Ja kaukana siintää meri

pelko.

1

Toivo oli kuollut.

— Vaatimattomia hautajaisia on mahdotonta toteuttaa, kustantaja sanoi. Toivon kaltainen mies tarvitsee kansalliset, näyttävät hautajaiset. Ne tapahtuvat valtion kustannuksella, teidän ei tarvitse muuta kuin osallistua.

Aino oli toivonut Toivolle hiljaisia perhehautajaisia ja hautapaikkaa Helsinkiin. Näin hän ajatteli olevansa lähempänä miestään ja tämäkin saisi jäädä kaupunkiin, jonka itse aikanaan oli valinnut asuinpaikakseen.

— Ensin siunaus Vanhassa kirkossa, ruumiinsiunauksen toimittaa Lauri Pohjanpää, muistopuheen pitää Martti Haavio ja Bachin musiikkia. Tilaisuuden jälkeen ajamme letkassa Kotkaa kohti, pysähdymme WSOY:n painotalossa Porvoossa kahvilla. Hetken levähdettyämme jatkamme Kotkan kirkkopuistoon, jonne on sovittu hautapaikka. Näettehän, olemme hoitaneet kaiken. Hienon viimeisen leposijankin, kustantaja lisäsi.

Aino oli uupunut eikä jaksanut enää panna vastaan eikä esittää omia toiveitaan. Tuntui, että Toivo kuoltuaan oli muuttunut kansallisomaisuudeksi, jonka viimeisiin vaiheisiin ei vaimolla ollut mitään sanomista.

Aino laskeutui kirkon portaita Toivon arkun jäljessä. Kohta hän saisi nostaa suruhunnun kasvoiltaan. Alkukesän kirkas aurinko kävi silmiin. Kaduilla liikenne hurisi omaa tahtiaan, ihmiset kiiruhtivat arkisissa toimissaan puiston halki risteileviä teitä pitkin. Elämä jatkui ja kaikki oli toisin. Hän ajatteli, että hänen elämässään mikään ei palautuisi ennalleen enää koskaan.

Hän ei ollut jaksanut kiinnittää huomiota hautajaisvieraisiin eikä hienoon ohjelmaan ja pysyi jaloillaan vain Riitan ja rauhoittavien lääkkeiden voimalla. Antero näytti Ainon silmissä äkkiä vielä hontelolta lapselta, joka oli pantu kantamaan painavaa tammiarkkua miesten rinnalla.

Astuessaan ulos kirkon ovesta Aino loi pikaisen katseen portaiden vierustalla seisoviin ihmisiin. Hänen katseensa yhytti Onni Ojan, joka seisoi sankassa ihmisjoukossa ja katsoi häntä vakavin silmin. Muutamat olivat sentään uhranneet alkukesän viikonlopun Toivon hautajaisille. Toiset olivat etukäteen ilmoittaneet, etteivät millään pääsisi tulemaan. No, onhan näitä virallisia saattajia kadunvarsi täynnä, Aino ajatteli, mutta toivoi, että joukossa olisi ollut useampi harvoista ystävistä.

Nyt hänellä ei olisi Toivosta jäljellä muuta kuin muistot – omat ja yhteiset.

2

Aurinko oli jo noussut, mutta usva häilyi vielä merenpinnan yllä ja aamu tuntui kolealta. Kaukana siinsivät Kotkan sataman nostokurjet kuin taivaalle kurottuvat luurangot. Laitureissa näytti olevan isompia rahtilaivoja, pienempiä kaljaaseja ja proomuja vieri vieressä: useimmat kaukaa tulleita ja maailmalle lähteviä. Ihmisiä Toivo ei täältä asti erottanut.

Ilmassa huokuva kosteus sai hänet hytisemään. Hän istui pakopaikallaan kivellä veden rajassa, kädet kiedottuna polvien ympärille ja tuijotti meren hypnoottista liikettä. Likaisten vaahtohattaroiden koristamat aallot lähenivät yksi toisensa jälkeen laiskasti rantaa ja saavutettuaan lakipisteensä aloittivat pakenemisen. Meren jatkuva liike ei lakannut hämmästyttämästä häntä.

Kaukana putputtava pieni moottorivene sai aikaan ylimääräisen aaltoliikkeen, joka pian sulautui meren keinuntaan. Nenään nousi suolaisen veden tuoksu, johon sekaantui maatuvan kaislan, levän ja mätänevien kalojen tuttu löyhkä.

Hänen katseensa tavoitti taivaalla kaartelevan lokin, joka kimeästi kirkaisten syöksyi aaltoihin. Kohta se nousi jälleen ilmaan saalis nokassaan ja suuntasi kohti jotain yksinäistä rantaa, jossa saisi nauttia ateriansa rauhassa.

Katse kääntyi yksinäiseen harakkaan, joka tepasteli pojasta välittämättä rannalla. Nokkaisi välillä eilisten retkeilijöiden eväiden jäänteitä, nauroi äänekkäästi räkättäen löydöilleen ja jatkoi sitten ruuan etsintää. Se jälkeensä jättämät hentoiset kuviot hiekassa muistuttivat reikäompeleita äidin hienoimmassa pöytäliinassa.

Toivo riisui kenkänsä, asetteli ne tukevasti kivelle ja alkoi kahlata vedenrajaan kerääntynyttä jätevyötä pitkin. Hän potki paljailla varpaillaan rantaan ajautuneita kuivuneita kaisloja, sekalaista puutavaraa, pulloja, säilyketölkkejä, kenkärajoja. Äkkiä esiin kääntyi veden silottama, kenties jostain pakkauslaatikosta irronnut laudankappale. Hän nosti sen käsiinsä, pyyhkäisi kädellään kuivuneen töhnän sivuun ja näki nyt jo osittain veden liottamat sanat England, Hull.

Hän oli jo oppinut tietämään, että maailmaa oli tämän hänen tuntemansa rannankin ulkopuolella ja hän haaveili joskus pääsevänsä sitä tutkimaan.

Toivo tarttui rantaan ajautuneeseen jätepuun kappaleeseen ja piirsi veden tasoittamaan hiekkaan laivan. Purjelaivan, jonka purjeet pullistuivat kovassa tuulessa.

3

Ketään muita ei ollut liikkeellä syyskuisena iltana, kun Aino vaelsi Kadettikoulun puiston lehmusten ja lehtikuusten varjostamia autioita hiekkakäytäviä. Kreikkalaiskatolisen kirkon kupoli kiilteli etäämpänä hämärtyvää taivasta vasten, kun taas Vehkalahden kirkon kellot kutsuivat puolestaan soitollaan ihmisiä luterilaisen kirkon suojiin. Hamina oli kielten, kansallisuuksien ja uskontojen sekamelska.

Hän istahti varjoisalle penkille, vetäisi hytisten ruskeaa villajakkuaan tiiviimmin harteille ja kuunteli hiljaisuutta. Mereltä huokuva tuulenhenkäys oli jo syksyisen viileä. Muistikuvat lämpimänä hehkuneesta kesästä palasivat mieleen. Hän muisti suunnattoman helpotuksen tunteen, kun toukokuussa oli kuullut päässeensä kesäksi töihin Aholaisen kahvilaan. Ei tietysti paraatipuolelle tarjoilemaan, mutta keittiössäkin sai tehdä siistiä sisätyötä. Painavien kahvipannujen ja kattiloiden nosteleminen oli kuitenkin toista, kun mennä aamuisin satamalaiturille norkoilemaan, olisiko naisille tarjolla päiväksi laivojen lastaus – tai purkutöitä. Liikkuessaan kahvin ja tuoreiden leivonnaisten tuoksuisessa keittiössä, hän oli tuntenut kuuluvansa etuoikeutettujen joukkoon.

Kesä oli Ainon mielestä paras vuodenaika. Silloin ei tarvinnut olla huolissaan mistään. Kesällä ihmisellä oli oikeus pelkästään elää ja olla onnellinen. Aurinko lämmitti, merestä sai tuoretta kalaa, maasta perunoita eikä ollut pakko syödä tynnyreistä iänikuisia suolakaloja tai sianlihapaloja eikä hytistä jäätävässä merituulessa niin kuin talvisaikaan.

Ja kesällä oli ihmisille tarjolla monenlaisia huveja. Lauantai-iltaisin järjestettiin Tervaniemessä usein tanssit. Iloinen haitarimusiikki soi ja oli mahdollisuus tavata tuttuja ja vieraita ja samalla unohtaa arkielämän harmaus ja äitien neuvot ja varoitukset.

Ainon mieleen palautuivat Kuorsalon saaren kesäjuhlat. Niihin oli kerääntynyt paljon väkeä; osa oli tullut vuoromoottoreilla Haminasta, mutta kaukaisimmat vieraat olivat Virosta ja liikkeellä omilla veneillään. Kun tiedossa oli runonlausuntaa ja muuta korkeatasoista ohjelmaa oli paikalla parempaa väkeä lääkäriä ja kauppiasta myöten ja oli joukossa muutama taiteilijakin.

Hän tiesi, että juuri ohjelman vuoksi vanhemmat päästivät nuoret helpommin kesäjuhliin kuin tavallisiin tansseihin ja kerättiinhän niillä rahaa saaren koulun ja kirjaston toiminnan hyväksi.

Hienosta ohjelmasta huolimatta nuorten mielestä juhlien kohokohta oli kuitenkin illan päättävät tanssit.

Tyttöjoukko, Aino muiden mukana, asteli tirskahdellen ja toinen toistaan tönien kohti tanssilavaa. Eihän sitä koskaan tiennyt kenet siellä tapaisi, he ajattelivat. Vaikka jonkun, joka muuttaisi nuoren naisen elämän suunnan.

Lavalle johtava polku oli vuosien mittaan muodostunut ja satojen jalkojen tallaama. Sitä peitti ruskeiden männynneulasten muodostama liukas matto, joka sai harvoin kengissä kulkevat jalat lipsumaan mukavasti. Joukko pysähtyi aukion laitaan ja viillytteli itseään mereltä puhaltavassa suolan tuoksuisessa tuulessa.

Lava oli rakennettu kivien päälle reilusti maanpinnan yläpuolelle. Sen sivustoja kiertävät istuimet muodostivat aitauksen, jota ympäröi havumetsän pihkainen tuoksu.

Aino rakasti tanssimista. Kotona yksin ollessaan hän usein innostui pyörähtelemään ja tavoittelemaan jenkan ja polkan askeleita. Mutta tanssipaikoilla oli oltava tarkka. Oli seurattava toisesta silmäkulmasta miesten tanssitaitoja ja humaltumisen astetta. Mamma oli painottanut, että nuorten naisten oli syytä olla varuillaan.

— Tyttö voi helposti menettää hyvän maineensa, mutta sen takaisin saanti on liki mahdottomuus, mamma oli taas viimeisiksi sanoiksi sanonut, kun Aino oli pysähtynyt ennen lähtöään ovensuupeilin eteen kohentamaan hiuksiaan.

Tyttöjoukko tungeksi istumaan lavan reunustalle. Rohkeimmat loivat arvioivan katseen toisella reunalla seisoviin miehiin ja tyytyväinen hymy levisi heidän kasvoilleen, kun he huomasivat, kuinka paljon tansseihin oli tullut väkeä ja kuinka paljon joukossa oli ventovieraita kasvoja.

—Eiköhän aleta, musikantti sanoi, johan tanssijalkaanne vipottaa, kun ootte saaneet koko illan oottaa. Mies istahti omalle paikalleen lavan nurkkaan ja räväytti haitaristaan ilmoille ensimmäiset polkan säveleet.

Elli puristi Ainon käsivartta huomaamattomasti, kun vaaleaan paitaan ja tummiin suoriin housuihin pukeutunut keikari, pieni rusetti leuan alla, lähestyi tanssilattian reunustaa. Nuorten naisten sydämet alkoivat läpättää. Kenellekähän hän mahtaisi kumartaa?

Mies lähestyi tyttöjen rivistöä silmäillen ja pysähtyi sitten Ainon kohdalle.

— Saanko luvan? hän sanoi ja tarttui sitten kuin jo luvan saaneena Ainon käsivarteen.

Tämä nyökkäsi äänettömästi. Sydän muljahti rinnassa ja hän oli valmis seuraamaan miestä tanssilattialle tai vaikka maailman ääriin, jos tämä hänet sinne johdattaisi. Herrasmies Virtanen, kuten Aino jo ensimmäisen tanssin aikana rupesi tanssittajaansa mielessään nimittämään, aloitti vauhdikkaan polkan. Kun he kappaleiden välissä vetivät nauraen henkeä, mies aloitti juohevan keskustelun:

— Mie olen Eino, mies esitteli itsensä ja jatkoi — hauskoja nämä kesäjuhlat, mutta on näillä suurempaakin merkitystä saaren asukkaille. Niistä saaduilla rahoilla on tänne perustettu koulu ja kirjasto, hän jatkoi.

— Ja mie olen Aino Pitäjänsaarelta. Jännitykseltään hän ei saanut enempää sanoja suustaan. Kohensi sentään ryhtiään ja pyyhkäisi pitkästä letistään irronneen hiuskiehkuran korvansa taakse.

Toisten tyttöjen mieheen luomat arvostavat silmäykset edesauttoivat Ainon ihastumista. Eino kertoi olevansa kotoisin Kotkasta, mutta työskentelevänsä Haminan osuusliike Ympyrän liikkeessä torin laidalla myymälänhoitajana. Ammatti nosti vielä hänen arvoaan Ainon silmissä.

— Meidän askeleemme sopivat niin hyvin yhteen, ettei kannata vielä lopettaa, sanoi mies ja jatkoi Ainon tanssittamista.

Hiki nousi pintaan ja siskolta lainatut kengät hankasivat jo kantapäitä, mutta Aino oli valmis liitelemään Einon käsivarsilla, vaikka aamuun asti.

— Seuraavalla moottorilla minun pitää lähteä, mies sanoi äkkiä. Pitää olla aikaisin töissä, hän jatkoi.

Aino säikähti. Näinkö onnettomasti tämä ilta päättyisi? Hän kohautti sitten harteitaan ja tunki itsensä loukkaantuneena ja enempiä hyvästelemättä tyttöjen tiiviiseen joukkoon.

— Älä sure, kyllä me Haminan kaltaisessa pienessä paikassa väkisinkin tapaamme, mies huikkasi mennessään ja heilautti hyvästiksi kättään.

Koko kesän ja alkusyksyn Aino keikkui joka lauantai Einon käsipuolessa Tervaniemen tanssipaikalla tai ympyräkaupungin kaduilla. Välillä he poikkesivat kahvilaan ja tilipäivän kunniaksi mies tarjosi hänelle kahvin ja baakelsin ennen kuin saatteli tämän hämärtyvässä kesäyössä puistikon halki rantaan, mistä Aino pääsi veneellä yli Pitäjänsaarelle. Saareen saakka hän ei uskaltanut Einoa saatille ottaa. Jos joku naapuri näkisi heidät, niin tieto seurustelusta leviäisi mamman korviin ja sitä Aino ei halunnut. Hätäinen suukko ja halaus saivat riittää ennen viikon kestävää eroa.

Koko kesän Aino paistatteli kateellisten tyttökavereiden hyväksyvien ja kateellisten katseiden ristitulessa, mutta kun suhde syksymmällä tuntui vakiintuneen ja tytöt pitivät heitä jo itsestään selvänä parina, häntä itseään alkoi koko seurustelu epäilyttää. Hän ihmetteli kuinka kauan muodikas mies hienostelevine käytöstapoineen jaksaisi olla kiinnostunut työläiskodissa kasvaneesta ja vain kansakoulua käyneestä tytöstä.

Ainoa oli ruvennut epäilyttämään ja ärsyttämään myös miehen pienet, siloiset kädet. Miten kukaan nainen uskaltaisi laskea elämänsä noin hentoisten harteiden ja pienten kämmenten varaan, hän mietti yksin ollessaan. Hän oli yrittänyt päästä miehestä eroon kiireisiinsä vihjaten, mutta tämä hakeutui itsepintaisesti hänen seuraansa ja oli edellisenä pyhänä puoliväkisin kutsuttanut itsensä iltapäiväkahveille tapaamaan Ainon vanhempia. Silloin tälle tuli tunne, että tämän miehen kanssa hän ei elämäänsä jakaisi, oli tämä kuinka hieno hyvänsä.

Aino ravisti päätään kuin karkottaakseen häiritsevän ihailijansa syksyiseen tuuleen ja katseli sitten rauhoittuakseen ikivanhojen puiden kahisevia lehvästöjä.

Tänään ei ollut kiirettä kotiin. Hän halusi istua yksin puistossa ja haaveilla itsenäisen naisen tulevaisuudesta, mutta siihen ei kodin ahtaudessa ollut mahdollisuutta.

—Mikäs siulla nyt on? Oletko sairas tai onko huolia? oli mamma heti kysymässä.

Ja juuri tällä hetkellä hän ei vielä olisi osannut vastata ainakaan mammaa tyydyttävällä tavalla.

4

Vasta jokunen tunti sitten, työvuoron kahvilassa päätyttyä, hän oli astunut ensimmäistä kertaa rouva Granlundin tyylikkääseen salonkiin ja antanut leikata pitkät, monien suuresti ihailemat hiuksensa polkkatukaksi ja vielä piipata ne muodinmukaisille laineille. Ruskeiden suortuvien pudotessa kampaamon lattialle tuntui, että samalla paitsi side lapsuudenkotiin myös Einoon oli katkennut. Kampaaja ihasteli hänen uutta ulkonäköään ja huokasi:

—Kyllä neiti Halonen nyt kelpaisi vaikka Helsinkiin töihin.

Aino hätkähti. Ei rouva Granlund voinut millään tietää hänen salaisista haaveistaan muuttaa Helsinkiin. Eihän hän tähän mennessä ollut niistä vielä kenellekään ääneen maininnut.

—Kunhan nyt edes Kotkaan kelpaisin, hän vastasi ihastellen peilistä uutta muodikasta ulkonäköään.

Hän tiesi, että jo pelkästään hiuksissa olisi nieleskeltävää kotiväelle. Mamma ei hyväksynyt lyhythiuksisia naisia. He olivat hänen mielestään kevytkenkäisiä. Niin kuin nyt hiusten pituus kertoisi, onko ihminen hyvä vai huono, Aino ajatteli.

Ei siinä kaikki. Kampaajan antaman palautteen rohkaisemana hän oli marssinut suoraan Sohvi-tädin luo. Tämä yksinäinen neiti-ihminen oli etäistä sukua mammalle, asui Pitäjänsaarella, mutta omisti Kotkassa samannimisen hotellin ja oli jo aiemmin houkutellut häntä muuttamaan vähän laajempiin ympyröihin.

Aino oli joskus yrittänyt mammalta udella, miten Sohvista oli tullut hotellinomistaja, mutta ei ollut saanut suoraa vastausta.

—Isältään se sen peri, mamma oli vastannut ja pusertanut sitten suunsa tiukasti suppuun.

Siihen vastaukseen Aino oli tyytynyt, vaikka Sohvin erilainen koti ja erityisesti sen suuret kirjahyllyt kauniine nahkakantisine kirjoineen herättivät Ainossa siellä käydessään ihailua ja ihmetystä. Ja olihan Sohvi-täti komea nainen. Hän liikkui saarella kulkiessaan suoraryhtisenä ja runsaat, taipuisat hiukset kiedottuna taitavasti nutturalle. Ei sellaiselle tiukalle nutturalle niskaan niin kuin mammalla vaan ikään kuin kruunuksi päälaelle.

—Tule sisään hyvä ihminen, Sohvi -täti kutsui Ainoa peremmälle. Tulin just töistä ja panin pannun tulelle. Ei olla nähty aikoihin. —Olet näemmä leikannut hiuksesi. Mitäs mamma siitä sanoi? hän jatkoi.

—Mamma ei ole lyhyitä hiuksiani vielä nähnyt, mutta eihän se niitä hyväksy. Kyllä minä sen tiedän. Kuulkaa Sohvi-täti minä haluaisin tulla töihin Kotkaan. Kävisiköhän se päinsä? Aino esitti kysymyksensä epäröiden.

—Tottahan siun kaltaiselle näppärälle tytölle hotellissa töitä löytyy, mutta oletko puhunut asiasta kotona?

—En mie vielä, ajattelin kysyä onko edes mahdollista, että pääsen töihin. Kyllä mie mamman sitten jotenkin pehmitän, Aino vastasi.

Kyllä hän tiesi, ettei mamma helposti päästäisi nuorintaan maailmalle, vaikka eihän nuorten ihmisten mielestä tuo kaupunki kaukana ollut. Mutta Kotka tehtaineen ja isoine satamineen oli tämän mielestä varsinainen synninpesä, josta usein oli lastaan varoittanut. Pehmentävä tekijä olisi kuitenkin Sohvi-täti, jota mamma kunnioitti ja ehkä vähän pelkäsikin.

Linjavaunu kulki sinne useampia kertoja päivässä. Tosin lippu maksoi sen verran, ettei sitä jatkuvasti voisi kotona pistäytyä. Työpaikka ja palkka olisivat Kotkassa kuitenkin ihan toista maata.

Aino arvasi, ettei lähdöstä kannattanut vielä mammalle puhua. Hän tiesi tämän luovuttavan hänet mieluummin vakituisen työpaikan omaavan herraskaisen Einon käsiin kuin päästäisi hänet elämään yksin vieraassa kaupungissa.

Päätös oli tehty. Nyt olisi paras joutua kotiin. Ensimmäiseksi olisi otettava vastaan mamman äänekkäät marmatukset uudesta hiustyylistä ja vasta tämän rauhoituttua kannattaisi kertoa Kotkaan lähdöstä. Matkalla hän päätti vilkaista olisiko Hilma – sisko lahdella ylisoutajana. Voisi näyttää uutta kampaustaan ja ensimmäiseksi kertoa suunnitelmistaan hänelle. Hilma oli yli kymmenen vuotta Ainoa vanhempi ja jäänyt naimisiin mentyään asumaan Pitäjänsaarelle. Häneen voi aina turvautua, jos tiukka paikka tulisi. Nyt tätä ei kuitenkaan veneineen näkynyt. Oli jatkettava matkaa ilman vanhemman sisaren viisaita neuvoja.

Aino nousi muutamat kotirappuset epäröiden. Keittiössä oli hiljaista, kun hän oven takana kuulosteli, ennen kuin avasi sen. Mamma istui pöydän ääressä ja aloitteli kahvin juontia; kaatoi tutulla tavalla kahvin kupista lautaselle, nosti sen oikean kätensä sormenpäille, hörppäsi ja vilkaisi samalla sisään astuvaa Ainoa.

Mamma ei sanonut lyhyistä hiuksista mitään, katsoi vain pitkään. Samassa isäkin tuli kamarin puolelta ja istahti pöydän toiselle laidalle.

—Mie lähen Kotkaan töihin sinne Sohvin hotelliin, Aino puuskahti ja katsoi mammaa alta kulmain.

—Eiks noita töitä nyt lähempää löydy ja onhan siulla nyt se paikka Aholaisella, mamma vastasi ja jatkoi kahvin ryystämistä

—Antaa tytön yrittää, isä Anton tokaisi. Kaikkienhan meidän on itsemme jollain lailla elätettävä.

Asia oli kotiin päin sillä ratkaistu.

5

Vielä oli selvitettävä välit Einon kanssa eikä hän kyllä millään jaksaisi odottaa lauantai-illan tapaamiseen saakka. Aino oli käväissyt Ympyrän osuuskaupassa ja käskenyt tyttöjen sanoa, että hänellä oli tärkeää asiaa Einolle ja tulisi miestä kaupalle vastaan keskiviikkoiltana liikkeen sulkemisaikaan.

Kello oli viisi. Kauppa sulkeutui tähän aikaan, mutta Eino laskisi vielä kassan ja katsoisi, että tytöt siivoaisivat liikkeen valmiiksi aamuksi, joten ei hän juuri ennen kuutta ehtisi. Aino piilotteli kaupan nurkan takana odotellessaan. Hän toivoi, ettei tuttuja olisi liikkeellä. Takaovi kävi ja myyjättäret tulivat keskenään supisten ulos, mutta eivät kiinnittäneet mitään huomiota häneen. Kohta mies astui ulos, nosti kätensä iloiseen tervehdykseen ja lähestyi Ainoa kiireisin askelin.

—Mikä siut tänne lennätti näin arki-iltana, vaikka mukavaahan se vain on. Eino otti muutaman juoksuaskeleen halatakseen Ainoa, mutta pysähtyi sitten hämmentyneenä. — Mitä tukalles on tapahtunut? hän huudahti kauhistuneena tultuaan lähemmäksi ja nähtyään Ainon uuden kampauksen.

—Kävin kampaajalla. Ja kuule Eino, ei tästä meidän seurustelusta mitään tule, mie haluun olla viel vapaa, mennä Kotkaan töihin. Kaikki on jo sovittu, Aino jatkoi hengästyneenä, että saisi kaikki kerralla sanottua.

Eino jähmettyi, muuttui kasvoiltaan ensin valkeaksi sitten punaiseksi.

—Mie kyl jo suunnittelin yhteistä tulevaisuutta, kyselin jo asuntoakin, Eino yritti.

Aino punastui ja vaikeni kiusaantuneena.

—No, jos en kelpaa, niin minkäs sille sitten voi. Sano nyt kuitenkin, mikä minussa on vikana, niin yritän parantaa tapani.

—Kuule kyllä se vika on enempi minussa, kun haluisin olla vapaa enkä elellä tällaisessa pikku paikas, missä jokainen tuntee toisensa. Kyl sie helposti löydät uuden tyttökaverin noin komee mies, Aino yritti parannella epätoivoiselta tuntuvaa tilannetta. —Onhan niitä ollut suorastaan tyrkyllä joka kääntees.

—Mie olisin halunnut jatkaa sinun kanssas, mutta jos olet päätökses tehny niin minkäpä sille voi.

Sydänjuuriaan myöten loukattu Eino käänsi selkänsä ja lähti astelemaan Kadettikoulunkatua asunnolleen päin. Aino pysähtyi katselemaan miehen yhä kauemmaksi etääntyvää pusakan selkää. Hän ei ollut varma, tärisivätkö miehen hartiat vai aiheuttivatko hänen omiin silmiinsä nousevat kyyneleet näköharhan.

Parin viikon kuluttua Aino oli lopullisesti valmis lähtöön. Vähäinen omaisuus oli pakattu veljeltä lainattuun vaneriseen matkalaukkuun, kotiväki hyvästelty ja lähtöjännitys kouristeli vatsassa. Tuntui, että koko maailma oli avoinna edessä. Jos jotain muutosta elämäänsä halusi, oli pakko lähteä, Aino vakuutteli itselleen, kieriskellessään unettomana vuoteellaan.

Linjavaunu oli puolityhjä. Hän valitsi ikkunapaikan heti kuljettajan takaa eikä vaunussa ihme kyllä näyttänyt olevan uteliaita tuttuja tai naapureita.

Matkalla oli aikaa haaveilla itsenäisestä tulevaisuudesta ja muistella tuota merkityksellistä iltaa, jolloin hän oli tavannut Toivon Työväen talon iltamissa. Aino oli ollut Kotkassa jonkun päivän tutustumassa hotellin tiloihin ja tapoihin ja yöpynyt hotellissa tyttöjen yhteisessä vinttikamarissa. Illalla tytöt olivat houkutelleet hänet Työväentalolle tansseihin. Olivat nauraen väittäneet, että pitihän hänen tutustua uuden kotikaupunkinsa poikiin. Ilta oli ollut mukava, häntä oli haettu tanssilattialle ahkerasti, mutta parasta oli ollut se, että eräs vakavanoloinen mies oli tanssittanut häntä koko loppuillan ja lähtenyt vielä saattamaankin hotellille, kysellyt hänen osoitettaan ja toivonut tytön pikaista muuttoa Kotkaan.

Aino oli hetken aikaa pelännyt tuttavuuden loppuvan ennen kuin oli päässyt alkamaankaan, mutta Toivo oli lupauksensa mukaan kirjoitellut ja sanonut odottavansa kovasti heidän tapaamistaan. Ja nyt Aino oli matkalla.

6

Syödä pitäisi säännöllisesti, tupakka ja alkoholi jättää vähemmälle ja yöt käyttää nukkumiseen. Ähkäisten Toivo asettui istumaan Kotkan kirkkopuistoa kiertävälle kiviaidalle. Jatkuvat kivut vatsassa ja päänsärky olivat hänen jokapäiväisiä kumppaneitaan. Vanha tohtori Mäkinen oli kyllä varoittanut häntä, ettei nuortenkaan miesten kannattanut leikkiä terveydellään

Kyllähän Toivo sen tiesi, mutta kun elämä nyt oli sellaista, ettei noita järkeviä sääntöjä voinut oikein noudattaa. Istuminen helpotti oloa ja kohta hän kaivoi Klubilaatikon taskustaan, otti pillitupakan sormiensa väliin, raapaisi tikun, sytytti tupakan ja imaisi ensimmäiset nautinnolliset savut. Vanhastaan hän tiesi, että kohta helpottaisi.

Töitä oli tehtävä niin kauan kun niitä konepajalla oli tarjolla. Hän tiesi, ettei koskaan voinut olla varma, koska lopputili odotti. Päivät olivat pitkiä ja kiireisiä, työpaikka meluisa ja rauhaton. Hyvä kun pystyi pitämään sen verran ruokataukoa, että pystyi syömään voileipänsä, tyhjentämään maitopullon ja vetämään pari tupakkaa. Päivänsä hän oli myynyt sovitusta hinnasta Konepajalle, mutta yöt olivat toistaiseksi hänen omaa aikaansa. Niitä hän ei myisi kenelläkään. Ei