Yöjuna Rovaniemelle

Yöjuna Rovaniemelle

Yöjuna Rovaniemelle

Johdanto

Matkaan

Ensimmäiset tunnit

Kolmas tunti

Neljäs tunti

Viides tunti

Kuudes tunti

Seitsemäs tunti

Kahdeksas tunti

Tervetuloa Rovaniemelle

Paluu

Lentokentällä

Matka päättyy

Valmistusmerkinnät

Yöjuna Rovaniemelle

Joona Pennanen

Johdanto

Olen matkannut Helsinki-Rovaniemeni välin useamman kerran yöjunassa, niin makuuvaunussa kuin tavallisessakin. Nuo kaksi täysin erilaista, voisi sanoa jopa maailmaa, jäivät pitkään kummittelemaan mieleeni. On hauskaa huomata miten niinkin tiiviissä paketissa voi elää kaksi melkein toisistaan tietämätöntä maailmaa. Tavallisessa hytissä matkustaessani nukkuminen oli hyvin haastavaa. Löysin itseni tarkkailemasta muita matkustajia ja kehittelemässä heille tarinoita. Tämän innoittamana, päätin kertoa teille yhden niistä tarinoista. Matka ilman unta tuntuu puuduttavan pitkältä. Tunnista toiseen eläminen tulee hyvinkin tutuksi. Siitä syystä jaan myös tämän kirjan kutakuinkin tunti tunnilta tapahtumiin. Toivottavasti nautitte lukemastanne. Nautin tarinankerronnasta, mutta hyväkin tarina ilman kuulijoita on vain jono aakkosia sekalaisessa järjestyksessä. Lukemalla tarina herää henkiin. Minusta tämä tarina ja sen henkilöt ansaitsevat elää. Kiitän vielä mielenkiinnostasi kirjaa kohtaan. Kiitos.

Matkaan

Oli taas koittanut se hetki kun oli sanottava kyllä. Harvoin käytän koko sanaa, sillä viihdyn omissa oloissani enkä tarvitse muuta ollakseni onnellinen. Voidakseni sanoa ei, koen kuitenkin pakolliseksi taipua vastaamaan kyllä joskus. Tällä kertaa kyllä vie minut vanhoja koulukavereita tapaamaan Rovaniemelle. Odotan sitä tapahtumaa yhtä innoissani kuin pottuvarpaan kynnen irrottamista pihdeillä. Kerran se vaan kirpaisee, kipeä kunnes aika arpeuttaa.

En oikein ymmärrä juhlista toisiin ravaavia ystäviäni. Miksi ravaisin yöelämässä väistellen vuoroin tappeluita ja kadulle palautettuja lounaita siideriliemessä, vain kärsiäkseni siitä huvista seuraavat pari päivää. En välitä alkoholista tai tanssimisesta. Ne vähätkin kerrat jolloin olen yrittänyt, näyttävät siltä kuin ne aasialaiset lohikäärmeet joita tikun nokassa heilutellaan kulkueessa kuin mitäkin kohtauksen saanutta. Siltä se ainakin tuntuu. Paljon mieluummin vietän iltaa kotona ruuan, juoman ja elokuvan parissa. Myönnän kyllä, kadehdin usein sosiaalisempia ihmisiä. Olisi paljon helpompaa kun vaan saisi joskus suunsa avattua ja osallistuttua keskusteluun. Sisäinen filtterini kuitenkin jää pohdiskelemaan lauseen rakennetta ja sinä aikana ehtii keskustelu edetä niin paljon, että ettei sutkautukseni enää sovi keskusteluun. Siinä missä joillakin ihmisillä kuluu toiseen tutustumisessa aikaa pari hassua minuuttia, minulla se vie vuosia. Kysyin kerran eräältä tuttavalta millaisena hän minut näkee. Hän kertoi ettei oikein koskaan saa minusta mitään irti, mutta kuulun vaan kalustoon. Näytän siltä että en halua puhua tai että minua lähestytään, vaikka asia on juuri päinvastoin. On paljon helpompaa jos aloitteen tekee joku muu. Odotan aloitetta jota ei ehkä koskaan tule. Minä taas tunnen hänet paremmin kuin moni muu, koska pidän tilanteen seuraamisesta etäämmältä. Tämä kuvastaa hyvin elämääni. Tunnen ihmiset, mutta en osaa antaa itsestäni mitään. Minulla on tunnesiteitä muihin, mutta en merkitse heille lähes mitään. He kokevat etteivät tunne minua ollenkaan. Keskustelusta ei siitäkään syystä tule mitään. Kaikki sanottava mitä minulla heille on, perustuu tietoihin joita olen sivullisena saanut. Kukapa haluaa olla yhteydessä ihmiseen joka tietää heistä paljon ilman että he ovat koskaan pahemmin jutelleet. Minut koetaan stalkkeriksi, mutta onneksi harmittomaksi kolmanneksi pyöräksi. Olen rauhaa rakastava enkä halua tunkea toisten elämään väkisin. Minuun luotetaan, liikaakin. Kerran panostin kaveri-iltaan paljon koska sinne oli tulossa eräs silloin minua romanttisessa mielessä kiinnostanut nainen. Olihan siinä ollut puolin ja toisin vähän annettua ymmärrystä ja todella ajattelin että nyt viedään miestä. Yllätys olikin iso kun hän alkoi puhua tyttöjen juttuja toisen naisen kanssa minun istuessa molempien vieressä. Se oli kuin paistinpannu naamaan ja postilla takaisin kaverivyöhykkeelle. Jos minun läsnä ollessa voidaan puhua miehistä, suhteista ja ties mistä valloituksista, niin sieltä kaverivyöhykkeen pohjamudista ei nousta varteenotettavaksi seurustelukumppaniksi, ei sitten millään.

Onhan minulla tämän hiukan vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana ollut suhteita ihan riittämiin, mutta kukaan heistä ei lopulta ollut niin mielenkiintoinen että olisin suhdetta jatkanut. Onhan se epäreilua sille toisellekin jos tunteet eivät kohtaa. Kaikesta huolimatta jaksan olla positiivinen vaikka ulosantini vain vaikuttaa negatiiviselta. Haluan kai miellyttää ja olla kaikille ystävällinen vaikka ei aina pitäisi. Yritän, vaikka perse edellä puuhun ne yritykset päättyvätkin. Joskus vielä se puu on kataja ja se uppoaa ryppyreikään niin syvälle, että pystyn maistamaan sen ketun kusemat ja Tsernobylin saastuttamat marjat. Olisipahan kerrankin jynssätty nekin röörit oikein kunnolla. Toisaalta koska kyseessä on minä, menisi pitkän taistelun jälkeen siinä toimituksessa henki. Kun minut sitten löydettäisiin, jäljellä olisi enää luut. Koko kataja sahattaisiin irti luineen päivineen ja laitettaisiin näytille jonnekin museoon, jossa tuhannet ihmiset saisivat arvuutella päivittäin miten hemmetissä tuo joku on onnistunut sujauttamaan katajan peräloosteriinsa lähes juuria myöten. Ne pari radioaktiivista katajanmarjaa tietenkin loistaisivat pimeässä valaisten koko nerokkaan nykytaiteen luomuksen. No, huumorini on ehkä ronskia ja rajua, eikä mikään asia ole liian pyhää ollakseen jossain määrin huvittava. Ehkä tuo piirre kehittyi koska se on ainoa millä voin huvittaa itseäni. Muuta minulla ei ole kuin huumori ja oma kroppani. Nyt ne pitäisi raahata jonnekin Rovaniemelle.

Tavalliseen perfektionistiseen tapaani, pakkaaminen on aloitettu varhain ja listan tarkistuslistallakin on tarkistuslista. Siihen se sitten yleensä jääkin. Puoliksi aloitettu on jo hyvä jatke suunnitelmalle. Olen kaavoihini kangistunut enkä koskaan riko sitä. Lähes kaikessa näkyy mukavuudentavoitteluni. En seuraa pukeutumisessanikaan mitään trendiä. Sellaiset jotka eivät ahdista tai purista mistään ja joissa on liikkumatilaa, ovat parhaita. Tapanani on kehitellä ja keksiä jotain esteitä vielä viime hetkelläkin, mutta tällä kerralla on pakko mennä. Nyt on käytetty jo kaikki tekosyyt. Vielä yksi, niin kutsut loppuvat siihen kuten niin monta kertaa aiemminkin. Näistä viimeisistä pölvästeistä joille seurani vielä kelpaa, on pidettävä kiinni. Päästäkseen osaksi tästä ilosta, pitää istua junassa puolet vuorokaudesta ja asemallekin on vain karvan alle tunti. Onneksi keksin yöjunan. Tuo aikahan menee kivasti nukkuessa. Enää pitää asennoitua kestämään yrjöltä ja paskalta haisevat pulsut bussissa asemalle. Se viikon vanha viina saa känniin jokaisen muunkin matkustajan. Päivällä niitä ei ole, mutta päiväjuna ei oikein houkuttele. Lentokone olisi yksi vaihtoehto jos olisin joskus käyttänyt sellaista. Olen liian perfektionisti. Minun pitää osata jo kaikki ennen kuin kokeilen. Pelkään kai mokaavani jotenkin ja näyttäväni täydeltä idiootilta. Tarvitsen jonkun jonka mallia seurata koneeseen ja pois, aivan niin