John

Elämän mysteerille

Prologi

Rakas äiti. Olen taas samassa tilassa mihin jäin, kun lähdit. Yksinäisyys. Yksinäistä. Yksin. Tahdon löytää sinut. Tahdon saada vastauksen. Miksi minä en ollut sinun rakkautesi arvoinen?

LEYAN KERTOMAN MUKAAN olin ollut reilut kolme vuotias, kun äitini oli tullut kanssani Stanfolkin luostarin portille ja vaatinut tavata siskonsa. Saatuaan Leyan käsiinsä hän oli pyytänyt tätä ottamaan minut hoiviinsa siksi aikaa, kunnes hän saisi elämänsä taas kuntoon. Tarkempaa syytä äitini ei ollut suostunut Leyalle kertomaan. Hän oli kuitenkin sanonut, ettei ikimaailmassa pyytäisi häneltä tällaista palvelusta, ellei olisi aivan pakko. Hän oli katsonut Leyaa silmiin niin palavasti, että Leya oli tiennyt siskonsa olevan tosissaan.

Leya oli pyytänyt äitiäni odottamaan hetken, sillä hän ei tehnyt mitään päätöksiä rukoilematta ensin Jumalan johdatusta. Rukoillessa hänelle oli tullut voimakas tuntemus siitä, että hänen tulisi suostua siskonsa pyyntöön. Hän kertoi äidilleni vastauksensa.

Luostari, jossa Leya asui, ei harjoittanut orpokotitoimintaa, mutta jostain syystä abbedissa oli luvannut minun jäädä.

Äitini lähti, ja minä putosin vakavan ja hiljaisen lapsen kuoppaan. En häirinnyt luostarin kurinalaista rukous- ja jumalanpalveluselämää, vaikka niin olisi saattanut helposti luulla. Fyysisistä tarpeistani, kuten ruoasta ja puhtaudesta, kyllä huolehdittiin, mutta nunnat olivat niin kutsumuksensa lumoissa, ettei heiltä juuri muuta huomiota minulle herunut. Enkä minä totta puhuakseni osannut sitä vaatiakaan.

Päivät vietin kuljeskellen ympäri luostarin aluetta omiin ajatuksiini ja touhuihini uppoutuneena. Rauhaani häirittiin vain, kun minut kutsuttiin syömään, peseytymään tai nukkumaan. Minua ei tarvinnut juurikaan vahtia: pitiväthän luostarin muurit minut turvallisesti sisäpuolellansa ja aina jossain kulki joku nunnista ja näki minut. Yöt nukuin Leyan kanssa samassa huoneessa, omassa sängyssäni. Aluksi kehomuistini huusi päästä nukkumaan äitini lämpöön, mutta totuin pian omaan erillisyyteeni, johon ei ulkopuolelta lämpöä herunut.

Leya nousi varhain rukoilemaan yhdessä toisten nunnien kanssa, joten yleensä, kun heräsin, hän ei ollut enää huoneessamme. Ensimmäisinä kertoina hätäännyin huomattuani huoneen olevan tyhjä, enkä uskaltanut nousta vuoteeltani ennen kuin Leya tuli takaisin. Joinakin aamuina heräsin yhtä aikaa Leyan kanssa, mutta tuolloin hän kehotti minua jatkamaan uniani aamiaiselle asti, minkä kiltisti tein. Vaikka totuin myös yksinäisiin aamuheräämisiin, tunsin aina suurta helpotusta nähdessäni Leyan astelevan takaisin huoneeseen. Tullessaan hän auttoi minua vaihtamaan päälleni päivävaatteet, minkä jälkeen hän pesi kasvoni ja korvani pesuvadissa olevalla viileällä vedellä. Sitten lähdimme syömään aamiaista.

Kuljeskellessani kerran ympäri luostarin rakennuksia kuulin ääniä, jotka herättivät mielenkiintoni. Äänet kantautuivat luokseni luostarin kappelista, jossa nunnat viettivät yhteisiä rukous- ja lauluhetkiään. Hiivin varovasti sisään kappelin avoimista ovista, istahdin takaseinustalle ja aloin kuunnella. Olin tottunut siihen, että nunnat puhuivat tasaisella ja hiljaisella äänellä. Minut yllätti se, miten voimakkaana heidän laulunsa kappelissa kaikui. Se tuntui täyttävän minut kokonaan.

Välissä laulu taukosi ja joku nunnista alkoi puhua. En ymmärtänyt puheesta mitään, vaikka yritin pinnistellä erottaakseni sieltä tuttuja sanoja. Puheen jälkeen laulettiin taas. Jonkin ajan kuluttua tajusin nukahtaneeni, sillä säpsähdin hereille pääni retkahtaessa polviani kohti. Seremonia oli tullut päätökseen. Huomasin Leyan kävelevän minua kohti. Minua alkoi nolottaa, että olin hiipinyt kappeliin salaa ja ajattelin hänen toruvan minua asiasta. Hän sanoikin vain: Onpa hyvä, että Jumalan sana kiinnostaa sinua jo noin nuorena. Olet tervetullut tänne uudestaan aina kun vain tahdot. Jos haluat seurata hartaushetkeämme alusta asti, kappelin kellojen soitto ilmoittaa, milloin aloitamme.

Kipitin seuraavana päivänä kappeliin kellojen soidessa. Astuessani sisään ilahduin, sillä eiliselle istumapaikalleni oli ilmestynyt olkipatja ja paksu, villainen viltti. Istahdin patjalle ja katselin, kun nunnat astelivat omille paikoilleen ja alkoivat laulaa. Pian laulu alkoi tuudittaa minua uneen. Oikaisin itseni patjalle, vedin viltin päälleni ja nukahdin.

Heräsin Leyan laskettua kätensä olkapäälleni. Hän pyysi minut kanssaan syömään. Ojentelin tyytyväisenä jäseniäni ja lähdin hänen mukaansa. Otin tavakseni nukkua päiväunet kappelissa. Ei sen vuoksi, että olisin ollut kiinnostunut Jumalan sanasta, enhän edes ymmärtänyt siitä mitään, vaan nunnien äänten virratessa ympärilläni minusta tuntui kuin minua hoivattaisiin.

Suureksi onnekseni luostarissa oli kanoja. Kiinnostuin niistä heti sinne saavuttuani. Minusta oli mukava katsella niiden touhuja omien touhujeni lomassa. Päivisin ne tepastelivat vapaasti ympäri luostarin piha-aluetta, mutta yöksi niille rakennetun vajan ovi suljettiin, jotta ne saivat nukkua turvassa. Leikin usein luostarin aurinkoisella, hiekkaisella piha-aukiolla, sillä kanatkin viihtyivät siellä. Keräilin kiviä ja keppejä ja tein niistä maahan muodostelmia, samalla kun kanat pyörivät ja kuopivat hiekassa. Kun ne siirtyivät nurmelle kuopsuttelemaan maata ja nokkimaan kaikkea syötäväksi kelpaavaa, siirsin leikkini sinne. Joskus kun kanat pelästyivät ja lehahtivat kiireen vilkkaa vajansa suojiin, menin aina varmistamaan, ettei niillä ollut mitään hätää.

Nunnat huomasivat kiinnostukseni ja heti kun vähän kasvoin, minulle annettiin tehtäväksi hoitaa kanoja kykyjeni mukaan. Aluksi sain ruokkia niitä heittelemällä niille sangosta jyviä, joita ne syöksyivät kaulat pitkällä nokkimaan maasta. Seuraava tehtäväni oli keräillä koriin niiden munia. En meinannut raskia ottaa munia hautovien kanojen alta, sillä siellä ne saivat olla turvassa emonsa lämmössä. Olin kuitenkin tunnollinen tehtäväni hoidossa ja pyydellen emolta anteeksi kaivoin munat pesästä koriin.

Toisinaan kanalaumaa täydentämään otettiin kukko, mikä oli minulle mieluisaa, sillä aina kukon saapumisen jälkeen joidenkin munien annettiin hautua tipuiksi asti. Sain ihastella pienten, pehmeäuntuvaisten piipittäjien kuoriutumista, kasvua ja sitä seuraavaa vipellystä. Tiput olivat niin pieniä, että jos ne pihamaalla ollessaan säikähtivät jotain, ne saattoivat piiloutua emonsa höyhenpeitteen uumeniin.

Lopulta sain hoitaakseni kanalan kaikki työt, ruokinnasta ja puhtaanapidosta korjaustöihin. Mutta ennen kuin kasvoin niin suureksi, tapahtui jotain merkittävää.

SE PÄIVÄ, KUN pienen ihmiskehoni askel oli tarpeeksi vakaa ja keskittymiskykyä niin paljon, että pystyin viemään keräämäni munat ehjinä luostarin keittiöön, oli onnenpäiväni. Leya ohjasi minut keittiörakennuksen luo ja koputti sen oveen. Oven avasi iso, rehevä, punatukkainen enkeli, Annabella. Ojensin hänelle varovasti munakorini. Annabella tarttui siihen ja laski sen viereensä lattialle. Sen jälkeen hän nosti minut pehmeään, lämpimään syliinsä ja katsoi iloa tuikkivilla silmillään suoraan omiini. Minusta tuntui, että maailmani pysähtyi.

Kukas se tämä nuori herra on? hän kysyi hersyvällä äänellään.

Olin niin häkeltynyt, etten osannut sanoa mitään, aloin vain hymyillä. Hän odotti hetken.

Selvä, olet hymypoika. Minä olen Annabella. Työskentelen täällä kokkina.

Vähän ajan päästä Annabella laski minut sylistään ja kysyi, haluanko seurata, kun hän valmistaa lounaan.

Nyökkäsin ja sain sanan suustani: John.

Siitä lähtien minun vakavaan ja yksinäiseen lapsenelämääni alkoi paistaa aurinko.

Annabella saapui luostariin joka aamu kukonlaulun aikaan. Hän valmisti aamiaisen ja lounaan, pesi astiat ja lähti sitten kotiinsa. Minunkin aamuheräämisiini tuli uutta intoa, sillä olin saanut kutsun tulla keittiöön aina kun tahdoin. En enää odotellut Leyan saapumista tyhjään nukkumahuoneeseen, vaan herättyäni huuhdoin silmäni pesuvadissa olevalla vedellä, vaihdoin vaatteet ja lähdin rientämään kanalaa kohti. Ruokin kanat ja keräsin koriin niiden munat, minkä jälkeen minun teki mieli lähteä kulkemaan juoksujalkaa keittiörakennusta kohti. En kuitenkaan voinut tehdä niin, sillä munien tuli säilyä ehjinä perille asti.

Enää en myöskään syönyt aamiaista nunnien kanssa heidän ruokahuoneessaan, vaan Annabellan luona keittiössä. Leyalle järjestely sopi hyvin. Hän sai