Kallista hiekkaa: Suomalainen muukalaislegioonalainen Algerian sodassa 1954-59

lähtö

Esipuhe

kolmanteen painokseen

Tämä kirja on ilmestynyt aikaisemmin Readme.fin kustantamana nimellä Legioonan sotilas. Nimi oli kustantajan ehdotus. Jaska ja minä olimme sopineet nimestä Kallista hiekkaa ja koska minulla nyt on täysi päätösvalta kirjaan, noudatan alkuperäistä aikomustamme.

Teksti kuitenkin on säilynyt samana, joitakin stilistisiä korjauksia lukuun ottamatta.

Kaksi ensimmäistä painosta ovat jo pitkään olleet loppuunmyytyjä. Siitä ja positiivisesta palautteesta päätellen kiinnostusta Jaskan legioonamuistelmiin edelleenkin on.

Helsingissä 28.3.2016

Heli Santavuori

Lukijapalautetta

Kirjaa esittelevän nettisivuston osoitteen vaihtuessa suuri osa lukijapalautteesta valitettavasti katosi. Nämä palautteet on annettu ennen kirjan ilmestymistä kustantajalla – tässä otteita:

"Olen tässä innolla tutkinut kirjoittamiasi Jaskan kertomuksia. Mielestäni tämä on loistava dokumentti Jaskan elämästä muukalaislegioonassa. Olen aikaisemmin kuullut murto-osan näistä tapahtumista Jaskan kertomana, erään ravintolaillan jälkeen, kun istuimme tarinoimassa Jaskan vinttikomerossa.

Silloin aikanaan, kun Jaska lähti legioonaan, liikkui asiasta mitä hurjimpia huhuja syistä miksi hän sinne lähti. Kirjasi antaa varsin hyvän ja varmasti totuudenmukaisen kuvan lähdön tapahtumista. Samoin kirjassa on kohtia, joista paistaa Jaskassa olleita pehmeitä piirteitä esim. tupakan antaminen vangille, asia josta Jaska sai risuja. Samoin muonan jakaminen arabimuksuille. (Jaskalla oli tapa koulusällinä joskus puolustella heikompia kun tappelussa tuli turpiin).

(…) Olen kovasti iloinen siitä, että olet saanut tällaisen dokumentin tehdyksi. Samoin olen kiitollinen vanhoille judokavereilleni, joilta sain tietää tämän kirjan olemassaolosta."

terveisin T.U.

Terve Heli,

Sain Kallista Hiekkaa juuri päätökseen ja olen hyvin tohkeissani. Kirja oli tyhjentävä ja mielenkiintoinen kertomus minua kiinnostavasta aiheesta (ei niinkään itse Algerian sodasta vaan legioonasta). En tiedä miten paljon sinulla oli sormet pelissä kirjan kielenkäytössä, mutta kirja oli todella hyvin kerrottu. Sain Jaskasta käsityksen ettei hän ollut mikään tappamista ihannoiva sekopää, kuten monet muut palkkasotilaskertomuksia kirjoittaneet, vaan yksi tavallinen nuorimies joka uskalsi ns. toteuttaa halunsa lähteä erilaisiin olosuhteisiin. Kirja antoi myös lisää ajattelemisen aihetta Ranskan siirtomaapolitiikasta.

Olen lukenut kaikki legioona-aiheiset kirjat, joita suomeksi on kirjoitettu, ja tämä antoi suurimpia lukunautintoja, eikä vähiten kertomuksen uskottavuuden vuoksi - yleensä kertojat alentuvat värittämään tarinoita aika rankalla kädellä.

Haluan kiittää lukunautinnoista, ja toivon että saat kustannusasiat rullaamaan.

JR

Terve,

erittäin mukaansa tempaava kirja oli. Kiva kun tekstiä ei oltu muokattu persoonattomaksi.

Suosittelen kavereille.

PK

Lisää palautetta ja lehtiarvioita: helisusa.info/legioona.

Totuutta, ei mitään Ramboa

Miten tämä kirja on syntynyt?

Tutustuin Jaskaan 80-luvun lopulla asuessani Tukholmassa. Jaska oli tuolloin jo pahasti antanut periksi alkoholille ja syrjäytymiselle. Viehätysvoimaa hänessä kuitenkin oli, psykologista silmää, tilannetajua ja huumoria. Jaskan verbaalinen ulosanti oli vailla vertaa, vaikkakaan hän ei kirjallisesti kyennyt ilmaisemaan itseään yhtä elävästi kuin puheessa. Koska Jaska kertoi minulle nuoruusmuistojaan, nämä hyvät piirteet korostuivat. Kuten hän itse sanoi, hän oli legioonaan lähtiessään kuin imupaperi. Vaikutelmat ja kokemukset painuivat mieleen nuoruuden vastaanottavaisuudella ja herkkyydellä. Vanhempi Jaska muisti kaiken hämmästyttävän tarkasti.

Jaskan suhde Algerian sotaan oli ristiriitainen, mutta legioonalainen hän oli henkeen ja vereen. Tämä suoranainen ihannointi selittyy osittain sillä, että Jaska oli legioonaan lähtiessään niin kovin nuori, vain 16-vuotias.

Koska olen itse käynyt ranskalaisen koulun Helsingissä, kuulosti myös legioonan koulutuksessa käytetty isänmaallinen aivopesu minusta varsin tutulta. Mielestäni juuri tämä koulutuksen ideologinen puoli on eräs legioonan salaisista aseista. Legioona isänmaani taotaan siellä jokaisen päähän ja menestyksekkäästi. Pelkkää propagandaa se ei ole. Mukana on aitoa yhteishenkeä jota taitavasti kannustetaan ja käytetään hyväksi. Legioona koulutti paitsi kurinalaisia sotilaita, myös eri alojen huippuammattilaisia ja itsetuntoisia, itsenäisiä toimijoita. Oikeastaan toivoisin, että tällaisia karkaisupaikkoja nuorille seikkailunhaluisille miehille perustettaisiin puolustamaan jotain oikeudenmukaista asiaa.

Ahdistavin piirre Jaskassa oli hänen tapansa kertoa tarinoita. Kun hän aloitti, siitä ei loppua tullut. Tarinat olivat kyllä hyviä, ja niitä säesti – kuten eräs tuttavani huomautti – varsin ilmeikäs koreografia. Mutta Jaskalta ei saanut suunvuoroa.

Tarinat käsittelivät usein legioonaa, ja selvästi Jaskalla oli kertomisen tarve. Ryyppykaverit eivät olleet kovin kiitollista kuulijakuntaa. Reaktiot vaihtelivat oikeutetuista protesteista varsin tyhmään ennakkoluuloisuuteen. Ajattelin että jos tästä tehtäisiin haastattelu, Jaska saisi kertoa vapaasti ja tarinat pääsisivät siihen arvoon, jonka ne kyllä ansaitsivat.

Lupauduin kirjoittamaan Jaskan legioonamuistelmat luettavaan muotoon. Ajattelin että kyseessä olisi lyhyt kertomus, joka olisi helppo hutaista valmiiksi siinä sivussa.

Mutta kun Jaska pääsi alkukankeudesta ja alkoi puhua kasetille, kertomus yllätti minut täysin. Se yllätti ennen kaikkea yksityiskohtien runsaudella, josta lopulta muotoutui varsin kattava, kokonaisvaltainen kuva legioonalaisen arkipäivästä 1950-luvulla Algerian sodassa. Tarina oli myös omalla tavallaan hyvin inhimillinen. Kertomuksen henkilöt alkoivat elää aivan kuin tuntisin heidät, ilmapiiri alkoi tulla tutuksi, jopa kaupungit ja maastot. Kohta olin sukeltanut aiheeseen syvemmin kuin ollenkaan oli ollut tarkoitus.

Jaska puhui muistelmiaan pari vuotta, kunnes tyhjeni ja tunsi sanoneensa kaiken. Kasetteja kertyi 80, raakatekstiä oli lähemmäs tuhat liuskaa.

Kirjaprojekti oli Jaskalle tärkeä. Minulle tekstin työstäminen on kuitenkin ollut hidasta ja työlästä. Raakateksti todella oli polveilevaa sekamelskaa. Ajat ja paikat menivät sekaisin kun yhdestä muistosta oli toinen tullut mieleen. Eikä yksityiskohtien runsaus ollut pelkästään hyvä asia.

Halusin myös säilyttää Jaskan kertojanlaadun. Luettavuuden vuoksi on kielen kanssa kuitenkin ollut pakko tehdä kompromisseja – Jaskan kielenkäyttö oli omaperäinen sekoitus ranskaa, ruotsia, Turun murretta ja slangia.

Tein kirjaa pitkien päivätöiden päätteeksi, ja välillä jouduin keskeyttämään sen pitkiksi ajoiksi kokonaan. Jaska ei myöskään ollut maailman helpoin yhteistyökumppani. Hän aiheutti minulle monet harmit, ja välillä ajattelin jättää koko projektin ja kärrätä aineiston johonkin arkistoon. Nyt kirja kuitenkin, viimeinkin on valmis. Jaska ei enää ole kirjan julkaisemista näkemässä, mutta lapsille se on perintö, juuri niin kuin hän toivoi.

Jaska toisteli usein, että tästä kirjasta on tultava totuutta, ei mitään Ramboa. Tätä ohjetta olen yrittänyt noudattaa, sillä varauksella että totuus on Jaskan oma.

Algerian sota 1954–1962

Yleensä ja ruohonjuuritasolta katsottuna

"Algeria oli kuulunut Ranskalle 1830-luvulta lähtien. Ranskalaiset tulivat omien sanojensa mukaan ystävällisissä aikeissa ja 'tieteellisten tarkoitusperien vuoksi'.

Mitä todella tapahtui? Algerialaiset alistettiin väkivaltaisesti. Ranskalaiset loivat oman mukavan paratiisinsa hehkuvan taivaan alle, jossa heidän viiniviljelmänsä antoivat pian runsaita satoja. Algeriasta tuli eräs Ranskan tärkeimpiä siirtomaita.

Juuri tämän vuoksi ranskalaisten oli niin vaikea luopua vallastaan Algeriassa. Ja tämän vuoksi vapaustaistelusta tuli niin äärettömän verinen."

Näin sanoo algerialainen Saeed Assad filmissään Testamentti.

Algerian sota vaati useiden arvioiden mukaan n. miljoona ihmishenkeä. Suurin osa kuolonuhreista oli siiviilejä – ja ylivoimainen osa näistä siviiliuhreista arabeja. Sota oli molemmin puolin hyvin raaka.

FLN:n (Front Liberation National, Algerian vapautusrintama) sotilaallinen kapasiteetti oli hyvin rajoitettu, eikä Algeriassa ole sellaista viidakkoa jonka turvissa esim. Vietnamin FNL kykeni kasvattamaan tukialueitaan ja yhteyksiään kansaan. Myöskään yhteisrintamapolitiikka ei Algerian vapautusliikkeellä ollut yhtä tietoista ja kehittynyttä kuin vietnamilaisilla.

FLN:n päätaktiikkana oli pommiattentaatit eurooppalaiskaupunginosissa sekä terrorihyökkäykset ranskalaisen yläluokan omistamille suurmaatiloille, joista Jaska käyttää nimitystä farmit. Tällöin ei kyllä säästetty paikalle osuneita arabejakaan.

Ranskalaisten kostotoimet olivat monesti suhteettomia – nykytermein rikoksia ihmiskuntaa vastaan. Kun yhdessä FLN:n pommiattentaatissa kuoli yleensä alle kymmenen henkeä, niin sen johdosta tehdyssä kostoiskuissa tapettiin tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia viattomia siviilejä, joskus kokonaisia kyliä.

Jaska aloitti kertomuksensa minulle kuvaamalla FLN:n julmuuksia. Erityisesti heidän tapansa käyttää veistä ja silpoa ruumiita oli Jaskan mielestä kuohuttavaa ja epäsivistynyttä. Huomautin tällöin, että se on arabien perinteinen tapa sotia, ja kun otetaan huomioon epäsuhde historiallisessa kehityksessä, niin ei keskiajan eurooppalainen sodankäyntitapa varmasti jää julmuuksissa mitenkään jälkeen. Silpomisen tarkoitus on herättää pelkoa sekä vihollisissa että horjuvissa liittolaisissa. Jaskan mielestä se herätti ennen kaikkea vihaa, ja tämä varmasti on totta. Kuitenkaan nykyaikainen sodankäynti ei ole yhtään sen inhimillisempää, jos ajatellaan vaikka liittoutuneiden pommituksia toisessa maailmansodassa, puhumattakaan Hiroshimasta.

FLN:n oli vaikea hankkia aseita ja ammuksia. Niitä kuljetettiin Tunisian rajan yli pitkiä matkoja aasi– ja jalkakyydillä jatkuvassa hengenvaarassa. Ranskan resurssit olivat monisatakertaiset, joten heillä oli varaa tappaa uhrinsa sivistyneesti ja siististi ampumalla. Lisäksi viattomien siviilien lahtaaminen joukkomitassa ei ole siistiä eikä sivistynyttä, tapahtui se sitten paljain käsin, niskaan ampumalla tai panssarivaunun tykkipoljinta painamalla.

Myös pommiattentaatit ovat julmia ja raakoja, ja yksilöterrorismi on tuomittavaa. Mutta niistä keskusteltaessa olisi säilytettävä suhteellisuudentaju. Pääasia kuitenkin on, että Ranska oli valloittanut Algerian ja piti sitä totalitaristisin ottein ja väkivalloin hallussaan, se harrasti valtioterrorismia. Algerian arabit oli omassa maassaan alistettu toisen luokan kansalaisiksi, alempiarvoiseksi ihmisroduksi vailla tulevaisuuden toivoa. Jaska kertoo myös joitakin hyvin kuvaavia tapahtumia siitä, miten legioonan ranskalaisupseerien keskuudessa ilmenevä rasismi oli yleistä ja täysin hyväksyttyä.

Kaikki tämä synnytti terrorismia silloin, niin kuin se tekee nykyäänkin.

Nämä keskustelut Jaska summeerasi seuraavasti:

Siinä se järjettömyys onkin, että syyttömät joutuvat niin paljon kärsimään. Mutta ne halusivat sen itsenäisyyden, että Ranska lähtee. Eikä heillä pahemmin ollut politrukkeja porukassa, hiomassa taktiikkaa. He ajattelivat sillä omalla beduiinijärjellään.

Algerian sotaa voi hyvällä syyllä myös kutsua unohdetuksi sodaksi. Sensuuri oli tiukkaa. Kuvaavaa on, että Paris Match uskalsi julkaista totuudenmukaisimmat kuvansa vasta 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen, v. 1972.

Myös keskustelu ranskalaisten tekemistä sotarikoksista on Ranskassa alkanut vasta viime vuosina, kun jotkut sotaan osallistuneet upseerit ovat julkisuudessa tunnustaneet syyllistyneensä kidutuksiin. Näiden joukossa on mm. eversti Thomas, jonka puhuttelussa myös Jaska kävi siviiliin lähtöpäivänä.

Nämä sodan puolet kuuluivat Jaskan kokemuspiiriin vain välillisesti. Tavallisia legioonalaisia ei luonnollisestikaan laitettu varsinaisiin kidutustehtäviin koska he olisivat olleet epäluotettavia. Karkaamiset haluttiin minimoida ja sotasalaisuudet säilyttää. Jaska kertoi tarinaa legioonan ilmavoimista, jotka lopetettiin, kun ensimmäinen ilmaan noussut kone lensi suoraan vapauteen. Luultavasti kyseessä on pelkkä legenda, mutta kuvaava sellainen.

Jaska kuitenkin kertoi olleensa vartiossa ja kuulleensa, miten vankeja kidutettiin. Kirjassa on myös pitkä tarina siitä, miten eversti Andolenko sai selville FLN:n asekätköt. Tämä tapahtui maastossa, ja kidutusvälineinä käytettiin helikoptereita. Paras kidutusväline Jaskan mukaan kuitenkin oli sianliha. Jos vangitut FLN:n sissit olivat tiukkoja muslimeja, he todella mieluummin paljastivat toverinsa kuin söivät sianlihaa.

Esko Karhu, Jaskan legioonakaveri jonka tapasin, vastasi kysymykseen kidutuksesta karusti ja hetkeäkään epäröimättä: Se oli sotaa, oli pakko.

Kerran katsottuamme TV:stä Song Myn kansanmurhasta kertovaa dokumenttia, Jaska kertoi eräästä legioonan yksiköstä, joka operaatiolta tultuaan oli hyvin vaitelias. Yksikään mies ei kertonut yhtään mitään, kunnes alkoi liikkua huhuja tuhotusta kylästä, jossa oli lähietäisyydeltä ammuttu kaikki. Hannat ja lapset, Jaskan termiä käyttääkseni.

FLN ei sotilaallisesti saavuttanut samanlaista murskavoittoa kuin vietnamilaiset ensin Ranskasta, sitten USA:sta.

Ensimmäisten attentaattiaaltojen jälkeen Ranska alkoi saada sotilaallista yliotetta. Mutta Algeriaa ei pystynyt rauhoittamaan. Jokaista kaupunkia, kylää ja maatilaa piti vartioida, mikä tuli kalliiksi ja ajan päälle mahdottomaksi. Jaskan tarinassa käy hyvin ilmi millainen raskas koneisto miehitysarmeija on ja miten toivotonta on yrittää pitää kurissa kansaa, jonka itsenäisyystahto on herännyt.

Algerian sota oli viimeinen siirtomaasota. Siirtomaakausi oli historiassa jo auttamattomasti mennyttä. Läntiset demokratiat tukivat siirtomaissaan totalitarismia, joka lisäksi perustui avoimeen rasismiin. Tämä oli 60-luvulle tultaessa mahdotonta.

de Gaulle kirjoittaa muistelmissaan myös, että Algeria oli käynyt Ranskalle taloudellisesti kannattamattomaksi. Sen sijaan yksittäiset suurtilalliset ja liikemiehet keräsivät edelleen suurvoittoja paratiisistaan.

Algeriassa oli huomattavan suuri ranskalaisväestö. Pied noirit (mustajalat) olivat juurtuneet maahan 150 vuoden aikana. Emämaassa he olivat muukalaisia. Tämän vuoksi sotaa oli vaikea lopettaa.

Tätä taustaa vasten de Gaullea vastaan suuntautunut upseerikapina käy ymmärrettäväksi. OAS – Organisation armée secrète – perustettiin 60-luvun alussa pitämään Algeria ranskalaisilla, ja sitä tukivat monet epätoivoiset pied noirit. OAS ryhtyi terroritekoihin sekä Algeriassa että Ranskassa. Tämä sai lopullisesti mielipiteen Ranskassa itsenäisen Algerian kannalle.

Rauha solmittiin Evianissa v. 1962. Tällöin myös legioona vetäytyi rakentamastaan Sidi Bel Abbèsin kaupungista ja siirtyi ensimmäistä kertaa historiansa aikana emämaahan, Aubagneen Etelä-Ranskassa.

Porissa 31.1.2007

Heli Santavuori

1.

Lähtö legioonaan

Olin kuudentoista kun päätin lähteä Ranskan Muukalaislegioonaan. Se oli 50 luvun alkua. Isä oli sotaveteraani ja perhe niin sinivalkoinen kuin olla voi.

Ilmapiiri yleensäkin oli toista kuin nykyisin. Esimerkiksi elokuvat: Okinawa ja Ivojima, Pearl Harbor ja Normandia… näitä sen aikuisia propagandafilmejä. En muista montako kertaa kävin katsomassa ne. Minähän näin itseni jo siellä mukana. Kun tähtilipun alla nitistetään japseja. Se pisti pään pyörälle. Halusin olla sellainen guy.

Olihan se seikkailunhalua: päästä eksoottisiin maihin ja tulla sotaurhoksi…

Välitön heräte oli eräs perhetuttava, Teuvo Orte. Hän oli ennen sotia työnjohtajana isän firmassa, Arionissa. Hän oli kuulunut Valpoon, joten sodan jälkeen hän oli kaikkea muuta kuin suosittu henkilö, sai jopa tappouhkauksia. Sen takia hän aikanaan lähti legioonaan. Hän palveli muistaakseni 7 vuotta.

Orte tuli tapaamaan isää vuonna -53. Indokiinan sota oli silloin paljon esillä ja tottahan ukko vanhana veteraanina oli kiinnostunut. Orte kertoi, hänellä oli albumejakin mukana. Tapaamisia oli useampia. Huvilallakin käytiin saunomassa. Ja minä sellaisena nuorena kloppina kuuntelin vieressä, pelkkänä korvana tietysti. En ehkä saanut olla kuulemassa kaikkein raaimpia kohtia, mutta kyllä hän kertoi ihan tarpeeksi. Minua alkoi tosissa kiinnostaa.

Kun he huomasivat mikä minulla mielessä pyöri, olikin jo liian myöhäistä. Ei minun päätäni kääntänyt enää mikään.

Siitä syntyi hirveä taistelu. Koko Sarlinien suku oli pystyssä. Ainoa, joka hyväksyi päätökseni, oli rouva Sommela. Hän oli kotiapulainen, kotihengetär. Hän sanoi, että Jaakko tehköön juuri niin kuin haluaa, hän on tuntenut Jaakon kehdosta asti. Hänen mielestään vanhemmat tekevät väärin, jos tässä asiassa pistävät hanttiin. Hän sanoi jopa sen, että päätökseni kuvastaa suomalaista itsepäisyyttä.

Myös Teuvo Orte myös oli jyrkästi lähtemistäni vastaan. Hän piti minulle henkilökohtaisia puhutteluja ja yritti kaikin tavoin saada minua muuttamaan mieleni. Mutta mikäs minun pääni olisi kääntänyt. Olin niin kovaa jermua olevinaan. Sanoin, että luodilla ei ole osoitetta.

Muistan vielä kun suku oli koolla, porukkaa oli Helsinkiä myöten. Onni pappa kirjoitti alle passipaperit ja muut. Näillä sanoilla:

– Muista aina, poikani Jaakko, kun minä otan tämän askelen… ettet ikipäivänä tule sanomaan, että helpolla päästettiin sinut lähtemään, ettei yritetty estää. Jos palaat siltä reissulta niin älä milloinkaan syytä vanhempiasi.

En ole syyttänytkään – en myöskään Teuvo Ortetta. Ei hän voinut arvata mikä teho niillä tarinoilla oli…

Minulle ei myöskään tullut mieleen, että olisin odottanut muutaman vuoden ja päässyt täysi-ikäisenä lähtemään. Ajattelin että lähden vaikka ilman passeja, jäniksenä laivalla, mitä vain. Huippu oli se, kun siskon mieheltä, Ruostepuron Aulikselta varastin rahaa lompakosta. Hän oli silloin Tilauskuljetuskeskuksen toimitusjohtaja. Palautin ne rahat tultuani takaisin, viiden vuoden päästä. En ole varas luonteeltani, mutta tämä kuvastaa, että tein vaikka mitä että olisin päässyt matkaan.

Olen ollut todella itsepäinen koko ikäni. Ajattelin, että jos sinne lähden, niin paita hampaissa en takaisin tule. Että koko Turku ja Suomi nauraisi: On siinä meillä sotaurho, paskansi housuunsa ennen kuin oli vielä alkanutkaan.

Enhän minä tiennyt mistä oli kysymys. Katsella filmejä tai olla itse mukana on kaksi aivan eri asiaa – se on sitten totta eikä romantiikkaa. Mutta minunkin kohdallani oli myöhäistä sitten enää katua. Minulle oli henkilökohtainen kunnia asia pysyä siellä ne sopimuksen määräämät viisi vuotta.

Completement fou?

Lähdin iltalaivalla Tukholmaan salkun ja kapsekin kanssa. Tukholmasta jatkoin junalla Pariisiin.

Sitten kun vanhemmat ja suku antoivat periksi, Teuvo Orte antoi kaiken mahdollisen tuen. Hän oli kirjoittanut muutaman A nelosen, jossa oli tarpeellisia fraaseja suomeksi ja ranskaksi. Enhän minä osannut Ranskaa muuta kuin bonne nuit ja au revoir. Saksaa ja englantia osasin jonkun verran. Minulla oli myös sellaisia tupakka askin kokoisia taskuparlöörejä mukana. Orte neuvoi myös tarkkaan, miten Gard de Nordilta pääsee legioonan linnakkeelle Vincennesiin.

Kyllä minä aika pieneksi tunsin itseni Gard de Nordilla, kun kassieni kanssa kiipesin junasta ja katselin sitä hälinää. Oli vähän eri meininki kuin Turussa. Tunsin itseni melko muurahaiseksi siinä kohtaa.

Mutta kantti ei loppunut. Olin niin miestä poikaa kuin olla voi.

Lähdin bussilla menemään. Siinä oli takana avosilta, kaiteet vain ympärillä. Persuksista hypättiin sisään, se oli uutta. Muistan vieläkin, kun rahastaja hyräili jotain oo la laata. Muistan jopa pätkänkin siitä: Mais que, mais que, ma is, qu'est ce que c'est. Frangit kilisivät tahdissa rahastajalaukkuun ja kädet viuhtoivat. Ajattelin, ettei Turun busseissa ainakaan rahastajat lauleskele. Että tämähän on temperamenttista savottaa.

Bussista piti vaihtaa metroon, ja pian olin Vincennesin kaupunginosassa. Kävelin laukkujeni kanssa katsomaan Vincennesin linnaketta. Ei ollut meininkikään vielä mennä sisään. Kyltti näytti, että Légion Étrangère. Orte oli sanonut, että kun kävelet siitä portista, saat olla varma ettet vartin päästä kävele ulos. Se oli mahtava Château fort, linnake. Vallihauta kiersi ympäri. Silloin näin ensimmäisen kerran valkolakin.

En mennyt turhan lähellekään. Seurasin vähän kauempaa niiden touhua, jopa vartion vaihdon. Sitten lähdin hakemaan hotellia. Orte oli neuvonut senkin mistä löytää kohtuuhintaisen majapaikan.

Löysin sopivan pikkuhotellin. Siinä oli mahtava bistro. Se oli lähellä Sorbonnea ja siellä oli sitten näitä opiskelijoita. Minähän tunsin oloni kotoisaksi, menin yksinäni istuskele-maan sinne. Porukkaa tuli ja meni ja kaikilla oli luentolehtiöt mukana. Siinä kävi semmoinen kälkätys, sanan sieltä, toisen täältä ymmärsi.

Rupesi nälkäkin tulemaan. Seurasin kun he ostivat baguetteja ja olutta. Oli vähän niin kuin itsehakua siitä tiskiltä. Yritin olla viisas minäkin, osoittelin lasin läpi että sandwichi siitä. Une bierre, olutta. Garçon heitteli monta tekstiä, mutta en ymmärtänyt mitään. Piti lyödä isommanpuoleista rahaa vain pöytään. Varmaan jäi sämpylän verran riksaa.

Orten neuvon mukaan olin laittanut Suomen lipun rintapieleen, sellaisen pikkuisen emalilipun. Eikä kestänyt kauaa kun joku heistä huomasi, että istun ja nönötän siinä itsekseni Suomen lippu rinnassa. He tulivat kysymään, että finlandais? Joo, Suomesta ollaan. Kohta siinä oli rimppa ympärillä ja kaikki puhuivat yhtä aikaa. Sitten tulivat ne blokit esiin ja ruvettiin piirtämään. Sitten otin parlöörit käyttöön. Yksi tyttökin melkein istui polvella, voi herranjestas sentään. Sitten he löysivät jostain kartan ja minä näytin että Åbo, Turku, tuossa.

Teuvo Orte oli kertonut, että Suomella on hyvä maine, eikä hän väärässä ollut. Kun olin jo lähdössä, nämä opiskelijat sanoivat, että et sinä mihinkään hotelliin mene, tule mukaan vain! Heillä oli joku vanha tipparillu. Sillä minua kärrättiin ja vietiin isommanpuoleiseen asuntoon. Siellä asui varmaankin parikymmentä henkeä. Ja siellähän ne bileet alkoivat. Illan tullen lähdettiin vielä kylälle, bistrosta toiseen.

Sitten kun he kuulivat mihin olin matkalla, he sanoivat kaikki, että sinä et mene yhtään mihinkään legioonaan. Tiedätkö, että sinua rata ta ta tam? Näyttivät korvasta korvaan: corsé. Piirtelivät ristejä ja ruumisarkkuja.

– Ça va pas hein? Completement fou? Idiot? Oletko ollenkaan järjissäsi? Oletko aivan hullu, idiootti?

Kyllä minä nyt sen verran ranskaa tajusin. Että tykinruuaksi. Että vielä legioonaan, sehän pannaan aina kusisimpiin paikkoihin. Minä intin, että sinne juuri olen menossa. Kun on tyhmä ja finne vielä sen lisäksi, ei siinä auta maammelaulukaan.

Aamulla kävelin siitä portista sisään. Ujostutti kaikkien näiden moraalijuttujen jälkeen. Kyllä siinä piirrettiin, voi herrajessus, että blokkia kului. Ja porukkaa oli vielä saattamassakin, viimeiseen asti. Repivät hihasta, yrittivät kaikin tavoin estää.

Sitten se alkoi. Passit ja matkatavarat luovutettiin pois. Tultiin ja asetuttiin tupaan. Ikkunoihin oli tehty vanhat tykkiportit, joista näkyi vallihaudan yli Vincennesin puistoon asti. Näiden maisemien jälkeen ei Pariisia päässytkään katselemaan seuraavaan viiteen vuoteen.

Ohjeet olivat seinällä neljällä eri kielellä. Kymmenen käskyä. Ajat, herätykset ja sellaiset. Meille annettiin vanhat maastoasut päälle. Puhtaat mutta paikatut. Maihinnousut jalkaan. Omat vehkeet luovutettiin kaikki pois, alusvaatteita myöten. Siellä varastolla sanoivat, että viiden vuoden päästä voit kaivata näitä takaisin – jos kaipaat. Henkilökunta siellä oli elinkautisia, he tuskin koskaan lähtivät legioonasta. Katsoivat että tuleehan uutta porukkaa lahdattavaksi.

Tukka ajettiin jokaiselta heti. Sänki jäi, rillitukka. Kutrit lähtivät äkkiä, tykkäsi tai ei. Se meni liukuhihnalta. Ei siinä tuolissa ehtineet persukset kauaa vanheta. Ei voinut oikein sanoa, että olisi ollut salonkipalvelut meneillään.

Muuten se oli löysää touhua. Enimmäkseen siivouspalvelua. Sitten oli lääkärintarkastukset ja kaiken näköisiä pikku testejä. Tuodaan lauta eteen, ihan niin kuin kakaroille. Siinä on pyöreätä, kolmikulmaa ja kuuskanttia, ja pulikat täytyy pistää oikeisiin reikiin. Testattiin että onko tuolla yhtään ketään tuolla älykonttorissa. Ihan että funkkaa. Se otti päähän, mutta ei siinä paljon naurattanutkaan.

Ystävystyin erään sakemannin kanssa, tulimme mukavasti toimeen. Siinä piirrettiin ja selvitettiin, ja vapaa aikana istuttiin kanttiinissa ja otettiin vinettoa.

Oli aivan kuin tyttökoulussa. Ihmettelimme, että jos se näin kesyä meininkiä on… ei me raukat tiedetty mikä meitä odotti.

Sitten meidät vietiin junalla Marseillesiin. Se oli siviilijuna; junassa sai liikkua, mutta poistua ei saanut askeltakaan. Sotapoliisit olivat matkassa mukana. Sopimusta ei vielä oltu allekirjoitettu, että sikäli olimme vapaita. Mutta henkilöpapereita ei ollut kellään. Olimme aspirantteja.

Junamatkalla tutustuin äitiin ja tyttäreen, jotka olivat matkalla Rivieralle lomailemaan. Istuin koko yö sen tytön kanssa junan käytävällä. Kyllä siinä kaulailtiin ja pussailtiin. Se oli sellaista herkkää.

Sitten kun tälle mademoisellelle selvisi, että olen vakavissani menossa legioonaan, hän yritti henkeen ja vereen estää. Hän oli absoluutisti vastaan, selvitti kaikilla mahdollisilla kielillä, että se ei ole rahasta kiinni. Pyyteli että lähtisin heidän mukaansa. Lupasi että kaikki järjestyy.

Otettiinhan me häppää. Kahvilavaunusta kävin hakemassa sämpylöitä ja juotavaa. Oli hirveä tungos… Tämä tyttö muuttui aina vakavammaksi mitä lähemmäksi Marseillesia tultiin. Asemalla hän tuli suorastaan hysteeriseksi. Siellä oli legioonan rahtivehkeet vastassa, ja jonkunnäköisessä tahtimarssissa mentiin. Meitä oli aika savotta. Ja tyttö juoksee rinnalla, yrittää repiä minua muodosta pois. Huutaa, että ei sinun ole pakko lähteä, olet vapaa. Et ole vielä kirjottanut mitään alle, et ole karkuri… Kai hän nyt ranskattarena tiesi. Tippa silmässä juoksee siinä niin että korot kopsuu… arvaa vaan lähdinkö.

Sotapoliisit eivät saa käydä siviileihin käsiksi, mutta he kehottivat tyttöä poistumaan. Alkuun se oli kohteliaisuudella sanottua, sitten se muuttui aina jyrkemmäksi. Siviilitkin katsoivat pitkään, kun tyttö juoksee piikkareissa ja roikkuu hihassa kiinni. Miten se tyttö huuteli, vuoroin upseereille ja vuoroin minulle, vaihtoi äänensävyä aina sitä mukaa. Minua hän suorastaan rukoili.

Kyllä se haikeata oli. Mutta kun olin Turusta päässyt näinkin kauas niin enhän minä… Sinne jäi pillittämään sekä tyttö että äiti. Hänen äitinsä oli sellainen hillitty daami.

Sitten se onkin peruuttamatonta, kun on kirjoittanut nimensä alle viiden vuoden sopimukseen. Vaikka sattuihan tällainenkin, että oma vaimo tuli hakemaan pois – se oli italiaano, eukko haki hänet Marseillen kasarmilta. Hän oli siviilikarkuri, lähti maitolaskuja pakoon, sen takia legioonaan! Joo. Kymmenen bambiinoa. Siinähän vaan tuli emäntä portille, hyvä ettei ollut anoppikin mukana. Äijää vietiin. Perkele vielä legioonaan, kuulehan ukko. Takasin, kakkua tienaamaan. Bambiinoille laulamaan! Jos oot jaksanu nussia, niin jaksat elättääkin.

Tässä tulee jyrkästi julki se, ettei legioonaan väkisin viedä. Sellaisia satuja kerrotaan joskus, jopa lehdissäkin on ollut, että sinne shanghaijataan, niin kuin ennen vanhaan merimiehiä. Heitä juotettiin päivätolkulla, ja sitten he heräsivätkin laivasta. Oli sen verran miehistöpulaa. Tällaista sattui joskus 1600–1700 luvuilla. Legioonan kohdalla se ei pitänyt paikkaansa, ei ainakaan 1950-luvulla tai sen jälkeen.

Komentajan Mona Lisa -hymy

Kuljetusautojen lavalla ajettiin sitten Marseillesin läpi St Nicolas'n linnakkeelle. Se oli korkealla kukkulalla ja sieltä on mahtavat näköalat.