Ketä rakastamme kun rakastamme Elvistä: - artikkeleita nuoruusiän luovuudesta ja tuhoavuudesta

Tervo

I

MUSIIKKITERAPIAA, ROCKIA JA POIKAIN KOLTTOSIA

Tämän kirjan artikkelit eivät ole aikajärjestyksessä. Tässä osassa otan kantaa nuorten asemaan maailmassa ja hoito-organisaatioissa, pohdin rockmusiikin ja nuorisokulttuurin sisältöjä ja lähestyn nuoruuden kokemuksia Ouluun sijoittuvan elokuvan kautta. Mikko Niskasen Pojat toimii siltana sekä nuoruuden maailmaan sodan jälkeisessä Suomessa että omaan työhöni Oulun Raksilan sydämessä.

Kuten esipuheessa jo kirjoitin aloittaessani terapeutin uraa ei musiikkiterapeuttikoulutusta juurikaan ollut viikonloppuseminaareja enempää. Terapeutit työskentelivät suurissa laitoksissa sukkuloiden osastolta toiselle musiikkiryhmiä ohjaten ja kenties joitakin potilaita kahden kesken tavaten. Mistään säännöllisestä ja jatkuvuuteen perustuvasta terapiatyöstä ei ollut kysymys. Joskus musiikkiterapeutti miellettiin vain viihdyttäjäksi ja yhteislaulutilaisuuksien vetäjäksi.

Aloittaessani työn 1980-luvun alussa juuri avatulla Oulun yliopistollisen sairaalan nuorisopsykiatrisella osastolla sain täysin vapaat kädet kehittää nuorten musiikkiterapiaa ja koko työryhmän täyden tuen. Ymmärsin pian, että näin tiivis musiikkiterapian liittäminen nuorten yhteisöhoitoon ja nuoruusiän psykoterapiaan oli hyvin ainutlaatuista. Psykoterapiaseminaarit ja työnohjaukset olivat jokaviikkoisia ja koulutuspäiviä järjestettiin säännöllisesti opettajina kotimaisia ja kansainvälisiä asiantuntijoita. Päätin tehdä työstäni hyvin tarkat kirjalliset muistiinpanot, äänittää terapiatuntien musiikkia ja videoida tilanteita säännöllisesti. Näin syntynyttä materiaalia saatoin käyttää tiimin kokouksissa sekä työnohjauksessa, ja niiden pohjalta syntyi 20 vuotta myöhemmin mm. teokseni Teräskitara – musiikkiterapia nuoruusiässä (2003).

Nuorten musiikkiterapian pohdintojeni ensimmäistä kirjallista työtä, artikkelia Musiikkiterapia nuoren kasvun ja kehityksen tukena (1985) on vähän kiusallista lukea, mutta olkoon se mukana muistuttamassa siitä että jostain on aloitettava. Tokihan minä editoin sitä tähän aika reippaasti. Eivät kirjoituksen ajatukset sinällään huonoja ole, edelleen käyttökelpoisia, mutta paljon on vettä virrannut sen jälkeen Oulujoessa.

Myös aika hymyilyttää: 1980-luvun alussa ei tietokoneita, kännyköitä, internetiä tai edes Cd-levyjä vielä ollut ja musiikki- ja nuorisokulttuuri oli tietysti aivan toista. Nuoruus ei. Paljon myöhemmin julkaistussa Lääkärilehden artikkeliin Musiikkiterapiaa nuoruusiän kriiseihin (2002) olen tiivistänyt ajatuksiani musiikkiterapian mahdollisuuksista eri tavoin häiriintyneiden nuorten psykiatrisessa hoidossa.

OLLAKO VAI EIKÖ OLLA?

Julkaistu kirjassa Kevät räjähti käsiin – kertomuksia nuoruudesta (2011).

Sinä putosit lapsuuden ja aikuisuuden väliseen kuoppaan. Nyt sataa ja sinä kuljet yksin ulkona katsellen ihmisten ikkunoihin pohtien sitä turvan ja onnen astetta, joka elää jokaisen lämpimästi hehkuvan ruudun takana. Et ole vielä tarpeeksi vanha erottaaksesi halveksuntaa kateudesta. Sinä kävelet yksin ilman ketään ja olet kahden vaiheilla niin kuin usein viime aikoina; ollako vai eikö olla?

Aamulla herätessäsi tunnet, että juuri tämä päivä näyttää suunnan ja löydät ihmisen, jonka kanssa kulkea sitä kohden. Mitä edemmäs päivä etenee, sitä raskaammin kannat valolla kastettuja silmiäsi tässä pimeässä maassa. Sinä putosit ja kiljuit, eikä kukaan kuullut eikä kuunnellut. Sinua ei varoitettu eikä etukäteen kerrottu siitä maasta, johon joutuu, kun heittää hyvästit lapsuuden piilohippasille ja pullantuoksuisille päiville. Se tapahtuu hitaasti niin kuin aamu ryömii yötä pitkin, sillä – kuten on kirpaisevasti kirjoitettu – yön pimein sydän on aamun ensihetki. Ja kuitenkin sinä itse halusit ja kaipasit sitä. Tahdoit seurata muita, kun huomasit jääväsi joka päivä enemmän yksin lapsen leikkeihin toisten puhuessa jo kummaa kieltä oudoissa asuissaan jotenkin muuttuneena. Ja kun tuli sinun vuorosi nousta laivaan, se lähtikin täristen ja ulvoen, eikä takaisin ollut paluuta.

Kun omassa ruumiissa nytkähtää tulivuori ja kun veri polttaa lakanan viatonta ihoa, jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Viimeinenkin napanuoran jäänne irtoaa napsahtaen, ja entiset sanat maistuvat vierailta suussa. On vaiettava ollakseen rehellinen, ja kuitenkin on pakko huutaa. Vanhempasi vaihtavat karvaa, ja alkaa vainon ja vapauden sukupolvien välinen ikuinen kireä valssi, sillä se mitä nuoruudessa todella tapahtuu, ei kestä tai kaipaa aikuista korvaa. Ovet tarvitsevat lukkoja ja ikkunat kaihtimia aivan samalla lailla kuin ajatuksesi ja mielesi kuvat tarvitsevat piilon, jossa kurkistaa niihin, kun muut nukkuvat television uuvuttamin silmin. Joka yö piirrät ruumiisi kartan uudelleen, joka yö kadotat ja löydät itsestäsi jotain uutta.

Se minne putosit, on kuin valkea läikkä Amazonin viidakon kartalla, niin kiehtova ja uusi ja samalla tuntematon ja pelottava. Kukapa mielellään muistaisi tai muistelisi nuoruutensa kipeää laitaa; yksinäisyyttään ja pienuuttaan. Ja nyt kaikki paha on siirretty sinne, missä nuoria on enemmän kuin kaksi jouten takomassa itseensä syvyyttä erehtymällä ja kokeilemalla.

Nuoruudeltasi lyödään luulot pois kirjoilla, koneilla ja muoviraharaveilla. Missä kasvavat korkoa hyvinvointikakarat ja missä pienten vanhempien tavalliset lapset? Yliopistojen leveät lauteet notkuvat entsyymin kalpeita kaikkientieteittentohtoreita ja kaksikymmentävuotiaita yritysjohtajia, joiden asiakirjasalkut vinkuvat optioista ja opintoviikoista onnellisina. Eivätkö he aja koskaan ojaan? Onko koko maailma heille valtatie? On niin paljon, mitä et ymmärrä.

Missä asuvat lapsuudessa liikaa yksin olleet, hylätyt, sairauden tai kuoleman kohtuuttoman sormen osoittamat? Missä ovat ne, jotka eivät osaa puhua, huutaa tai itkeä kuin käsillään? Missä ne, jotka kaipaavat varastamalla, missä ne, joiden silmissä asuu viisivuotiaan hätä? Missä ovat ne, jotka eivät osaa puolustautua eivätkä uskalla hyökätä? Missä ovat tarhojen ylimääräiset, ne hankalat kakarat? Missä ovat äidittömät, isättömät, adoptoidut ja huostaan otetut? Missä ovat pahoinpidellyt ja ylistämällä alistetut, liikuntakyvyttömiksi syötetyt ja välinpitämättömyyden lainavaatteisiin puetut? Missä on ihan tavallinen nuori kriisiinsä kompastuneena etsimässä ovea itseensä? Missä on kiireetön korva ja kärsivällistä kärsivällisempi katse? Missä on apu, kun hätä on nuoruus? Kuinka he jaksavat näissä ahneiden pidoissa, kun ahneetkaan eivät jaksa?

Löytyykö aika ja tieto byrokraattien, hallitusten, johtoryhmien ja komiteoiden puoluepoliittisesta viisaudesta, jossa moottoritiellä tai huippu-urheilulla on suurempi kiire kuin niiden asialla, jotka ovat nuoria ja jotka purevat auttavaa kättä niin kuin aina on purtu, että tiedettäisiin, missä käsi on ja kenen? Kuka nyppii nuoruuden siivet heti kun ensimmäinen lentoyritys ei mennytkään suositusten mukaan? Mutta kuka kesyttää ketun niin, että se pysyy kettuna, ettei sen tarvitse muuttua kanaksi tai koiraksi? Kuka antaa toisen, kolmannen tai yhdeksännen mahdollisuuden? Kuka on selkeästi nuoruuden puolella? Kuka ei hylkää, kuka auttaa kestämään leipään leivotun kiven? Kuka ei pakota? Et erota ystävää vihollisesta, ja kaikki tuntuvat tarjoavan vain käsirautoja. Ne puhuvat sinulle tulevaisuudesta, vaikka mielesi liikkuu aivan toisessa ajassa.

Sinä putosit etkä tiedä, mikä on orpoutesi sisä- ja mikä ulkokuori. Et tiedä, mikä tulee sinusta ja mikä ulkopuoleltasi, eikä sinulle anneta tarpeeksi aikaa ratkaista sitä. Sinua myydään ja ostetaan niin kuin sademetsää, vaikka se on yhtä välttämätön maapallolle kuin nuoruus aikuisuudelle. Enää ei nuoruus kapinoi, sillä se peloteltiin työttömyydellä hiljaiseksi ja kuuliaiseksi; nyt sillä on liian kiire pörssiin ja uuteen iloiseen Eurooppaan. Kuka maksaa juhlien laskun, kun pöydän varannut ja eniten tilannut on poistunut takavasemmalle?

Et ole vielä riittävän vanha perustamaan yritystä tai perhettä, et jaksa edes ajatella kotia osakkeena tai miksi alkaisit isona. Kaipaat vain toista takkuista kulkukissaa jakamaan kodittomuuttasi, arkuuttasi ja läheisyyden nälkäsi. Kaikki muu tulee sen jälkeen, jos tulee.

Sinä mietit, ollako vai eikö olla joka päivä ja yö, kun kuljet siltojen yli. Kun pysähdyit, katsoin sinua kaukaa, joen ja nuoruuden toiselta, aikuisuuden puolelta, ja mietin mitä tapahtuu seuraavaksi. Ja samalla kun sinä mietit, ollako vaiko eikö olla, minä keksin sinut ja sinun tarinasi. Tarinan loppuun kirjoitin sinut pysähtyneenä sillalle ja pysäytin kuvan siihen, että me molemmat mietimme; siis sinä ja minä, joka sinut loin. Mutta olet sinä olemassa ilman minuakin tässä kaupungissa, tässä maassa ja maailmassa miljoonin versioin.

Ja tässä tarinassa sinä mietit keinoa päästä eroon itsestäsi ja yksinäisyyden loputtomista pitkospuista. Sen kokemuksen pohjalta, jota sinulla ei vielä voi olla, kirjoitin tähän tarinaan tällaisen lopun:

Katselet joen tummaa tanssia siltojen alla. Raiteet lapsuuteesi päin ovat auttamattoman kapeat. Aikuisuus näyttää työn harmaita kasvojaan, etkä halua nähdä itseäsi elämänhalu kurkkuun kuivuneena kolmivuorokoneena. Jostain kaukaa kuuluu musiikkia ja ihmisten ääniä. Sinä nostat yhden yön vanhempaa päätäsi ja jatkat tätä ehdotonta matkaasi hitaasti ihmisiä kohden. Kirjoitin tarinasi heti muistiin sen tultua mieleeni, etten unohtaisi omaani.

POJAT – KUOLEMA RAKSILASSA

Kirjassa Toipumiskyvystä. Nuorisopsykoterapian erityiskysymyksiä. Nuorisopsykoterapia-säätiö 2009.

Mikko Niskasen vuonna 1962 ohjaama elokuva Pojat perustuu Paavo Rintalan (1930 – 1999) saman nimiseen kirjaan vuodelta 1958. Kirjan kansilehti kertoo sen kuvaavan Oulun poikien suhteesta ajan suureen ihanteeseen, sotaan ja sen edustajiin, saksalaisen vuoristoarmeijan alppijääkäreihin vuosina 1941 – 44. Lähestyn elokuvaa kirjaan tukeutuen pohtiessani poikien erilaisia kasvupyrkimyksiä sodan varjossa.

Oulu oli jatkosodan aikana tärkeä väliasema runsaslukuisille saksalaisille joukoille, jotka olivat menossa Lappiin ja Pohjois-Norjaan. 25 000 asukkaan pikkukaupungissa oli enimmillään 4000 saksalaista. Toppilassa oli saksalaisten tärkeä huoltosatama; kaupunkiin sijoitettiin komendantinvirasto, kuormausesikunta, vartiopataljoona, lomalaiskeskus, SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskus sekä sotilassairaala. Oulussa oli myös paljon sotavankeja, jotka olivat töissä mm. Oulu Oy:ssä. He rakensivat Merikosken voimalan, Toppilan satamalaitteita ja Hietasaaren siltaa. Alppilan kaupunginosan nimi kantaa alppijääkäreiden läsnäolon historiaa nimessään.

Pojat on poikia

Elokuvassa seurataan Raksilan kaupunginosassa, Puu-Raksilassa, asuvien 10–14 -vuotiaiden poikien elämää. Isät, isoveljet, sedät ja muut vireimmän miehuuden samaistumiskohteet ovat sodassa, puutetta on kaikesta ja epävarmuus jokapäiväistä. Saksalaiset joukot myllertävät koko kaupungin elämää. Myös Oulun kanta-asukkaiden ja Karjalasta tulleiden evakkojen välillä on omat jännitteensä, kuten myös saksalaismielisillä ja työväenhenkisillä aikuisilla. Touhukkaat pojat auttavat saksalaisia sotilaita mm. leivän kuormaamisessa ja myyvät Oulussa pysähtyville junanvaunullisille janoisia sotilaita kaljaa saaden palkinnokseen rahaa, suklaata, kahvia ja jopa konjakkia. Eräs myyntimatka päättyy kauhukokemukseen, sillä yöllä hiljaa saapuneessa junassa ei olekaan janoisia saksalaisia vaan rintamalla kaatuneita sotilaita.

Saksalaisten univormut, aseistus, sotasankaruus ja varakkuus herättävät ihailua kasvavissa pojissa. Seksiä puberteettiin puhkeavat nuoret näkevät kaikkialla; he kyttäävät puistoissa kuhertelevia saksalaissuomalaisia pareja päästen näkemään aikuisia jopa itse teossa. Myös aggressio elää. Pojat kähisevät keskenään ja tappelunnujakat tuiralaisen - Tuiran kaupunginosan poikien - kanssa kuuluvat asiaan, mutta myös huumoria, leikkimieltä ja solidaarisuutta riittää; kerran pojat kilpailevat siitä kenellä on risaisimmat kengät. Kun asiasta ei saada selvyyttä, he sopivat, että kaikilla on yhtä huonot. Aikuisuuteen on kova kiire, mutta kuilu sotilassaappaiden ja köyhien poikien riekaleisten kenkien välillä on suuri.

Myös helpot ansiot houkuttavat. Kaljan myymisen lisäksi he keksivät kaupata pohjoisen pakkasissa paleleville saksalaisille villavaatteita, joita he varastavat pihojen pyykkinauruilta. Kuinka monta moraalista selvitystä pitääkään tehdä ennen kuin he voivat perustella itselleen miksi he varastavat juuri tämän pihan villapyykit eivätkä naapurin. Öisellä trokausmatkallaan poikien jännitystä hakeva kiihtynyt seikkailu saa sodan säännöt. He näkevät saksalaisen yhteistyökumppaninsa teloituksen ja poikien tunnontuskat ovat suuret. Myös yhdessä tuiralaisen kanssa toteutettu saksalaisen tykinammuksen, joka heidän mielikuvissaan antaa mahtavuuden ja voiman kokemuksen, varastaminen muuttuu tragediaksi. Tuiralaiset omivat yhdessä pöllityn ammuksen itselleen ja Raksilan poikia pakoon juostessa se räjähtää. Kaksi Tuiran poikaa kuolee ja kaksi loukkaantuu vakavasti. Tämän aiheen käsittely loppuu elokuvassa tähän, mutta oikeassa elämässä tapahtumien syyllisyyden herättämät kokemukset olivat varmasti raskasta kantaa.

Myös huumori, luovuus ja leikkimieli, osin hyvinkin lapsekkaine haaveineen, kukkivat. Aina jollakin pojalla on uusi idea; joskus se liittyy kiusantekoon ja rajojen kokeiluun, mutta he haluavat olla myös sankareita ja auttaa toisia. He alkavat suojella naisia saatellen heitä rautatiealikulkutunnelin läpi, vaikka tämä herättää suojelunkohteissa enemmän huvittuneisuutta ja närkästystä kuin kiitollisuutta. Erityistä mielikuvitusta ja rohkeutta vaaditaan Raksilan Taiteellisen Teatterin perustamiseen. Rahan ansaitseminen ohittaa taiteelliset päämäärät, lavastus on suunniteltu ja tarina mietitty, mutta harjoittelu jää vähemmälle itsekritiikistä puhumattakaan. Esitys laskee leikkiä niin Hitleristä kuin Mannerheimistakin ja näin aikuiskulttuurin ikonit on häväisty, ylimmät auktoriteetit haastettu ja sukupolvien välinen ikäpolvikuilu rakennettu. Mutta ilman reagoivia aikuisia ei teatterisota ole valmis; jos sellaista ei sodan takia löydy kotoa niin koulusta löytyy varmasti.

Täytyy näytellä kohottavia, isänmaallisia näytelmiä… Jos tämä taiteellinen tiiatteri on vielä huomenna pystyssä ilmoitan poliisille! raivosta puhkuva opettaja huutaa järkyttyneenä poikalauman juostessa rahat mukanaan pakoon.

Jake

Elokuva alkaa Einar Englundin variaatioilla Jaakko-kulta -laulusta. Ollaan siis lapsuuden äärellä kurottamassa kohti muutosta. Kappale viittaa Jaakko Hoikkaan, Jakeen (Vesa-Matti Loiri ensimmäisessä elokuvaroolissaan), jonka Niskanen nostaa teoksensa keskiöön.

Jake on porukan pelokkain, astmaa sairastava ja epävarma poika, jonka vanhemmat asuvat erillään; isä on palannut haavoittuneena rintamalta ja äiti seurustelee saksalaisen yliluutnantti Fritz Mayerin kanssa. Toisaalta Jake on lahjakas poika, mutta joukon epäsosiaalisin. Muiden halutessa olla sankareita saatellen naisia rautatiealikulun läpi heitä mahdollisilta ryöstäjiltä suojellen, Jake varastaa röyhkeästi erään naisen laukun ja rahat. Toiset ovat raivoissaan hänen pilattua sankaruusaatteen. Nuoren kaksitahoista sisäistä maailmaa kuvaa hyvin se, että sankareiksi ryhtyessään he samalla tulevat naamioineeksi itsensä; toisaalta he haluavat napata kaiken itselleen varastamalla asosiaalisesti ja taas toisaalta pyrkiä toimimaan moraalisesti oikein ja sosiaalisesti hyväksyttävästi.

Kirjassaan Rintala kuvaa Jaken ristiriitaisia mietteitä syyllisyydestä: Isä ei asunut enää kotona, isä on suuttunut äidille ja hänelle ja Fritzille ja ‘koko perkeleen sotkulle’, isä oli lähteissään huutanut. Isä oli varmasti syytön, joku muu on syyllinen, Jake miettii ja tulee siihen johtopäätökseen ettei Fritzkään ole syyllinen eikä äiti. Jää vain hän itse… Ensin oli kevät ja hurraa, hurraa ja saksalaiset, sitten isä lähti sotaan ja haavoittui ja tuli takaisin siviilihommiin ja silloinkin oli vielä hurraa, hurraa, hurraa. Oli vain isä poika ja sota, ja se oli mukavaa aikaa. Mutta sitten tuli talvi ja äiti ja yliluutnantti…

Jake alkaa opettajien lemmikiksi ja lukee aamuhartausrukouksen luokan edessä. Tämä on toisista pojista petturuutta, mutta Jake toteaa saavansa näin stipendin. Hän retostelee uusilla vaatteillaan ja vihjailuillaan suhteistaan mustanpörssin kauppiaisiin.

Pikkukeikka vaan ja pullukkaa odottaa. Tiijättekö te mikä on huora? Jake leveilee uutta kelloaan ihaillen.

Aran pojan itsetuntoa pönkittänyt kutsumanimi Rommel saksalaisen panssarikenraalin mukaan alkaa maistua toisten poikien suussa pahalta. Ehkä se yhteisesti sovittuna merkitsi ryhmän ymmärtävää asennetta Jaken pelokkuuteen ja ongelmiin, mutta nyt Jake käyttää sitä heitä vastaan yrittäen nousta heidän yläpuolelleen. Tässä on vaarana suistua yhä suurempaan yksinäisyyteen. Rintala kirjoittaa: Toiset pojat eivät tienneet miten suhtautua Jakeen. He eivät olleet varmoja, valehteliko Jake, mutta vielä oudommalta tuntui uskoa, että Jake puhui totta. Jake on koko ajan kuin naamion takana. Hän toimii hylätyksi tulleen traumatisoituneen nuoren tavoin pyrkien omaa erinomaisuutta ja kyvykkyyttä korostavan fallisnarsistisen uhon avulla kätkemään ja tukahduttamaan pienuuden ja avuttomuuden kokemustaan.

Psykoanalyytikko D.W. Winnicott (1960) on kuvannut kuinka tosi-itse (true-self) syntyy jo varhaisessa lapsuudessa: äiti ei pakota vauvaa sopeutumaan omiin tunteisiinsa vaan hän sopeutuu riittävässä määrin vauvan kokemuksiin. Näin vauva löytää omat tunteensa ja impulssinsa. Jos näin ei tapahdu, vauvan sisin jää eristyksiin; hän ei löydä omia tunteitaan äidin avulla ja elää vale-itsen (false self) varassa, jonka turvin hän rakentaa ihmissuhteita. Ne näyttävät todellisilta, ja lapsi kasvaa ollakseen juuri kuin äiti, hoitaja, täti, veli tai kuka tahansa, joka sillä hetkellä on etusijalla lapsen elämässä, mutta samalla kadottaa yhteyden omiin tunteisiinsa, spontaanisuuteen, leikkiin ja syvempien kokemusten jakaminen toisten kanssa ei tahdo onnistua. Tämä syvän samuuden ja yhteyden kokemisen puute tekee hänestä ulkopuolisen. Arkielämässä vale-itseä tarvitaan monenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta ongelmia syntyy, jos ihminen elää koko ajan sen varassa kykenemättä olemaan aito itselleen ja muille. Jake jää yksin pelokkuuden ja syyllisyyden tunteen kanssa.

Vale-itsellä on siis myös positiivinen tärkeä tehtävä: se kätkee tosiitsen ja suojelee sitä. Kysymys ei ole kategorisesta joko-tai- asetelmasta; meissä kaikissa elää molemmat. Luovuus, kuten Tor-Björn Hägglund on artikkelissaan Psykoanalyysin luovuus ja luovuuden psykoanalyysi (1988) kuvannut, voi rakentaa sillan tosi- ja vale-itsen välille. Pitkäaikainen vale-itse saattaa muodostua persoonallisuuden vallitsevaksi piirteeksi ja kuristaa tosi-itsen, kuten astmaattiselle Jakelle käy, ja voi johtaa umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä.

Jake kuuluu kyllä poikien porukkaan ja sen kulttuuriin, jossa välillä otetaan yhteen ja välillä taas vallitsee lujan solidaarisuuden ilmapiiri, mutta heti jos oma etu vaatii, hän hyppää pois porukan moraalikoodeista ja pyrkimyksistä. Jos Jake ei pääse leikkiin sisään, hän tuhoaa sen. Hänen on pakko saada hyvä heti hinnalla millä hyvänsä, koska turva, rakkaus ja huolenpito sisäisenä kokemuksena eivät elä hänessä. Kenties Jake asosiaalisen nuoren tavoin kokee, että kun kukaan ei piittaa hänen tunteistaan, niin miksi hän välittäisi muiden tunteista. Hän herättää myötätuntoa ja sääliä, mutta myös ärtymystä.

Tosi-itsen kehittyminen vaatii vastavuoroista elävää ja empaattista vuoropuhelua, jota Jakella ei ole riittävästi. Isä on menetetty ja äidillä on mielessä vain Fritz. Kirjassa Jake yrittää kuvata oloaan aikuisille, mutta he eivät kuule pojan hätää. Ei ollut enää muuta kuin ikävä, jatkuva ikävä ja levottomuus. Se oli ainoa mitä Jake Hoikalla oli jäljellä. Hän oli sanonut sen, hän oli itkenyt sen äidille, hän oli sanonut sen isälle, se oli huomattu koulussa ja pojatkin sen tiesivät. Se pani hänet nauramaan. Hän halusi olla sankari, Suur-Saksan luutnantti, hän yritti nauraa samalla tavalla kuin Fritz Mayer. Ainoaksi keinoksi jää päätön toiminta ja suruahdistuksen kääntäminen vastakohdakseen hysteeriseksi nauruksi kyynelten läpi.

Mielessään hän sitoo oman tulevaisuutensa Saksan kohtaloon. Sen luhistuminen merkitsi Jakelle sisäistä murtumista. Monesti Jakea yksin ollessa pelotti, lopullinen voitto oli varmasti tuleva ja että se oli merkitsevä hänelle jotain, jonka ajatteleminen aiheutti pelkoa ja hengenahdistusta. Vaikka Fritz herätti ihailua ei poika voinut kääntää selkäänsä isälleen, mutta isä oli olemassa, oli, eikä poika nähdessään taas isänsä tiennyt, kummanko puolelle olisi pitänyt asettua, Rintala jatkaa.

Jaken tragedia näyttäytyy koskettavimmillaan kohtauksessa, jossa äiti ja Fritz kertovat lähtevänsä Saksaan jättäen pojan mummon luo Ouluun. Jake itkee lohdutonta itkua, mutta aikuiset lahjovat hänet olemaan iloinen tarjoten rahaa ja herkkuja naurattaen 14-vuotiaan pojan epäaitoon kammottavaan nauruun. Tämä on aikuisten yritys vaimentaa omaa syyllisyyttään pojan hylkäämisestä; jos poika nauraa, surua ei ole, eikä liioin hylkäämistä eikä siis syyllisyyttäkään.

Isä näyttäytyy elokuvassa alistuneena varjona mahtavaan Fritziin verrattuna. Kun äiti on lähdössä Saksaan, isän uusi nainen tulee poikineen Jaken kotiin ja sanoo omalle pojalleen Jakesta piittaamatta:

Siinä on keksejäkin. Ota Risto. Ne ovat nyt sinun eivät kenenkään muun. Tämä on nyt sinun uusi kotisi.

Jake katselee lamaantuneena, kun toinen alkaa popsia hänen herkkujaan.

Jättikö äitis sualle rahaa? nainen kysyy.

Tuossa sitä on piirongin laatikossa.

Jos meinaat täällä ruokaa saada nii maksat kansa. Vaikka parempi ois jos isäs veis sut mummon luo kun äiteskin sut heitteille jätti.

Eihän äiti nyt vielä! Jake huudahtaa ja juoksee ulos.

Hakkaa puut ensin jos syyä aijot! nainen huutaa pojan perään. Jake on menettänyt isän, sitten äidin ja nyt myös oman kotinsa.

Jake asosiaalisen pojan tavoin hakee menettämäänsä hyvää tavaraa varastamalla. Rintala kuvaa tarkkanäköisesti kuinka osa Jaken toilailuista menee myös rajoja kokeilevan kaveripiirin ymmärryksen yli. Kirjan lopussa Jake on saanut hänet hylänneeltä äidiltä paljon rahaa ja hän suostuttelee toiset pojat kanssaan elokuviin. Hän vaatii, että mennään oikein pirssillä. Taksia etsiessään he kulkevat kaksi kertaa elokuvateatterinsa ohi! Siellä juodaan portteria ja lännenfilmissä on mukavaa. Kun Jake haluaa ajaa taksilla takaisin Raksilaan, kypsemmät pojat eivät voi siihen enää suostua.

Niskasen elokuva päättyy klassiseen kohtaukseen, jossa Jake juoksee astmaansa tukehtumaisillaan rautatieasemalle ja roikkuu äitiä ja Fritziä kuljettavan junan perässä, kunnes putoaa ylikulkusillalle. Kohtaus on niin vaikuttava, että muistelin sen kestäneen hyvin kauan. Elokuvassa roikkumista on korkeintaan puolitoista sekuntia, mutta jälkitunne jää elämään vuosiksi. Äidinrakkaus on yleismaailmallinen perustunne niin kuin sen menettäminenkin. Jakelle se on väkivaltainen tapahtuma. Suotuisassa kehityksessä sisäinen irtaantuminen lapsuuden vanhemmista tapahtuu aste asteelta, kunnes nuori on riittävän kypsä ja vahva kyetäkseen etenemään kehitysmatkallaan ilman liiallista riippuvuutta lapsuuden vanhempiin. Jakelle se on trauma trauman päälle.

Jake kaipaa sotaa edeltävää aikaa ja yhteyttä isään, mutta ei saa enää kontaktia häneen, koska sota on muuttanut miestä ja aika poikaa ja vanhemmat ovat eronneet. On tunnettu tosiasia, että pojan ja isän välit eivät koskaan ole paremmin kuin juuri ennen nuoruusikään astumista; isä toimii vastavoimana preoidipaalisen äidin regressiiviselle vedolle (Blos 1962, 1967, 1979). Tällä tarkoitetaan kaipuuta varhaiseen äiti-lapsisuhteeseen. Nuoruusiän kehityksen edetessä lapsuuden oidipaalinen konflikti tiivistyy uudelleen; nyt poika haluaa kävellä isänsä yli ja valloittaa äidin. Poissa oleva isä ei kykene olemaan apuna kummassakaan; ei samaistumisen kohteena eikä vastustajana ikäpolvitaistelussa.

Myös lojaalisuus äitiin on ongelma; kuinka irtaantua äidistä ja rakastaa äitiä ja samaan aikaan rakastaa tämän hylkäämää miestä? Fritz tarjoaa perheen ulkopuolisen samaistuskohteen, mutta mitä häneen kiinnittyminen merkitsee omalle isälle ja heidän suhteelleen? Poika tarvitsee ja käyttää ikäpolvien välisessä taistelussa paljon aggressiota. Se voi herättää myös syyllisyyttä, ja jos isä ei tätä kestä tai hylkää pojan, voi pojan taakaksi jäädä liian suuri syyllisyys omasta tuhovoimasta. Jaken isähän on lähtenyt rintamalle ja tullut haavoittuneena ja rampana takaisin. Tästä saattaa seurata pojan pelko omaa aggressiotaan kohtaan, että se on todella vaarallista ja ettei isä kestä sitä. Tällöin ratkaisuksi saattaa muodostua aggression vetäminen pois kohteesta itseen. Toinen seuraus isätuen puutteesta on turvattomuuden lisääntyminen ja tästä johtuva tarve kääntyä voimalla kohti lapsuuden äitiä tai etsiä uusia aikuisia joihin samaistua kuten Jake mahdollisesti teki etsiessään mahtavuutta roistojen ja trokareiden maailmasta.

Jaken pohdiskeluissa on luettavissa myös houkutus syyttää itseään kaikesta tapahtuneesta, kuten eronneiden vanhempien lapset usein tekevät, että poika olisi kuvitelmissaan rikkonut vanhempien avioliiton ja tuhonnut isän. Jake häviää taistelun kaikilla rintamilla; piilotajuinen oidipaalinen ristiriita päättyy isän menetykseen, mutta myös äidin. Toveripiirin kasvua lujittava kumppanuus särkyy, vaikka toiset pojat ovat yhä edelleen Jaken ystäviä.

Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Jake roikkuu junan perässä, putoaa ja jää makaamaan kiskoille. Kirjassa hän vaeltelee pitkin Raksilan takaisia peltoja ja ampuu pilkkaa Friziltä ja äidiltä saamallaan pistoolilla, piiloutuu erääseen latoon ja lopulta itsemurha-ajatusten vallassa yksinäisenä ja epätoivoisena aseella leikitellessään ampuu itseään ohimoon.

Menettäessään toivonsa rakkauden palauttamisen kokemuksen suhteen ja/tai kääntäessään selkänsä ihmissuhteille itsetuhoinen nuori on onnistunut tyhjentämään itsensä myös syyllisyyden tunteesta, siitä että hänen tekonsa vaikuttaisi toisiin ihmisiin, tuottaisi surua ja kärsimystä. Kun hänellä ei ole ketään, on kaikki yhdentekevää. Jaken äiti katoaa junan mukana Saksaan ja Jake itse helpotusta tuskaansa etsien yhä suurempaan yksinäisyyteen, jossa ajatus itsemurhasta ja aseella leikittely ovat flirttailua kuoleman kanssa, joka ei anna toista mahdollisuutta.

Olen itse kokenut ikävän, joka syntyy sitä, kun isä on poissa. Minun isäni oli sodassa ja minulla oli aina ikävä hänen luokseen. Orpous, jota elokuvan Jake tunsi, oli sellaista johon osasin mielestäni paneutua, ja sain Veskun johdateltua tuohon ikävään, orpouteen. Ne yksinäisyyden kyyneleet, jotka Jake vieritti, olivat minulle hyvin henkilökohtaisia kokemuksia, Niskanen muistelee (Toiviainen, S 1999). Hän oli sodan päättyessä 15-vuotias.

Raksilan pojat

Raksilan pojilla on vastineensa todellisessa elämässä. Urho Koskipaasi, 68, eli Urkki kertoo Paavo Rintalan eli Paten asuneen osoitteessa Karjakatu 24. Perheeseen kuului neljä henkeä: äiti, Pate, mummo ja eno. Rintalan isä kaatui talvisodan toiseksi viimeisenä päivänä 1940 pojan ollessa 10-vuotias. Aivan Rintalan kotia vastapäätä toimi leipomo, josta saksalaiset tilasivat limppuja, joiden lastauksessa Raksilan pojat auttoivat. Koska saksalaiset eivät päässeet poistumaan lomajunista, pojat käyttivät tilaisuuden hyväkseen: he ostivat alikulkusillan läheisyydessä sijaitsevasta pyöreästä kioskista kaljapullon viidellä markalla ja myivät sen asemalle pysähtyneisiin saksalaisjuniin 20 markalla.

Koskipaasi kertoo Paten viihtyneen raamattupiirissä, päivisin hän touhusi kavereiden kanssa, mutta oli iltaisin kiltisti kotona. Urkki oli poikajoukon pienin, vasta yhdeksänvuotias muiden ollessa pari vuotta vanhempia paitsi Immu, joka oli neljä vuotta vanhempi ja ymmärsi jo naistenkin päälle hieman. Kirjan tapahtumat ovat hänen mukaansa 85 prosenttisesti totta. Totuus muuttuu vain Jaken persoonan kuvauksessa. Rintala sepitti Jakelle kovan kohtalon. Kirjassa poika ampuu itsensä onnettomana ja vanhempiensa hylkäämänä. Se onkin ainoa asia, mikä tekstissä Urkkia harmittaa. Jaken perhe ja hän itse on saanut siitä kovasti kärsiä. Mielestäni Rintala puukotti Jakea selkään, siirsi oman sairautensa astman Jaken henkilöön ja liitti Jakeen omia huonoja piirteitään, hän harmittelee.

Jaken äiti lähti todellisuudessakin Saksaan, palasi Ouluun kolme vuotta myöhemmin ja aikoi nostaa oikeusjutun vuonna 1958 ilmestyneen kirjan takia. Koskipaasi kertoo, että poikien mielestä Jaken äiti oli mukava ihminen. Oikea Jake ei ole halunnut olla tekemisissä minkään Pojat-aiheisen kanssa, koska kokee Rintalan pilanneen hänen elämänsä.

Raksilan puutalot ovat miltei kopioita toisistaan. Ensimmäiset niistä on rakennettu 1900-luvun alussa. Suuria lapsiperheitä Raksilassa ei asunut, keskimäärin perheissä oli kolme lasta, Koskipaasi kertoo. Nykyisestä näkökulmasta katsottuna lapsia oli paljon. Jos jokaisessa talossa asui neljä perhettä ja kaikilla oli kolme lasta, kirmaa yhden talon pihassa kaksitoista lasta. Jos näin oli vaikkapa kymmenessä talossa, on lapsia