Viimeinen Roomalainen ja Salvan Ristin Ritarit: Meno ja Paluu

Jokaisella soturilla on oma riemukaarensa,

jonka ali hänen täytyy kulkea

Sisällys

Anonymus Salarialaisen henkilöityneestä hyveestä

Kentauri

Illallinen

Hunnien mailla

Pyhän miehen siunaus

Väittely

Lähettiläis Pausaniuksen puhe

Läksiäistilaisuudesta kehkeytyy muistettava

Hymy

Veret seisauttava matka

Sotapelit ja sotapelien sotapeli

Hunnien miekkatanssi

Pitkähännät

Kohtalon kolmas kolkutus Rooman portilla

Rugilas ja keisarit, ja miksen minäkin

Taistelukaste

Murhaajan kaavun sovittaminen

Laivamatkan kirous

Kohti Ravennaa

Lyhyt visiitti paratiisiin

Karttojen äärellä tässä muuttuvassa maailmassa

Paluu Helvetin esikartanoon

Kohtaaminen luostarissa

Mennyt maailma

Arkkitehdin kertomus

Prefekti paljastuu vallan muuksi kuin olin luullut

Lämminhenkistä keskustelua ritarien kanssa

Arkkitehti esittelee entistä ja nykyistä Roomaa

Aamunkoin näkymiä Ikuisessa Kaupungissa

Arkkitehtiritari

Sacramentum armeijalle

Kohti uutta matkaa

Salarialaisen köynnöksestä

Kiitokset

Isälleni, Arkkitehdille!

I Anonymus Salarialainen henkilöityneestä hyveestä

Joka viideskymmenes vuosi muistuma huhtikuun neljännen päivän Galleacian maanjäristyksestä, ja hunnihyökkäyksen vyörymisestä kohti Roomaa, väristää maata, ja merkkejä ilmestyy päivän hämärtyessä taivaan laelle. Tiistaina auringonlaskun jälkeen, pohjoinen taivas tulee punaiseksi niin kuin tulessa tai veressä. Juovat muodostavat hehkuvia punaisia keihäitä sekoittuen yhteen palavassa purppurassa. Ihmemerkin ilmestys, joka on nopeasti läpikotaisin selitetty kohtalokkaalla seurauksella, kestää iltahämärästä yön kolmannelle tunnille. Tähdet tulipyrstöineen, verikasteineen, ennusteet tulevista tapahtumista näkyvät. Taivas on täynnään palavia metallikulhoja kuin pätsissä. Taivaalla näkyy lohikäärmekuvio kerran sadassa vuodessa, tuolla ajankohdalla.

Anonymus Salarialaisen isoisän isä on yksi 300 portin avaamaan valituista nuorukaisista. Sukujuuristaan ylpeilevä munkki ei katso ristiriitaiseksi sitä, että hänet valitaan ikuistamaan viimeiseksi roomalaiseksi kutsutun miehen kunnia. Hänen munkkiluostarinsa, joka on samassa linnoituksessa, jossa viimeinen Rooman keisari Romulus Augustulus on viettänyt 15-vuotiaasta lähtien vankeuttaan, apotti antaa Anonymus Salarialaisen tarkasteltavaksi kolmen päivän ajaksi Merobaudeksen historiaa kenraali ja patriisi Flavius Aëtiuksesta. Tarkastelun perusteella munkki-kopisti kirjaa kohtia Flaviuksen sielun mahdollisesta tiestä kuolemattomuuteen tai kauaksi sovituksesta. Tämä tapahtuu vuonna 513.

Aëtius on daco-roomalaista sukuperää, urhoollisinta moesialaista sukua. Anonymus toteaa Aëtiuksen olleen ystävänsä Attilan aikalainen, mutta siinä hänelle sattuu muistivirhe, koska Aëtius on 15 vuotta vanhempi kuin Attila, ja tuona panttivankiaikanaan Alarikin hovissa Aëtius on murrosiässään, samaan aikaan kun Attila otti vasta ensimmäisiä askeleitaan kohti nuoruusvuosiaan.

Munkki kuvailee Aëtiuksen varttumista keskimittaiseen, miehekkääseen, hyvin muotoutuneeseen tilaan, niin ettei hänen ruumiinsa ollut liian heikko eikä liian painava. Nuorukainen on aktiivinen mieleltään, voimakas lihaksiltaan, mitä taitavin hevosmies, ammattitaitoinen jousella ampuja ja vahva keihään käytössään. Hänestä kehittyy oivallinen soturi ja kuuluisa rauhan taidoissa, vapaa ahneudesta ja saituudesta ja himosta, varustettu henkisillä hyveillä, henkilö, joka ei koskaan hairahdu pahan yllytyksen esimerkkiin omista tarkoituksistaan, mitä kärsivällisin väärryyksissä, työn rakastaja, uljas vastoinkäymisissä, kykenevä sietämään nälän, janon ja unettomuuden kärsimyksiä.

Anonymus Salarialainen kuvaa Aëtiuksen vierailusta hunnien hovissa seuraavaan tapaan: Hän on palannut Tonavan rauhassa, ja hän riisuu Tanaisin hulluudesta; hän määrää maat, hohtaen tummina pimentyneenä ylemmästä ilmasta, nuolien kansasta, olemaan vapaita niiden tavallisesta sodankäynnistä. Kaukasus suo levon miekalle, ja sen raakalaiskuninkaat luopuvat taistelusta. Tähän toteamukseen siitä, että Aëtius saattaa itse kuningasten kuninkaankin mielen rauhan tilaan ja solmimaan kestävän ystävyyden sopimuksen roomalaisten kanssa, päättyy Anonymuksen kuvaus Aëtiuksen vierailusta hunnien hovissa ja sotaleirissä.

Monet bysanttilaiset munkit, piispat, sotilaat ja diplomaatit vierailevat hunnien kuningasten kuninkaan hovissa, ja näkevät siellä roomalaisen varustuksissaan ja aseissaan. Legioonalainen Aëtius, niin kuin häntä siihen aikaan jo kutsutaan, on luonut ihmeellisen vahvan siteen tulevaan hunnien kuningasten kuninkaaseen Rugilakseen ja tämän nuoriin poikiin, Bledaan, rauhan puolestapuhujaan, ja Attilaan.

Löysin Napolin seuduilta sattumalta Aëtiuksen elämänkerran toisen version. Se oli Romulus Augustuksen villan päälle rakennetun luostarin kryptassa, vanhojen käsikirjojen joukossa. Benediktiini-munkki, joka haluaa pysyä tuntemattomana, opasti minut sinne, kun kerroin hänelle kirjoittamastani kymmenosaisesta kirjasarjasta Rooman kaaos ja tuho, ja näytin repussani olleen kirjasarjan viimeistä osaa. Munkki kertoi luostaristaan, joka perustettiin viimeisen keisarin villaan tämän kuoleman jälkeen 500-luvun alussa. Perustajamunkki Eugippius pyysi ystävältään Paschasiukselta kirjoitusta Pyhän Severinuksen elämästä. Eugippius oli itse kirjoittanut aiheesta, mutta halusi ystävänsä muotoilevan biografian sopivampaan asuun. Paschasius vastasi, ettei hän voisi kuvata paremmin pyhimyksen tekoja ja ihmeitä kuin Eugippius. Viimeksi mainitun tyytyväisyydeksi Paschasius totesi lähettävänsä Castellum Lucullanumiin oppilaansa, edellä mainitun Anonymus Salarilaisen nimellä myöhemmin tunnetun noviisin, joka oli perehtynyt keisarilliseen hovirunouden tyyliin. Hänen kanssaan Eugippius voisi hioa oman työnsä ja pitää sen edelleen kokonaan omanaan. Anonymus Salarialainen pääsi tutustumaan Rooman viimeisen keisarin yksityisarkistoon, jossa säilytettiin vielä, Rooman paavilliseen arkistoon siirtoa odoteltaessa, tärkeimpiä keisarillisia asiakirjoja Theodosiuksen huoneen keisarien ja heidän jälkeisten vastaavien kokoelmista.

Syyllä, että Salarialainen auttoi Eugippiuksen teoksen hiomista, goottimunkki pääsi täydentämään Merobaudeksen muistelmien esitystä Flavius Aëtiuksesta. Siihen aikaan arkistot eivät olleet enää yleisesti kenenkään tutkittavissa, ja antiikin ajan, niin kuin munkit asiaa nimittivät, kirjoja ja asiakirjoja sullottiin kaikkiin mahdollisiin koloihin varastoitaviksi ja tarkasteltaviksi, sillä niistä saattaisi löytyä tietoja pyhimysten ja marttyyrien elämänkertoihin. Eugippiuksen huomaamatta Salarialainen pääsi käsiksi keisarillisiin asiakirjoihin ja pystyi niiden perusteella täydentämään kertomuksensa Flavius Aëtiuksesta. Hän kirjoitti Eugippiuksen vaatiman esityksen lisäksi kertomuksen valmiiksi Aëtiuksesta. Kopion hän piilotti lokeroon Eugippiuksen 1000-sivuisen Pyhän Augustinuksen teosten antologian taakse. Munkin mukaan osa luostariveljistä oli vakuuttunut, ettei elämänkerralla ole suurempaa merkitystä ja se on jonkun munkin ilkikurinen kepponen jumalanhartauden harjoittamista vastaan. Munkki otti kuitenkin pergamentit esiin. Hän sanoi minulle, että jos haluaisin, voisin katsella rullia sillä aikaa, kun hän käy hoitamassa Castel dell´Ovon vasemman siiven pihapuutarhaa. Nyt kirjoitan ylös suureksi osaksi lukemani pohjalta, muihin annaaleihin ja kronikoihin tarvittaessa viitaten, tarinan tuosta roomalaisesta miehestä.

Viittaan ylöskirjaamiseni, apotin suostumuksella luostarin lukusalissa, muutamaan suureen hetkeen ja jälkikäteiseen muistiinpanojeni läpikäymiseen.

Anonymuksen tekniikka on pikemmin genremaalauksen tapaista kuvausta kuin kertomakirjallisuutta, joten lukija joutuu tutustumaan epiikan, platonisen ja herodoslaisen mielikuvituksen keinolla esiin tuotuun perikadon raadolliseen maisemaan.

Anonymuksella Flavius Aëtiuksen matkakertomus yhdistää, vastakkainasettaa, tuo matefyysistä luksusta, dialektisia piruetteja, sankaruuden riscaldementoa, pastoraalidraamallista diakronisuutta, vallankumouksen elegiaa, unenomaista partivella dell´Epicaa. Olen rohjennut koskea tuohon alkuräjähtävään selitystyyliin poistamalla kappaleet aloittavat ja lopettavat rukousmandrat ja syöttämällä tarinan kronologiaan annaalin perinnettä kunnioittaen. Mitään en halua itse esitykseen lisätä tai siitä poisottaa.

II Kentauri

On kuuma syyskuun ensimmäisen viikon päivä vuonna 408, kun nuori Aëtius lähestyy Salvan, nykyisen Eszercomin kohdalla, Danubiuksen näkymiä.

Edellisessä kuussa kenraali Stilicho on murhattu keisarin vallankaappauksen toimittaneen lakeijan käskystä, ja Alarik, joka oli kreivin arvoisena Stilichon palkkalistoilla, vaati uutta sopimusta itselleen ja hordilleen keisarilta. Ja hän pyysi samalla vahvistukseksi sopimukselle tärkeiden kenraalien, Gaudentiuksen ja Joviuksen, poikien pitämistä luonaan. Tähän ei suostuttu, vaan pojat kutsuttiin kotiin. Tuskin pojat olivat päässeet Rooman puolelle turvalliseen Aquileiaan, kun kesken heidän kotimatkansa heidät määrättiin panttivangeiksi hunnien kuningasten kuningas Rugilaksen luo. Näin runsaassa kolmessa viikossa saattue, lisättynä muutamalla roomalaisella sihteerillä, kirjurilla ja sotilaalla sekä diplomaatilla, taittoi taipaleen Donabiuksen rannalle.

Nyt, kolmen viikon päästä, saattue leiriytyy Salvan linnavuoren legioonalaislinnoitukseen. Aëtius vaeltaa jyrkän kalliorinteen laelle ja katsoo alas mäkeä. Hän silmäilee kauemmas roomalaisten puoleisen Tonavan rannan sotaleiriin, jossa on menossa taisteluharjoitukset. Häntä ei kiinnosta tuokaan näkymä, vaan hän antaa katseensa rientää roomalaista sotilastietä pitkin aukealle kentälle. Siellä hänen silmiinsä osuu jotain tavattoman kaunista ja upeaa, hänen omasta urheasta mielestään. Tämä näkymä piintyy hänen mieleensä hänen loppuiäkseen kuin jokaisen ihmisen kohtalosta kertova kirkas ja pyyteetön tähti, ja aina kun hänen olonsa on tuleva jälkeenpäin ahtaaksi, hänen on palauttava ajatuksiinsa mielikuvan valkoisesta ratsusta, joka on vertaansa vailla koko panoraamassa.

Siinä seisoo hunniratsumiehen hevonen, joka persialaisen, epirotikilaisen ja Sisilian hevosen tapaan elää pitkään. Viisas historioitsija Vegetius, joka kirjoittaa sotataidon kirjan Valentinianus II:n ylistykseksi, asettaa hunnihevosen ensimmäiselle sijalle, sen kärsivällisyyden, kestävyyden ja kyvyn kestää nälkää ja kylmää takia. Vegetiuksella oli ollut muutama hunnihevonen itselläänkin, joten hän on voinut tarkastella niitä lähemmin. Hänen mukaansa niillä on suuret, käyrät päät, esiintyöntyvät silmät, kapeat sieraimet, leveät leuat ja suut, vahvat ja kovat kaulat, harjat roikkuvat polvien alapuolelle, pensasmaiset hännän tupsut, raajojen luut erittäin vahvat, pienet vuohiset, leveät kaviot, kuopallaan olevat kupeet, niiden ruumiit ovat kulmikkaat, ilman ihraisuutta takapuolessa tai selän lihaksissa, ruumiin koko pikemminkin pitkänomainen kuin korkea, vatsa eteenpäin taipuvainen, luut valtavat. Hevosten laihuus on miellyttävää, ja niiden rumuudessakin on kauneutta. Hunnihevonen on hiljainen, ymmärtäväinen ja kantaa haavansa arvokkaasti. Joku Vistulan alkujuurilla asuva germaani ehkäpä väittäisi hevosta paikallisten ratsujen tapaiseksi, mutta hunnihevonen on kulmikkaampi ja se vain on hevosena henkilöitynyt urheus ja hurjuus.

Flavius Aëtius tuijottaa otusta, ja vaikka sen hahmo siintää kaukana oikealla viistossa ennen Danubiuksen kimallusta, niin siitä ei voi erehtyä. Se on tavattoman ruma, itse asiassa, mutta sitten kun tämä typerryttävä rumuus lähtee liikkeelle, sen kaikkinaiset liikkeet ovat yhtä ympäristön kanssa, ja siitä hehkuu onni, tyytyväisyys, täysi välinpitämättömyys suvaitsemattomimpia vaikeuksia kohtaan. Flavius rakastuu ensi silmäyksellä takkuiseen ja suhteellisen pieneen Jumalan luomaan olentoon, eikä tuo rakkaus koskaan sammu – päinvastoin se kasvaa ja antaa Kohtalolle mahdollisuuden johdattaa nuorta Aëtiusta suhteellisen vaivattomasti kohti elämän nousua ja tuhoa. Flavius ei välitä rinteen jyrkkyydestä, basiliskeista, myrkyllisistä käärmeistä, vaan hän ryntää yli vaarojen ihastuksensa luo.

Merobaudes, hovikronikoitsija ja -propagandisti keisarin ja Jumalan armosta, on kuullut kertomuksen itseltään herraltaan ja ihanteeltaan Aëtiukselta.

Seison siinä hevosen kanssa. Siinä se satuloineen käyskentelee keskellä avokenttää. Tanner tömisee kauempana. Ritarit peitsineen, keihäineen ja jousineen harjoittelivat riippuvia nukkeja vastaan. Jossain soi luuttu. Se on paksuniskainen sotaratsu. Tartun salamannopeasti sen niskaan, kiepsautin itseni sen selkään. Kiivaasti se hypähtää, hirnuu, se loikkaa, ja sen kudottu satulavyö kiristyy, kovilla kavioillaan se rikkoo maata, kuolainten rauta narskuu sen hampaiden välissä, ja tuntuu kuin kuolainten, ohjien, nahkahihnaisten päitsien kautta se ohjailisi tekojani, ja alan katua sitä, etten ollut taluttanut sitä riimuilla, vaan olen suin päin tarttunut suitsiin kiinni.

Hevonen vie kirkkaasti voiton kappadokialaisesta yksilöstä, muodossaan, rohkeudessaan, astunnassaan ja luissaan. Pyöreät kaviot, heti kiinni jalassa, kinnernivelet karvaiset ja pitkät, leveä rintakehä, suuret silmät, pieni pää, ja muhkeat sieraimet, korkea harjas, pienet korvat, suorat jalat ja askellus suunnattoman vahvaa, tuuhea harjas, paksu häntä, laaja istuinkyhmy, vahva nahka, kaikki on viimeisen päälle, niin otsa, kuonopii, leukaperät, niska, kaulasuoni, harjamarto, säkä, selkä, lanne, lonkka, kyynärvarsi, etupolvi, vuohisnivel, ruunu, lapa, maha, takapolvi, potka kuin kinnerkin. Se, mitä hevosella pitää olla, se ei tältä otukselta puutu. Nyt täytyy vain pelastaa niin ylpeä ratsastaja, niin liikkuvasta selästä. Tunnen lentäväni Pegasuksen lailla, ja olevani, ei haukka vaan, kruunattu kotka. Jokainen töytäisy sivulle ja ylöspäin irrottaa minua enemmän satulasta, yritän saada jotain aikaan suitsilla, piiskaa minulla ei ole, mutta kaikki turhaa. Miten niin pitkänomainen ja matala elikko loikkaa niin korkealle? Olen kaukana yläilmoissa, mutta en tavoitakaan satulaa. Putoan selälleni niitylle. Otus syö ruohoa kiinnittämättä sen kummemmin huomiota maassa makaavaan minuun.

Otuksen viereen on ilmaantunut jotain pelottavampaa! Kaamea olio, jolla on kuluneet nahkahousut jalassa, niin että ne ovat osittain repeytyneet ja repsottavat. Käyrämiekka, sax, roikkuu alhaalla, niin kuin palkkasotureilla on tapana. Lisänä on likainen nahkapaita, pitkä, palmikoitu tukka ja hirveä naamataulu. Siinä ei ollut parralle sijaa, kun se on viillelty lukuisilla veitsin vedoilla vapaaksi parrankasvulta. Nenä on kuin väkisin tehty jollain kamalalla keinolla lytyksi, niin että vain isot sieraimet kertovat nenän paikasta, nenäluu on murrettu ja voitettu ajat sitten. Karvamyssy sojottaa ilmestyksen päässä. Otus liikkuu vaivalloisesti lestittömissä kengissään, olemus on kumarainen kuin noidalla tai kyhmyselkäisellä kerjäläisellä. Kaiken hirveyden keskellä hampaat ovat erinomaiset, silmät niin kirkkaat, etten ole vastaavaa loistetta nähnytkään. Otus tuijottaa minua, ja pelkään, että se vetää käyrämiekkansa ja ottaa päänahkani, mutta se sanookin jotain linnunkielellään. Ääntely kun on kuin linnun liverrystä. Aikansa laulettuaan Myrskylintu puhkeaa nauramaan, vislaa, ja hevonen menee korvat höröllään sen luo, ja olio saa täyttymyksensä. Ensimmäinen näkemäni kentauri seisoo kesyttömänä ja eläimellisenä edessäni. Zeus on huijannut Iskionin makaamaan Heran muotoisen pilven kanssa, josta syntyy kentaurien suvun esi-isä, joka innostuu Pelaias-vuoren rinteillä asuvista kauniista tammoista, niin että siitä syntyy kokonainen hevosihmisten heimo. Olen itse todistamassa olioiden olemassaoloa. Olen ihastunut ja hirveän peloissani, koska edessäni on kirotun kansan edustaja; kentaurien kantaisä, kuningas Iksion on heitetty syntiensä tähden Manalaan ja sidottu ikuisesti pyörivään pyörään.

Sydämeni sykkii riemusta, tunnen saavani tuulta ajatusteni alle, enkä pohdiskele enää kentaureja vaan Ikarosta ja Pegasusta, jumalaista liittoa ihmisen ja hevosen välillä. Kaikkia muita kansoja kannetaan hevosen selässä, mutta tämä kansa elää siellä. Edessäni olevalla hunnilla ei ole kannuksia, vaan hän kiihdyttää hevosensa vauhtiin piiskalla. Jalustimet ovat nahkaa, ja antavat ratsastajalle hyvän tasapainon.

Kun mies kääntää ratsuaan ja lähtee hurjaa laukkaan, mietin, että soturilla ei ole lestiä kengissään. Soturi näyttää olevan pienikokoinen, joten hänen ulottuvuutensa on hänen hevosensa, lassonsa, verkkonsa ja ennen kaikkea jousensa varassa. Satula on verenpuinen. Onkohan siinä kaksi nahkatyynyä vai yksi? Ne tai se on täytetty jollain peurankarvan tapaisella aineella ja päällystetty huovalla, pienet tyynyt isojen edessä ja takana on vahvistettu ja jäykistetty kapeilla puisilla kehyksillä, puusatulan esiasteilla. Olen kuullut bysanttilaisilta matkatovereiltani, että hunniruhtinailla saattaa olla kultaiset, hopeiset ja pronssiset satulakaarien kehykset, mikä ei jättänyt epäilyksille sijaa: hunnisatula on puuta, pystysuorine kaarineen.

Kun hunniratsastaja kääntää ratsunsa ja kannustaa sen laukkaan, näen että hevonen on merkitty kuumalla polttoraudalla. Soturi kuuluu perheelleen, klaanilleen, heimolleen ja hunnien kuninkaiden kuninkaalle, eikä ole vain joku heimonsa luota paennut karkuri ja vaeltava palkkasoturi. Siispä olen nähnyt oikean hunnisoturin. Ilollani ei ole rajoja.

Jousen kahva näyttää olevan yhdeksän sormenleveyttä, ja jousen pituus kahdesta kyynärästä lapsen syliin. Nuolenkärjen luu ja varren puu ovat taiturimaisesti liitetty yhteen. Nuolen kärki on epäsymmetrinen. Luut on kiedottu yhteen nuorilla. Pitkät sarvet vahvistavat, että kaari on vahvistettu luulla tai sarvella. Tämä on se maanmainio epäsymmetrinen jousi, jonka oikea kaari on pitempi kuin vasempi, ja mikä antaa sille ennen näkemättömän nopeuden ja voiman, niin että ratsastaja saattaa ampua nuolen silmänräpäyksessä, ja terävä nuoli läpäisee vahvimmankin rintapanssarin. Soturin selässä on kilpi ja 20 jalkaa pitkä keihäs, ja näyttää sieltä lassokin löytyvän.

Lähettiläs Pausanias oli kertonut minulle Aquileiasta lähtömme jälkeen, että hunnit keräävät tammojensa kaviot, puhdistavat ne, pirstovat ne, kunnes ne muistuttavat lohikäärmeen suomuja. Se, joka ei ole nähnyt lohikäärmettä, on ainakin nähnyt kuusen kävyn, joka muistuttaa liekkienpuhaltajan suomutusta. Kudosta, josta hunnit valmistavat kavioita, ei saateta sattumalta verrata kuusen kävyn halkeamiin. Kävyn paloihin he puhkaisevat reikiä, ja nidottuaan ne yhteen hevosten ja härkien jänteillä, he käyttävät niitä rintahaarniskoina, jotka eivät ole kreikkalaisia rintalevyjä huonompia eleganssissa eivätkä vahvuudessa; ne molemmat ovat miekan ja nuolen kestäviä.

Samassa muistan syyn, miksi näkemäni soturin nenä on olematon. Eräs gallialainen katolilainen aatelinen on todennut, että sieraimet, kun ne ovat lapsen pehmeät, tylpistetään ympäröidyllä nauhoilla, estäen kahta nenän tiehyttä kasvamasta ulospäin poskiluiden välissä. Ne tekevät tilaa kypärälle, sillä nämä lapset ovat syntyneet taisteluja varten, ja äidin rakkaus rumentaa heidät, koska poskien alue venyy ja laajenee, kun nenä ei puutu asiaan.

Osa lähetystöni jäsenistä juoksee rinteen alas ja on saavuttanut minut, ja he selittävät minulle, että olen loukannut hunnisoturia, nousemalla hänen hevosensa selkään, ja soturi olisi voinut murskata minut kuin torakan. He ryhtyvät kertomaan tarinoitaan hunneista, jotka suuttuvat, niin että saattavat kuolla raivoonsa ja saavat vihanpidostaan korkean kuumeen ja hirmuisia ihottumia. Hunnien kanssa täytyy pitäytyä rauhallisuuteen ja naismaisuutta muistuttavaan ystävällisyyteen, koska sota on heidän elämänsä, ja he etsivät päivittäin syytä kahnauksille, ja jos muita vastustajia ei löydy, he hakkaavat toisiaan hengiltä.

Eräs jutustelijoista, Ausonius, vakuuttaa tietämättömälle minälleni, että ei ole hyväksi mennä liian lähelle hunneja, heissä on kummallinen sairaus kätkettynä, joka tartuttuaan tavalliseen ihmiseen, kosketuksesta hunnien saastaiseen, pyhän uskomme vastaiseen olemukseen, saa aikaan mustia paiseita, sysisen turvonneen kielen ja korkean kuumeen. Hän tarinoi rotista, jotka kiertelevät hunnien leirien tuntumassa, pitkähäntäisestä rodusta. Hän huokaa:

– Jos hunnisoturit eivät tuhoa kaupunkia, niin sen tekevät Jumalan kieltävien ratsastajien mukana vaeltavat rottien laumat, jotka kipittävät kaupungin kaduille, kipuavat talojen ylimpiin kerroksiin, lisääntyvät ja levittäytyvät ylimmistä kerroksista ja ylhäisön kukkuloiden loistavista palatseista alemmas kuin Manalan voimien vetämänä kohti Kaaoksen pimeydessä leijuvaa maata.

Silmieni edessä loistaa tulevaisuuteni näkymä, tähdellisenä sotapäällikkönä hunnijoukkojeni kärjessä – koska mikään muu kertomus hunneista tai muistakaan sotureista ei ilahduta mieltäni niin paljon kuin vanhalta kreikkalaiselta sotaveteraani Ammianus Marcellinukselta saamani kuvaus hunnien sotataidosta.

Ja (niin kuin Merobaudes kirjoittaa) nauravin kasvoin muistelen veteraanin sanoja.

– Antaa miesten hyökätä välkkyvin asein. Räiskyköön raskas vyö kullasta; ympäröikööt kultaiset värähdykset nuolia, olkoon kultaliuska kiinnitetty koukuilla varustettuihin vitjaksiin. Asetettakoot jalokivet hehkuvaan miekkaan, ja verhotkoon kypärän kullattujen soihtujen valo raudasta kimaltavia miekkoja.

Olympiodorus Bysanttilainen esittää lämminhenkisen kuvauksen ensikohtaamisestaan Aëtiuksen kanssa.

Olemme linnaleirissä odottamassa hunnilähetystöä ja meitä varten on järjestetty ajankuluksi liittolaissoturien miekka- ja muita taisteluharjoituksia. Näytöspaikka sijaitsee linnoituksen alapuolella olevalle harjoituskentällä, jossa on tarkoitus järjestää turnajaiset. Näytöksen kohokohta on itägootiurho Walamirin ja hirveän ruman hunnisoturin kohtaaminen.

Kun luuttua soittava miekkonen puhaltaa viimeisen soinnun ja neidon pudottama liina lipuu värehtien tantereeseen, kaksi onnensoturia lähtevät ratsain ryntäämään toisiaan kohti. Kansa mylvii tantereen tömistessä, että iske ja pudota, iske ja pudota, rytmikkäällä pannonialaisella aksentilla. Kummallakin on varustuksenaan pitkä keihäs. Hunnikeihäs on ohuempi, mutta sitä saattaa käyttää myös heittokeihäänä, kun taas gootilla on raskas thervingi-peitsi. Visigootilla on jalassaan nilkkoihin asti ulottuvat housunsa ja kupeellaan valtaisa lyömämiekkansa, hunnin housut ovat vuorikauriin vuotaa ja hän hyödyntää kevyempää mutta petollisen vaarallista, lakeensa asti teroitettua käyrämiekkaansa. Voittajalle on luvattu palkkio kultarahoissa.

Kun taistelu on ohi ja me katsojat palaamme legioonalaislinnoitukseen, luokseni tulee nuorimies, joka esittelee itsensä Flavius Aëtiukseksi. Hän valittaa sitä, ettei ollut päässyt näytökseen sopimattoman käytöksensä takia. Hän on omasta mielestään yrittänyt vain ratsastaa hunniratsulla. Hän anelee anteeksiantoa lähestymiselleen, mutta pyytämällä pyytää saada kuulla kertomuksen mittelöstä. Hänen seurueensa jäseniä on kielletty kertomasta hänelle mitään tapahtumasta, koska hänen on väitetty olevan aivan liian ihastunut halirunneihin.

Hykerrän ja kuvailen mittelön kulun, sillä ehdolla, ettei Aëtius kertoisi siitä lähetystönsä jäsenille. Poika on tarkkaavainen. Selvitän, kuinka hunnin tunika oli yhteen ommeltuja murmelin nahkojen palasia. Saappaat olivat lampaannahasta, hattu oli niin ikään vuotaa ja saumattu. Hänellä oli ommeltuna vaatteisiinsa pikkuruisia kultalaattoja ja pari vitjaa. Pojan kysymystulvassa kerron, että vaatekappaleissa olleissa kultalaatoissa oli eläinkuvioita, kauriita, susia, ja geometrisiä suunnitteluja. Hunnilla roikkui vyössään jopa helminauha, jossa helmet olivat tavan mukaan korallia, karneolia, helmiäistä, ukonkiveä, pyriittiä, lasuurikiveä, egyptiläistä korulasia, meripihkaa, ruskohiiltä, kiveä, savea ja lasia. Korostan tietäväni tämän erityisesti, koska ne ovat tietyssä hunnishamaanien laittamassa rukousnauhajärjestyksessä, jokaisen taistelijan henkilökohtaisen sielunvaelluksen tulevaisuudennäkymien mukaisesti. Koruompeluksia ei ollut, eikä hihoissa, kauluksessa, polven alapuolella housuissa tai kengissä takuulla ollut hunninaisten tapaisia koristenauhoja. Pojan mieliksi paljastan, että gootilla oli puiset jalustimet, hunnilla nahkaiset. Satulan mallit käydään monta kertaa läpi, samoin kuin keihäiden kärjet, mittelijöiden istuma-asennot satulassa ja hevosten mitat ja askellus, miesten liikkeet, kiihdytysvaiheessa, kohtaamisessa ja sen jälkeen. Poikasta näyttää erityisesti kiinnostavan mitä hunni teki kohtaamisiskujen jälkeen satulassaan. Minun täytyy myöntää, että kyllä poika ymmärtää joltisestikin halirunneista, koska hän olettaa, että ratkaisu taistelussa on tapahtunut kohtaamisiskun jälkeen. Niinhän se tapahtuikin. Hunni on kääntynyt satulassaan ja heittänyt lassonsa gootin ympärille, ja jättiläinen on lentänyt, lasson kiristyessä hunniratsastajan satulan sarven ympärillä, alas hevosensa selästä. Gootti ei ollut hyväksynyt tappiotaan, koska hunni oli käyttänyt lassoa vastoin hänen parempaa tietoaan. Mikään ei auttanut, hunni kruunattiin turnajaisten kuninkaaksi tammenlehvin ja hänelle ojennettiin 50 solidusta kultaa.

Olympiodoruksen kertomus on pienehkö palanen hänen esityksestään, hänen lähetystönsä ollessa matkalla Rugilaksen luo. Olympiodorus korostaa, että tuohon aikaan Rugilas ei vielä ollutkaan kaikkien hunnien kuningasten kuningas vaan yksi alikuninkaista, jotka olivat saavuttaneet huomattavan aseman taistelukentillä kapinoivia itägootteja, sveevejä, vandaaleja ja squirejä vastaan osoittamallaan urheudella. Rugilaksen kerrotaan saavuttaneen suurkuningas Balamberin suosion, kun hän oli valmistanut tälle jousen, jolla tämä oli pystynyt tappamaan taistelun tiimellyksessä itsensä itägoottien kuninkaan.

III Illallinen

lllallisen osalta, johon Flavius Aëtius osallistuu, turvautukaamme Merobaudekseen, joka on kuullut tapahtumat jälleen itseltään Aëtiukselta. Meidän, anonymusten, on kiittäminen paljosta Merobaudesta, Valentinianuksen hovikronikoitsijaa ja Flavius Aëtiuksen hyvää ystävää, koska pääosa tulevista tarinoista on hänen kynästään, ja taitaa olla parasta antaa ystävän kertoa viimeisen roomalaisen tarinaa, ja ainoastaan, jos tapahtumien kulussa on joitain muita kyniä mukana, sanoa kenen sulkakynästä poikkeavat ja täydentävät esitykset ovat.

Kerrotaan Merobaudeksen kuunnelleen ystävänsä kertomuksia peräti kaksi kuukautta heidän ollessaan yhtä aikaa Galliassa 450-luvulla, ja muut tapahtumat hän on kerännyt sieltä sun täältä omista muistikuvistaan ja muiden huulilta. On uskaliasta antaa tietyn kynän päästä valtiaan asemaan, mutta siihen on pätevä syy: ystävyyden sydämen lämpöä ja hurskaan miehen kuvausta toveristaan eivät hurskaimmatkaan kopistit ole koskaan väittäneet hyvän tavan vastaisiksi ja jumalaista hymyä karttaviksi. Tässä on riskinsä, mutta jos tarina sen takia osoittaa jonkin mielestä vääristyneisyytensä ja huonon makunsa, niin olkoon sitten niin. Tällaiset mielipiteet eivät meitä hetkauta eivätkä häiritse.

Illallinen pääsee vauhtiin hyvän tavan mukaan, tähän vuoden aikaan yhdeksännen tunnin päättyessä, mutta nimenomaisessa tapauksessa, turnajaisten venyessä, illallinen katetaan talviajan mukaan, eli kymmenennen tunnin päättyessä. Kysymyksessä eivät ole syömingit vaan hienostuneet pidot, vaikka ne eivät päätykään ennen yöpimeää. Osa vieraista on pöydän antimien äärellä pikkutunneille, ja kahden tiedetään jatkaneen keskusteluaan siihen asti, jolloin aamutähti nousee ja entisajan kenraalit nostivat sotamerkkinsä ja aloittivat marssin. Kaksi ilta- ja yövirkkua olivat nimeltään Chin Huang, kiinalainen, ja nimenomainen nuori Flavius Aëtius, joiden keskinäinen keskustelu ylitti tavanomaisten kohteliaisuussääntöjen kankeat rajat ja saavutti lämpimän, suurten mittakaavojen ystävällisen hengen, jonka luona enää niin harva kestivieras näinä syntisinä aikoina vierailee, eivät edes piispatkaan tee sitä kuninkaiden pidoissa, mikä on sinänsä mitä suurin häpeä.

Nuo illanistujaiset eivät kiinnosta minua ollenkaan, muiden lähetystön jäsenten käytöksen takia, ja erityisesti siksi, että olen niin innostunut hunneista. Ylimielisen kenraali Joviuksen kilpailuja rakastava poika Jason on haastanut minut huomenna keihäänheitto- ja ratsastuskilpailuun, ja minä olen antanut myöntymiseni yhdellä ehdolla: jos hän lähtee mukaani tutkimaan vähän tarkemmin Danubiuksen rantoja, erityisesti minua kiinnostaa kaupungin hautuumaan takana oleva vyöhyke, johon roomalaisilta ja liittolaisilta on jostain syystä pääsy ehdottomasti kielletty. Näin Aëtius on kertonut Merobaudekselle.

Päivällishetki koittaa. Ruokasali sijaitsee linnoituksen vasemman siiven comes-kreiville varatussa juhlatilassa, joka on korkeammalle kuin muu taloryhmä siinä päädyssä. Menemme portaita melkoiseen halliin ja käytäviä pitkin, joissa seisoo roomalaisia, ei barbaarisia, vartiosotilaita siellä täällä. Kun lähestymme isännän ruokasalia, sitä vartioi itägoottivartiosto. Olin odottanut hunnivartiostoa, koska olin kuullut, että linnakkeen kreivin henkivartiosto koostuu pelkästään hunneista.

Astumme ruokasaliin, joka on kaksi kertaa pitempi kuin leveä. Asetun nelikulmaisen pöydän vaatimattomimmalle paikalle. Siinä on se hyvä puoli, että huomattavin ja halpa-arvoisin vieras ovat vierekkäin. Pöydän oikeanpuoleiselle leposohvalle asettuu jiankangilainen Chin Huang, joka on liittynyt seuraamme täällä linnoituksessa. Miestä ympäröi salaperäisyys, ja häntä vartioidaan huolella, mutta ei hän minusta niin merkittävältä vaikuta. Pikemminkin pettymykseni on suuri, kun kuulen, että viereeni asettuu konsulipaikalle tuo pieni mies, jonka silmät pälyilevät alati sinne ja tänne.

Lähetystömme johtaja, kreivi Julianus asettuu isännän paikalle, ja sitten siinä on Jason, myös lähelläni, mutta minua vanhempana arvokkaammalla paikalla. Isännän vieressä on Rooman johtavan piirin jäsen, Aleksander I, Pionius Diotimus, edelleen Faustus, Flavius Vindentius, ja pari muuta vähemmän tärkeää kirjuria ja sihteeriä, joita voin kutsua Anonymus I:ksi, II:ksi ja III:ksi.

Ruoka on tavanomaista: on valkoisia ja mustia oliiveja, lämpimiä pikku makkaroita, paistin- ja verimakkaroita, parilan alla syyrialaisia luumuja pannonialaisten granaattiomenoiden kera, toiset juovat hunajaviinejä, jotain erityisen vanhaa viiniä, en muista mitä, mutta itse tyydyn omenamehuun, on häränlihaa, villisikaa, leivoksia, joissa on myös juustoa, loputtomasti papuja, virnoja, salaattia, sipulia, artisokkaa, minttua ja lehtijuurikasta, on omenoita, kirsikkaa, päärynöitä ja persikoita, kaikenlaisia kastikkeita. Syön suhteellisen vähän ja odotan poispääsyä, koska isäntämme haluaa keskustella Rooman kuulumisista.

Erityisesti tuo piilopakanalta vaikuttava mies tarvitsee mielenrauhansa takia tietoja siitä, mitä uusia katolisia uutisia maailman suurimmasta kaupungista kuuluu, ja mitä Rooman suurelle piispalle, niin kuin hän teeskennellen sanoo, on mielessään. Hän aloittaa aterian toivottamalla Herran siunausta, ja jatkaa epäsovinnaisesti katolisen rituaalin vastaisesti, vanhaan kunnon pakanamalliin, hersyvästi:

– Rauha on paras asia, minkä ihminen on saanut, rauha on lukemattomia triumfeja arvokkaampi, rauha pystyy huolehtimaan menestyksestä ja tekemään kansalaisista tasavertaisia. Rakas Galenos, olen kuullut huhupuheina, että Roomassa on kaikki väärien jumalien temppelialueet suljettu, ja siellä on alettu käyttää noita … hm … saastaisia alueita varastotiloina ja eräänlaisina kaivoksina, joista suuri kirkkomme kerää materiaalia ja myy kovaan hintaan ulkomaille, ja tämä tapa on leviämässä moneen suureen kaupunkiin, ja määräykset näistä on jo annettu Pannonian osalta. Olenko väärässä?

Keskustelun aloitus oli mitä epätavanomaisin, ja johdattelevin, ja toivon pääseväni pois ahdistavasta ilmapiiristä, jossa vanhat ukot puhelevat itsestään selvyyksiä ja kertaavat tapahtuneita asioita.

Galenos antaa vastauksensa ja yrittää rauhoittaa isäntämme pakanallista mieltä toteamalla, että määräyksiä Pannonian suhteen ei vielä ole annettu, mutta ne ovat valmisteilla. Tarkoituksena on muuttaa kaupunkikeskukset ainoan oikean uskomme kulttikeskuksiksi hautuumaineen, kirkkoineen ja luostareineen.

Odotan uusia ruokalajeja, ja sitten kaiken kruunaa se, että isäntämme, tylsä ja kopea Julianus, kääntyy pienen kiinalaisen puoleen.

– Rakas jiankangilainen esikuntaupseerimme kertoo teille, jos haluatte, muutamia asioita kaukaisesta Kiinasta.

Mielenvalloittava kertomus sotataidosta

Epätoivollani ei ollut rajoja; nyt ne alkavat kehua kilpaa Jiankangia ja ylistää sen ja Rooman ikuista ystävyyttä. Yllätykseni on suuri, kun pieni kiinalainen toteaa vähemmän naismaisesti muutamia asioita.

– Niin, runsas kaksi kuukautta sitten, suuret ratsastajaparvet juanjuan-kansaa ovat murtautuneet Kiinan muurin eteläpuolelle. Kiinan keisari kokoaa suurta armeijaansa valloittajia vastaan. Tuo uusi ratsastajakansa on lyönyt Luoyangin rajoja vastaan hyökänneet rosvot, hiung nut, niin että nämä ovat pyytäneet päästä turvaan Jiankangin rajojen sisäpuolelle, ja osa entisistä vainolaisista on siirtynyt kymmeninä satoinatuhansina laumoina länteen, itse asiassa 30 vuoden ajan. He ovat levittäytyneet Mullagori-heimon vartioiman solan kautta Gupta-dynastian niemimaalle, he ovat jatkaneet kauppavaltatietä, Chang´anista Tianshanin eteiseen, pitkin Persiaan ja niin kuin olen kuullut, he ovat olleet suuren Rooman valtakunnan kiusana jo yli 20 vuotta …

Tähän asti olin kuolla ikävään, mutta nuo viimeiset sanat kuultua teen etiketti-virheen.

– Mutta, mutta Tehän, hyvä luutnantti, puhutte hunneista, eikö niin!? huudahdan.

Kiinalainen ei ole millänsäkään keskeytyksestäni.

– Niin, nuori ystävämme on oikeassa, nämä ovat valkoisten hunnien jälkeläisiä, jotka valitsivat silkin kuljetuksen päätien itäisimmän ja pohjoisimman haaran, luopuivat yhden sukupolven matkansa aikana silkkivaatteistaan ja muuttuivat yhä sotaisemmiksi Itä-Jinin ja Scythian välisillä lakeuksilla vaellellessaan ja kohdatessaan raaempia heimoja ja kansoja. Kuitenkin nämäkin hunnit ovat juanjuaneiden voittamia. Kuulijani, viimeinen taistelu käytiin Hurcaniamerellä, jossa juanjuanit perivät ratkaisevan voiton pohjoisista hunneista. Aikalaskelmieni mukaan viimeaikaiset hunnilevottomuudet rajoillanne johtuvat tästä taistelusta ja sen seurausilmiöistä. Hunnit etsivät teitä länteen, paetakseen voittajiaan. Esikuntamme laskelmien mukaan suurimmat osat voitetuista hunneista ilmestynevät Danubiuksen pohjoispuolisille lakeuksille parin vuoden kuluessa. Sieltä tulee seitsemän heimoa, josta te ette ole vielä kuullut mitään. No, olen kertonut näitä asioita moneen kertaan Olympiodorus Bysanttilaiselle, ja hän on varmaankin valistanut teitä riittävästi tilanteesta, joten …

Kaikkien etikettien vastaisesti me muut huudamme yhdestä suusta: –Mutta kun meille ei ole kerrottu mitään!

Pyydämme ja rukoilemme häntä jatkamaan, ja syödessämme erittäin hyvää viiriäistä hän menee kertomuksessaan eteenpäin, totisena ja vaatimattoman näköisenä, niin kuin Sima Ruita esikuvanaan pitäville miehille kuuluukin.

– Sepä yllättävää, Olympiodorus lupasi kertoa kaikki tietonsa teille heti kun tapaa teidät …

Tiedonvälitys Itä- ja Länsi-Rooman välillä ei ollut parhaimmillaan, olihan kenraalimme Stilicho, joka oli murhattu, hyökännyt kahdesti ItäRooman Illyriaan ja oli lähettänyt Alarikin hordineen kolmanteen iskuun, kun hän sai yllättäen surmansa valapaton käsissä. Vaikka Stilicho oli kuollut, tilanne ei ole palautunut entiselleen, kun Pannoniasta on kiistaa valtakunnan osien välillä. Täältä saadaan paras sotilasaines, Pannonian hunnit ja Alarikin gootit. Vaikka asia on näin, Olympiodorus on valehdellut kiinalaiselle upseerille, ja saanut ongittua tiedot bysanttilaisten käyttöön. Nyt asia korjaantuisi. Kaikki haluavat kuulla mitä kiinalaisella on kerrottavanaan. Sydämessäni valtaa karvas kalkki, kun kuulen, että voittamattomat hunnit on lyöty. Se ei voine olla totta!

Rauhaa rakastavan keisarin Jinin pojaksi itseään tituleeraava upseeri jatkaa esitystään.

– Vai niin, vai niin, vai ei herra Olympiodorus kertonutkaan teille. No, hm, ehkäpä minä kerron teille jotain, jota herra Olympiodoruskaan ei tiedä. Näin tehtäköön tasapainon säilymiseksi.

Asia on hirmuisen yksinkertainen: katsokaan lintuparvea; siinä on teille hunniparvi. Niin kuin lentää lintuaura, niin liitää hunnikiila, vahvimman ja kokeneimman soturikurkensa johdolla. Hunnisoturi ei lennä eteenpäin omilla voimillaan, vaan käyttää hyväkseen metamorfoosissa olevia hordien parvia, ja parven hevosten ja soturien nostetta. Hunnilauma käyttää samaa nostetta nuolia ampuessaan kuin käyttävät luontokappaleet kurjet, hanhet, suuret lokit, isokuovit, merimetsot ja laulujoutsenet. Hunniaura tai -kiila on itseään eteenpäin työntävä muoto, impetus. Hunni ja ratsu on painava luontokappale ja se käyttää lentämiseensä kaikkea mahdollista luonnon sisäänsä kirjaamaa Tian tekniikkaa, ratsastaessaan vihollisen kimppuun kamelionttisissa muodoissa kohtaamistaistelussa. Hyökkäysliidon aikana hunnit eivät tarvitse ylimääräistä energiaa saadakseen ilmaa hevosensa ja itsensä alle. Hunnimuodostelman eteneminen kehkeytyy samantapaisesti kuin jousesta lähtevän nuolen lento. Hyökkäysmuodostelman muodon muuttuessa, kärkisoturi vaihtuu. Aluksi hyökkäystä johdattaa kuningasten kuningas, kaukana nuolien ja heittoaseiden kantaman päästä. Kun lähestytään kuoleman kehää, eli tappavaa ilmaa, muoto neliöstä muuttuu kiilamaiseksi ja johtoon tulee joku parhaista alikuninkaista, joita kutsutaan vain – kuninkaiksi. He ovat parhaita jousiampujia. Heidän johtoaikanaan, hyökkäysnosteen ollessa korkeimmillaan, hunniaura laukaisee kymmenet tuhannet nuolensa. Lähellä taisteluetäisyyttä terävä kiila saa syntymänsä salaman iskuna. Me kevään ja syksyn lapset kutsumme sitä ukonnuoleksi, koska kiilamaiseen hyökkäykseen keskittyy valtava purkaus, joka lähettää vahvan paineaallon, joka avittaa mukanaan epätavallisen voimakkaan ratsastajaparven töminän, aivan kuin kaikkialla totta totisesti jyrisisi. Ukonnuoli on hunnien kuningasten kuninkaan vihollisen rintaman murskaava tappava ase. Hunnit itse katsovat sen tulevan kaukaisesta liitosta itse Jumalten Jumala Ukkosen kanssa. Hunnit kutsuvat sitä jumalan aseeksi, ja he näkevät varastaneensa salaman, tarun mukaan, itse Isä Ukkoselta, jonka takia hunnit pelkäävät Ukkosta enemmän kuin mitään muuta tässä varjojen maailmassa. Heidän shamaaniensa mukaan Ukkonen ajaa tauotta hunneja takaa ja haluaa kostaa salamansa varastamisen. Siksi hunnit kysyvät aina ennen taistelua shamaaneiltaan ja noidiltaan ennustuksia taistelusta ja etenkin siitä, että ilmassa ei vain olisi ukkosta.

Siksak-viiva on hunnien ikivanha pyhä kuvio. He vertaavat sitä ukonnuolen lisäksi vuoristokäärmeeseen, koska niin kuin vuoristokäärme hyökkää vihollisen kimppuun, niin kuningasten kuningas vapauttaa jännittämänsä jousen nuolen, kuin veden padosta tai maanvyöryn, jossa pyörivät kivet, hunnisoturit, virtaavat vastustamattomalla voimalla vihollisen rintamaan ja puhkaisevat sen. Vandaalien hakaristi on kalpea kopio, pyörivä ukonvaaja, todellisesta symbolista, siksakista. Kun katsotaan vaikka hunnien kymmenien tuhansien nuolien liitoa nosteessa kohti tuhoon tuomittua ja Kohtalon hylkäämää vihollista, hunnien lentotaito on edistyksellinen taistelumuoto, koska siinä ilmenee suhteellisen pienen sotajoukon kyky tehdä valtavasti työtä vähäisellä ylimääräisellä voimien kulutuksella. Siinä nuoli lentää keskelle maalia, keskittyminen on Ukonnuolen strategiassa täydellistä. Hyvät herrat, olkaa hyvä, ja kertokaa tämä Olympiodorukselle, ja osoittakaa siten, että olette voittaneet hänet jalon empatian taidossa kärsiviä ja syntisiä kanssaihmisiänne kohtaan.

Vallitsi hurskas hiljaisuus. Seurue kunnioittaa näitä ihmeellisiä ja jumalaisia sanoja.

Paikalle katolisen kirkon avajaisiin tuotu juhlakalu, pyhä piispa Salonius Aquincumilainen, puhkeaa puhumaan. Hänen puheensa on Ilmestyksen hurmaa, ja saamme kuulla toisen puheen ennen kuin olemme ennättäneet ensimmäistäkään sulattaa.

Piispan sanat kohoavat sfääreihin osoittamaan syvimpiä syvyyksiä

– Rakkaat, rakkaat ystävät, rakastetut sielut, Jumalan siunaamat, ylistäkäämme Herraa sillä aika on lähellä. Maallinen pintakiilto ja harha ovat hajoamassa, henkilökohtaisen onnen ja vallan tavoittelumme ovat turhuuksien turhuutta, ylpeän Rooman valtakunnan mahti on palava poroksi, tuhkaksi ja tulikiviksi, sillä ekpyrosis on koittanut. Se puhdistaa sielumme, se nostaa mielemme tuhatvuotiseen odotuksen aikaan. Rooman valtakunta, viimeinen maallinen valtakunta, ennen Pyhää Jerusalemia, on häviävä. Ystäväni Pyhä Jeremias on vuosikymmenen sitten lähettänyt minulle varoittavia kirjeitä tuomiopäivän ratsastajista, kun heidän hyökkäyksensä lähestyi meille kaikille rakasta Pyhää Maata. Silloin Jumalan rankaiseva käsi ei ulottunut sinne asti, Armolle kiitos, mutta apokalyptiset ratsastajat ovat tulleet jäädäkseen, hallelujaa.

Olemme kuulleet äänesi korkeudesta, joka sanoo meille: Kasvakaa, niin että voitte omistaa minut. Jermiaamme on kuullut salaisimmat liikunnat sydämensä syvyydessä, kuin syrjästäkatsojana hän on seurannut ailahtelevan tunne-elämänsä aaltoiluissa jumalaisia signaaleja tuomiopäivän ratsastajista. Minäkin näen taivaisiin asetetun valtaistuimen ja Istujan siinä. Saatanan eläintarhan elikot kokoontuvat kruunaamaan yläpuolellaan kohoavaa valtaistuinta.

Voi ystävät, on roomalainen arkimaailmamme, ja vapaa ajan vastaava. Virkamiehistön, armeijan ja kansan moraali perustuvat arkimaailman todellisuuksille. Vapaa- ajan maailman tunnot, tunnelmat saavat aikaa, laatuaikaa, niistä kasvaa seremonioita, traditioita, rituaaleja, tabuja, myyttejä. Ne, oi veljet, murtavat arkipäivän moraalin rajoja. Tunnemyrskyistä amfiteattereissa, teattereissa, kilpa-ajosirkuksissa nousee taivaisiin kurkottavia mysteereitä. Pitojen filosofioinneista tulee mysteeriuskonnollisia menoja. Ajatukset ja materia kohtaavat toisensa elämää suuremmissa mysteerikokemuksissa, aistiharhoissa ja hurmostiloissa. Vapaa- ajan maailmallemme kehkeytyy moraalisia kosketuspintoja, tiloja ja ulottuvuuksia, jotka eivät ole sidottuja aikaan, paikkaan ja liikkeeseen. Huviloidemme, temppeliemme, teatteriemme, kylpylöidemme, villojemme ja palatsiemme seinissä valehorisontit luovat Jumalalle rakkaassa todellisuudessa olemattomia tilakokonaisuuksia. Sairaalla, rakkaalle Jumalallemme vieraalla, uteliaisuudella etsimme kaiken luomista tyhjästä maaperästä ja luonnosta. Vapaa-ajan maailman pelon, kauhun, intohimon, rakkauden ja hurmoksen luodut petoksen il-, kol- ja deluusiot kohtaavat kuoleman ja syntymän rajamme ylittävässä huumaavassa hurmoksen karnevaalissa. Mysteerit rakentavat gladiaattorinäytösten, teatterien ja sirkuksen kansojen tunneaallokoista meren, sen myrskyn silmineen, aineen palautumattomine muodonmuutoksineen, nestemäisenä, ei-kaasumaisena, maailman synnyttämisenä.

Vapaa-ajan maailman tunnoistamme syntynyt mysteerikarnevaalien villi meri kohottaa kuoleman voittamisen tuntonsa, niin se vain on rakkaat veljet, ja rajansa tunneaallokkojen kliimaksien antiteeseista, hallelujaa. Mitä suurempi on tunneskaala, sitä mahtavampi skaalalle antiteettinen mysteeripylväs, tunteiden myrskymme patoamiseksi ja ohjaamiseksi kohti mysteerien mysteeriä, ja tämä on, totista totta, elämänmenomme tunnemyrskyjen voittajan, kuoleman hurmoksen kokemusta, siunattu olkoon Herramme taivaissa. Siellä jossain odottaa kuolleiden pimeyksien porttien avaaja, joka tuo kuolleet elävien joukkoon odottamaan Kuoleman Voittajan lopullista triumfia kaikesta maallisesta synnistä ja onnesta, sillä aika on lähellä!

Piispan ääni on kohonnut korkeuksiin ja kyyneleet silmissä hän huutaa kauhuksemme tuhoa ja ylistystä:

–Niin kuin sanottu on, voi, voi sitä suurta kaupunkia, jonka kalleuksista rikastuivat kaikki, joilla oli laivoja merellä, kun se yhdessä hetkessä tuhoutui. Ja väkevä enkeli otti kiven, niin kuin suuren myllynkiven, ja heitti sen mereen, sanoen: ´Näin heitetään kiivaasti pois Babylon, se suuri kaupunki, eikä sitä enää löydetä.´ Ei kuulla sinussa enää kanteleensoittajain ja laulajain, huilun- ja torvensoittajain ääntä; ei löydetä sinusta enää minkään ammatin taituria; ei kuulla sinussa enää myllyn jyrinää; ei loista sinussa enää lampun valo; ei kuulla sinussa enää huutoa yljälle eikä huutoa morsiamelle; sillä sinun kauppiaasi olivat maan mahtavia, ja sinun velhoutesi villitsi kaikki kansat; ja hänestä on löydetty profeettain ja pyhien ja pyhien veri ja kaikkien veri, jotka maan päällä ovat tapetut.

Veljet, veljet, veljet viimeinen maallinen valtakunta, Roomamme, ennen tuhatvuotista valtakuntaa, on tuhoutumassa, ja aika siivitttää alas uuden maailmanjärjestyksen. Meidän nykyihmisten, roomalaisten, on aika siirtyä syrjään. Neljä ratsastajaa, Valloitus, Sota, Nälänhätä ja Kuolema, ovat täällä. Valkea hevonen, ja sen selässä istuvalla on jousi, ja hänelle annettiin seppele ja hän lähti voittajana ja voittamaan. Niin lähti toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istuvalle annettiin valta ottaa pois rauha maasta, että ihmiset surmaisivat toisiaan, ja hänelle annettiin suuri miekka. Musta hevonen, ja sen selässä istuvalla oli kädessään vaaka. Hallava hevonen, ja sen selässä istuvan nimi oli Kuolema, ja Tuonela seurasi hänen mukanaan.

Viimeisen tuomion airuet ovat täällä. Heidät on päästetty Rooman valtakunnan kimppuun. Voiton ratsastajan lisäksi Rooman maailman tuhon ennusteessa ratsastavat kolme hevosmiestä edustavat puhtaasti pahaa, kyllä, kyllä ja kyllä, tuhoavia, vimmaisia voimia. Ensimmäinen ratsastaja on muiden ratsastajien mukana johdonmukaisesti paha. Ratsumiesten hurjassa, maailman tuhon ryhmässä neljä ratsumiestä edustavat maailmanlopun ahdistuksen ja kärsimyksen prinsiippejä.

Tuolla, tuolla Danubiuksen pohjoispuolella meitä syntisiä katsovalla hunnien kuningasten kuninkaalla on yksi Jumalan tuhon kruunuista. Siellä kummulla se seisoo, valkoinen ratsastaja, ja sen virna-hevosen sieraimet syöksevät kaaoksen tulta. Siellä se katsoo meitä ja on lähestyvä, sotilaallisen valloituksen Jumalan symboli, valkoisella ratsulla ratsastaja. Siellä se on, väärän profeetan hillitön edustaja, Antikristus. Siellä se seisoo, Jumalan rauhan suurin vastavoima, järjetön sota. Sen vierellä on kolme muuta ratsastajaa, valmiina vyöryttämään maamme ja mantumme: siellä on Sota eli massateurastus, verellä mässäilyn helakanpunassaan; siellä on vaaka kädessään mustan ratsun ratsastaja, nälänhätämme, ja kuihtumisemme elinvoimastamme; valkoisen ratsun suuri ystävä, ja paras aseveli, ikiluotettava halllavan hevosen ratsastaja, valloittavalla ratsulla ratsastavan paras tuhon neuvonantaja, Kuolema, itsessään ja Haadeksensa, kuoleman valtakunnan herra ja itse valtakunta, kanssa.

Hurkas piispamme, Salonius Aquincumilainen, huutaa suoraa huutoa.

– Autuas on se, joka lukee, ja autuaat ne, jotka kuulevat profetian sanat ja ottavat vaarin siitä, mitä siihen on kirjoitettu; sillä aika on lähellä!

Olemme kauhuissamme, ehkä Julianusta lukuun ottamatta. Olen tolaltani, koska Jumalan lähettiläs on puhunut valkoisesta ratsusta, jolla ratsastaa kaikkien hunnien johtaja ja Isä. Olen menettänyt sydämeni valkoiselle ratsulle, jolla on ratsastanut hurja olento, joka on vaikuttanut olevan vailla kaikkia sivistyksen kahleita. Tunnen tavatonta ahdistusta ja tuskaa, samaan aikaan kun piispamme on purskahtanut vuodattamaan siunaavan puheessa kruunaavia lohduttomia kyyneleitä.

Meidän järkyttyneet mielemme palauttaa maan pinnalle Julianus, joka on katsellut syrjäkulmin ja niiden alta piispaa. Ja nyt tämä todellinen ja eräs viimeisistä pakanallisista Jumalan hylkäämistä hengistä jalossa Rooman maailmassa kaataa sammuketta palopuheen roihulle.

– Hm, hyvin puhuttu, piispaseni. Mutta eikö se ole niin, sinäkin tunnustat sen, että teidän munkkikuntanne yhdessä tärkeimmistä motoista todetaan: älä puhu, mutta jos puhut, älä kirjoita sitä paperille, ja jos kirjoitat sen paperille, älä tunnusta, ja jos tunnustat, älä ole yllättänyt? Olet puheillasi todistanut sanonnan oikeaksi. Kannattaa muistaa, että seinillä on korvansa. Otin sen huomioon tämän tapaamisen yhteydessä, koska kun kuulin, että jalo piispamme kunnioittaa vierailullaan pientä linnoitustamme ja tulee inkvisiittorin ominaisuudessa tuomitsemaan kirkon tuomioistuimessa roomalaisia syntiin langenneita maanmiehiään noituudesta ja pakanuudesta sekä ottamaan näiltä asianmukaisesti omaisuuden ja samalla isänperinnön pois, sekä karkottamaan heidät ja saattamaan pysyvään kirkonkiroukseen, otin parhaat henkivartijani pois ovilta, jotka sattuvat olemaan Sinun, oi jalo piispa, suuresti ylistämiäsi hunneja.

Jos he olisivat kuulleet sanasi, ei olisi ollut lainkaan epävarmaa, etteikö puheesi olisi levinnyt kulovalkean tavoin muiden hunnien korviin. Eikä olisi ollut niin ikään epävarmaa, etteikö tämä puolestaan olisi aiheuttanut hämminkiä viattomien ja avomielisten ihmisten joukossa, jotka suuttuvat niin herkästi, jos heidän tuntojaan loukataan tuolla tavoin. He sattuvat olemaan ihmisiä, jotka tarkoittavat joka sanallaan mitä sanovat. Ja tuon jälkeen ei olisi ollut ollenkaan epävarmaa, etteivätkö he olisi uhanneet meitä hurjalla sodallaan.

Piispa lopettaa kuin salaman iskusta kyyneliensä vuodattamisen ja karjaisee pitopöydän hyvien tapojen vastaisesti: – Eivätkö minun sanani sisällä Totuutta, sitäkö tarkoitat, oi jalo isäntämme!

Julianus hymyile anteeksianovasti.

– En suinkaan, teidän puheenne oli niin kaikenkattava, että se olisi aikaansaanut vaikka maanjäristyksen, hm, tietyissä kaikuvissa olosuhteissa.

Kun Julianus jatkaa hurskaan ja helposti kiihtyvän piispan rauhoittelemista tarjoamalle tälle muun muassa mitä herkullisimpia simpukoita ja ostereita, käännän katseeni vierustoverini ja pöydän kunnianvieraan, jiankangilaisen puoleen, nyt kun muut näyttävät kiinnittävän huomionsa kaikkeen muuhun kuin todelliseen pöydän kunniakestiystävään. Minua vaivaa suuresti kiinalaisen upseerin puhe hunnien voitetuksi tulemisesta. Niinpä sanon mietteissäni hänelle seuraavaa, tietäen, että ylitän kestipöydän vaatimattomimman kutsuvieraan mandaatin rajat mitä suurimmalla julkeudella. Onneksi hän ei näytä olevan millänsäkään tästä, ja hänestä pikemminkin vaikuttaa siltä, että äskeinen piispan vuodatus on saanut hänet mitä suurimman tuskastumisen valtaan, ja hän lienee pitänyt piispan esitystä mitäkuinkin sopimattomana niin korkea-arvoiseen tilaisuuteen.

Hälinän keskellä, kun keskustelu on saanut vapaan muodon, isäntä Julianuksen lepytellessä kiihtynyttä inkvisiittori-piispaa, ja jälkiruokaleivoksia kannetaan pöytään, lähestyn ´kevään ja syksyn poikaa´ Chin Huangia.

Uusi ystävä

– Herra upseeri, sanoitte äsken, että hunnit on lyöty, ja vaikka arvoisa piispamme antoi tyhjentävän vastauksen itsensä Jumalan hunneille varaamasta tehtävästä meitä syntisiä ihmisiä vastaan, niin rohkenisin silti kysyä, miten nuo juanjuanit ovat olleet niin voittoisia hunneja vastaan.

Seuraa hetken hiljaisuus, sitten jiankangilainen upseeri kertoo olevansa Jinin asialla tärkeästä syystä.

– Tuohon kysymykseen sisältyy matkani päätarkoitus, sillä itse keisari Jin An Di ja itäisen Jinin keisarillisen hovin esikunta ovat antaneet minulle kunnian tuoda kattavan esikunnan raportin Zhou-, Qin-, Han, Wei-, Shu-, Wu- ja Jin-dynastian sotakokemuksista hiung nuita, hunneja, vastaan. Läntinen Jin valloitti Wu-kuningaskunnan 126 vuotta sitten ja yhdisti zhongguon, keskusvallan. Kahdeksan prinssin sodan jälkeen, sata vuotta sitten, dynastia ei enää pystynyt kansannousuja ja hiung nuiden hyökkäyksiä pysäyttämään. Hunnien, hiung nuiden tai xiongnuiden, viiden hordan Chanyuksi tuli 102 vuotta sitten Liu Yuan ja hänen seuraajansa, poikansa, Liu Cong valloitti Luoyangin ja otti panttivangiksi Jinin keisari Huain. Hunnikaani voitti myös Chang´anin ja otti vangiksi Jinin toisen keisarin, Minin. Tämän jälkeen zhongguon pohjoiset osat joutuivat 88 vuotta sitten Xiongnun valtaan ja Jin dynastian jäännökset siirtyivät Jiankangiin, ja perustivat itäisen Jinin. Xiongnu-Han prinssi Liu Yao siirsi pääkaupungin Chang´aniin. Liu Yao yritti linkittää hunnien perustaman keisarikunnan Xiognu chanyu Maoduniin, mutta hävisi taistelun Han-kenraali Shi Letä vastaan. Pohjoisalueet tulivat hänen Zhaovaltakuntansa alaisuuteen. Hunnikeisarikunta pyyhittiin olemattomiin, mutta hunnit pysyivät alueella pienempinä ryhminä. Hunnien pohjoinen Tiefu-haara hallitsi tähän aikaan sisäistä Mongoliaa kymmenen vuotta, viimeksi 20 vuotta sitten. Tuolloin Xianbein keisarikunta perustettiin uudestaan Mongoliaan nimellä Pohjoinen Wei. Tiefu-hunnit joutuivat asteittain Tuoban alistamiksi tai tuhoamiksi. Alistetuista Tiefu-hunneista tuli Dugu-nimisiä. Hengissä säilynyt Tiefu-prinssi pakeni kymmenen vuotta takaperin Ordos Loopiin, jonne hän on perustanut Xia-valtakunnan. Hän on muuttanut etunimensä Helianiksi. Hän on hunniensa kanssa Pohjoisen Wein ja Jinin välissä. Hunnit ovat alkaneet hävitä taistelujaan ja ovat menettämässä, toivottavasti, pääroolinsa Jinin ja muiden alueen valtakuntien historiassa. Myös muut hunnit ovat lähteneet, valtavin laumoin länteen, sadan vuoden aikana, pakoon tappioitaan.

Itse asiassa keisarini Jin An Di ei ole minua lähettänyt, koska, hm, hän on saman jumalaisen taudin runtelema kuin teidän keisarinne Honorius. Meidän Jumalainen Keisarimme ei pysty puhumaan, pukemaan itseään tai ilmaisemaan onko hän nälkäinen vai ei. Hän on nyt ollut vallassa yhdeksän vuotta, mutta hänen setänsä Sima Daozi, Kuaijin prinssi, lähetti minut matkaan kaksi vuotta sitten. Minun on tunnustettava sinulle nuori ystäväni, että itäisellä kulttuurien kehdollamme on vaikeuksia hunnien sotalordien ja kapinallisten sekä kuvernööriemme kanssa.

Sima Daozi lähetti minut tänne, koska hän halusi vahvistaa kauppasuhteet länteen, joka on joutunut tappion kärsineiden ja pakenevien hunnikansojen ylitseratsastamaksi. Prinssi ja armeijamme haluaa vilpittömästi neuvoa guptalaisille, persialaisille ja roomalaisille, miten lyödyt paimentolaiset voitetaan.

Minulla on pieni ongelma. Sotaherra Huan Xuan kaappasi vallan Jinissä pari vuotta sitten ajastaikaa, piahkoin tänne lähtöni jälkeen, ja kenraali Liu Yu kukisti hänet viime vuonna. Mutta pahainen Huan Xuan ehti myrkyttää Sima Daozin, joten tehtävälläni ei ole toimeksiantajaa, kun Liu Yu, Jinin johtaja, ei ole vahvistanut tehtävääni. Hän on virkaveljieni lähettämien kirjeiden mukaan taisteluissa Yanin ja Qin valtakuntia vastaan. Hänellä ei varmastikaan liikene aikaa kaikkien edeltäjiensä käskykirjeiden läpikäymiseen. Minä puolestani en ole saanut kirjeitäni puoleen vuoteen hunnien saartoketjujen läpi. He pyrkivät estämään ItäRooman ja Jinin välisen yhteydenpidon, ja hunnivakoojat ovat tappaneet asiamiehiämme Persiassa. Olen ajatellut palata laivateitse maahani, heti kun Persian ja Rooman suhteet ovat vähän paremmat ja roomalainen kauppaliikenne suvaitaan eteläisillä vesillä.

Olen niin kuin tyhjän päällä. En voi pyytää suoraan audienssia keisarin luo, ennen kuin mandaattini on vahvistettu, ja toisaalta hunnien mahdin kasvaessa tällä tehtävälläni olisi täällä välitön tarve. Olen kuin almuja pyytävä konkurssiin mennyt alustalainen, joka saapuu päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen herransa luo odottamaan vastaanotolle pääsyä kertoakseen itiöihin tarttuneesta tuhosienestä.

Minulla on tiedot hunnien sotatoimista tuhannen vuoden jaksolta, ja olen laittanut ne lisäykseksi mukanani tuomaan viralliseen sotataidon oppaaseen. Hunnien sodankäynnin periaatteet ovat tuon pitkän jakson ajalta selvillä. Ne eivät ole muuttuneet nimeksikään, koska hunnit ovat paimentolaisia ja heidän perinteensä ovat muuttumattomampia kuin itseään jumaliensa avulla vallassa pitävien dynastioiden vastaavat.

Ajattelepa, kolme vuotta ennen kuin Han-dynastia perustettiin, 415 vuotta sitten, hunni Modu Chanyu pystytti keisarikuntansa Mongoliaan. Hän muodosti laajoja armeijoita ja pyrki strategiseen valvontaan. Hänen laajensi hunnien keisarikunnan pohjoiseen, Dinglingiin asti. Hän murskasi itäisen Mongolian Donghu-kansan, samoin kuin yuezhit Gansussa, jossa hänen poikansa teki valloitetun kuninkaan pääkallosta juomamukinsa. Tuosta hunnikeisarikunnasta oli tuleva Han-dynastian päävastustaja ja muuria heitä vastaan alettiin rakentaa, rauhansopimuksia solmia ja veroa maksaa, jotteivat hunnit hyökkäisi sivistyksen kimpppun, ja keisarien tyttäriä lähetettiin hunnikeisareille vaimoiksi ja kaikenlaista muutakin epätoivon sanelemaa saatiin toteutetuksi.

Nämä hunnit täällä ja 615 vuotta sitten nuo hunnit tuolla ovat samalla johtosuhdejärjestelmällä tavoittelemassa vallan kahvaa. Hiung nuiden hallitsija, täällä kuningasten kuningas, oli tuolla Chanyu, hänen alapuolellaan olivat Tuqi-kuninkaat, täällä vain kuninkaat. Täällä ja tuolla kuningas vasemmalla on vallanperijä. Sitten hierarkiassa alempana ovat viranhaltijat pareittain oikealla ja vasemmalla: guli, armeijan komentajat, kuvernöörit, dunghu ja gudu. Täällä tämä näkyy kuningasten kuninkaan kuninkaiden neuvostossa, jossa komentajilla on tutut vanhat tehtävät ja asemat. Heidän alapuolellaan ovat tuhannen, sadan ja kymmenen miehen komentajat. Horda on organisoitu kuin armeija. Joukot on sijoitettu strategisesti kuningasten kuninkaan alueelle, hänen alueensa ympärillä oleville alikuninkaiden alueille. Katso hunnikylää niin näet sata miestä, teltasta, jurtasta, löydät kymmenen – ja minä en voi mennä keisarin audienssille.

Joku teidän kauppiaistanne oli todennut jollekin korkealle hovimiehelle, että teitä on vaivannut yli 20 vuoden ajan tuhoava vaara idästä, eivätkä pelkästään roomalaiset vaan kaikki kansat näyttävät olevan voimattomia näitä ratsastajia vastaan. Kauppatiet ovat osittain tukkeutuneet raivoisissa hyökkäyksissä. Virkaveljeni oli vastannut Boëthiusnimisen ravennalaisen kauppiaan kysymykseen, että kyseiset ratsastajaparvet ovat olleet maamme kiusana yli tuhat vuotta, Hanin muuri on rakennettu heitä vastaan ja meidän parhaat sotataidon kirjamme antavat keisarille ohjeita näiden ratsastaja-hordien lyömiseksi. Yksi ainoa roomalainen kauppias kysyy tästä asiasta neuvoa meiltä, vaikka olemme yrittäneet varoittaa roomalaisia uhkaavasta vaarasta, silkkitien avaamisesta lähtien.

Jos ja kun vierailen Hänen Majesteettinsa, Korkeasti Siunatun Theodosiuksen hovissa Konstantinopolissa, moraalisena tehtävänäni on luovuttaa asiakirjani Uuden Rooman keisarillisen sotakorkeakoulun johtajalle. Täytyy sanoa, että odotan innolla kohtaamista roomalaisen sotataidon asiantuntijan kanssa; meillä on paljon puhuttavaa.

Pitkään odotukseen tuomittu jiankangilainen lähettiläs ei ole halukas kertomaan minulle sen enempää yksityiskohtia, joten vakuutan hänelle olevani kiinnostunut noin yleisellä tasolla siitä, miten hunnit voidaan päihittää.

–Tarkoituksenani ei ole ahdistella teiltä tarkkoilla tiedoilla materiaalista, haluaisin tietää jotain yleistä hunnien sodankäynnin heikoista kohdista, jotka ovat olleet teidän kaikkien jiniläisten tiedossa monien sukupolvien ajan. Tietämättömyydessäni en kaipaa muuta kuin jotain ylimalkaista linjanvetoa siitä, mitä polkuja kannattaa tunnustella tarkemmin. Minua kiinnostaa tiedon muruset: yllätys ja reservit.

Jiniläisen sotilasasiamiehen cunfuciuslainen ulkokuori pettää ja hän purskahtaa nauruun.

– Vain niin, vai niin, pieni palanen kattaa jotain muuta kuin mitä teidän … hm … toisen maailman kanssa seurusteleva uskonnollinen johtajanne vastikään totesi. Hän puhui ja huusi paljon, mutta hänen puheensa … oli … kovin … harmillinen. Pelästyin jo, että matkani on ollut turha, jos teidän sotatieteen mestarinnekin on samalla tasolla kuin tuonpuoleisen kulttuurin airuenne. Meidän virheitä häpeämättömässä ja niistä rikoksia tekemättömässä maassamme sotatiede liittyy järjen käyttöön ja laskelmointiin, mutta olemme kyllä yrittäneet lähettää yjingiläisiä ja xuanxuelaisia, keisarillisia ruxuelaisia virkamiehiä ja theravadalaisia lähettiläitä hunnien ja juanjuanien maille. Siellä on ollut satojen vuosien ajan Kolmen korin -oppia levittäviä luostareita ja lähetyssaarnaajia, mutta heillä ei ole ollut menestystä hunnien ja juanjuanien rauhoittamisessa. Munkit ovat alkaneet ratkoa sotataidon kysymyksiä luostareissaan, ja sotaisimmat luostarimme, jotka muistuttavat näinä päivinä erikoiskoulutettuja sotilasosastoja, sijaitsevat pohjoisen ratsukansojen tykönä. Nuori ystäväni, parempia sotataidon asiantuntijoita ja taisteluvälineiden käyttäjiä, lyönteineen, potkuineen, heittoineen ja lukkoineen, ei löydy muualta päin maailmaa.

Sanon jotain yliampuvaa, ennen kuin keskustelumme on ajautumassa kuolleeseen pisteeseensä:

– Henkilökohtaisesti en ajattele noin valtavia kysymyksiä, joita jalo piispamme joutuu päivittäin pohtimaan. Arvoisa confuciuslainen vieraamme, hänen kaltaisensa käyvät maailmankaikkeuden taivasjoukkojen sotaa suurissa sfääreissä, mutta minä kysyn vain tietoja pikkurusen maallisen maailmamme yhden ratsastajakansan sodankäynnin merkityksettömästä kohdasta …

Kiinalainen katsoo minua.

– No, hyvä on. Voin kertoa nuorelle ystävälleni jotain yllätyksestä ja reserveistä, vaikka se nyt ei liitykään maailmankaikkeuden enkelijoukkojen sodankäyntiin ja taivaiden avainten haltuunottoon.

Huudahdan innostuneena: – Juuri siitä haluaisin kuulla!

Huutoni saa muut pöytäseurueen jäsenet keskeyttämään keskustelunsa hetkeksi. Muun muassa kreivi Julianus ja piispa Salonius, jotka ovat keskittyneet puhumaan hengellisen ilmoituksen ja maallisen ilmoituksen välisestä vuorovaikutuksesta. Sitten he jatkavat tärkeistä teemoistaan kiinnittämättä sen enempää huomiota kiinalaiseen sotilasstrategian asiantuntijaan ja nuoreen minuun. Kiinalaisemme näyttää olevan helpottunut asetelmasta ja siitä, ettei taivaanmainio inkvisiittorimme, niin kuin hän hurskasta piispaamme nimittää, ole kiinnostunut hänestä, confuciulaisesta pakanasta.

–Rakas ystäväni, mitä odottaisime jalkaisin, ilman kypärää liikkuvalta roomalaiselta jousiampujalta, joka ei voi heti pitää joustaan ja kilpeään, tai lipunkantajalta, joka ei saata samanaikaisesti kantaa kilpeään ja lippuaan? Teidän jalkaväen sotilaallenne, joka harvoin harjoittelee ja pitää varusteitaan, rintahaarniskan ja kypärän käyttäminen on sietämätöntä. Miehet, jotka eivät jaksa kantaa varusteitaan, eivät ajattele itsensä altistamista haavoille ja kuolemalle, vaan mikä on vielä pahempaa, valitsevat vangiksi joutumisen tai maansa pettämisen paolla. Sotilaat, jotka välttelevät harjoituksia ja väsymystä, joutuvat palasiksi hakkaamisen häpeään.

Ennen kuin ehdin sanoa mitään, kiinalainen, joka näyttää olevan ihmissielusta jonkin verran perillä, kohottaa sormensa ylös, ja estää minua puhumasta turhuutta. Selkäpiihini kertyy kummallinen tunne, että puhumme elämäni tärkeintä keskustelua, ja sillä olisi ratkaiseva vaikutus myöhempään elämääni, ja nimenomaan tulevaan kunniakkaaseen ja maineikkaaseen uraani. Kuuntelen silmät loistaen; tuo pieni mies, joka nojaa kyynärpäähänsä, on suorastaan käsittämätön Kohtalon lähettiläs.

– Minulla on syntymäpäivät ylihuomenna lauantaina, onpa tämä syntymäpäivälahja, sanoen itseni yllättäen.

– Vai on, jotain 18 vuottako? No, minunkin täytyy ottaa huomioon eräs juhlatilaisuus Konstantinopolissa. Sitä juhlistetaan keisari Theodosiuksen gooteista vuonna 381 saaman voiton kunniaksi Theodosiuksen triumfina. Silloin minä virallisesti tapaan konstantinopolilaiset sotaherrat. Se on 16 päivän päästä, joten tämä on täällä vierailuni viimeinen tilaisuus. Lähetystöni täytyy joutua Uuteen Roomaan, hän paljastaa.

– Tiedän juhlat! Siinä vietetään ensimmäistä jumalanpalvelusta keisarin pakanoista saaman voiton kunniaksi. Se on suuri merkkipäivä, koska siihen juhlaan sisältyy ensimmäiset lait, jotka vahvistettiin kymmenen vuotta myöhemmin, jotka kieltävät kaikkien muiden uskontojen jumalanpalveluksen ja uhrilahjat, ja ennustukset. Theodosius Suuren juhla on merkkipaalu ja lähtökohta Jumalan rauhallemme. Kristillisen merkin voiton juhlia ja voiton jumalanpalveluksia järjestetään ympäri valtakuntaa, muun muassa vieressämme istuva hurskas piispamme Salvianus järjestää ne täällä Salvio Mansiossa…

– Se sopii kuvaan. Hm, tiedän, että isäsi kuuluu Symmachuksen lähipiiriin, joten lähetän isällesi ja Symmachukselle lämpimät terveiset, vaikka eiväthän he ole minunlaisista miehistä varmaan koskaan kuulleetkaan. Ja, hm, voin sanoa, että etten minäkään heidän tapaansa ole niin hirveän ilahtunut voitonjuhlista. Hehän kamppailivat kuulemani mukaan kynällä ja miekalla Theodosiusta vastaan pakanakeisari Eugeniuksen uljaissa joukoissa. Ja hurskas keisari Theodosius suuressa armossaan armahti heidät. Hän katsoo minua terävästi ja jatkaa. – Ja mitä nämä voitonjumalanpalvelukset oikein julistavat, teidän hurskaan uskonne lisäksi. Olen huvikseni tutkikiskellut Hadrianopolin taistelua, jossa gootit ovat voittaneet, armon vuonna 378, keisari Valensin joukot. Goottien johtajan nimeä ei ole näkynyt voiton symbolina. Miksi ei näkynyt? Gootit eivät itse asiassa voittaneet taistelua.

– Miten saatat väittää noin. Goottiarmeija murskasi keisarillisen armeijan kukan, yli 40 000 roomalaista, ja se oli suurin roomalaisten kärsimä tappio sitten Hannibalia vastaan käydyn Cannaen taistelun!

–Tapasin paikan päällä olleen roomalaiskenraali Saturniuksen muutama kuukausi sitten rajalla, kun meidät opastettiin Rooman puolelle. Hän on muuten ainut jäljellä oleva tuon ajan roomalaisista kenraaleista. Kaikki muut keisarinne Theodosius ennätti eliminoimaan, ja Saturniuskin suorittaa unohdettuna rajapalvelusta kaukaisilla rajoilla Danubiuksella ja Arabiassa.

Hän kertoi minulle taistelun kulun. Gootit houkuttelivat kylläkin roomalaiset ansaan tekemällä jalkaväellään valehyökkäyksiä vaunulinnansa edessä, mutta taistelunyrkki lepäsi piilossa oikealla kukkulalla odottaen roomalaisten parhaiden kohorttien lähestymistä, niin että ratsuväen hyökkäys kukkulalta suuntautuisi oikeassa kulmassa täydeltä pituudelta koko Valensin vasempaan sivustaan. Mäen päällä olivat ruhtinaat, alaani Alethius ja hunni Saphrax, en ole varma mihin kansaan hän kuuluu, Chubei, Huyan, Lan, Luandi, Qiulin vai Suibu, ja heidän takanaan oli pääasiassa kymmentuhantinen hunniratsuväki. He eivät olleet mitä tahansa hunnisotureita, vaan osa niistä Voittamatomista, jotka olivat kukistaneet itägoottikuningas Hermanricin Mustaltamereltä Itämerelle ulottuneen Oiumin-Aujumin, ja lyöneet kaikki barbaarit sen jälkeen ennen Danubiusta. Ja he olivat jo kaksi kertaa voittaneet bysanttilaisen kenraalin, ja pysäyttäneet Länsi-Rooman keisari Gratianuksen etenemisen Valensin avuksi tähän taisteluun. He olivat hunniarmeijan kukoistavin kukka.

Sieltä korkealta kukkulalta he järjestivät hunnikiilansa vyörytykseen, roomalaisten rintaman sekasortoon saattamiseen ja näiden liikkeen täydelliseen pysäyttämiseen, jotta he olisivat voineet alkaa liikkumattomaksi tehdyn vastustajan teurastamisen sianpäässä. Yhtäkkiä keskellä helteistä päivää, roomalaisten edetessä uupuneina pölypilvissä kohti goottien vaunulinnaa, tämä hunninyrkki iski korkean salaman lailla mäen päältä. Se vyöryi kiilassa roomalaisten vasenta sivustaa vasten. Kymmenet tuhannet nuolet saivat roomalaiset sekasortoon, kiilan vasemmalta ja oikealta siiveltä ammuttiin nuolet, jotka levittivät verkot roomalaisten pölyisten joukkojen ylle, sitten rynnistävät joukot aloittivat nuolikuurot kohti roomalaisia sotilasrivistöjä. Hunninuolet puhkaisevat kuin veitsi voin haarniskat ja kypärät. Kiilan kärki vääntyi kuin veitsi haavassa ja samalla sivustat alkoivat ratsastuksen roomalaisrivistön vieressä, edestakasin, edestakasin, ampuen koko ajan nuolillaan. Syntyi valtava teurastus. Roomalainen pieni ratsuväki pakeni kauhuissaan tätä valtavaa hordaa pysähtymättä ennen kuin pääsivät Hadrianopolin porteista sisään. Mutta hunnit jatkoivat teurastusta ja siihen yhtyivät gootit. Roomalaiset pakattiin yhteen …

– Vain sillä lailla se tapahtui. Olenkin ihmetellyt, miten ihmeessä muutamassa kymmenessä keskipäivän varjon liikkeessä roomalaisten eteenpäin suuntautunut liike pysähtyi, ja he eivät mahtuneet edes vetämään miekkojaan esiin, vaan heidät pakattiin kasaan…

– Siinä se on. Koko hunnihyökkäyksen ydin. Siinä sinä sen näet.

– Miten niin? Sehän on ratsastavien jousimiesten kiila, ei sen kummempaa?

–Nuori ystäväni, siinä on vain ajoitus ja voima. Kyllä ne siinä ovat. Reservit ja yllätys. Kaikki taistelumuodot, joita jalkaväki käyttää hunniratsuväkeä vastaan, on tuomittu epäonnistumaan, koska ne ovat jalkaväen muotoja. Millä tavoin kankea roomalainen jalkaväki voisi yllättää vastustajassa palautumattoman muodonmuutoksen aikaansaavan ja luonnon voimalla ratsastavan hunniratsuväen? Kysymys on täysin epäsointuinen. Kun roomalainen sotilas marssii kesäpäivänä tavallisella sotilasastunnalla 25 mille passusta ja täydellä astunnalla pari mille passusta enemmän, niin mitä se merkitsee kymmenientuhansien hunnien parvia vastaan, jotka liikkuvat tunnissa saman matkan? Roomalainen jalkaväen sotilas on auttamattomasti hidas ja kömpelö.

Goottien, hunnien ja alaanien esimerkkiä noudattaen roomalaiset ovat tehneet parannuksia ratsuväen aseistukseensa, mutta jalkaväki on jätetty suojaamattomaksi, rautakypärät ja rintahaarniskat ovat yhä harvinaisempia. Roomalaisella sotilaalla on kevyt varustus, ja sen seurauksena vihollisen nuolikuuroilla on musertava vaikutus.

Mikä virkaa on kevyellä roomalaisella ratsuväellä, joka ei osaa ratsastaa ja ampua jousella, yksin tai yhdessä, hunnien tapaan? Tällainen roomalainen ratsuväki on nykyisin yleisen pilkan kohde. Roomalaisten muodostelmien kolmiot, kiilat, ympyrät ja pallot, ne kaikki joutuvat sekasortoon hunnihyökkäyksessä. Rooman armeijanyksilöillä ei ole enää tiettyä kokoa, ja siksi se on ajat sitten altistunut hajottaville vaaroille ja haitoille. Hitaasti liikkuva, pitkien marssien venyttämä roomalainen jalkaväki on luonnollinen barbaarien vastaiskun kohde. Siksi roomalainen jalkaväki pysyy mieluummin piilossa ja kaupungeissa kuin lähtee avomaastoon selkäänsä ottamaan.

Niin meillekin kävi. Teimme hunneja vastaan vuoren rinteille linnoitetun muurin, jotta pysyisimme poissa hunnien tieltä, muurien tirkistysaukkojen takana. Toimme sivistyneen käärmeemme luikertelemaan avomaaston viereen, ja haastoimme tällä tavoin hunnien liikkeen valtavien, vaikeakulkuiseen maastoon sijoitetuilla pysähtyneiden kivijärkäleiden massoilla. Heidän petollista ja nopeaa vuoristokäärmettään vastaan rakensimme jähmettyneen kuvan vuoristokäärmeestä, luikertelevan muurin, jonka silmät ja korvat sijoitimme strategisille, operatiivisille ja taktisille paikoille. Jähmettynyt jättiläisemme on toki strategisilla paikoilla, mutta se odottaa, se ei voi hyökätä, siksi se ei voi koskaan lyödä vastustajaa. Vihollinen pitää voittaa, mutta meidän käärmeemme jähmetti meidän sotataitomme ja myönsi hunnien liikkeen paremmuuden. Sen takia me aloimme maksaa lunnaita ja ottaa hunneja armeijaamme. Kyllä meidän Hanin, Cao Wein, Jinin dynastioidemme pohjoisilla historiallisilla mailla lepäilevä muurimme on hunnien vuoristokäärmeen kuva, ja siksi se pystyy vain jäljittelemään sitä, se ei koskaan pysty voittamaan pohjoisesta tulevia luikertelijoita tai lentäviä liskoja.

No, joka tapauksessa roomalaiset uskaltavat väittää, että taistelu ratkeaa 2-3 tunnissa. Upseerit suunnittelevat vaihtoehdot, päällikkö tarkastelee parhaiden upseerien kanssa joukkojen voimasuhteita, aseistusta, tilaa, kuria ja varautuneisuutta nopeaan toimintaan. Mutta roomalaisten periaatteet ovat vanhentuneita. Taistelu ratkeaa silloin, kun shokkiratsuväki murtaa vastustajan rintaman, ja se tapahtuu taistelun alussa. Hunniratsuväki turvautuu yllätykseen, strategisiin väistöliikkeisiin, perääntymisiin, harhautuksiin. Pitäytyminen perinteisessä roomalaisessa sodankäynnissä merkitsee yhä asiaa: verilöylyä. Hunnit ovat erinomaisia lukemaan kultaista siltaa, viholliselle luovutettua pakoreittiä, jossa se on pantu sekasortoon ja sitä voidaan tarkkailla.

Hunneilla sinun mainitsemasi yllätys ja reservit, tarkoittaa kasvin laittamista itämään, ennen kuin se nähdään. Pitää liikkua ja suunnitella salaisesti. Hunnijohtaja saavuttaa voittonsa näkyviin tulemattomista asioista, ja juuri tämä on hänen hordiensa liikkeen salaisuus…

– Nyt puhut vihdoinkin hunnien yllätyksen ja reservien heikosta kohdasta!

Muut pitopöydän jäsenet katsovat minuun, mutta kääntävät katseensa nopeasti omiin asioihinsa, koska mitäpä tällaisen nuoren kokemattoman pojan huudahdukset merkitsevät kokeneille ja viisaille vanhemmille sotalordeille ja rauhanruhtinaille. Muut ovat kaikkinaisen välinpitämättömiä kiinalaisen ystäväni ja minun keskustelustani.

– Ydin on ´luikerteleva käärme´. Se vainuaa saaliin, etsii sopivan paikan ja ajan. Pimeyden ruhtinas laittaa kaiken valmiiksi. Se odottaa. Hei, silloin tulee saalis. Siinä ne ovat, käyttökelpoinen hetki ja liike. Hirviömäinen pää iskee saalista tyhjästä. Riista lamaantuu. Kauhupää upottaa hampaansa saaliiseen, jonka sydän tykyttää pelon kuiluun pudonneessa rytmissä. Myrkky leviää, saalis halvaantuu, hirviö nielee voittonsa hedelmän.

Rakas nuori ystäväni, hunnit ovat vapaita miehiä. He metsästävät, ja he vainuavat verenhimoisina petoina. Heidän vaistonsa toimivat tarkemmin kuin meidän, poikaseni. Heidän verenperintönsä on saaliin vainuamisessa. Heille sota on metsästämistä ja metsästäminen sotaa. Kummastakin seuraa nautinnon herkkupala. Ylväin metsästäjä on jaloin kuningas. Viisaat maanmieheni ovat huomanneet, että hunnien valtakunnan ytimessä ovat kuninkaiden neuvosto, kuninkaiden kuninkaan puheiden jaolla. Minä en ole havainnut sellaista. Näen kansaa ravitsevan metsästäjän. Kirkastetuimman metsästäjän paikasta kilpaillaan. Hunnien maa on vahva ja eläväinen, koska kuningasten kuningas pitelee käsissään Ukkoselta petoksella sieppaamaansa salamaa ja sen tuhoa. Hunnit eivät pelkää muuta kuin petoksensa paljastumista. Poikaseni, kutsun hunnien varastamaa aarretta, en vuoristokäärmeeksi enkä jyrähdykseksi, vaan tarujen lävistämäksi käärmeen pääksi, Näkymättömäksi. Voit löytää hunnien mailta vastauksia, sotajuonia. Mutta koetapa löytää käärmeen pää, johon hunnisydän sysää vertaan. Niinpä niin, nuori ystäväni, tarinoin saalistamisen jalosta sotataidosta, eikö vain?

Olen haltioissani, ja nyökkäilen.

– Käärme hämää hännällään, värillään, liikkeillään, semminkin päänsä liikuttelulla. Se nielee päätään isomman uhrin. Kiemurtelijan kaksihaarainen kieli kertoo oikean suunnan, saaliin hajun. Kieli viestittää uhrin mausta. Kieli on eläväinen tuntosarvi, joka aistii saaliin ympäristöstään. Käärmeen silmät ovat toiminnan tuntemuksen mestareita. Luikertelijan pääurat eivät ole kuluneen ihon vakoja, vaan niissä on tunnistimia, joilla ansanvirittäjä tekee havainnot vihollisesta. Jopa käärmeen nahan luonti ja hunnin vaatteiden vaihto ovat samanlaisia. Hunni vaihtaa kerralla, käärmeen tapaan, nahkansa, kuluneiden nahkariekaleiden pudotessa päältä.

Puhellaan käärmekielistä, mutta se toki unohdetaan, että kaksihaaraisen sihinän ja hunnien lintujen laulua muistuttavan kielen tarkoitus on toimia tuntosarvena, maallisen ja taivaallisen tiedon kerääjänä. Kun hunni puhuu, hän etsii heikkoa kohtaa vastustajastaan. Kun hän tekee kauppasopimuksia, hän odottaa oikeaan hetkeä nujertaa kauppakumppaninsa. Katso, kun hunni-horda luikertelee kohti saalistaan, sen koko nahka on keskittynyt liikkeeseen ja vastustajan paikantamiseen. Hunnien ratsumiehet ovat maailman parhaita vakoojia. He tarkastelevat taukoamatta roomalaisten keskellä, henkivartioina, kauppamiehinä, palkkasotureina, teitä, ulkopuolelta myös, koko ajan he pohtivat ja lähettävät tietoa teidän liikkeistänne.

Käärmeen pää saapuu taistelukentälle ensimmäisenä. Käärmeen pää taistelee omin ehdoin, tai ei taistele ensinkään. Hunnikuningas leikkii vastustajalla kuin käärme