydä ongella yhdessä.

Ida-äitini asianajajan laatimassa, 10.6.1952 päivätyssä kanteessa lukee: Kun mieheni, Tampereen kaupungista oleva liikemies on jo pidemmän aikaa jatkuvasti väärinkäyttänyt väkijuomia laiminlyöden velvollisuutensa osallistua perheen elatusmenoihin ja lisäksi hävittäen, paitsi oman yksityisen omaisuutensa, myöskin minun yksityistä omaisuuttani ja kun yhteiselämän jatkaminen hänen kanssaan on tämän vuoksi muodostunut mahdottomaksi, olen pakotettu kunnioittaen anomaan, että hänet kutsutaan ja haastetaan kuultavaksi ja vastaamaan Raastuvanoikeuteen kanteeseeni, jossa edellä mainitulla perusteella tulen vaatimaan, että minulle myönnetään miehestäni avioero, että lapsemme lyseolainen Antti Hynninen, synt. 11/11 1940, uskotaan minun huoltooni ja kasvatettavaksi… Äitini vaati lisäksi vahingonkorvausta ja kuukausittaista elatusapua sekä oikeutta yksin poikansa kanssa käyttää jo alunperin hänen nimiinsä hankittua omistuskaksiota.

Talousrauta oli tuolloin mennyt konkurssiin, ja kesäpaikka myyty. Lainarahalla perustettu tukkukauppa Rautapiste oli sekin valumassa kurkusta alas. Jonakin päivänä äiti saattoi havaita, että hänen miehensä oli vienyt hänen turkkinsa panttilainaamoon, toisen kerran taas pöytähopeat. Kuviteltakoon myös pikkupojan tunteita, kun hän huomaa että isäksi mainittu, samassa taloudessa asuva henkilö on varastanut hänen vuosia hartaasti keräämänsä postimerkki- ja tulitikkuaskien etikettikokoelman. Ja äidin vähistä varoista hänelle ostaman käytetyn polkupyörän.

Hyvä naapurimme Liisa Hagfors todisti oikeudessa, että vastaaja oli myös viime kuukausien aikana jatkuvasti juopotellut sekä ollut myöskin jo aamupäivisin väkijuomia nauttineessa tilassa tuoden vieraita miehiä kotiinsa, että todistaja ei ollut vastaajaa juuri selvänä nähnytkään ja että juovuksissa ollessaan vastaaja oli poikaansa puhutellut komentavassa äänilajissa.

Raastuvanoikeus myönsi eron ja oikeuden asuntoon sekä tuomitsi Reino Hynnisen maksamaan oikeudenkäyntikulujen lisäksi vahingonkorvauksen ja elatusapua.

Kotihelvetti siis loppui? Ei ollenkaan, vaan jatkui tiiviisti vuoteen 1960, jolloin lähdin asevelvollisuutta suorittamaan ja sitten Helsinkiin opiskelemaan. Äitini ei näet hennonnut heittää miestään kadulle. Vetosi kristilliseen vakaumukseensa. Ida oli kaikki kaikessa minulle, ja minä luultavasti hänelle. Silti hän tuli melkein tuhonneeksi minut.

Joka tapauksessa itsensä. Reino ei koskaan maksanut penniäkään, vaan päinvastoin riippui koko loppuelämänsä ensin puhelunvälittäjänä kaksivuorotyössä toimineen äitini palkasta sekä pian myös minun kesä-ja muista ansioistani. Käsistään taitavana hän teki parin vuoden ajan kellarissamme mopoilijan suojalaseja ja niitä kaupitteli. Tästä oli yhtä vähän nettotuloa kuin joidenkin kuukausien kolmivuorotyöstä Näsijärven pahvitehtaassa. Vuonna 1970 Genevessä esimieheni Wilhelm Breitenstein otti heittoni tosissaan ja jätti tuon sukunsa omistaman tehtaan osakekirjoja minulle pantiksi vipistä. En maininnut Reinosta.

Luonnotonkin voi ruveta tuntumaan luonnolliselta, kun vaihtoehto puuttuu. Ajan hengen mukaan piti näyttää siltä kuin olisimme perhe. Koulussa joutui joka vuosi kertomaan opettajalle luokan edessä vanhemmistaan mm. ammatin. Minulla siis oli isä, ja hän oli johtaja. Putosimme tosiasiassa kuitenkin sosiaaliseen tyhjiöön. Meitä ei enää kelpuutettu kunnon porvareiksi, ja toisaalta vähempää emme itse halunneet olla. Emme siis seurustelleet muiden perheiden kanssa, emmekä kaikki kolme juuri edes käyneet sukulaisissa. Tai koskaan yhdessä nauraneet. Tai edes riidelleet. Äänen kohottaminen ei olisi mitään auttanut. Yhteiset ateriat jäivät nekin harvinaisiksi.

Vieraskirjamerkinnöistä alkoi muutama jo varhain heijastaa todellisuutta. Isäntä ei ollut kotona, mutta ilta kului rattoisasti. Tai hääpäivänä häitä vietettiin valitettavasti ilman sulhasta.

Joulut tapasivat olla raskaita. Näen itseni ihailemassa Tampereen Kirjakaupan valikoimia, joista meillä ei ollut varaa ostaa. Sisään tulee katumme lakaisija ja valitsee lahjan pienelle pojalleen. Miksei minun isäni? Tämä saapui yleensä kotiin kännipäisenä kesken aattoillan. Äitini oli usein samaan aikaan laulamassa kirkkokuorossaan. Kerran tapahtui uutta. Reino oli valmistanut fiksuja lahjoja, pysyi kotona selvin päin koko aaton ja muisteli nuoruuttaan. Olin tikahtua ilosta. Elämä muuttuu. Vaan eipä muuttunutkaan. Tuli vain yksi syy lisää olla luottamatta myönteiseen.

Elin pelossa ja häpeässä, joita tunteita pahensivat muitten lasten pilkka suoraan ulos törröttävistä hampaistani. Oli hankala kutsua kavereita kotiin, kun tiesin että isä saattaa törmätä humalassa sisään. En jaksanut mitenkään ihmetellä, että hän lähti ravustamaan tai sienestämään minua koskaan mukaan ottamatta. Reino ei käynyt kertaakaan, siis kertaakaan, keskustelua kanssani. Ei arjen asioista, ei koulusta, ei suunnitelmistani, kaikkein vähiten elämän peruskysymyksistä. Ei rohkaissut, mutta kernaasti masensi arvostelulla.

Opin liiankin hyvin kestämään naisen itkua. Miten muutenkaan olisi voinut olla?

Minua häiritsee vieläkin kuva, jossa ylioppilasruusuni kärkipäässä saaneena poseeraan koulun edessä äitini ja maireana hymyilevän isäni rinnalla. Mielenterveysaseman asiakkaaksi jo 1971 päätynyt Reino osasi muutoinkin pitkään säilyttää kasvonsa joissakin tilanteissa. Vaimoni Christine kertoi ensikäynnin jälkeen 1980 – jo toki tuntien asioiden oikean laidan – että hänhän vaikutti herrasmieheltä.

Isäni ei koskaan selittänyt mitään, eikä edes viimeisinä vuosinaan pyytänyt anteeksi puolellakaan sanalla. Syyttää hän kyllä osasi. Äitini surkean tilanteen ainoaksi syyksi hän tarjosi minulle pettymystä 1963 tapahtuneen kirkosta eroamiseni johdosta. Teinivuosina todistin hänen ja minut monessa suhteessa pelastaneen Erkin yhteenottoa. Jälkimmäinen sai kuulla kunniansa pojan riistämisestä isältään.

Uskottavan ja kunnioitusta nauttivan isän kaipuu poltti voimallisena. Minä olin se ujo poika, joka seurasi oppikoulun yläluokilla opettajien lentopalloiltaa ja joka pääsi onnensa kukkuloille, kun hänen ihailemansa miehinen mies pyysi hänet hetkeksi mukaan.

Elämäni tärkein kirja on Kirjapajan 1989 suomeksi julkaisema Irti noidankehästä; alkoholistien aikuiset lapset. Siinä mainitut tunnusmerkit sopivat valitettavasti melkein kaikki minuun. Ydin on, että alkoholistin aikuisen lapsen käsitys normaalista käyttäytymisestä perustuu arvauksiin. Hän ei ole kokenut riittävää lämpöä eikä turvallisia rajoja. Sinulla ei ollut pienintäkään aavistusta, millaista on tuntea lapsen tavoin. Tuollaisessa ympäristössä elävänä joutuu ottamaan vastuuta jo ennen kuin voi olla siihen kypsä. Aikuisena alkoholistin lapsi suhtautuu itseensä kohtuuttoman vakavasti ja toisaalta etsii alituisesti hyväksyntää.

Ylpeilin joskus siitä, että olin oppikouluun menosta alkaen päättänyt itse kaikesta. Äitini puolestaan taisi olla mielissään, kun sukulaiset kehuivat, että Antero on niin kiltti ja esimerkki muille. Kukaan ei tajunnut, että vaihtoehtoa ei ollut. Vene keinui pahasti ilmankin, että minä olisin sitä keikuttanut.

Kirjapajan teoksen esipuheessa lukee, että samanlaisia oireita kuin alkoholistien lapsilla esiintyy myös adoptoiduilla tai avioeroperheessä kasvaneilla. Aviottomana ja ainoana varttumista ei mainita, eikä koulukiusatuksi ajautumista. Ja vielä vähemmän pahinta, eronneen jäämistä kotiin elätiksi.

Menneiden polvien isät taisivat muutoinkin olla karunpuoleisia, ja sota jätti suuret määrät orpolapsia ynnä monin tavoin vammautuneita vanhempia. Alkoholistiperheiden lapsia kohtalotovereinani oli heitäkin kymmeniä tuhansia. Oma elämäni kääntyi monien onnellisten sattumusten kautta. Jokainen ihminen kantaa taakkaa, eikä sellaisen tarvitse olla painamassa alituisesti. Mutta ei se jätä vaikuttamattakaan. Varjoaan ei voi paeta.

Parhainta on ollut avioliitto Christinen kanssa. Lapsuuden outous on olennaisesti auttanut meitä ymmärtämään toisiamme. Hän syntyi ensimmäisessä maailmansodassa jo 17-vuotiaasta taistelleen, kaksi kertaa leskeksi jääneen Louis-isänsä ollessa 53-vuotias. Pian tämä halvaantui osittain. Christine joutui koko nuoruutensa huolehtimaan kehitysvammaisesta nuoremmasta sisarestaan ja sitten olemaan äiti omalle äidilleen. Yhteiskunnallisen aseman lasku tuli sekin tutuksi. Aiemmin erinomaisesti käynyt hiilikauppa hiipui, kun isä ei jaksanut ryhtyä muutoksiin aikana jona markkinoille tuli vaihtoehtoja.

Loppua kohti

Kun äitini oli vielä töissä, palkka riitti kitkuttaen elämiseen ja Reinon harrastukseen. Sosiaaliturvaan, eli köyhäinapuun, turvautumisesta ei koskaan ollut puhettakaan. En osannut ihmetellä, että makkaraa ostettiin 50 grammaa silloin kun ostettiin. Saatoin hiukan auttaa kesäansioistani sekä kouluaikana että myöhemmin, kun opintojeni kustantaminen onnistui kokonaan stipendeillä. Helsingistä pystyin harjoittamaan hiukan valvontaakin, mutta en enää ulkomailta käsin.

Äitini terveys heikkeni ja työ täytyi jättää. Luultavimmin kyse oli Alzheimerista, mutta tuota diagnoosia ei vielä tunnettu. Reino ei häikäillyt käyttää tilanteita hyväkseen. Äidin ja minun rahaa meni usein viinaan. Kun vietin keväällä 1969 kuukauden sairaalassa, ja äiti oli jo henkisesti huonossa kunnossa, annoin isälle oikeuden käyttää tiliäni. Tervehdyttyäni huomasin, että se oli tyhjennetty viimeistä penniä myöten. Vähitellen Ida joutui luultavasti näkemään suoranaista nälkää. Saatoin hänet 1971 virkaholhoukseen, jotta hän olisi saanut edes vähimmäissuojan.

Äitiäni hoidettiin Pitkänniemen mielisairaalassa 1968–69 ja taas 1972. Hän kuoli kotona seuraavana keväänä. Sain uutisen Tokioon työmatkalla, jolle minun oli lähdettävä pian palattuani Suomeen kaksivuotisesta tehtävästäni OECD-edustustossa Pariisissa. En ollut vielä ehtinyt käydä Tampereella.

Ida oli sisarensa Marian neuvosta hyvissä ajoin testamentannut asunnon minulle. Reino ei siten pystynyt sitä viinaksi muuttamaan. Vastapainoksi äiti oli velvoittanut minut huolehtimaan rakkaasta miehestään niin kauan kuin tämä pystyi asumaan kotona. Reinon elämä oli viheliäistä. Jouduin lopulta 1981 laittamaan hänet holhoukseen. En tätäkään hakemusta kevein perustein tehnyt, eikä siihen tutkimatta suostuttu. Isä vastusti. Löysin hänen jälkeensä jättämästä pienestä muistilehtiöstä kaunaisen muistiinpanon: Tässä näyttää tulevan farssi ellei suoranainen tanssi, joka voi vaikuttaa jopa ulkoasiainneuvoksen uraan ja hänen tähän asti nauttimaansa arvon nousuun.

Virkaholhooja salli isän ottaa vuokralaisia toimeentulon kartuttamiseksi. Nämä olivat järjestään samanlaisia alkoholisteja kuin hän itse. Tuskin he juuri mitään maksoivat, eli vuokrakuitit olivat tekaistuja. Minä kyllä joka kuukausi. Aavistuksen tilanteesta tarjoaa Reinon lehtiön merkintä käyn nyt sänkyyn toivottaen toisille hyvää yötä. Itselleni on toivotonta sitä toivottaa, sillä niin kauan minua on lypsetty ties millä verukkeella tahansa. Löytyi myös luettelo yhdessä päivässä Kaupunginkellari-krouvissa kulutetusta. Vieraita hänellä näyttää olleen useita.

Kirosin minuun istutettua kiltteyttä kun huomasin, että joku alivuokralaisista oli varastanut asuntoon jääneet, amatööritaiteilijana lahjakkaan isäni maalaukset. Miksi en ollut tohtinut ottaa niitä itselleni? Sitäkin kiitollisempi olen Liisa-serkun lahjoittamasta Reinon tekemästä taulusta. Se on talvimaisema Jaalasta, kymmenien kertojen lomailukohteestamme.

Siirto mielisairaalaan seurasi 1983. Viimeisellä käynnilläni asunto oli sikolätti, siis virkaholhoojan valvonnassa. Välioveen oli hakattu reikä kirveellä. Kutsuin paikalle Aamulehden reportterin ja kuvaajaan. He kertoivat jutun ilman muuta syntyvän. Sitten jokin taho puuttui asiaan. Kuvat sentään ovat minulla jäljellä. Tyhjennytin asunnon ja myin.

Psykiatrin loppulausunnossa todettiin syyksi Reino Hynnisen kuolemaan 2.1.1987 dementia multi-infarctilis.

HARTAASTI TOIVOEN

Tädit Nakkilassa talvella 1946 olivat tohkeissaan. Äitiä onniteltiin, ja minua pidettiin siunattuna ihmelapsena. Anttihan oli elävästi kertonut Jumalan ilmestyneen hänelle unessa. Ihan totta, ilmestyi, niin kuin moni muukin toistuvasti lapselle kerrottu asia tai ilmiö. Seuraava muistamani episodi uskon polulla on aivan erilainen. Äidilleni oli sanottu, että parempi jos hän ei enää toisi minua pyhäkouluun. Olisi liian vaateliasta olettaa syyn olleen vain viisaissa puheissani.

Kasvatusisä Reino oli aikoinaan laulanut kirkkokuorossa. Muutoin en tiedä hänen osoittaneen kiinnostusta kirkkoon tai ylipäänsä uskontoon. Ne asiat näyttäytyivät outoina myös keinoisälleni Erkille samoin kuin hänen mainioille, minulle älyllisiäkin vaikutteita antaneille naimattomille sisarilleen. Pihapiiri Hämeenpuisto 35:ssä oli niin ikään puhdas uskoon tulleista. Ehkä talossa asuneet kaksi juutalaista perhettä kuuluivat sellaisiin?

Kasvatusäitini Ida sen sijaan oli perinyt uskon. Hänen isänsä Johannes kuului Viipurissa lestadiolaisiin. Tämän vahingonkorvausanomuksessa talvisodan jälkeen mainitaan menetetyksi kaikki kahdeksan kirjaa, eli kaksi raamattua, virsikirja, postilla ja hartauskirjoja. Äidin sisarista taisi pari ainakin mielessään kapinoida tuota ympäristöä vastaan.

Äiti lauloi Tampereella ensin tuomiokirkon ja sitten Aleksanterin kirkon kuorossa. Hän otti minut mukaan, myös kuoron juhliin, niin pitkään kun olin tarpeeksi nuori hyväksyäkseni. Perinpohjainen ankeus, saarnat joita en jaksanut kuunnella ja musiikki, jonka arvoa ymmärsin vähemmän kuin nyt. Varmaan jouduin kestämään tuomiorovasti Oskar Paarmaakin. Hänen Jukka-poikansa, arkkipiispan, kanssa olin tekemisissä paljon toimiessani Suomen suurlähettiläänä Vatikaanissa. Oikein leppoisa virkamies, jota pappissihteeri Heikki Jääskeläinen piti kaidalla polulla kansainvälisissä suhteissa.

Ainoat matkat teimme äidinisän luokse Helsingin Käpylään. Siellä tuli pientä vaihtelua uskonelämääni. Hänellä oli alivuokralaisena taiteilija Hjalmar Löfving, katolilainen kuten puolalaissyntyinen vaimonsakin. Hänen nuorille tarkoitettuun uskonnolliseen lehteen piirtämänsä sarjakuva ei kuitenkaan ollut paavillinen. Muistan säälineeni japanilaisia pakanalapsia, joiden tykö lähetyssaarnaajat vasta olivat tuomassa hyvän sanoman. Kuka nykyisin yrittää käännyttää japanilaisia? Seuraava uskovainen vuokralainen oli bussinkuljettaja,