Oppisopimus kuoleman kanssa: Havahtumisromaani

Kirjaluettelo

1. Terveisiä Eestistä

maanantaina 30. heinäkuuta 2007

Vihdoin lomalla! Matkustin Jatulintarhan porukan kanssa opintomatkalle viikoksi Viroon. Joukko koostui kirjailijasta, kustannustoimittajasta ja kirjallisuuden ja kirjoittamisen harrastajista. Menimme aamulla nopealla aluksella Suomenlahden yli. Tallinnasta jatkoimme matkaa pikkubussilla kohti Peipsijärveä. Välillä pysähdyimme Pühtitsan ortodoksisessa nunnaluostarissa. Alueella asuu yli sata nunnaa ja noviisia. Ihailimme kaunista puutarhaa, komeaa kirkkoa sekä vanhoja muureja luostarin ympärillä. Visiitti oli aika lyhyt. Parantavalla lähteellä emme ehtineet käydä, joten emme vapautuneet nykyisistä emmekä mahdollisesti orastavistakaan sairauksista.

Lähtöhetkellä Sten, vanhempi kirjailija Kauniaisista, hiukset kuin Einsteinilla, muuten tukevampi kuin mainittu nero, katosi. Hänen nuorempi ihailijansa, kustannustoimittaja Anna, lähti etsimään miestä keinuvin askelin kuin Marilyn Monroe ja löysi hänet kirkon takapihalta valokuvaamasta.

– Niin kiehtovia kukkaisnäkymiä, Sten sanoi, että ajankulku unohtui.

Nyt kuljettaja kurvaa bussin navettaröttelön ohi majatalon pihaan. Irma, majatalon omistaja, seisoo ovella vastassa. Hän halaa Stenin vaimoineen. Minua ja muita hän vain kättelee

Restauroidun kaksikerroksinen tiilitalon toinen pää on jätetty raunioksi, jossa tiiliseinien jäänteiden muodostamien muurien sisäpuolelle jää puutarha. Siellä tarjotaan tuliaisiksi juustoa, keksejä ja cocktailpaloja. Samppanjaakin kaadetaan. En ota, koska olen ollut ilman huikkaa toistakymmentä vuotta. Lopetin kun olin jo menossa puliukkotietä, joka lopulta olisi muuttunut viemäriputkeksi.

Stenkään ei ota, mutta Peter nappaa samppanjalasin ja siemailee sitä myhäillen. Se järkyttää minua, koska samalla vaakalaudalla hän on taiteillut kuin minäkin ja kuvittelen että myös hän noudattaisi ehdotonta raittiutta. Stenille ja minulle kaadetaan virolaista raikasta limonadia ja niin pääsemme kilistelemään muiden kanssa.

Annan äiti, Stenin vanhempi ihailija, Inka, kiehnää Stenin kyljessä naureskellen. Lisbeth, Stenin vaimo, polttelee pikkusikaria ja luo pitkiä katseita sinne päin, Anna näyttää lähinnä tyrmistyneeltä. Minä esitän tapani mukaan sivullista. Nojailen ikkuna-aukon liepeillä kuin runoilija Lermontov, jonka synkkyydestä kertoi venäläinen laulajatar Niina Tsarkova, joka asui naapurissamme kun olin lapsi.

Kävelin noin kaksisataa metriä tasaista maastoa järven rantaan. Tuuli puuskattomasti ja melko kovaa. Sateli. Matalassa järvessä pystyi jotenkin uimaan. Vaikka kahlasin pitkälle, ei tullut syvää. Kun kukaan ei nähnyt, polskuttelin rantavedessä lyhyesti käsipohjaa, koska vesi oli kylmää. Elämä on kuin uimista, heittäytymistä veden varaan, ajattelin. Pyyhettä ei sattunut mukaan, joten kuivasin itseni teepaitaan ja pukeuduin vain housuihin ja huppariin. Hölkkäsin lämpimikseni takaisin.

Illalla kävimme hillittömissä kyläjuhlissa jossa oli runsaasti soittajia ja laulajia. – Virolaiset ovat musikaalisempia kuin suomalaiset, sanoin Stenille. – Tuntuu siltä että kaikki soittavat ja laulavat. Sten ei kommentoinut.

Mekin esitimme ohjelmaa, kun meiltä sitä vaadittiin. Muodostimme sekstetin. Löin puukapuloita rytmikkäästi vastakkain. Lauloimme kuorossa: Olen suomalainen. Saimme palkaksi avaimenperät.

Lopuksi tanssitin virolaista kaunista neitoa. Sitten tarjottiin ryyppyjä nurkan takana. En taaskaan ottanut. Ensin olisi otettu yksi ryyppy, sitten useampia ja viimein menty sänkyyn neidon kanssa. Sitäkään en halunnut, koska olin edelleen uskollinen Ginalle, joka viis veisasi minusta.

Päättelin että ryypyt kuuluvat oleellisena osana virolaiseen kulttuuritoimeen. Jätin homman kehittelyn ja palasin jo aikaisin majataloon. Peter, joka tukevuudestaan huolimatta oli lähes yhtä komea kuin minä, sen sijaan juhli myöhään. Aamuvarhaisella hän tuli jostain ja jäi odottamaan kahvia ruokasaliin. Sieltä hän näki kuinka kaksi naista, Lisbeth ja rouva Virtanen, lähtivät kesken pakettimatkan ovet paukkuen muihin maisemiin. Tilanne vaikutti vakavalta, muttei kuitenkaan ollut sovittamaton, kuten myöhemmin tultiin huomaamaan.

Pikkuhiljaa jäljellä olevat matkalaiset valuivat Peterin seuraksi. Poliisit tulivat aamukahvin aikaan paikallisen miehen kanssa. Miehellä oli silmä mustana ja nenä punaisena ja laastaroituna. Häntä pyydettiin tunnistamaan joku meistä. Hän osoitti hermostunutta ja krapulaista Peteriä, joka alkoi inttää, ettei hän koskaan tappele, hän kun on rauhan mies, huonokuntoinen, lihava ja heikko. Todisteet Peteriä vastaan näyttivät kuitenkin kiistattomilta: hän oli useiden silminnäkijöiden edessä lyönyt miestä kyläjuhlissa. Eivät sentään pidättäneet Peteriä, mutta sakkolapun hän sai. Korvauksia hän myös maksoi virolaismiehelle heti käteisellä. Vekslailuksi se meni, koska Peterillä ei ollut tarpeeksi kruunuja. Rahaa vaihdettiin ja lainattiin lähinnä minulta ja Steniltä. Asia saatiin kuitenkin sovittua siinä ja nyt. Luvattiin että enempiä jälkiseurauksia ei tule.

Virolaisilla on parempi itsetunto kuin suomalaisilla, mietiskelin. Mistä sekin johtuu? He eivät pahemmin kysele: Mitä muut ajattelevat meistä? Heidän mielestään muut saavat ajatella mitä tahtovat. Ehkä suomalaistenkin pitäisi enemmän tutkia itseään ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin ovat. Katselin Peteriä silmiin silloin aamulla ja yritin nähdä mitä hän syvällä sisimmässään ajattelee, mutta minusta näytti vain siltä, että hän oli hyvin stressaantunut.

Minun silmäni vuosivat vettä. Väillä oli hiki ja välillä paleli. Lämpötilan vaihdokset aiheuttivat ihossa outoa kutinaa. Ei minulla tällaisia oireita ennen ollut. Olisi pitänyt varmaan käydä lääkärissä, vaikka en varsinaisesti sairaaksi itseäni tuntenutkaan, väsyneeksi kylläkin.

2. Peilaus

tiistaina 31. heinäkuuta 2007

Kävelin Annan kanssa. Majatalon koira, Ruusu, kulki mukanamme kuin esiliina. Juttelimme niitä näitä.

MINÄ (katsoen Annan kiinteisiin sinisiin silmiin): Ikävystyttääkö sinua meidän vaihdevuotisten seura?

ANNA (näyttäen hämmästyneeltä): Sinäkö vaihdevuosissa?

MINÄ: Olenhan minä jo yli viisikymmentä.

ANNA: En oikein jaksa uskoa miehen vaihdevuosi-teoriaan, Sitä ei ole kunnolla todistettu. Mies voi jatkaa sukua vaikka 90-vuotiaana, jos on muuten terve.

MINÄ: Taidat pitää vanhemmista miehistä?

ANNA: Kyllä, arvostan elämänkokemusta ja pidän vanhemmista miehistä ja naisistakin, vaikka ajoittain äidin kanssa olen hädin tuskin puheväleissä.

MINÄ: Sepä ikävää.

ANNA: Itse asiassa vanhempani asuvat erossa. Ja isä on sitä mieltä että paluuta yhteen tuskin tulee.

MINÄ: Otan osaa.

Mieleni teki halata Annaa. Hän katsoi minua sen näköisenä, ettei häätäisi pois. Huokasin syvään ja aloin tutkistella lähemmin ikivanhaa tammea, jonka runko oli toiselta puolelta laho.

Anna lähti. Menin koiran kanssa perässä. Palasimme majataloon lounaalle.

Ruokailun jälkeen keskustelin Stenin kanssa. Kerroin hänelle oudoista oireistani.

MINÄ: Silmäni vuotavat vettä, minulla on yöhikoilua, välillä palelen, vaikka olen sisällä lämpimässä, joskus koko keho kutisee ja rauhaset leuan alla ovat suurentuneet. Sitten en, saatana, jaksa enkä pysty!

STEN (Selaten joitakin papereitaan ja vilkaisten minuun hajamielisesti): Mihin?

MINÄ: En mihinkään, enkä varsinkaan siihen.

STEN: Se voi olla vain tunne, joten kokeile käytännössä. Oletko mitannut kuumetta?

MINÄ: 36,5.

STEN: Se voi olla pölyallergiaa, kenties homepölyä, hiivasientä tai jotain. Ehkä sinun pitäisi siivota säännöllisemmin, tappaa pölypunkit ja muut pieneliöt.

MINÄ: Oireet tuntuvat ulkonakin.

STEN: Mene terveyskeskukseen tai puhu Inkalle. Sairautta ei tarvitse hyväksyä. Ei kenenkään velvollisuus ole sairastua, edes kun ikää tulee. Onko muuten lääkäreitä mielestäsi liian vähän?

MINÄ: Eikö niistä ole aina pulaa?

STEN: Lääkäreitä on liikaa: mitä vähemmän sairauksia, sitä vähemmän lääkäreitä, mitä enemmän sairauksia, sitä enemmän lääkäreitä. Tietysti lääkäreiden ja hoitajien luku pitää olla oikeassa suhteessa sairauksiin.

MINÄ: Sairauksia tuntuu tulevan aina vaan lisää.

STEN: Koska lääketehtaat keksivät uusia sairauksia. Nykyään on lääkettä melkein kaikkeen. Ihmistä aivopestään koko ajan sairastamaan lisää, että lääkkeitä saataisiin myytyä. Terveelliset elämäntavat riittävät aika pitkälle. Liiat lääkkeet ovat myrkkyä.

MINÄ: Harjoitan viittä tiibetiläistä riittiä.

STEN: Ei niistä varmaan haittaa ole. Ei ihmisen ole pakko vanheta siten kuin asennemuokkauksella määritellään. Sairaus ei kuulu sisäiseen olemukseen, se tulee aina ulkopäin. Periaatteessa voi olla terve alusta loppuun, tai siitä hetkestä lähtien, kun ymmärtää mainitun tosiasian.

Ennen Viron matkaa kävin tapaamassa Kerttua Savonlinnassa. Olimme olleet samoilla matkoilla Kreetalla, Intiassa, Nepalissa ja Tiibetissä. Kerttu tekee viittä tiibetiläistä riittiä ja väittää tekevänsä kuudettakin, eli elää selibaatissa.

Sain silloin häneltä kirjan tiibetiläisistä riiteistä ja aloin tehdä niitä. Minulle riittää toistaiseksi viisi, kuudetta joudun toteuttamaan lähinnä olosuhteiden pakosta.

Riitit koostuvat viidestä joogaliikkeestä, jotka teki tunnetuksi Peter Kelder kirjassaan Viisi tiibetiläistä menetelmää. Liikkeiden alkuperä on kiistanalainen. Kelderin mukaan hän on tutustunut niihin eläkkeelle jääneen brittiläisen everstin välityksellä, joka oli oppinut ne tiibetiläisiltä munkeilta. Viittä tiibetiläistä riittiä käytetään fyysisen kunnon ylläpitoon ja kohentamiseen. Ne vahvistavat etenkin keskikehon lihaksia. Riitteihin ei itsessään sisälly henkisiä harjoituksia. Ellei sellaiseksi lasketa kuudetta riittiä, selibaattia, joka on lähinnä asenne.

Lainasin majatalosta polkupyörän ja pyöräilin taas tuhat vuotta vanhalle tammelle. Ajattelin että se oli olemassa jo keskiajalla.

keskiviikkona 1. elokuuta 2007

Kerroin Inkalle, joka on siis varsinaiselta ammatiltaan lääkäri, Stenin ohjeen mukaan vaivoistani, mutta pystymättömyyspelkoa en kehdannut mainita. Hän sanoi oireiden sopivan moneen sairauteen, mutta hän ei halunnut arvailla, vaan kehotti menemään työterveyslääkärin vastaanotolle. Kysyin myös psyykkisistä ongelmista, joita minulla ei tietenkään ollut, ja lyhytterapiasta, jota en tietenkään tarvinnut, että kuinka tehokasta se hänen mielestään on. Hän sanoi opiskelleensa 18 vuotta: kuusi vuotta lääkäriksi, kuusi vuotta psykiatriksi ja kuusi vuotta psykoterapeutiksi. Lyhyempiäkin teitä on, mutta mitä enemmän opiskelee, sitä pätevämpi on ainakin tutkijana. Terapiaa, josta on aina jotain hyötyä, voi toisaalta monissa tapauksissa antaa vaikka sairaanhoitaja tai vastaava.

Inka halusi tehdä minulle yhden lyhytterapiaharjoituksen. Hän antoi minulle pyöreän käsipeilin ja kehotti minua katsomaan siihen. Otin peilin vastaan, mutta en katsonut siihen, vaan laskin sen pöydälle nurinpäin.

MINÄ: Peiliin katsominen on ollut minulle aina hemmetin vaikeaa.

INKA: Siinä näet, juuri siksi tarvitset tällaista harjoitusta.

MINÄ (Epäröin edelleen omasta mielestäni oikeutetusti.): Jos näen itseni sattumalta jostain peilistä tai vaikkapa kaupungilla näyteikkunasta, kavahdan aina. Tuntuu että erotun joukosta todella selvästi, vaikka haluaisin olla niin kuin toiset. Pelkään että muutkin näkevät minut samalla lailla kuin itse näen itseni.

INKA: Se saattaa johtua heikosta itsetunnosta. Peiliin katsomisella on parantava vaikutus, kun samalla sanot itsellesi: Hyväksyn sinut sellaisena kuin olet. Kun tarpeeksi usein sanot sillä tavalla, niin lopulta uskot sen.

MINÄ: Kuulostaa helpolta. Kauan sitten näin itseni kapakan vessan peilistä ja kauhistuin. Saattaa olla että se vaikutti juopottelun lopettamispäätökseeni aika suuressa määrin.

INKA: Ota peili käteesi ja katso siihen rohkeasti.

MINÄ (Otan peilin ja pyörittelen sitä): Tunnen muutamia peilielviksiä, jotka nauttivat suuresti katsoessaan itseään ja viihtyvät peilin ääressä kauan.

INKA: Tämän harjoituksen tarkoitus ei ole ihailla itseään, vaan nähdä häiritsevätkin asiat, joita ei voi muuttaa, ja mikä oleellista hyväksyä ne osana itseään ja identiteettiään. Sen jälkeen sinun ei tarvitse koko ajan huolehtia siitä, miltä näytät. Ihmisen ei tarvitse olla komea tai kuvankaunis. Suurin osa meistä on melko tavallisen näköisiä. Jokainen kelpaa ihan oman itsensä näköisenä. Saat olla sellainen kuin olet: ehkä lihava, harvahampainen, ohuthuulinen, pottunenäinen, tihrusilmäinen tai muuta sellaista. Aina kelpaa! Ei sinun tarvitse olla lihaksikas atleetti! Saat olla vaikka liuhuparta Simeoni. Ulkoisilla seikoilla ei ole loppujen lopuksi merkitystä. Kun hyväksyt itsesi, niin kehonkielesikin muuttuu ja näytät kuitenkin paremmalta ja ennen kaikkea aidommalta.

MINÄ (Vilkaisen nopeasti peiliin. Jostain syystä tunnen surua, hyvä etten ala itkeä.): Näytän aika kamalalta. Koko surkea elämä tulee mieleen. (Ponkaisen pystyyn ja heitän peilin seinään. Se hajoaa sirpaleiksi. Lähden lujaa huoneesta.) Pitkä koulutus on mennyt hukkaan. Minä en ole mikään liuhuparta, perkele!

Ulkona otin pyörän ja pyöräilin jälleen kerran tuhatvuotiselle tammelle. Ruusu-koira tuli perässäni. Istuin siellä ja silmät vuosivat taas vettä. Päätin tosiaan käydä seuraavalla viikolla työterveysasemalla, niin tulisi oireisiin selvyys.

Vanhalla tammella sattui jotain yllättävää. Tyhjä mieleni alkoi täyttyä ajatusaihelmalla, oliko raittius sulkenut minulta ihmissuhteita. Jos oli, niin olivatko ne suhteet totuudellisia ja tärkeitä? Ovatko kaikki suhteeni perustuneet vain riippuvuuteen, jolloin olen halunnut jotain oikeastaan hinnalla millä hyvänsä? Mutta olenko halunnut todella? Rakkauden tai ehkä himon kohteesta minun on ollut kuitenkin raskasta luopua.

Yritin tukeutua Ginaan, joka olisi luku sinänsä tai romaani, mutta hän ei sitten halunnutkaan elää kanssani, vaikka alkuun tuntui innostuneelta. Väitin että hän oli hankala ja vain itseään ajatteleva ihminen. Lopulta vähän viisastuin, jota hän mahdollisesti jopa toivoi eikä ollutkaan pelkästään itsekeskeinen. Mutta epäonnistumisen tunteesta ja surusta tuskin pääsen koskaan kokonaan eroon. Sen jälkeen olen elänyt yksin viisi vuotta.

Tapasin Ginan eräässä kokouksessa. Gina – nimeä hän käytti vain vertaistukiporukan keskuudessa. Hän oli pienikokoinen, hoikka mutta vanttera, nopea ja melko riuska otteissaan. Hän harrasti lenkkeilyä ja avantouintia. Hän osallistui joka vuosi naisten kympille ja Länsiväylä-juoksuun, kerran puolimaratonillekin. Luonteeltaan hän oli kiivas ja temperamenttinen.

Hänen oikea etunimensä oli Alli. Hänen asuntonsa postiluukussa luki Virolainen. Myöhemmin hän jopa virallisti etunimekseen Gina.

Vaihtelimme viestejä kännykällä ja sähköpostilla. Aloin tapailla häntä myös kokousten ulkopuolella, vaikka asuin edelleen Jaanan kanssa. Varsinaisesti uskoton en heti ollut, mutta Jaanan kanssakaan ei ollut seksiä, pelkkiä riitoja. Eräänä iltana Jaana sanoi, että muuta sen uuden naisesi luokse sinne Matinkylään. Ehkä se oli pelkkä arvaus. – Okei, vastasin ja muutin Ginan kaksioon. Olin vuorotteluvapaalla ja kävin päivisin tekemässä hommia pöytäkoneellani, kun Jaana oli töissä. Yöt olin Ginan luona kunnes tehtiin eka matka Intiaan. Sen matkan jälkeen lyhyt parisuhteemme päättyi. En palannut, enkä edes yrittänyt palata Jaanan luokse, vaan olin ehtinyt hankkia oman asunnon Espoon Suvelasta.

Ehkä olen etsinyt naista, joka pitää minusta huolta. Ensin huolehti äiti ja sitten huolehti Jaana. Kun erosin Jaanasta, haeskelin uutta huolen pitäjää, mutta jäin yksin. Ehkä se on osittain hyvä juttu, koska olen oppinut itsenäisyyttä aika tavalla.

– Ollaan niin kuin intiaanit ja istutaan nuotiolla, sanoin Ruusu-koiralle. – Pystytetään tähän tiipii. Nukutaan luonnon helmassa Ei pelätä käärmeitä eikä susien ulvontaa.

Koira kallisteli päätään ymmärtäväisen näköisenä.

– Mutta koti siellä kaukana on sikin sokin ja kaipaa huolen pitävää naisen kättä samoin kuin keho, mutta ehkä kaikki järjestyy lopulta, jos Luoja suo.

3. Moitteettomuus

sunnuntaina 5. elokuuta 2007

Olen taas kotona Espoossa. Katselen likaisia lattioita, kaikkialla on pölyä, roskia ja villakoiria. Siivous olisi tärkein prosessi, joka pitäisi nyt ainakin aloittaa. Pitäisi myös hakea elokuvavuokraamosta hyvä leffa, koska kaipaan elämyksiä ja tunnekuohuja. Yksinäistä arkea ei kestä ilman ajoittaista unohdusta. Vuokraamoja on onneksi vielä olemassa, kaikkea ei tarvitse imuroida netistä, ja antaa joka paikkaan sähköpostiosoitetta ja saada sen jälkeen sähköpostilaatikkonsa täyteen roskapostia.

Lähden Isoon Omenaan. En pidä siitä, että kauppakeskus piti nimetä New Yorkin mukaan, mutta kaikkeen tottuu. Se on arkkitehtuuriltaan epämääräinen. Mietin mitä se muistuttaisi, jos ei siinä olisi suurin valokirjaimin kauppojen logoja. Ehkä sitä pidettäisiin jonain voimalaitoksena, tehtaana tai vankilana.

Carrolsissa, pääoven vieressä, sisääntuloaulan puolella istuvat Inka, Sten ja rouva Virtanen. Liityn joukkoon ja keskusteluun.

ROUVA VIRTANEN (Katselee tympääntyneenä ja ehkä syyttävästi muita, kuin se olisi heidän syynsä, että hän on taas täällä jaarittelemassa turhia toimettoman ja ikävystyneenä aikaa tappavan porukan kanssa.) Soimaan itseäni siitä, että en vietä laatuaikaa lasteni kanssa.

MINÄ [Isken silmäni hämmästyneenä rouva Virtaseen ja mietin miksi hän tuollaisia päästelee suustaan. Eikös hänen lapsensa ole jo yli 18-vuotiaita kaikki kolme. Ja oikeastaan mielestäni laatuajan käsitys on melkein sama kuin vapaa-ajan käsitys ilman velvoitteita.) Joskus vaikka nettiin kirjoittaminen voi olla tärkeämpää kuin jonkun ihme laatuajan viettäminen lasten kanssa, jotka ovat jo täysi-ikäisiä; ja jos minusta puhutaan, niin käytän omaa järkeäni. Elokuvan hakeminen vuokraamosta voi olla joskus tärkeämpää kuin siivoaminen. Kuka meille antaa näitä määräyksiä siitä kuinka pitää elää ja käyttäytyä kaikissa tilanteissa?

ROUVA VIRTANEN (Avaten hieman suutaan, pyöristäen silmiään, rypistäen sitten hiukan kulmakarvojaan vihaisuutta ilmentävään asentoon sen jälkeen luoden tiukan katseen minuun.) Helppohan sinun on sanoa, lapseton mies, istut usein kotonasi tietokoneen ääressä kirjoitellen keveitä kommentteja sähköpostilistoille, ota yhteyttä johonkin nettiriippuvuusryhmään.

STEN (Hakien vanhemman kirjailijan auktoriteetille sopivaa ilmettä ja köhistäen kurkkuaan tavoitellen opettavaista äänensävyä onnistuen siinä. Alkaa esitelmöidä.) Lasten kanssa ajan viettäminen lienee niitä pyyteettömän rakkauden tekoja, jotka ilmaisevat mitä suurinta luottamusta korkeimpaan voimaan, elämän tarkoitukseen ja sen kantavuuteen. Niitä tekoja on perheellisen pakko yrittää, tai paremminkin uskovaisella perheellisellä on tai pitäisi olla suuri halu tehdä niitä tekoja. En sanoisi että kaikkia määräyksiä antaa joku ikään kuin ulkoa ohjaavasti. Määräys tulee sisältä päin, joltain itseä suuremmalta voimalta, johon olen kuitenkin yleisestä epäuskostani huolimatta ollut viime aikoina taipuvainen uskomaan. Sillä voimalla on ikään kuin kaksi puolta: tunnettu ja tuntematon.

INKA (Hymyillen ehkä Stenin virallisuudelle ja haluten keventää sitä.) Sallimuksella on korkeudestaan huolimatta samoja ominaisuuksia kuin kenellä tahansa pienellä ihmisellä. Ihminenhän kertoo aina jotakin itsestään, mutta jättää myös paljon kertomatta. Korkeimman perimmäistä olemusta emme tiedä, emme myöskään ihmisen.

MINÄ (Hieman hämmästyneenä keskustelun sävystä. Toisaalta kyllähän nämä henkinenkehitys-kokousveteraanit puhuvat tottuneesti mistä vain. Mutta kyllä esimerkiksi duunikaverit olisivat aika hämmästyneitä kuullessaan näitä juttuja. Tuli mieleen että ehkä minäkin joskus duunissa kommentoin liian hengellisesti ja minua sen takia pidetään aika outona. Kuten esimerkiksi: En tiedä onko jumala olemassa, mutta sen tiedän että se en ole minä. Siitä tulikin mieleeni piruuttani halu tässä keskustelussa verrata itseäni muina miehinä Jumalaan.) Niin, minäkin olen ollut aikaisemmin hyvin sulkeutunut ja paljastanut vain vähän itsestäni tarkoin valituille henkilöille. Nykyään olen alkanut vähän avautua.

STEN (Ikään kuin kooten itseään ja häivyttäen kommenttiemme häiritsevää vaikutusta palaa siihen kohtaan mihin äsken jäi.) Ehkä pitää aluksi uskoa siihen voiman tunnettuun puoleen kuten rakkauteen, joka on persoonan ulospäin suuntautuvaa toimintaa toisen persoonan hyväksi. Se ei siis ole pelkkä tunne vaan toimintaa. Rakkaus ilman tekoja on kuollut. Samaa sanotaan uskosta.

MINÄ (Vanhana merivoimien matruusina mieleeni tulee tuttu kuvio, jonka muodostavat risti, ankkuri ja sydän ja jonka eräs inttikaveri pyysi minua piirtämään hänen sotilasmuistioonsa. Ne kuvaavat uskoa, toivoa ja rakkautta. Mietin tuota tekojen ja kuoleman suhdetta ja koskeeko se kaikkia kolmea, jopa niin että toivo ilman tekoja on kuollut.) Mutta ei se voi pitää paikkaansa, ei rakkauden eikä uskon kohdalla. Eivät ne voi kuolla, koska elävä ihminen koostuu niistä. Ihmisen henkisen puolen kulmakivet ovat usko, toivo ja rakkaus. Ilman niitä ihminen ei ole hengissä. Tavalla tai toisella kaikki teot tai tekemättä jättämiset pohjautuvat uskoon, toivoon tai rakkauteen tai pettymyksiin näissä kolmessa. Silloinkaan ne eivät ole vielä kuolleet, vaikka teot ovat negatiivisia.

STEN (Katsoo minua aprikoivan näköisenä, ehkä hämmästyneenä kommentistani toisaalta minut ehkä hyvin tuntien ajattelee, että en taaskaan ole ihan tosissani.) Niin, olet oikeassa, eivät ne voi kuolla niin kauan kuin on ihmisiä. Toimimattomiksi ne voivat välillä muuttua ihmisten maailmassa, jos tunne-elämä on heikkoa. Kolminaisuus tarvitsee maailman toteutuakseen. Tarkoitan myös tuota mainitsemaasi uskon, toivon ja rakkauden kolminaisuutta.

(Keskustelu päättyy tähän. Toisaalta kaikki mikä on olemassa, tarvitsee maailman toteutuakseen. Maailma on ainoa vaihtoehto tässä meidän eksistenssissämme.)

Keskustelijat lähtevät kukin taholleen. Minä kohti videovuokraamoa, Sten mietteliäänä kirjastoon, rouva Virtanen ja Inka iloisesti keskustellen ties minne shoppailemaan.

maanantaina 6. elokuuta 2007

Platonin ideamaailmassa on arkkityyppinen kuva täydellisestä ihmisestä, mutta onko se samalla kuva Jumalasta, en tiedä. Minä yritän kuitenkin kulkea sitä kohti, ja kohti itseni ulkopuolella olevaa itseäni suurempaa voimaa. Sen olemassaoloa pyrin pitämään totena, yritän luottaa siihen. Toivon että uskallan heittäytyä sen varaan, vaikka uskoni on aika vähäistä.

Valamon kansanopistossa Heinävedellä ortodoksinen pappismunkki sanoi, että ihminen on Jumalan kuva. Langenneenakin hän on kuva, vaikka tahriintunut kuva.

Pohjalta nousin, kohtasin voiman, tartuin sen heittämään pelastusrenkaaseen ja halusin muuttua.

Raittiuteen tarvittiin aluksi vilpitön halu. Olin jo muuttunut silloin, kun