Kaksi

Vaarille

Taiteen avulla onnistumme löytämään ja kadottamaan itsemme samanaikaisesti.

- Thomas Merton -

Sisällysluettelo

Kiss From a Rose

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

Luku VI

Luku VII

Luku VIII

Teatteria: vasta-alkajille

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

Luku VI

Luku VII

Luku VIII

Kaksi

Kirjailijan sana

Kiss From a Rose

I

Keltaiset lenkkikengät avaavat metsäistä maastoa aurinkoisessa kesäsäässä. Lukemattomien puskien ja puiden jälkeen himpun verran alle kolmenkymmenen ikäinen mies löytää tiensä kallionkielekkeelle. Kuulokkeet päässä kulkeva mies istahtaa kalliolle ja kaivaa repustaan kynän ja vihon. Seuraavat minuutit kuluvat tyhjän paperin edessä. Ei inspiraatiota. Edelleenkään. Vihko livahtaa takaisin reppuun ja tilalle mies nappaa järjestelmäkameransa. Edessä aukeava huikea järvimaisema on tullut vuosien aikana läpikotaisin tutuksi, mutta aina se onnistuu tekemään vaikutuksen. Mutta siitä huolimatta mies ei usko, että hänellä olisi enää mitään kuvallisesti sanottavaa maisemasta. Hän pakkaa kameransa takaisin reppuunsa ja päättää vain istahtaa nauttimaan luonnon rauhasta ja tunnelmasta. Mikään ei toimi yhtä tehokkaasti terapiana, pään nollaamisena, kuin luonnossa samoaminen. Täysin omilla ehdoilla ja aikatauluilla kulkiessa mieli todellakin lepää. Harmittavasti vain tänään se ei ole täysin mahdollista, sillä työt kutsuvat. Hän kuitenkin pyrkii käymään metsässä ainakin kerran päivässä, edes vain hetken ajan. Päästyään takaisin metsänreunaan jättämänsä punaisen maastopyörän luo, mies alkaa polkea rauhallisesti mutta päättäväisesti kohti kotiaan. Ei tässä vielä kiirettä ole, mutta ehtiipähän valmistella työvälineistön hyvissä ajoin. Sivupolkuja pitkin mies päätyy pikkukaupungin keskustaan. Imagonkohotuksen ja toivotun väkimäärän lisääntymisen nimissä keskustaan on alkanut viime vuosina nousta pieniä kerrostaloja jatkuvasti kiihtyvään tahtiin. Mies parkkeeraa pyöränsä kotikerrostalonsa takapihalle ja vilkaisee viereisen tontin rumaa vihreää kivitaloa, miettien eikö tuota homerotiskoa olisi aiheellista purkaa sen imagon nimissä. Mutta lähialueen ainoana teatterina talo ilmeisesti nauttii jonkin sortin kulttuuristatusta. Kerrostalon neljännestä kerroksesta löytyy ovi, jonka postiluukun yllä koristelee messinkinen laatta, jossa kullanvärisin kirjaimin lukee Valokuvaaja Roope Hentunen tmi. Roope avaa oven ja astuu yksin asuttamaansa kolmioon, jossa isompi makuuhuone toimii työtilanaan. Valaisimet, kamerajalustat, nojatuoli, pieni kahden istuttava sohva, sermit ja seinäkankaat vievät suurimman osan tilasta, nurkasta löytyy seinähylly jota Roope käyttää työpöytänään. Varsinaista tietokonepöytää paikalle olisi mahdotonta enää ujuttaa, mutta läppärillä työskennellessä Ikean hylly ajaa asiansa tarpeeksi hyvin. Roope käy käynnistämässä koneen ja kävelee sitten keittiöön keittääkseen kahvia. Ovikello soi. Roope vilkaisee kelloa, asiakkaat ovatkin etuajassa. Roope avaa oven ja sisään kävelee nuoripari siniseen puetun vauvan kanssa.

Tervetuloa, tännepäin vaan.

Roope johdattaa parin studioonsa. Nainen läpsäisee vapaalla kädellään miestään rintaan.

Noni, Jesse, mähän sanoin, että tää on ihan tosissaan otettava studio.

Jesse yrittää selitellä häpeillen, mutta Roope vannoo ymmärtävänsä. Monilla on ennakkoluuloja, kun valokuvausstudio on tavallisessa kerrostaloasunnossa. Mutta jostain syystä liiketilat tässä kaupungissa ovat poikkeuksellisen arvokkaita kokoonsa nähden, joten tällä tavoin Roope lyö kätevästi kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Noh, otetaanko perhekuvia vai onko pienokainen yksistään?

Molemmat, kiitos.

No sehän vain passaa. Jos otetaan pojasta eka, voitte sillä välin nauttia vaikka kahvit, keittiössä on pannu valmiina. Itsepalvelu.

Session jälkeen Roope saattaa perheen ulos, kiittää ja toivottaa tervetulleeksi uudestaan, sulkee oven heidän perässä ja huokaisee oikein syvään. Voisi sanoa, että olipa harvinaisen rasittava tenava, mutta niinpä ne tuntuvat kaikki olevan, kun kameran eteen asetetaan. Joko jokainen vauva tässä kaupungissa ymmärtää millaiseen umpikujaan ovat syntyneet tai sitten ne juonikkaat perkeleet tietävät tasan tarkkaan kuinka tehdä ihmisten arjesta vaikeaa. Uransa alkuvaiheissa Roope päätti, ettei koskaan kuvaa lapsia eikä eläimiä niiden arvaamattomuuden vuoksi. Eläimiltä hän on onnistunut säästymään, mutta edes jonkinlaisen talouden turvaamiseksi hänen on pakko joustaa periaatteissaan, sillä jostain syystä passikuvattavien lisäksi vauvakuvia kaipaavat ovat hänen suurin yksittäinen asiakaskuntansa. Mutta kunhan Roope saa haaveensa täytettyä ja hänestä tulee maankuulu kirjailija, ovilaatta lentää saman tien roskakoriin. Seuraava sovittu asiakas on tulossa vasta 1,5 tunnin päästä, joten Roope siirtää äsken ottamansa kuvat koneelleen ja alkaa korjailla niitä Photoshopilla. Ovikello soi taas. Roope vilkaisee ruudun alaosassa olevaa kelloa, jo toinen asiakas päivälle joka tulee sovittua aiemmin. Roope laahustaa ovelle ja hämmästyy hänen veljensä Tuomon astuessa sisään.

Moi.

Moi?

Älä ny oo tommoone heti. Eiks muka oo kiva nähdä omaa veljeä?

On toki, mut harvoin sua näkee.

No nyt näet enemmänkin. Mä nimittäin muutan tänne.

Tuomo ottaa repun selästään ja paiskaa sen Roopelle. Veljeään reilusti pitempi Roope jää sanattomana tuijottamaan eteensä, Tuomo ei tästä välitä vaan astelee suoraan olohuoneeseen kuin kotonaan olisi. Kuullessaan veljensä kysyvän hänen nukkumispaikkaa, Roope herää horroksestaan. Hän löytää Tuomon rennosti makaavan pelkät bokserit ja t-paita päällään olohuoneen divaanisohvalla. Roopen katse kulkee huoneen läpi, mutta ei näe miehen yllättävän nopeasti riisumia vaatteita missään. Hän tajuaa pitävänsä edelleen Tuomon reppua sylissään ja pudottaa sen jalkojensa juuriin.

Miten niin muutat tänne? Mitäs Katja siihen?

Mä jätin sen. En jaksanut katella enää.

Aha. Että ihan noin vaan?

No hei, mä olin melkein 15 vuotta saman naisen kans. Väkisinkin tulee sellainen tunne, että sitä jää jostain paitsi. Ei miestä oo tehty vain yhtä naista varten.

Toihan on terve ajattelutapa.

Älä ny säki marise siinä. Kai mä saan jäädä?

Tuomo on aina tottunut saamaan tahtonsa läpi ja siinä hän onnistuu nytkin. Ennen kuin Roope tajuaa, hän on jo antanut Tuomolle luvan majailla työhuoneen sohvalla. Mutta vain väliaikaisesti, hän ei kauan ala isoveljeään kaitsea. Tuomo hyppää sohvalta ylös ja tarttuu Roopen käteen ravistaen sitä voimakkaasti. Pituuserosta johtuen Roopen silmien ensimmäinen kohde on Tuomon lyhyelle sängelle ajettu päälaki. Viimeksi heidän tavatessaan miehellä oli vielä komeasti pystyssä oleva irokeesi. Pitkä hevitukkakin on joskus löytynyt. Ehkä uusi tyyli kuvastaa jollain tasolla rauhoittumista. Ainakin toivottavasti. Mitään aikamieshulttiota Roope ei todellakaan nyt elämäänsä kaipaisi.

II

Tuomo makaa umpiunessa pienellä sohvalla epämukavan näköisessä asennossa. Lakana on mytyssä lattialla ja tyynyliinaan on muodostunut sydämen muotoinen kuolaläikkä. Roope kävelee sohvan vieressä olevalle ikkunalle ja avaa sälekaihtimet päästäen kirkkaana porottavan aamuauringon laskemaan säteensä suoraan kohti Tuomon silmiä.

Mulla on kesäloma, Tuomo mutisee puoliunessa ja vetää puolittain päällään olevan peiton päänsä yli. Hermostunut Roope vetää peiton pois ja käskee Tuomoa nousta, sillä hänelle on tulossa asiakkaita hetkellä minä hyvänsä. Mutinaansa jatkava velikulta vetäisee lattialta lakanan ja heittää sen päänsä peitoksi. Roope tietää milloin luovuttaa, Tuomo on aina ollut sikeäuninen. Hän alkaa pohtia vaihtoehtojaan, mutta tajuaa ettei niitä edes ole. Kuvausvälineiden siirtäminen veisi liikaa aikaa, joten hän näkee ainoaksi keinoksi siirtää sermit sohvan eteen ja toivoa parasta. Samassa ovikello soi. Ennen päivän ensimmäisten asiakkaiden päästämistä sisään, Roope juoksee hakemaan vessasta sitruunantuoksuisen ilmanraikastimen ja suihkuttaa sitä studiohuoneeseen. Ovikello soi uudestaan, Roope heittää raikastinpurkin omaan makuuhuoneeseensa sängylle ja käy avaamassa oven. Rappukäytävästä tulee kaksi odottamisesta ärtynyttä naista joiden perässä seuraa kaksi teinityttöä.

Ai te tulittekin molemmat jo.

Kimppakyyti, kun kerran sama määränpää oli.

Joo, ihan järkevä idea. Peremmälle vaan.

Roope johdattaa naiset studioon ja varmistaa vielä katseellaan, ettei Tuomosta näy vilaustakaan. Onneksi isoveli ei ole koskaan kuorsannut, Roope kiittää mielessään. Toinen tytöistä istuu kameran eteen sininen ruusu kädessään itsevarmoin elein. Tyttö on selkeästi tottunut olemaan kameran edessä eikä häpeile yhtään poseeraamisen jaloa taitoa. Roope napsii riittävän määrän kuvia valkomustaan hameeseen pukeutuneesta pellavapäästä ja vuoro vaihtuu. Seuraava tyttö ei ole ihan yhtä itsevarma, kamera selvästi nolottaa häntä.

Noniin, Miisa, älä viitsi pelleillä!

Äidin niin kutsuttu rohkaisuyritys ei kuitenkaan kanna hedelmää, Miisa vetäytyy kuoreensa aina vain enemmän. Äitinsä polttavan katseen alla hän kuitenkin yrittää vääntää jonkinlaisen tekohymyn, mutta Roope tietää, ettei kukaan halua sellaista kuvaa itsestään ikuistettavaksi. Niinpä hän pyytää jakkaralla istuvaa tyttöä odottamaan ja kävelee komerolle. Hetken etsittyään hän löytää valokuvan ja rohkaisevien sanojen myötä ojentaa sen Miisalle, joka purskahtaa välittömästi valloittavan heleään nauruun.

Joo, mä tiedän. Et varmaan haluais itestäs samanlaista rippikuvaa kuin mulla on.

Miisa pyörittää päätään hymyillen. Toinen tytöistä ojentaa kättään ottaakseen kuvan, mutta Roope ehtii napata sen, ilmoittaen sen olevan huippusalaista materiaalia. Samassa Tuomo kävelee sermin takaa pelkät bokserit jalassaan, paljastaen treenatun yläkroppansa yllättyneiden naisten ja naistenalkujen edessä. Hän nappaa kuvan Roopelta, vilkaisee sitä naurahtaen ja pudottaa sen lattialle jatkaen pysähtymättä matkaansa kohti keittiötä, samalla naisille toivottaen hyvät huomenet. Miisa on entistäkin nolompi, nyt kuvaa ainakin on vaikea saada. Toinen tyttö yrittää tiirailla Tuomon perään, mutta äitinsä rykäistyä kurkkuaan siirtää katseensa katonrajaan häpeillen. Äidit katsovat Roopea hämmentyneinä, pää täynnä polttavia kysymyksiä joita kumpikaan ei saa puettua sanoiksi. Roope naurahtaa hermostuneena, mutta ei vaivaudu selittelemään. Todennäköisesti siitä ei olisi edes mitään hyötyä, nenänvartta pitkin katsovat keski-ikää lähestyvät äidit ovat todennäköisesti jo tehneet