Vartijatarina

Proseduraalinen novelliantologia eli maailma vartijan silmin nähtynä

Sisällysluettelo

Esipuhe

Sylin täydeltä roskaa

Pamppua

Yliajettu

Ryöstövalmiudessa

Vastentahtoinen julkkis

Etsiväni, etsiväni

Yhden yön ihmeet

Sen sortin pyssymies

Läpimurtoyritys

Aloittelijan källi

Tämän kaikkitietävän yleisön edessä

Vartioikaa te vain sitä porttia

Hessu häpäisee itsensä

Arvotaan oikea piirivartija

Kuin pukki kaalimaan vartijana

Ei tämä ole enää perheellisen hommaa

Oikea vartija

Esipuhe

Missä opetusta ei kuunnella, selitys on riittämätön eikä kielto tehoa, siellä alkaa väkivalta. Nämä ovat väkivallan työmiesten, vartijoiden, tarinoita.

Tämä kirja on kokonaisuudessaan kaunokirjallinen mielikuvituksen tuote, jonka mahdolliset yhtymäkohdat todellisuuteen ovat täysin sattumanvaraisia ja tahattomia.

Jari Kähkönen

Sylin täydeltä roskaa

Synkän keskitalvisessa kylmässä pakkasyössä kulkivat vain harvat. Erkki Kiiskinen, 42, ammatiltaan vartija oli tehtävänkuvaukselle tyypillisesti ulkotyössä, kun kiirehti alkuillan sesongissa tehtävältä toiselle. Vaatetus oli ainakin riittävä, sen huomasi siitä että tuli hikeä pintaan, sillä jossainhan sen osaamisenkin piti näkyä. Haihattelijat, amatöörit ja pellet pysyköön vuoteissaan vällyjen alla piilossa.

Kiiskisen auto seisoi liikennevaloissa, musiikkina oli valtakunnallinen mainoksen mukaan helppoa kuunneltavaa tarjoava aikuisten radiokanava, ja hieman sen alapuolella oleva VFH-radiopuhelin oli vaiti. Ei ollut mitään sanottavaa, hän pohti itsekseen, kun laittoi kulkuvälineen liikkeelle vihreällä valolla. Mustat haalarit näyttivät kuluneilta ja mies niiden sisällä oli kyllästyneen väsynyt kasvoiltaan.

-Ap 99 paikalla, Kiiskinen sanoi radiopuhelimeen protokollasta piittaamatta ja iski mikrofonin takaisin pidikkeeseensä kojelaudalla. Välittämättä hälytyskeskuksen kuittauksesta, hän nousi autosta ja painoi keskuslukituksen kiinni kaukosäätimestä poistuessaan edessä massiivisena seisovan viraston suuntaan. Auton kyljessä luki hopeakirjamin mustalla pohjalla Investment Security, puheessa se oli IS tai Issi.

Hän otti yleistyökäsineet arvomerkkipoletin alta olkapäältä, pani ne käsiinsä ja tarttui avainnippuun vyön koukussa mennessään sisään kulkulätkää käyttämällä. Sähkölukko surahti ja ovi kolahti kiinni takana. Virasto oli suljettu jo tunteja sitten, mutta lähinnä asiakirjojen ja postin jättöpaikkana toimivalle itsepalvelupisteelle tuulikaapissa pääsi yhä maksu- tai luottokortilla.

Seisomapöydän äärellä papereineen oleva reilusti yli viisikymppinen mies harmaassa puvussaan, nilkkapitkissä kengissään ja tummassa talvitakissaan nytkähti rajusti säikähdyksestä.

-Mitä!? mies lähes karjaisi.

-Ei mitään, Kiiskinen sanoi eleettömästi.

Hän käänsi vyökotelossa radiopuhelimeen virran päälle huomioimatta miestä mitenkään. Jo ennen kuin äänimerkkipiippaus vaikeni kunnolla, radiokanavalle tuli eloa äkillisen painikehälytyksen syöstessä lähimmät vartijat kuumeiseen toimintaan. Kiiskinen käänsi äänen pienemälle nyt jo uteliaana pälyilevän miehen harmiksi, keskittyen vain omaan tekemiseensä. Hädän aihe oli ollut aukioleva ovi. Muka.

Tehtävä selvisi alle kymmenessä sekunnissa. Tuulikaapin käyttö- ja varmuuslukituista sisäovista kolmas vasemmalta naksahti vaimeasti kokeiltaessa, jolloin hälyttänyt ilmaisin kuittautui automaattisesti ja suoritus oli muutamaa raporttilomakkeen riviä vaille valmis. Tuhahteleva ja naamastaan punottava pukumies halusi välttämättä ulos samalla ovenavauksella, joten tämähän oli jo lähes asiakaspalvelutapahtuma. Heh.

Autoon istahtava Kiiskinen ei kuitenkaan ollut tehtävättä pitkään.

-Ap 99 Keskus

-99

-Alalaakson kioski, murtohälytys

-Kuittaa

Kiiskinen luki tunnisteleiman, vaihtoi avainnipun vyössä toiseen ja käynnisti valkoisen neliovisen mainosteipatun työauton suuremmin kommentoimatta. Sen verran keskustassa oltiin jo ettei parkkiruudusta kuitenkaan päässyt pois odottamatta ja katsomatta. Hälytykseen ei oikein osannut suhtautua, oli poikkeuksellisen aikaista ellei kioski sitten ollut niitä paikkoja, jotka olivat auki vain päivisin.

-99 Keskus

-99

-Oletko miten kaukana kohteesta?

Yhteyshenkilö soitti ja siellä on joku laiteongelma

-Kohta paikalla

Kiiskinen huokasi raskaasti, kirosi ääneen ja alkoi valmistautua kohtaukseen. Kioskin metallinharmaat seinät erotti jo tien päässä siinä kuin valotkin sisällä.

Nutturapäinen vähintään kuusikymppinen verkkariasuinen nainen odotti kädet puuskassa seisten avoimessa oviaukossa ja säksätys alkoi välittömästi: -Minä kirjoitan teille tästä laskun. Ettekö te voi kytkeä näitä pois sieltä keskuksesta? Myös muutama muu vastaava tavanomaisen viisauden helmi kuultiin. Kiiskinen vastaili jotain yksitavuista pyrkien parhaansa mukaan olla välittämättä.

Onneksi pillit eivät huuda, hän pohti astuessaan naisen editse sisään kioskiin, ja hetken päästä nykäisi myös yhä raollaan olevan oven kiinni. Kiiskinen käänsi käyttönäppäimistön suojuksen auki, mietti hetki sitten lukemaansa koodia, mutta totesi laitteen poikkeuksellisen tahmeaksi toimimaan. Tovin pähkäiltyään syykin selvisi, kansi oli suljettu huolimattomasti ja tähtinäppäin oli kiilautunut pohjaan.

Päivätilakytkennän ja raporttilomakkeen jälkeen oli valmista, mutta pois ei päässyt tietenkään sanomatta ensin omaa nimeä, sitten esimiehen nimeä sekä lopuksi toimiston puhelinnumeroa. Valitus kuulemma seuraisi perässä, vaikka ei yhtiön turvallisuuspalvelu sentään niin hyvää ollut, että jo käyttönäppäimistön suojakin sulkeutuisi itsestään. Verkkariasuinen nainen jäi kioskille, kun Kiiskinen poistui.

Kiiskinen, autopiiri 99:n ainoa partion jäsen, jatkoi yövuoroaan sulkemalla portteja, ovia ja kytkemällä muutamat hälytyslaitteet yötilaan. Lähempänä puolta yötä tuli hissihälytys, mutta kuitenkin tällä kertaa ilman ovenavauspyyntöä, eli vartija sai käydä paikalla itsekseen ihmettelemässä hissejä. Yhden niiden lattialla oli olutpullon korkki, joten oli arvailtavissa aiheuttajan olleen törmäilevä humalainen.

Hengitys höyrystyi yöllisen pakkasen koleudessa, kun Kiiskinen astui ulos rakennuksesta jätettyään raporttilomakkeen kaksoiskappaleen säädettyyn paikkaan. Hän oli juuri sulkemassa vyössään kantamaansa käsiradiota, kun kuuli jälleen piirinsä kutsumerkin. Seuraava hätätapaus oli tornimaisen korkean toimistotalon yhdennessätoista kerroksessa, soittajalta oli unohtunut kahvinkeitin päälle.

-Sylin täydeltä roskaa, Kiiskinen summasi itsekseen ääneen kokemuksiaan edeltävältä puolelta työvuorolta. Tästä ei syntyisi maailmankirjallisuuden merkkiteosta tai edes puoli vuotta yhtä soittoa tv:n ohjelmakartan parasta paikkaa hallitsevaa seksikkään vetävää tositv-sarjaakaan. Ei, sillä tämähän oli todellisuutta, kaikessa tylsyydessään!

Välillä oli tehtävä vartiokierroksiakin vaikka ilmeisestikin jotain jäisi tänään pakostakin väliin ylimääräisen ohjelman takia. Kiiskinen ajoi kansainvälisen firman tämän alueen konttorin pihaan, vaihtoi avainnippua ja katosi rakennukseen sisään lukiten auton perässään. Suuntavilkkujen keltaiset valot läikähtivät, kun rakennuksen ulko-ovi hänen perässään sulkeutui.

Ajaessaan pitkän matkan ylimpään kerrokseen hissillä Erkki Kiiskinen katsoi itseään peilistä, huokaisi, eikä ollut varauksetta ihastunut näkemäänsä. Rinnassa luki vartija molemmilla kotimaisilla kielillä, selässä vain suomeksi. Vyössä oli 24 h vuorokaudessa kelpaavat pääsyavaimet toimitiloihin ja kylmiä aseita siinä kuin poliisilla Englannissa, sekä valtaa mistä ko. maan vartijat voisivat vain nähdä unta.

Palkka oli surkea, hyvä kun pystyi kaupungin alueella jotenkin asumaan ja elämään. Kohtelu oli pääosin kurjaa, koska koko tämä vuosituhat oli eletty jotain kummallista asiakaspalveluaikaa, jossa ei enää tuntunut olevan sellaista asiaa mikä ei olisi kuulunut vartijan työtehtäviin. Ajatus katkesi, kun hissin merkkiääni kilahti ja ovet avautuivat ylimmällä kerrostasanteella.

Kiiskinen heilautti kulkulätkää lukijaan ja avasi edustustilojen oven. Moni pienempi poika olisi varmasti ollut täpinöissään näkemästään, mutta vanhempi tekijä veti vain taskulampun vyölenkistä ja napsautti katkaisijasta. Valokiilassa näkyi nuori mies alusvaatteillaan makaamassa siirrettävässä tilapäisvuoteessa. Kiiskinen ravisteli tämän hereille ja pyysi näyttämään valokuvallisen henkilöllisyystodistuksen.

Ajokortti löytyi lompakosta lähellä olevasta vaatemytystä siinä kuin kulkulätkäkin ja oman selityksen mukaan nukkumapaikka oli luvallinen. Vartiointiohjeessa ei ollut asiasta halaistua sanaakaan, mutta neuvoa ei voinut kysyä, koska kukaan kolmesta yhteyshenkilöksi ilmoitetusta ei vastannut puhelimeen hälytyskeskuksen soittaessa. Päätökseksi tuli raportoida ja jättää asia sillensä.

Myöhemmin Kiiskinen soitti seremoniallisesti vuoroesimiehelle työkannykällä, mutta kuten tavallista, apua työsumaan ei jälleen kerran ollut tulossa. Se oli pitkälti pelkkä tyhjä ele, itseasiassa tuntui kuin tässä paraatissa sekä kenttähartaus että soittokunta olisi jo ennalta peruutettu säästösyistä. Apua olisi oltu vailla väistämättä tekemättä jäävien vartiokierrosten kanssa, mutta turha niistäkään nyt oli itseensä ottaa.

Kaamoksen pimeydessä vartija Erkki Kiiskinen nojasi kyynärpäillään yöhuoltamon seisomapöytään edessään pahvikuppi kahvia, jonka ainoa hyvä puoli oli ilmaisuus. Sisään saapui kaksi nuorta miestä, joilla nähtävästi oli paljon asiaa toisilleen. He ostivat pikaruokansa ja tulivat samalle sarkofagille odottamaan. Kuljettaja heitti jotain roskikseen ja tajusi samalla kiroten, että sinne putosivat myös autonavaimet.

Kiiskinen tarjosi vyökotelostaan kumihanskoja avaimiensa pudottajalle, mutta painoi lopulta kotelon nepparin kiinni antaen keskustelunyrityksen kuolla itsestään pois. Oli kuin ei olisi puhuttu samaa kieltä tai oltu samassa tilassa, puhuteltu katsoi ääneti takaisin kuin viestittääkseen osaatsä muka puhuakin. Apua tämä pyysi myyjältä, joka avasi roska-astian kannen ja antoi jotkin kumihanskan näköiset lärpäkkeet.

Juotuaan kahvinsa Kiiskinen katsoi kelloaan ja päätti lähteä avauskierrokselle eli avaamaan portteja, ovia ja kytkemään hälytyslaitteita pois päältä. Muusta kuin kellosta ei tiennyt olevan aamu. Väsytti. Kyllästytti. Edessä oli enää vuoron lopetuksen odotus, epätietoisuus siitä saisiko vaivoikseen kuinkakin monta avutonta päiväihmista vai olisiko tiedossa jotain vielä tavallistakin inhottavampaa.

-Ap 99 Keskus

-99 kuulee

-Kuntoilukeskus, murtohälytys

-Kuittaa

Kiiskinen ei odottanut tehtävältä paljoakaan, mutta ajoi silti paikalle parasta mahdollista vauhtia. Hälytyskeskuksen mikälienee harjoittelija soitti työkännykkään kertoakseen kutsuneensa omalla päätöksellään poliisit paikalle. Näin hän oli tehnyt pääteltyään kertyvästä hälytystiedoista, että ilmeisesti kohteessa sisällä liikutaan. No niin, hienoa, Kiiskinen ajatteli ja alkoi huokaisten ennakoida vaikeuksia.

Pihassa oli jo liikuntavammaisen ja erikoisenturhan poliisin kahden virkapukuisen

konstaapelin siviiliauto. Kiiskinen avasi heille kiinteistön ulko-oven, kääntyi katsomaan selkänsä taakse ja näki vielä yhden mustan maijan saapuvan kurkkimaan, mutta silti häipyvän nopeasti paikalta sisällä olevien konstaapeleiden virnuillessa. Kaksi poliisia palasi sisältä nopeasti melko kypsyneen näköisenä.

-Voiko tänne tulla jo tähän kellonaikaan? konstaapeli ääntelehti jääden kummallisesti jonnekin sihisemisen sekä ärjymisen välimaastoon.

-Kai täällä on korttiavaimet siinä kuin muissakin liikuntapaikoissa, Kiiskinen vastasi.

-Me lähdemme nyt!

Seuraavaksi Kiiskinen löysi keskuksen sisätiloista järkyttyneenä märmättävän naisen, josta eroon päästäkseen kääntyi hälytyslaitteen puoleen. Telltale -piipitys eli suomeksi kantelupukki oli kuulunut pitkään matkaan, siellä oli sisällä kuittaamaton hälytys tai tässä vaiheessa jo useita sellaisia. Silti, annettu koodi ei kelvannut laitteelle eikä mikään hälytyskeskuksestakaan kysytty liioin.

Toinen, ilmeisen kokenut päivystäjä luki kohdetiedoista että hälytyksen piti mennä pois kellolla, mutta tänä aamuna kaiketi sitten jotain oli mennyt pieleen. Todellakin, ajatteli vartija Kiiskinen ja lähti lompsimaan kohti autoa ainoana toiveenaan päästä lopettamaan vuoronsa ajallaan, jotta pääsisi kotiinsa nukkumaan. Käynnistyvä aamuruuhka alkoi liikkua sykkien aamun pimeydessä.

Historiallinen piirivartija, nyttemmin useimmin autolla, polkypyörällä tai jalkaisin useiden vartioitujen kohteiden välillä liikkuva jonkunsortin partioiva vartija, rinnastettiin helposti katsojan pahantahtoisen pilkallisuusasteen perusteella joko pikaruokalähetiin tai tulkittiin politiikalle haisevalla, heikosti peitellyllä ylimielisyydellä yksityispoliisi-puolisotilaallisten kuolemanpartiomieheksi.

Sen kaikentietävä maailma tiesi siis jo vanhastaan, mutta totuus oli sille silti täysi arvoitus. Arvoitukseksi se tulisi myös jäämään, koska teki kauppansa niin heikosti. Kukaan ei näet usko, että miltä todellisuus näyttää, jos ei samalla myös itse jaa sitä samaa todellisuutta. Jakamisessa ei ollut tilaa pomottamiselle, oman edun tavoittelulle tai valehtelulle, mutta niitä taas maailma oli puolitäysi.

Erkki Kiiskisen paluumatkaa toimistolle ei sulostuttanut vähääkään ajatus, että todennäköisimmin hän ei ehtisi edes kotiin asti ennenkuin oma kännykkä soisi. -Ei koskaan saa tunnustaa mitään, hän pohti, -jos tunnustat niin sen jälkeen olet joka ainoa kerta kerjäämässä työpaikkasi säilymistä, kun puhelin vaan soi, hän jatkoi itsekseen loputtomalta tuntuvan autojonon jatkona. Oli puolihämärää.

Pamppua

-Vitsi se on siistii, sanoi nuoren pojan ääni ja pian perään kuului avattavasta teleskooppipatukasta lähtevä metallinen kahahdus. Se oli Liikanen, 20, ajatteli Markki, 51, astuessaan ovesta sisään vuoronaloitushuoneeseen, huomaten tunnistuksen oikeaksi. Siinähän nuo kaksi taas istuivat kahvipöydässä, toisena oli Rissanen, 21, jota