Discover millions of ebooks, audiobooks, and so much more with a free trial

Only $11.99/month after trial. Cancel anytime.

Kun minä löysin Itseni: Elämäkerta
Kun minä löysin Itseni: Elämäkerta
Kun minä löysin Itseni: Elämäkerta
Ebook252 pages2 hours

Kun minä löysin Itseni: Elämäkerta

Rating: 0 out of 5 stars

()

Read preview

About this ebook

"Shamaanin maailma on sellainen, jossa moni miettisi kysymystä: miksi.
Shamaanin ajattelutapa on poikkeava, se edustaa aina hänen omaa sisäistä maailmaansa.
Shamaani kohtaa omien demoniensa lisäksi myös muiden demonit. Heidän, jotka uskaltavat pyytää hänen apuaan. Ei siksi, että he pelkäisivät shamaania. Vaan siksi, että he pelkäävät itseään.
Shamaani ei voi pelätä mitään tai ketään. Hänen on oltava rohkea. Sillä omien taisteluidensa lisäksi, hänen on autettava muita voittamaan omat taistelunsa.
Shamaani ei voi pelätä näkyjään, sillä hän ei voisi koskaan työskennellä shamaanina, jos hän pelkäisi.
Shamaani ei myöskään voi ajatella rajoittuneesti. Jos hän ajattelisi rajoittuneesti, ei hän voisi tulkita näkyjään ja tuntemuksiaan. Rajoittuneisuus ei kuulu shamaanin maailmankuvaan.
Shamaanin on oltava kokonainen, jotta hän voi toimia auttajana.
Hän ei voi elää kenenkään sellaisen kanssa, joka pyrkii rajoittamaan häntä tai hänen maailmankatsomustaan. Hän ei voi elää puoliksi.
Hän antaa itsensä ja kehonsa suuremmille voimille, jotta joku toinen saa alkaa elää."

Minä etsin Itseäni monta vuotta elämästäni. Ei ollut paikkaa eikä aikaa, jossa olisin tuntenut olevani oma Itseni.
Minä kasvoin omaan minuuteeni samalla kun kasvoin shamaaniksi.
LanguageSuomi
Release dateJul 5, 2017
ISBN9789515686923
Kun minä löysin Itseni: Elämäkerta
Author

Terhi Susanna

Terhi Susanna on shamanistinen näkijä ja meedio. Tämä kirja on hänen esikoiskirjansa, jossa hän kertoo elämän tarinansa lisäksi omasta kasvustaan meedioksi ja näkijäksi. Hän oli ihan tavallinen nainen, joka kulki valtavirran mukana. Kunnes tuli aika ottaa vastaan se tehtävä, joka oli hänelle määrätty. Elämäntehtävä, joka oli kirjoitettu tähtiin jo kauan aikaa sitten. Terhi Susanna tekee shamanistia hoitoja, katsoo edellisiä elämiä, kanavoi henkiä, henkioppaita, enkeleitä ja muita henkiolentoja. Hän auttaa hoidettavia myös heidän omalla henkisellä tiellään, kasvamaan omaksi itsekseen.

Related to Kun minä löysin Itseni

Related ebooks

Reviews for Kun minä löysin Itseni

Rating: 0 out of 5 stars
0 ratings

0 ratings0 reviews

What did you think?

Tap to rate

Review must be at least 10 words

    Book preview

    Kun minä löysin Itseni - Terhi Susanna

    Sisällysluettelo

    Johdanto ja alkusanat.

    Minun elämäni.

    Lapsuusmuistot.

    Kasvukipuja ja itseni etsimistä.

    Aikuisuuden tuomat haasteet.

    Kun aika pysähtyi.

    Henkinen minuus.

    Matkan alkaminen omaan henkeen ja minuuteen.

    Henkisen kasvun tuomat haasteet.

    Onko Jumalaa olemassa?

    Kohtaaminen ja sen synnyttämä maailmankuva.

    Yhteys olemukseen nimeltä Gaia.

    Herkät lapset.

    Kuka minä olen?

    Oma voima ja sen minuus.

    Mitä kirkkaampi valo, sitä suurempi varjo

    Hyvyys ja pahuus - valoa ja pimeää.

    Suurimmat sodat käydään ihmisen itsensä sisällä

    Enkelit ja demonit.

    Elävät kuolleet - vainajahenget keskuudessamme.

    Karma.

    Oppaita, olentoja, kehoja ja erilaisia maailmoita.

    Henkimatkat.

    Sielun sairastumisen syy-yhteys fyysiseen kehoon.

    Sielumaailma.

    Portinvartijan rooli sielussa.

    Henkiopasielut.

    Erilaiset ulottuvuudet, rinnakkaistodellisuudet ja aikajanat.

    Minun sisäinen maailmani.

    Henkiset lait - Universumin lait. Moraali.

    Edelliset elämäni.

    Voimaeläimistäni ja apuhengistä.

    Shamaanin sisäiset maailmat ja olemuspuolet.

    Loppusanat

    Johdanto ja alkusanat.

    Minä en ole koskaan tuntenut kuuluvani oikein mihinkään. En sukuuni, perheeseeni, yhteisöön, kouluun, kylään, kotiin. Olen etsinyt itseäni oikeastaan koko elämäni. Olen etsinyt sisältöä, kuulumisen tunnetta johonkin. Yhteyttä johonkin tai johonkuhun. Löysin itseni vasta, kun löysin hengen sisältäni. Mutta etsin yhä. Etsin totuutta. Kotia. Kaikkea.

    Koen, että olen nyt eheämpi kuin koskaan aikaisemmin olen ollut. Olen kokenut kohtaamisia ja tapahtumia, jotka ovat tehneet minusta minut, sen, mikä minä olen nyt. Kaikki kokemukset ja erilaiset kohtaamiset henkiolentojen kanssa ovat tehneet minusta minut.

    Mutta sitä ennen, ennen kuin pääsin tähän, eheäksi ihmiseksi, minä kuljin maanpäällisen helvetin läpi. Tuo helvetti on ollut minulle suurin opetus koko elämäni aikana. Vaikka olen saanut paljon erilaisia opetuksia henkisen heräämiseni jälkeen, on tuo helvetti ollut kaikista opettavin, kun tarkastelen sitä itseni kautta.

    Tämä kirja on henkilökohtainen matkani omaan Itseen. Kirjoitan tässä kirjassa elämästäni henkeni, oman totuuteni ja kokemuksieni viitoittavan tien lomitse. Kerron, millaista oli elää ihan tavallista elämää ennen hengen heräämistä sisälläni. Ota kirjan sisällöstä se, mitä haluat ottaa ja suodata se oman totuutesi kautta. Sillä kukaan ei voi sanoa mikä on sinun totuutesi. Kirjan loppua kohden matka muuttuu syvemmäksi henkiseksi matkaksi ja käsittelen sitä teemoittain.

    Kirjan tarkoitus on jakaa tietoa ja kokemuksia, olla eräänlaisena vertaistukena vielä Itseään etsiville.

    Otteet suoraan päiväkirjastani olen kirjoittanut vinolla tekstillä.

    Yhdessä vaiheessa elämääni minä pyrin täydellisyyteen, kaiken piti olla aina just eikä melkein. Miksi minä halusin olla täydellinen? Olla sellainen, millaiseksi muut minut yrittivät muokata vuosien kuluessa. Minä halusin olla täydellinen muiden silmissä, mutta unohdin että täydellistä ei olekaan. Minua yritettiin työntää muottiin, josta muut ihmiset ja yhteiskunta pitivät.

    Henkisiä romahduksia tapahtui monta kertaa ennen kun muotin kantta oltiin painamassa henkisesti kiinni ja minä lähdin. Minusta ei koskaan tullut sellaista, jonka voisi halutessaan hajoittaa tai tunkea nurkkaan. Minusta ei tullut kenenkään sätkynukkea. Minulla oli muita suunnitelmia, kun tulin tälle planeetalle ja synnyin tähän kehoon.

    Mielessäni toistuivat usein samat kysymykset: Kuka minä olen? Kuka minä olin ennen? Oliko minua olemassa ennen kuin synnyin tänne? Mistä me ihmiset tulemme tänne? Onko Jumalaa olemassa, ja jos on, kuka on Jumala? Onko meillä kaikilla täällä jokin tarkoitus olla ja elää?

    Kysymykset mielessäni aloin tutustua itseeni. Olin ollut niin ankara itseäni kohtaan, kaikessa. Aloin hyväksyä itseni, hyväksyin paniikkikohtaukset, hyväksyin rikkonaisuuteni, keskeneräisyyteni, virheeni, ihmisyyteni. Hyväksyin sen millainen minusta oli tullut. Ja mitä olin ollut koko elämäni ajan. Kun aloin viettämään aikaa itseni kanssa, löysin sen, kuka todella olin. Löysin elämäntehtäväni ja sain yhteyden sieluuni.

    Kun sain tietää olevani erityisherkkä, aloin pian ymmärtää kaikki erikoiset ärsykkeet, joista olin itseäni rankaissut. En ollutkaan viallinen, vaan olin ihminen, jolla on piirre käsitellä ympäristön ärsykkeitä voimakkaammin!

    Erityisherkkyys ilmenee minussa mm aistiherkkyytenä. Ihan fyysisesti.

    Kirkkaat valot, kovat äänet, kipu, kosketus, tuoksut ... kaikki, mitä voi kokea viidellä aistilla. Erityisherkkyyteen ei ole lääkettä. Siihen ei auta edes energiasuojaukset (olen kokeillut) ainakaan omalla kohdallani.

    Elämäni tragediat ovat jättäneet minuun syvät jäljet. Niiden käsittelemiseen menee aikaa. Ehkä niistä ei koskaan pääse yli, tai niitä ei koskaan osaa käsitellä mitenkään.

    En tiennyt, että kun alan käsitellä nykyelämän tragedioita, alkaakin pinnan alta tulla muutakin. Alkoi tulla muistoja eri aikakausilta, kehoista, paikoista, jotka eivät olleet minulle tuttuja tästä ajasta, jossa nyt elän. Edelliset elämät alkoivat pulpahdella pintaan kuin kuplat veden alta. Oi Luojani, millainen työsarka minua odottaakaan! Onko tämä välttämätöntä? Pitääkö tämä tehdä? Jos sielunsopimus on olemassa, kuka on allekirjoittanut minun? Sillä itse en ainakaan tunnusta tilanneeni tällaisia vaikeuksia! Vai olenko sittenkin? Ovatko nuo kaikki helvettiä muistuttavat aspektit vain vahvistaneet minua, vaikka luulin niiden tehneen minusta päinvastaisen - heikon ja uhrin.

    Omista pelkotiloistani suurin osa johtuu edellisistä elämistä ja niiden vaikeista ajoista, kuolemasta ja tragedioista, jotka ovat jättäneet sieluun syvät jäljet. Ne jäljet eivät ehkä koskaan parane. Vai paranevatko? Miten?

    Suojellakseni elämäntarinani osallisten yksityisyyttä, minä olen kirjoittanut tarinaani totuutta mukaillen, muuttaen joitakin kohtia sekä henkilöiden rooleja. Muutoin tämä tarina on totisinta totta, minulle. Kaikki ovat tapahtuneet oikeasti, minulle. Tarinassa on sisältöä myös henkisyydestä ja henkiolennoista, miten minä olen heidät kohdannut, millaisina he ovat minulle ilmentyneet ja auttaneet minua.

    Kaikkia yksityiskohtia en muista, etenkään lapsuudestani.

    Indigolapsena minulla on ollut alusta asti vaikeuksia sopeutua tähän yhteiskuntaan, tähän maahan ja tähän planeettaan. Tunnistin itseni indigoksi vasta 31 vuotiaana, kun henkinen kehitykseni alkoi kiinnostaa minua todenteolla. Miten voisin koskaan elää tällaisessa maailmassa, jossa ihmiskunta taappaa, raiskaa, tuhlaa ja ylipyytää kaikkea elävää? Miten ikinä tulisin selviämään täällä?

    Miten elän paniikkikohtausten ja erityisherkkyyden kanssa tässä hektisessä yhteiskunnassa, joka vaatii kaikilta aivan liian paljon. Miten elän kuudennen aistin kanssa, meediona, näkijänä ja shamaanitietäjänä yhteiskunnassa joka suhtautuu varautuneesti henkiseen ihmiseen.

    Vain siten voimme selvitä, että hyväksymällä jokainen itsemme, voimme hyväksyä toisemme.

    Rakkaudella,

    Terhi Susanna

    Kiitos perheelleeni ja ystävilleni, jotka ovat myötäeläneet kanssani tahdossa tai tahtomattaan.

    Erityiskiitos puolisolleni ja lapsilleni, jotka ovat tuoneet valon minun pimeääni.

    Kiitokseni:

    Terho Toivanen, ihmisopettajani

    Sari Turunen, uskottu kollegani

    Eija Puurila-Kivimäki, ihmisopettajani

    Juha Korhonen, näkijäkollegani

    Kati Sinisalo, uskottu ystäväni

    Kiitos oikolukijoille. Kiitos valokuvaaja Silvi Kaarakaiselle.

    Kiitos teille, jotka olette tukeneet minua omalla matkallani.

    Kiitos myös niille kollegoilleni, joita ei ole nimeltä tässä mainittu; meedioille, näkijöille, shamaaneille, noidille, selvännäkijöille, parantajille. Kaikille, jotka olette kulkeneet rinnallani pidemmän tai vähemmän aikaa.

    Minun elämäni.

    Lapsuusmuistot.

    Kun minä olin pieni, noin kolmen vanha, näin kotonamme miehen, joka ei ollut tästä maailmasta. Tai oli hän joskus ollut, mutta nyt hän oli siirtynyt tuonpuoleiseen. Puhuin äidille hänestä, mutta äiti luuli että minulla oli vain vilkas mielikuvitus. Tuo mies oli kuollut enoni, hänen henkensä. Hän näyttäytyi minulle kahdesti, ja muistan molemmat kerrat aivan selvästi.

    Olin vessan pytyllä istumassa, ja vessasta näki yläkerran portaikkoon.

    Mieshenki istui portailla ja sanoin äidilleni että portailla istuu mies.

    Toisella kerralla istuin serkkuni kanssa leikkimässä tuvan lattialla, ja kun katsoin vanhempieni makuuhuoneeseen, näin heidän sänkynsä reunalla saman miehen.

    Tuossa elämänvaiheessa tapahtui muutakin. Isä joi viikonloppuisin paljon. Isästä tuli eri ihminen, kun hän joi. Monet kerrat todistin aikuisten välistä riitaa, jossa isä hakkasi äidin pahasti.

    Eräänä syksyisenä iltana istuin sairaalahuoneen lattialla piirtämässä, ja eräs mieshoitaja kysyi minulta piirtämisestä jotakin. Muistan hyvin äidin turvonneet kasvot, kun hän makasi sairaalasängyllä. Eikä se varmasti ollut ainut kerta, osan muistoista olen unohtanut. Kai aivot jotenkin sulkevat ne pois päivätajunnasta, jonnekin mielen sopukoihin piiloon.

    Jokaisen sairaalakäynnin jälkeen kuitenkin palasimme kotiin.

    Olin ehkä kolme tai neljä vuotias, kun yhtenä talvi-iltana äiti haki minut sängystäni.

    - Lähdetään! hän sanoi hädissään. Hän otti minut mukaansa ja lähdimme suoraan ulko-ovesta ulos, ohi isän uhkaavan humalaisen olemuksen. Pakkanen pisteli paljasta ihoani. Pakkanen iski kuin kylmä seinä vasten lämmintä kehoani. Juoksimme pelottavan metsän läpi naapuriin. Lumi narskui paljaiden jalkojeni alla ja pakkanen sai hengitykseni höyryämään. Minulla oli ylläni vain yöpaita, ja olin avojaloin.

    En silloin lapsena vielä tiennyt, miksi isä muuttui kun hän joi. Ymmärsin sen vasta, kun heräsin henkisesti ja sain tietää mitä viinapirut (viinapirut ovat eräänlaisia ajatusolentoja, joita voi havaita psyykkisin aistein) ovat.

    Muutimme turvataloon ja vanhempani erosivat. Asuimme jonkin aikaa turvatalossa, sitten äiti sai meille asunnon mummon naapurista.

    Isä kävi aina välillä, ja minä olin isällä viikonloppuisin. Muistan, kun itkin aina kun piti lähteä äidin luo. Ikävöin isää paljon, enkä pelännyt häntä. En koskaan pelännyt että hän tekisi minulle pahaa. Isä ei koskaan koskenut minuun.

    Äiti aina huusi, että jos aina itket kun tulet kotiin, et enää ikinä mene sinne. Olin jo lapsena herkkä, sillä itkin paljon ja pienistä asioista. Koin lapsena myös paljon indigon (indigoihminen on sielu, joka syntynyt maapallolle ihmiskehoon tietyllä aikajanalla) piirteitä, kuten voimakasta empatiaa, huolehtimista, pidin eläimistä enkä kyennyt ymmärtämään pahaa maailmaa.

    (Aikuiset indigot ovat eräänlaisia uudisraivaajia, tiennäyttäjiä, majakoita. He haastavat monessa kohtaa yhteiskunnan säännöt ja tekevät asiat omalla tavallaan. He ovat herkkiä kapinallisia, joiden herkkyys näkyy ja kuuluu.)

    Koin kaiken niin voimakkaasti, kaikki tunteet. Hyvät kuin huonot, positiiviset ja negatiiviset. Suru itkun säestämänä oli tuttu toveri.

    Kouluikäisenä aloin pelätä pimeää. Aina kun yö laskeutui, minä valvoin. Joskus uskalsin kurkistaa peiton raosta huoneeseen ja ottaa happea. Peiton alla oli kuuma ja oli vaikea hengittää. Silti olin mieluummin siellä kuin pidin päätäni tyynyllä. Vielä 14 vuotiaanakin hiivin äidin viereen nukkumaan, koska en pystynyt nukkumaan yksin. Huoneessa vallitseva pimeys sai minut pelkäämään, enkä saanut unta. Nukahdin vasta aamuyöllä, kun silmäluomeni painautuivat väkisin kiinni.

    Olin varma että joku tuijotti minua. Jokin pelottava. Tuntui että huoneeni oli täynnä ihmisiä. Näkymättömät kädet ojentuivat sängyn alta tarttuen minuun.

    Kun katsoin, ei näkynyt mitään. Tunsin energiat jo tuolloin hyvin voimakkaina.

    Silloin olin huomaamattani alkanut huolehtia myös äidistä, joka usein joi viikonloppuisin. Taisin olla 12 vuotias, ehkä nuorempikin, kun äiti oli lähtenyt, en tiennyt minne tai milloin hän tulisi kotiin. Soitin tutulle taksikuskille, joka haki minut ja lähdimme yhdessä etsimään äitini. Äiti löytyi hakattuna paikallisen juottolan edestä, sammuneena.

    Lapsuuteni elin lähiössä, kerrostaloalueella. Koulussa minua kiusattiin lähes päivittäin. Koko ala-aste minua kiusattiin, ja jokainen kiusaajien sana on piirtynyt muistiini ikuisiksi ajoiksi. Nuo sanat satuttivat. Oli päiviä, kun en halunnut mennä kouluun. Kerran äiti laittoi minut kouluun aamulla, kuten muinakin aamuina, kävelin vähän matkaa, ja käännyin kotiin. Sanoin äidille, että en halua mennä kouluun enää. Itkin.

    Monta kertaa soitin äidille töihin, että olen kipeä, vaikka en oikeasti ollut. En vain halunnut mennä kouluun, koska minua kiusattiin ja minulla oli koulussa paha olla.

    Kiusaaminen loppui aina hetkeksi. Jatkui taas. Yhä uudelleen. Vuosia.

    Isä kävi joskus meillä kylässä. Minusta se oli mukavaa, kun isä oli selvinpäin. Mutta kyllä hän joskus joikin kylässä ollessaan. Osan huonoista muistoista olen unohtanut, mutta muistan erään vierailun todella hyvin. Silloin isä oli juonut. Olimme minun ja äidin kerrostaloasunnon keittiössä, kun huomasin isän käyttäytyvän taas uhkaavasti äitiä kohtaan. Menin heidän väliinsä, äiti oli jo hellaa vasten, valmiina ottamaan iskun vastaan ja isän silmät salamoivat. Juoksin heidän väliinsä huutaen että älä satuta äitiä enää, et satuta häntä. Isä perääntyi.

    Kasvukipuja ja itseni etsimistä.

    Kun olin yläasteella, isäni sai massiivisen aivoverenvuodon. Saimme äidin kanssa sunnuntai-iltana puhelun että isä makaa sairaalassa eikä herää enää. En nukkunut koko yönä. Olin lähtenyt isältä salaa taas pari päivää sitten, kun isä oli juonut. Olin keskellä yötä keräänyt kamppeeni sillä aikaa kun isä oli kapakassa. Otin pyöräni ja pyöräilin kotiin pimeän kaupunkin halki.

    Niin kuin monena muunakin viikonloppuna, en kestänyt nähdä isän juomista. Kun pääsin maanantaiaamuna sairaalaan, itkin vain ja hoin annan anteeksi, saat kaikki anteeksi, anna anteeksi minulle. Noilla sanoilla tarkoitin että isä saa kaikki anteeksi, mitä teki. Pyysin anteeksi sitä, etten ollut paikalla, kun isälle piti soittaa ambulanssi. Pyysin anteeksi, että lähdin salaa. Annoin isälle anteeksi kaikki, mitä hän teki tai jätti tekemättä. En edes tiennyt vielä, millainen merkitys anteeksiannolla oli. Alitajuisesti kuitenkin annoin anteeksi ja pyysin anteeksi. Minussa asuva sielu tiesi sen, että anteeksiantamalla kuolevan on helpompi päästä Valoon.

    Silti minulla meni vuosia, että osasin käyttää anteeksiantoa itseni kanssa.

    Hautasin isäni fyysisen kehon samana päivänä kun täytin 16 vuotta. Menin hautajaisiin kamalassa kunnossa, koska olin juopotellut edellisen illan. Ja sitä edellisen. Ja sitä edellisen. Jonkun tuntemattoman kundin kyydillä pääsin kotiin ja nukuin muutaman tunnin. En tunnistanut kasvojani omikseni peilissä. Niin. Minä elin silloin aika kovaa.

    Isäni kuoleman jälkeen alkoi musta kausi, joka jatkui pitkään. Sielun pimeä yö. Yritin opiskella ammattikoulussa, mutta ei siitä mitään tullut. Juopottelin, millään ei ollut väliä enää. Viiltelin käsivarsiani. Yritin kuitenkin käydä koulussa, vaikka sisälläni minulla oli niin paha olla.

    Ammattikoulun asuntola oli entinen vanhainkoti. Aistin siellä muutakin kuin elävät, mutta en koskaan puhunut siitä, ennen kuin vasta vuosia jälkeenpäin äidilleni. Äiti kertoi eräänä yönä siellä ollessaan luonani, että oven takana oli seissyt joku, mutta käytävässä ei ollut ketään. Itse kuulin jonkun kävelevän öisin käytävillä, mutta en nähnyt siellä ketään vaikka menin katsomaan.

    Erosin koulusta. Viikonloput meni

    Enjoying the preview?
    Page 1 of 1