Nellyn ja Noelin satumaiset seikkailut

Sisällys

ESIPUHE

Tarina pelottavasta Homeloonista

Kytölänloukon kovin ninja

Kylän parhaat omenavarkaat.

Nellyn nuket

Vanhan mattokutomon salaisuus

Äkkijyrkkä

Talvisota

Mainio marjaretki

Papan henkselit

Minivampyyrien kevätsiivo.

Mahtava mäkiauto

Kake Kalervon kammottavat myrkkypöksyt

Parran valloittajat

Valtava vonkale

ESIPUHE

Nelly ja Noel. Tämä on teidän ikioma kirjanne. Tämä on kirjoitettu ja tehty teitä varten. Olkoon tämä kirja muistona teille kahdelle meistä kaikista, jotka olemme tätä tehneet. Toivon, että nautitte tarinoista äidin ja isän lukemina ja sitten myöhemmin, kun kasvatte vanhemmiksi, voitte lukea näitä itse ja muistella lapsuuttanne.

Kaikki kirjan kuvat ovat upeita ja hienoja. Pyysin piirtäjiksi kummeja, sukulaisia ja tuttavia. Kaikki tahtoivat olla mukana tekemässä teille jotain aivan erityistä. Aivan omaa kirjaa, jossa te kumpikin seikkailette.

Olen kirjoittanut paljon kirjoja, mutta tämä on kenties se kaikkein tärkein. Onhan tämä kirja teille, minun rakkaille siskonlapsilleni.

Joten, nauttikaa tarinoista ja upeista kuvista. Muistakaa seikkailla paljon lapsena, sillä aikuisena seikkailut vähenevät.

AINA täytyy kuitenkin olla VAROVAINEN, sillä mitä tahansa voi sattua. Pitää uskoa ja totella äitiä ja isää, kun he jotain käskevät, sillä he tietävät asioita, vaikkei se aina siltä tuntuisikaan.

Nelly ja Noel. Olette aivan erityisiä lapsia ja me kaikki kirjan tekijät rakastamme teitä aivan hurjan paljon!

Itse tahdon kiittää kaikkia kuvittajia sekä ennen kaikkea isääni ja äitiäni, Nellyn ja Noelin mummua ja pappaa, Kari ja Marja-Liisa Ahoa. Ilman teitä tätä kirjaa ei olisi olemassakaan.

Teuvalla 11.07.2016

Hyvin, hyvin suurella rakkaudella:

Enonne Henry Aho

Tarina pelottavasta Homeloonista

KUVITTANUT: HENRY AHO

Lämmin syystuulen henkäys pyyhkäisi vaaleat, kiharaiset hiukset Nellyn otsalta. Nelly oli jo iso tyttö, melkein seitsemän. Siis kyllin vanha ja rohkea lähtemään yksin jännittävälle retkelle. Nelly oli kuullut ensimmäisen kerran Homeloonista naapurin tammalta eräänä sateisena heinäkuun iltana, jolloin tämä oli ollut laitumella. Nelly oli mennyt syöttämään sille ruohoa ja palkkioksi hevonen oli kertonut tarinan pelottavasta otuksesta.

Kukaan ei tiennyt, ainakaan naapurin hevosen kertoman mukaan, mistä Homelooni oli tullut Perälään. Se oli varsin kammottava otus. Sillä oli karvainen turkki ja suuret keltaiset hampaat. Se ei kai ollut eläin, sillä se kulki kahdella jalalla, aivan samoin kuin ihmisetkin. Tamma oli sanonut, että se on uskomattoman vaarallinen ja hirveä. Se saattoi syödä ihmisiä, varsinkin pieniä tyttöjä. Nelly ei sellaista pelännyt. Hän ei pelännyt mitään. Tai no, muumiohjelman Mörköä, mutta sitäkin vain öisin, kun oli pimeää ja puiden oksien varjot heijastuivat kuunvalossa huoneen seinille.

Nelly seisoi puisella terassilla, jonka isä oli kesällä nikkaroinut kuntoon. Muutaman naulan tasainen pää törrötti pystyssä kuin Kari-papan harmaat hiukset. Täysikuu lymysi taivaalla pilvien varjoissa. Se katseli alas Kytölänloukkoon. Kuu näytti siltä, kuin se olisi tiennyt jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt. Sillä oli salaisuuksia, suuria salaisuuksia. Nelly tarkasti vielä kerran reppunsa sisällön. Kaikki oli mukana. Omena, vanukas, kaksi leipää, limua ja mikä tärkeintä, kamera, jolla hän voisi ikuistaa hirvityksen ja todistaa sen olemassaolon. Äiti oli kieltänyt Nellyä leikkimästä kameralla, mutta tämä ei ollut leikkiä vaan totista totta. Siksipä kameran lainaamisessa ei ollut mitään pahaa.

Kytölänloukolta ei ollut kuin yksi suunta. Tai kaksi, mutta Myrkkyyn päin Nelly ei tahtonut mennä. Siellä ei ollut yhtään mitään jännittävää. Ei ollut koskaan ollut, eikä varmaan tulisi koskaan olemaankaan. Sitä paitsi tamma oli kertonut, että Homelooni oli nähty Perälän keskustan suunnalla, Tanulan liepeillä. Tämän tiedon se oli saanut pääskysiltä. Vaikka pääskyset ovatkin aika ovelia ja joskus jopa ilkikurisia lintuja, nekään eivät vitsailisi niin vakavalla asialla. Toista oli siilien laita. Niiden juttuja ei pidä koskaan uskoa. Ei sitten niin milloinkaan.

Nellyllä oli hieno polkupyörä, eikä hän ollut enää moneen kuukauteen tarvinnut apupyöriä. Se oli hyvä, sillä apupyörät kitisivät kovaan ääneen ja ne sellaiset ovat tarkoitettu mamiksille, jollainen Nelly ei tosiaankaan ollut. Hän oli sitä mieltä, että Mörköä voi vähän pelätä, mutta apupyöriä ei sen ikäinen tyttö voinut enää käyttää. Ei sitten mitenkään. Niinpä Nelly oli keväällä opetellut ajamaan ilman tukea. Hän oli kaatunut muutaman kerran, mutta urheasti Nelly oli noussut ylös ja yrittänyt uudelleen. Muutamien kuhmujen, mustelmien ja asfaltti-ihottumien jälkeen sinnikkyys oli palkittu. Se oli ollut upea hetki. Melkein yhtä upea kuin se, kun Nelly oli saanut edellisenä jouluna lahjaksi uuden palapelin, jossa oli jopa sata palaa ja hän oli onnistunut kokoamaan sen. Nelly katsoi vielä kerran taivaalla mollottavaa kuuta, huokaisi syvään ja lähti matkaan.

Kytölänloukko oli pimeällä salaperäinen paikka. Kaikki paikat ovat salaperäisiä, kun on tarpeeksi hämärää. Etenkin silloin, kun ihmisiä ei näy mailla halmeilla ja ympäriltä kuuluu erilaisten eläinten ääniä. Nellyn polkupyörä kulki ääneti kuin syvä ja lempeä uni. Se ei rätissyt, ritissyt eikä kolissut. Isä oli rasvannut ketjut päivällä, koska Nelly oli sitä pyytänyt. Hän tiesi, että näin vaarallisella tutkimusretkellä pitäisi varusteiden olla kunnossa. Alkumatka oli hankala, sillä samana päivänä oli tiekarhu kulkenut pitkin hiekkateitä. Soratiet olivat täynnä pieniä kiviä, jotka saivat polkupyörän kulkemaan epätasaisesti. Oli vaikeaa pysyä pystyssä. Onneksi soratietä ei ollut kovin pitkälti ja pian Nelly olikin jo Kiprintien risteyksessä, josta alkoi asfaltti.

Nyt oli vuorossa matkan ehkäpä vaarallisin kohta. Alamäki joen ylittävälle sillalle oli hirvittävän jyrkkä. Nelly pysähtyi mäen päälle ja katseli vähän huolestuneena alas. Toki hän voisi taluttaa pyörää, mutta tekisikö rohkea tutkimusmatkailija muka niin? Nelly ei ollut koskaan aiemmin laskenut niin isoa mäkeä, mutta nyt hän päätti uskaltaa. Varovasti hän lähti matkaan. Nelly painoi jaloilla jarrua, ettei vauhti kasvaisi liikaa. Silti pyörä kulki aika kovaa. Vesi alkoi valua silmistä ja hiukset hulmusivat takana kuin villi liekki. Nelly hymyili ja nauroi ääneen. Se oli MAHTAVAA! Pyörällä oli upeaa ajaa kovaa. Nelly olisi tahtonut jatkaa niin kauas ylämäkeen kuin vauhti olisi riittänyt, mutta hän pysähtyi sillalle. Siitä näki suoraan Tanulan kesäteatterille.

Kesäteatteri oli Nellylle tuttu paikka. Hän oli ollut siellä muutaman kerran mummun ja papan kanssa katsomassa näytelmää. Nelly otti repun selästään ja avasi sen. Hän otti limupullon, sai sen auki, vaikka korkki olikin aika kireällä ja joi muutaman kulauksen. Poreileva neste tuntui kivalta suussa ja Nelly pyörittikin sitä kielellään hetken, ennen kuin nielaisi. Hän katseli kohti kesäteatteria. Kaikki tuntui rauhalliselta. Rauhallisuus oli kuitenkin jotenkin pelottavaa. Varjoja oli paljon. Myös sillan alla hiljaa vellova joki oli pelottava. Oli helppo kuvitella, että joki olisi pohjattoman syvä. Ruskeassa, melkein mustassa vedessä voisi väijyä häijyjä kaloja ja kenties myös lonkero-otuksia. Jos sinne tippuisi, niin ylös ei ehkä enää pääsisi. Rantatörmä oli jyrkkä, joten siitä ei voisi nousta pois joesta, vaikka pääsisikin vesihirviöitä karkuun. Nelly oli hyvä uimaan, mutta se ei auttaisi, ei sitten niin yhtään, jos joutuisi lonkero-olennon syleilyyn.

Nelly laittoi pullon takaisin reppuun, repun selkään ja oli juuri jatkamassa matkaa, kun kuuli äänen Tanulan suunnasta.

Omnomnomnomnom.

Nelly lamaantui kauhusta. Ääni oli hirvittävä. Aivan selväsi jokin iso ja kamala söi jotain kesäteatterin takana. Kun Nelly toipui vähän järkytyksestä, hän kaatoi pyörän varovasti maahan ja meni sillan kaiteen taakse piiloon. Sieltä hän tarkkaili maisemaa.

Omnomnomnomnomnom…RÖYH…Omnomnomnomnom...

Mussutus ja röyhtäily jatkuivat jatkumistaan. Se myös välillä voimistui ja välillä heikkeni. Vaikka Nelly yritti katsoa niin tarkasti kuin vain pystyi, mitään ei näkynyt. Se vasta pelottavaa olikin. Se, että tiesi jonkun kauhean olennon olevan aivan lähellä, mutta ettei nähnyt sitä. Kesti kauan, mutta lopulta Nelly huomasi liikettä. Se oli aivan selvästi Homelooni! Se ei kuitenkaan ollut aivan niin suuri kuin tamma oli kertonut. Se ei ollut ihmeellistä, sillä hevosilla on usein tapana hiukan liioitella. Mutta hirveän pelottava se kuitenkin oli! Karvainen kuin mikä ja Nelly oli aivan varma, että sen hampaat olivat kuin rivi teräviä veitsiä. Hän epäili, että Homelooni oli saanut jäniksen saaliikseen ja mussutti sitä nyt sitten jokirannassa, missä se pystyi huuhtelemaan jäniksen karvat suustaan jokivedellä. Karvat voisivat helposti juuttua kurkkuun. Jopa niin