Kapteeni Krantun kirjainjahti: Toiminnallinen merirosvoseikkailu esi- ja alkuopetukseen sekä koteihin

Suvanto

Osa 1

Takaisin kotiin

Punatakkinen, tummiin ja repaleisiin housuihin pukeutunut parrakas hahmo käveli satamasta kohti Helsingforssin kaupunkia. Miehellä oli päässään kulunut musta merirosvohattu, jota koristi pääkallokuviointi. Vyöllä heilahteli miekka. Olkapäällä istui värikäs papukaija Polli. Mies oli merirosvokapteeni Kranttu.

Kapteeni Kranttu oli karski ja nirso mies. Karski sen takia, että hän osasi miekkailla yhtä aikaa viittä karskia miestä vastaan ja ampua laivakanuunalla lähes peninkulman matkalta suoraan vihollislaivan isomastoon. Nirso sen takia, että hän oli erityisen valikoiva ruoan suhteen. Hänen mieliherkkuaan olivat laivakorput, joita merimatkoilla täytyi olla mukana tynnyreittäin. Hänen oikeaa nimeään ei kukaan enää muistanut, mutta Kranttuna hänet tunnettiin kaikkialla.

Kapteeni Kranttu oli tunnettu myös lukuisista sotaisista retkistään aarteen etsintöjen melskeissä ympäri maailman merien, mutta myös siitä, että hän ei osannut lukea. Aarrekartat ja vihjeet olivat hänelle liian vaikeita tavattaviksi, eikä hänen miehistökään liioin mitään kielimiehiä tai naisia olleet.

Krantulla oli kuitenkin apunaan lemmikkipapukaija Polli, joka osasi lukea. Aina ei vain voinut täysin luottaa Pollin lukijanlahjoihin tai sitten se halusi vain kiusoitella. Kummallinen sekaannus tapahtuikin eräällä takavuosien retkellä Islannin rannikolla, kun rosvojoukko oli ollut etsimässä kadonneen kaljuunan kulta-aarretta. Kartassa oli kuvailtu aarteen kätköpaikka näihin sanoin:

"Kuusi suurta kankkoa,

peninkulma aallokkoa.

Itään päin,

mennään näin

ja aarre näkyy allapäin."

Kranttu ja hänen miehistönsä olivat nenät kiinni kartassa yrittäneet lukea vihjettä, ja papukaija Polli oli suureen raakkuvaan ääneensä auttanut:

–Suuhun muusi, kalapulla!

Pennin lisäannos mulla.

Lisää vain, vielä hain

ja mahan täyteen syödä sain!

Kranttu oli sitten suunnannut laivansa keulan kohti Islannin pääkaupunkia Reykjavikia, jossa miehistöineen marssinut ensimmäiseen näkemäänsä kalaravintolaan ja tilannut läjän perunamuusia ja kalapullia. Aarretta he eivät löytäneet, mutta mahat tulivat täyteen joka rosvolta. Jopa Krantulta, joka laivakorppuja yleensä niin rakasti. Hän ajatteli, että kalapulliin täytyi liittyä jokin vihje, ja aarteen löytääkseen hän pystyisi nieleksimään vaikka kastematoja. Pettymys oli ollut melkoinen, kun tarjoilija olikin aterioinnin päätteeksi tuonut rosvojoukon eteen vain mojovan laskun, eikä tuntunut uhkailuista huolimatta tietävän aarteesta tuon taivaallista. Polli jäi sinä iltana ilman iltakeksiä.

Näistä tapahtumista oli nyt kulunut jo tovi. Kranttu oli juuri saapunut kotisatamaan Helsingforssiin vuosia kestäneeltä merimatkaltaan ja päättänyt asettua aloilleen joksikin ajaksi. Miehistön jäsenet olivat lähteneet kulkemaan kukin omiin suuntiinsa ja tapansa mukaan viettämään myöhemmin iltaa yhdessä.

Kranttu sen sijaan suuntasi kulkunsa kohti vanhaa kotitaloaan Kultakujalle Pollin keinahdellessa olkapäällä. Talossa hän oli viettänyt nuoruutensa yhdessä isänsä Ferdinand Äkkijäärän kanssa.

Äitiään Amaranda Äkkijäärää Kranttu ei enää kovin hyvin muistanut. Äiti oli merkillisesti kadonnut, kun Kranttu oli ollut vielä poikanen. Isä Ferdinand ei äidin katoamisesta kertonut, eikä hänestä saanut kysellä. Huhu kuitenkin kertoi, että tämä olisi aikoinaan lähtenyt jonkun kulkukauppiaan matkaan