Ohdakemaa 2: Prinsessa, ritari ja narri

Omalle laumalleni ja hengenheimolaisille,

eksyksissä oleville, kyllästyneille etsijöille,

Kaikkeuden Luojalle kunniaksi,

kenties siemeneksi,

jolle Luoja antakoon kasvun,

jos niin tahtoo,

rikkakasviksi massaviihteen peltoon.

KRUUNUNPRINSESSA

JELISEPAN

TARINA JATKUU

Sisällysluettelo

Luku I

Luku II

Luku III

Luku IV

Luku V

Luku VI

Luku VII

Luku VIII

Luku IX

Luku X

LUKU I

Olin viettänyt Warginlaakson linnassa jo useita varsin rauhallisia päiviä kaikkien niitten epämääräisten ja juoruja aiheuttaneitten seikkailuitteni jälkeen, joitten johdosta en ollut enää erityisen suosittu morsianehdokas varsinkaan korkeaarvoisille miespuolisille, vaikka olinkin kruununprinsessa, kuningas Willefin ainoa lapsi. Ylhäisen väen silmissä olin ainakin lievästi mielenvikainen ja tasapainoton nuori neito, josta ei yleisesti ottaen toivottu ainakaan seuraavaa hallitsijaa Cardusiaan. Kansa ei ehkä pitänyt minua aivan niin hulluna kuin hoviväki, mutta tuskin sekään halusi minusta kuningatarta.

Cardusian kansan tai hoviväen yleinen asenne ei haitannut minua vähääkään. Olin itse lähtenyt pakoon asemaani kruununperillisinä ja Neuvoston silmätikkuna, ja vaikkei ensimmäinen pakoyritykseni onnistunutkaan aivan toivomallani tavalla, olin päässyt sentään pois kuninkaanlinnasta, Neuvoston silmien alta, ainakin toistaiseksi. Mutta asemani Cardusian hallinnossa oli edelleen avoin, ja sain edelleen pelätä, että isäni järjestäisi minulle jonkun sulhasen, ainakin jos Neuvosto häntä siihen painostaisi.

Isäni kuitenkin tuntui suhtautuvan minuun astetta ymmärtäväisemmin sen jälkeen, kun oli meinannut luvata minut vaimoksi inhottavalle Didrik Didrikinpojalle, joka oli osoittautunut suorastaan rikolliseksi. Tuon epäonnistuneen kihlasuunnitelman jälkeen isä olisi saattanut antaa minun vetäytyä Naimattomuuden Valinneitten Naisten yhteisöön, mutta itse en syystä tai toisesta halunnut sinnekään. Ja Neuvosto halusi varmasti edelleen tehdä minut harmittomaksi naittamalla minut lapsentekijäksi jollekulle suunnilleen sopivalle miehelle, joka olisi lojaali Neuvostolle, ja etenkin niille sen jäsenille, jotka mielistelivät Molcavarathian kuningasta. Jos nimittäin synnyttäisin selväjärkisiä lapsia, heidät kenties kelpuutettaisiin kruununperillisen asemaan. Epäilin sitä kyllä vakavasti. Oli vaikea uskoa, että minunlaiseni tunnekuohuihin ja mielettömyyksiin taipuvainen, herkkähermoinen ihminen voisi synnyttää kyllin tervejärkistä jälkeläistä, saati sitten kasvattaa lapsiparasta järkevää ja rauhallista olentoa. Etenkään, jos puolisoni olisi sellainen, jonka seurassa menettäisin tavan takaa hermoni…

Warginlaaksossa, ritari Josian vastikään perimässä linnassa, minulla oli ollut aikaa hävetä viimeaikaisia tunnekuohujani, muistella joitakuita miellyttäviä tapahtumia ja yrittää työntää ikävämmät asiat mielestäni jonnekin taustalle. Viihdyin varsin hyvin vieraana siinä vaatimattomassa linnassa ja jokseenkin hiljaisessa seurueessa. Mieleni oli myös varovaisen toiveikas siitä syystä, että minulla oli tietyt haaveeni ja pyyteeni, ja rohkenin ajatella olevani kenties hitaasti menossa niitten täyttymiseen johtavaan suuntaan. Tai en ainakaan ollut aivan toivoton ja apea, enkä niin levoton kuin kotonani kuninkaanlinnassa olin usein ollut.

Koska isällä tai Neuvostolla ei ollut vielä tiedossa uutta sulhasehdokasta minulle, saatoin haaveilla mieluisimmasta mahdollisesta vaihtoehdosta. Jos ylevämielinen ja sangen miellyttävä nuori isäntäni alkaisi tottua läsnäolooni kodissaan, hänelle saattaisi jollakin sopivalla hetkellä ilmaantua mielleyhtymä, josta ehkä koituisi minullekin jotakin iloa. Hetkittäin olin siis suorastaan toiveikas. Mutta koska luontoni oli, kuten todettua, varsin ailahtelevainen, saatoin toisina hetkinä soimata itseäni ahneeksi ja itsekkääksi, tai suorastaan inhota romanttisia haaveitani ja hempeämielisyyttäni.

Olin viettänyt aikaani lähinnä Vaeltaja Jooelin ja muiden Vaeltajaveljien seurassa, tai sitten yksikseni, kirjoittaen kaikesta kokemastani. Linnanherran asemaan siirtynyt ritari Josia oli keskittynyt linnansa viljelysalueitten hoitamiseen liittyviin asioihin linnanvoudin ja tämän apulaisten kanssa. Ainakin oletin Josian kierrelleen päivätolkulla tarkistamassa tiluksiaan, koska en ollut nähnyt häntä useinkaan edes päivällisellä, mikä turhautti minua suunnattomasti. En kuitenkaan halunnut ajatella, että hän välttelisi minua tarkoituksellisesti, koska silloin minun olisi pitänyt ajatella myös syytä moiseen välttelyyn, ja sitä en halunnut tehdä.

Josian kummallinen ystävä, Narri, taas oli kuljeskellut milloin missäkin linnan alueella. Olin kyllä tehnyt itselleni selväksi, että minun olisi hyväkin välttää tapaamasta heitä kumpaakaan kahden kesken. Minullahan ei ollut Warginlaaksossa mukanani seuraneitoa tai kamarirouvaa, joten asemani oli epäsovinnainen ja arkaluontoinen. En kuitenkaan edes toivonut isäni lähettävän ketään hovista seurakseni tai moraalinvartijakseni. Viihdyin paljon paremmin siten kuin olin; yksikseni, Vaeltajaveljien seurassa, tai parhaimmillaan Josian seurassa.

Ainoa viihtymistäni hieman häiritsevä seikka oli tietysti Narri, koska hänen välttelemisensä tuotti välillä päänvaivaa ja ylimääräisiä juoksuaskelia käytävillä. Oli käsittämätöntä, miten hän saattoi ilmaantua suunnilleen joka paikkaan, missä itsekin kuljeskelin, paitsi tietysti käymälään tai makuukamariini. Saatoinpa joskus piiloutua ikkunasyvennykseenkin tai seinävaatteen taakse, etten olisi jäänyt kahden hänen kanssaan.

Välillä olin lähes varma siitä, että Narri suorastaan yritti yllättää minut yksikseni jostakin, ja se osoitti mielestäni pöyristyttävää julkeutta tai mielenvikaisuutta, joka tosin olisi antanut aiheen sääliä häntä, jos Vaeltaja Jooelin eettisiin opetuksiin oli uskominen. Mutta epäilin, ettei Narrin kohdalla ollut kyse mielenvikaisuudesta, vaan itsekeskeisestä häikäilemättömyydestä, tai sitten halusta kokea itsensä merkitykselliseksi olemalla paremman puutteessa edes ärsyttävä, ellei osannut olla kiinnostavakaan. Vaikka olimmekin keskustelleet joitakin kertoja kahden kesken ja vaihtaneet jopa muutaman ystävällisemmän sanan, ei Narrilla olisi ollut oikeutta kuvitella, että haluaisin hänen pyrkivän seuraani.

Josian äiti, linnanrouva Joceline, ei ollut vieläkään uskaltautunut palaamaan kotilinnaansa, koska emme tienneet, missä päin valtakuntaa hänen väkivaltainen poikapuolensa Didrik pakoili ja piileskeli, ja hautoiko tämä yhä kostoa Josialle. Jocelinen kimppuun käyminen olisi ollut varsin toimiva tapa kostaa Josialle, koska Josia ilmiselvästi rakasti ja kunnioitti äitiään. Didrik oli kai kuvitellut minunkin olevan Josialle tärkeä ja jollain tapaa rakas olento, tai suorastaan mielitietty, koska hän oli uhannut ottaa minut vaikka jalkavaimokseen, ettei vain Josia saisi minua. Josia ei kuitenkaan ollut sanallakaan tai eleelläänkään viitannut siihen, että tavoittelisi minua vaimokseen, mikä hieman mietitytti minua, mutta en todellakaan halunnut ajatella sen merkitsevän sitä, etteikö hänelle olisi voinut olla aiheeseen liittyviä ajatuksia.

Kuvittelin joka tapauksessa olevani Warginlaakson linnassa jokseenkin turvassa Didrikin huomiolta ja pahoilta aikeilta. Kaikki linnasta löytyneet salakäytävät oli tutkittu ja suljettu. Linnanpihalla kulkiessani minua tarkkaili yleensä yksi tai kaksikin vartiomiestä tai aseistautunutta Vaeltajaveljeä, ja huoneeni ovella seisoi melkein yötä päivää vartiomies. Tällainen vartiointi hieman häiritsi yksityisyyttäni, vaikkakaan sen tarkoitus ei ollut rajoittaa, vaan suojella minua.

Kaikesta tästä vartioinnista huolimatta oloni oli kuitenkin paljon vapautuneempi kuin kuninkaanlinnassa ollessani. Minun ei tarvinnut sietää turhamaisia ylimyksiä tai muita ihmisiä, joitten näkeminen ärsytti minua, tai teeskenneltyä hilpeyttä ja teennäistä ystävällisyyttä. Vaeltajaveljien seura ja opetus tekivät minulle hyvää. Heidän seurassaan oloni oli rauhallinen, ja heidän opetuksensa vei ajatukseni kauemmas omista ongelmistani ja muista maallisista murheista. Vaeltaja Jooelin kautta tapasin myös ihmisiä, joitten näkeminen herätti minussa sääliä ja tarvetta auttaa. Köyhien ja sairaiden kohtaaminen auttoi minua myös muistamaan, miten ylellinen oma asemani oli kaikin puolin aina ollut.

Useina iltoina jäin Jooelin luo seuraamaan hänen työtään. Hän käsitteli hellävaraisesti vanhoja paperikääröjä ja kopioi vanhoja tekstejä uusiin kääröihin. Minusta oli mukava seurata hänen kätensä ja sulkakynän rauhallista liikettä. Hän esitteli minulle myös tuohipaperia, johon oli raapustettu hieman erilaisia, yksinkertaisia ja suoraviivaisia kirjaimia. Pystyin kyllä tunnistamaan kirjaimet, mutta sanat olivat jotakin minulle vierasta kieltä.

Mistä nämä tuohet ovat peräisin? En edes tiennyt, että jotkut kirjoittavat tuolla tavalla raapustamalla, sanoin katsellen jo vanhaa, haperoksi kuivunutta tuohiarkkia.

Kotikylässäni kukaan ei osannut kirjoittaa ennen kuin Vaeltajaveljet toivat sinne orvoksi jääneen pojan, joka osasi kirjaimet, Jooel kertoi hymyillen. Ystävystyin hänen kanssaan, ja hän opetti minut kirjoittamaan tuohenpaloille. Osa näistä on hänen nuorena kirjoittamiaan tekstejä.

Missä hän on nyt? kysyin yllättyneenä.

Toivoakseni hän asuu edelleen rakastamansa naisen kanssa siellä syrjäisessä kylässä, kaukana täältä, pohjoisessa. En ole itse käynyt siellä vuosikausiin.

Miksi sinä sitten lähdit kotikylästäsi? kysyin.

Lähdin Vaeltajien mukaan, hän vastasi hiljaa. Kylässä tapahtui kaikenlaista, mikä uhkasi kyläläisiä, ja jonkun oli lähdettävä etsimään Vaeltajaveljiä avuksi.

Mutta lähdit kuitenkin pidemmäksikin aikaa pois, totesin kysyvästi. Eikö siellä kotikylässäsi sitten ollut sinulle mitään syytä jäädä? Morsianta esimerkiksi?

No… olihan minulla tavallaan morsian, siis neito, joka oli ehditty luvata minulle. Mutta hän rakasti ystävääni, ja luovuin hänestä, Jooel totesi rauhallisella äänellä.

Todellako? äännähdin hämmentyneenä. Rakastitko sitä neitoa, josta olisi pitänyt tulla vaimosi, vai kihlattiinko teidät vanhempienne tahdosta?

Rakastinhan minä… Ja rakastan vieläkin, kaikella ystävyydellä! Janosha oli tavallaan kasvattisisareni. Hän oli pieni tyttö, kun menetti oman äitinsä, ja minun äitini oli hänellekin kuin äiti. Me olimme läheisiä, ja olin hänelle kuin veli ja ystävä. Eikä hän voinut rakastaa minua sillä tavalla kuin puolisoa kuuluisi rakastaa, enkä itsekään loppujen lopuksi ole rakastanut häntä sillä tavoin, Jooel selitti katsahtaen minua mietteliäästi. Rakastan myös sitä ystävääni, Jokimia, jonka vaimoksi Janosha meni, ja olen iloinnut heidän onnestaan! Ja nyt etenkin sain iloita heidän liitostaan, kun sain tavata uudelleen heidän poikansa, joka oli vielä lapsi, kun näin hänet viimeksi.

Heidän poikansako? Ketä tarkoitatkaan? kysyin yllättyneenä, koska en muistanut, olinko ehkä jo kuullut asiasta vai en.

Vaeltasoturi Jaechimia, Jooel vastasi naurahtaen. Hän on ystävieni lapsi Vaskikallion kylästä. Hän oli vasta muutaman vuoden ikäinen, kun kävin viimeistä kertaa Vaskikallion kylässä.

No sitten ymmärrän, miksi olet niin mieltynyt sen Jaechimin seuraan! Minusta hän ei vaikuta kovin… no, miellyttävältä… Tai siis, minusta hän on sangen juro, ainakin verrattuna sinuun itseesi, totesin hämmentyneenä. Oliko ystäväsikin tuollainen vakavampiluontoinen, kuten Jaechim?

Ei, paitsi oikeasti vakavien asioitten suhteen! Jokimilla ja minulla oli tapana tehdä harmittomia kepposia kyläläisille. Minä en tosin koskaan jäänyt niistä kiinni, mutta Jokim istui usein Häpeäkuopassa miettimässä tekosiaan! Jaechim muistuttaa ehkä luonteeltaan enemmän äitinsä isää, josta tuli uusi kylän päällikkö. Janos oli rauhallinen ja pohdiskeleva mies. Ja valitettavasti Jaechim on kokenut kovia oleskellessaan Molcavarathian puolella, Jooel totesi hiljaa, katsellen hetken aikaa jonnekin omiin ajatuksiinsa. Sellaiset kokemukset saattavat tehdä ihmisestä vakavan ja varovaisen, jopa torjuvan.

Niin, se on tietysti totta! Mutta itse ryhdyit siis Vaeltajaksi, kun lähdit kotikylästäsi… Etkö koskaan etsinyt itsellesi toista morsianta? kysyin mietteliäänä, katsellen Jooelin kasvoja, kun hän katseli jonnekin ohitseni. Hänen piirteensä olivat siinä määrin miellyttävät, että arvelin hänen olleen komea nuorukainen joskus. Hänellä olisi hyvinkin voinut olla liuta ihailijoita, ellei hän olisi kuihduttanut itseään liian laihaksi, pukeutunut nuhjuiseen kaapuun ja luopunut hiuksistaan…

En todellakaan etsinyt morsianta… Rakastin kyllä erästä ihmistä eri tavalla kuin kasvattisisartani, mutta tiesin, ettei hänestäkään tulisi vaimoani. Enkä oikeastaan ole pitkiin aikoihin edes välittänyt sellaisesta rakkaudesta, joka rajaa itsensä kohdistumaan vain yhteen tiettyyn ihmiseen ja haluaa rajata tämän rakkauden vain itselleen, Jooel totesi naurahtaen leppoisasti, ja katsahti minua tutkivasti. Sellainen omistushaluinen kiintymys on hyvin erilaista rakkautta kuin mitä itse tunnen sitä ihmistä kohtaan. Tunsin, että olimme kuin kaksi puroa, jotka yhtyivät hetkeksi samaksi virraksi, mutta erkanivat taas, ja yhtyivät jossain toisaalla toisiin virtoihin ja puroihin… Ymmärrätkö?

En tiedä, sanoin hämmentyneenä naurahtaen. Olen ajatellut, että omistushalu kuuluu jollain tapaa kiintymykseen, kuten mustasukkaisuuskin…

Niin, omistushalu ja mustasukkaisuus voi joskus suojella kahden ihmisen suhdetta ulkopuolisilta tunkeilijoilta, mutta voisitko sinä todella omistaa jonkun ihmisen? Jooel kysyi hymyillen. Haluatko, että joku pysyy rinnallasi siksi, että omistat hänet, vai siksi, että hän rakastaa sinua? Eikö ole tärkeämpää, että tiedät, että joku rakastaa sinua, vaikka hän olisi jossakin muualla? Vai onko tärkeämpää pitää joku lähelläsi, vaikka tietäisit, ettei hän rakasta sinua?

Totta, ymmärrän mitä tarkoitat, vaikkakaan en ole varma, miten itse asian kokisin, jos tuntisin jotakin niin voimakasta, huoahdin hiljaa. Mutta tiedän kyllä, etten voi omistaa enkä hallita toisen ihmisen tunteita! Voin vain toivoa, että hän rakastaisi, kuten itse rakastan, ja pysyisi siksi rinnallani. Mutta… onko sitten rakastuminen ja se, että haluaa toisen pysyvän lähellään, jotenkin vähempiarvoista rakkautta? Vai onko se edes rakkautta?

Joskus sellainen kiintymys ei edes ole rakkautta. Se voi olla ihastusta ja omistushalua, tai riippuvuutta. Ymmärrät eron varmasti joskus, Jooel totesi lempeällä äänellä. Hämmennyin hetkeksi hänen sanoistaan. Oliko hän itse joskus kokenut romanttista ihastusta, mutta luopunut sellaisesta? Vai eikö hän ollut edes kokenut sellaista; oliko hän vain rakastanut tuntematta vähääkään omistushalua, vai mitä hän tarkoittikaan?

Katselin häntä taas, arvaillen hänen ikäänsä. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla kolmikymmen kuin kuusikymmenvuotias; hänen olemuksensa oli hoikka kuin nuorukaisella tai kuivalla vanhuksella, kasvot olivat joko virnistelevän poikamaiset tai iän rypistämät, ja hänen paljaasta päästään oli vaikea arvioida, oliko se kokonaan ikävuosien kaljuunnuttama vai ajeltu sileäksi. Mutta todennäköisesti siitä oli vuosikausia, kun hän oli ollut kehenkään ihastunut, jos hän kerta pystyi suhtautumaan asiaan niin rauhallisesti. Luultavasti hänen rakastettunsakin olisi jo sitä ikäluokkaa, että hänellä voisi olla lapsia, ehkä lapsenlapsiakin…

Anteeksi kun utelin, sanoin nolostuneena; peläten Jooelin huomanneen pohdiskelevan tuijotteluni.

Ei se mitään! Ihminenhän minäkin vain olen, omine taustoineni, hän totesi naurahtaen. Enkä lähtenyt Vaeltajien mukaan siksi, että olisin pettynyt toiveissani saada vaimo! Lähdin, koska tunsin Hengen kutsuvan minua, ja viivyin matkallani, koska halusin etsiä ystäväni sisarukset, joista hän oli joutunut eroon jo lapsena. Tavallaan jätin menneen elämän taakseni kokonaan, ja siksi otin itselleni myös uuden nimen. Kaikkeuden Luojalla on ollut minulle paljon muunlaista tehtävää, enkä ole luonnoltani ihminen, joka asettuisi vuosikausiksi paikoilleen, kuten perheellisten ihmisten on hyvä asettua, elleivät he sitten vaeltele perheensä kanssa. Enkä ole millään tavoin yksinäinen! Minulla on aina ollut veljiä, joitten kanssa voin jakaa ajatukseni ja tunteeni, suruni ja iloni, jos haluan. Mutta viihdyn myös varsin hyvin vain Kaikkeuden Luojan seurassa, ilman muita ihmisiä.

No, ehkä jonakin päivänä ymmärrän kaltaisiasi paremmin! Siis, niitä ihmisiä, jotka ovat luopuneet romanttisesta rakkaudesta. Yksin viihtymistä kyllä ymmärrän, enkä voisi kuvitellakaan eläväni Naisyhteisössä, muuta kuin ehkä muutamia päiviä… Enkä viihtynyt hovineitojen seurassa, eikä minulla ole ollut koskaan läheistä ystävää. Ehkä en ole sellainen ihminen, joka haluaa jakaa asioitaan toisille… etenkään tietynlaisille ihmisille. Viihtyisin paremmin yksiksenikin, tai sinun kaltaistesi seurassa, kuin joukossa, jossa on pelkästään naisia, selitin, ja Jooel katsahti minua tutkivasti.

Olemme kaikki erilaisia, mutta jotkut meistä ovat enemmän erilaisia kuin toiset…

Niin, ehkä minun on vaikea löytää itselleni ystävää, tai sopivaa puolisoa, koska olen erilaisempi… Poikkean enemmän siitä, millaisia ihmiset yleensä ovat, totesin mietteliäänä. En ainakaan koe paljoakaan yhteistä tuntemieni naisten kanssa. Joskus ajattelen, että luonnoltani voisin yhtä hyvin olla mieskin, tai että sopisin paremmin miehen rooliin…

Hengessämme emme ole sen enempää naisia kuin miehiäkään, eikä todellinen rakkaus ole sidottu siihen, kenet otamme vaimoksi tai mieheksi. Joskus vääränlainen kiintymys toiseen ihmiseen voi viedä ihmisen jopa kauemmas Luojastaan. Ollessaan yksin ihminen on vain Luojansa kanssa. Se ei tee kellekään pahaa, Jooel sanoi hiljaa. Melkein säpsähdin, kun Narri ilmaantui kammion ovelle, ja Jooel kääntyi tervehtimään häntä hyväntuulisesti. Oletko näyttänyt Jelisepalle, miten siististi jäljennät tuohikirjoitusta?

Käännyin katsomaan, kun Narri kiiruhti yhden kirjoituskorokkeen viereen ja nosti nopeasti pois sen päällä olleen paperikäärön.

Äh, en halua esitellä keskeneräisiä töitäni… Jelisepa tietää kyllä, miten sotkuinen käsialani on, Narri hymähti ja kiirehti pois kammiosta käärö mukanaan. Arvelin hänellä olleen jotakin kieromielistä salattavaa, kun hän ei halunnut esitellä minulle kirjoituksiaan, mutta Jooel vain naurahti ja vilkaisi minua. Näytin ehkä ärtyneeltä, ja hän saattoi päätellä syyn siihen hieman virheellisesti.

Oletko jollain tapaa onneton, vai tuskastunut? hän kysyi myötätuntoisesti, mutta hymyillen. Onko tuo omalaatuinen nuorimies häirinnyt sinua liiaksi?

Ei suinkaan! Olen tottunut hänen temppuiluunsa, hymähdin tahtomattanikin punehtuen, ja yritin hymyillä huolettomasti. Eikä minun kai pitäisi olla mitenkään onneton! Onhan minulla ruokaa, vaatteita, paikka jossa nukkua… Ja olen kai tervekin, paitsi ehkä sielultani.

Sinä ehkä mietit, puuttuuko sinulta kenties jotakin, mitä arvelet tarvitsevasi, Jooel totesi.

Niin, niin kai oikeastaan… Ja on asioita, joita en ymmärrä, ja haluaisin saada niihin selvyyden, mutten tiedä, voinko tehdä mitään mielenrauhani hyväksi siinä suhteessa, huoahdin hieman tuskastuneena. Jooel naputteli sormiaan pöytää vasten ja katsahti minua rauhoittavasti.

Kaikki on Luojan kädessä. Sinä voit pyytää, mitä tunnet tarvitsevasi, ja Luoja antaa sinulle kaiken, mitä Hän näkee sinun tarvitsevan!

Mutta jos Hän ei annakaan juuri sitä mitä pyydän… Pystynkö kestämään pettymyksen? kysyin huokaisten taas raskaasti, kun mieleeni nousi suurin turhautumista aiheuttava asia. Mieleni olisi tehnyt painostaa Jooelia kertomaan minulle kaikki, mitä hän tiesi Josian tunne-elämästä, mutta toisaalta halusin olla täysjärkisen oloinen hänen seurassaan, ja yritin rauhoittua. Äh, en tiedä! Sanoit silloin joskus, ettei rauha tule mistään ulkopuoleltamme, vaan se on jo meissä… mutta että joissakin olosuhteissa rauhantunne on helpompi saavuttaa. Nyt juuri minusta tuntuu, etten pysty keskittymään mihinkään syvällisempään, koska tietyt ulkoiset asiat vievät huomioni… Ja ehkä siksi tuntuu siltä, että minun olisi melkeinpä pakko saada selville jotakin, ennen kuin pystyn rauhoittumaan.

Liittyykö se jokin asia yhteisiin ystäviimme? Jooel kysyi.

No, liittyy… Mutta ei kai minun pitäisi sitä sinulta udella! Mutta… sitten kun seuraavan kerran vetäydyt mietiskelemään kammioosi, voitko kuulostella, mitä Kaikkeuden Luojalla on suunnitelmana minun varalleni? kysyin hieman empien.

Minä luulen kyllä jo nyt tietäväni jotakin sinuun liittyvää, mitä sinä itse et vielä tiedä, mutta haluatko todella, että kerron sen sinulle? Jooel kysyi hymyillen hillittyä, kärsivällistä hymyä, joka kertoi, että olin kuin herttainen pikkulapsi hänen silmissään. Mietin hetken. Mihin kyseinen asia sitten mahtaisikaan liittyä, halusinko todella, että hän kertoisi sen minulle, vai halusinko mieluummin saada asian selville ihan itse?

No, ehkä en… Koska se saattaisi vaikuttaa jotenkin siihen, miten suhtaudun asioihin, sanoin sitten naurahtaen itseironisesti. Aivan kuin ennustajaeukon sanat, joita joku hyväuskoinen hölmö alkaa itse toteuttaa! Ehkä minun on yritettävä itse rauhoittua kuulemaan Kaikkeuden Luojan johdatusta ja Totuuden ääntä sisälläni. Kaipa se todella on minussakin, vaikka pääni onkin yleensä täynnä jotakin sekavaa puppua?

On se, sen voin kyllä luvata! Kun sumu hälvenee, aurinko tulee esiin, sanoi se ystäväni, joka opetti minut kirjoittamaan. Ja valo voittaa aina pimeyden… Emme voi taistella pimeyttä vastaan ilman valoa, mutta kun valo on kanssamme, meidän ei oikeastaan edes tarvitse taistella itse, kun pimeys jo pakenee, Jooel totesi katsellen hetken sivulleen, aivan kuin muistellen jotakin mennyttä tapahtumaa. Sitten hän katsahti taas minuun ja pani merkille tuskastuneen ilmeeni. Mutta nyt aloit miettiä taas jotakin muuta… Mikä sinua mietityttää?

No, oikeastaan olen kyllä ihmetellyt sitä, miksi Josia kokee olevansa minusta jollain lailla vastuussa. Miksi hän sanoo, että hänellä on velvollisuus huolehtia minusta? kysyin vakavoituneena. Jooel hymyili edelleen, mutta kohotti hieman kulmiaan ikään kuin yllättyneenä.

Eikö hän sitten olekaan puhunut siitä sinulle itse?

Ei hän ole selittänyt sitä minulle sen tarkemmin… Hän vain sanoi, että jollain tavalla saatan estää häntä ryhtymästä Vaeltajaveljeksi. Olit itse sanonut hänelle niin! Mutta minä en todellakaan haluaisi olla hänelle mikään este, tai epämiellyttävä taakka, puuskahdin. Miksi Josia kokee olevansa vastuussa minusta?

No, se asia on kokonaan Josian omantunnonkysymys, ja olisi parasta, että puhutte siitä keskenänne! Olen vain aina neuvonut häntä kuuntelemaan omatuntoaan, ja rohkaisen häntä siihen edelleenkin.

Entä jos… joskus menen naimisiin? kysyin samaan sävyyn kuin olisin voinut pohdiskella sitä, laitanko ylleni kapeahihaisen vai leveähihaisen puvun. Jooel rapsutteli korvallistaan, virnistäen taas hyväntahtoisesti.

Luulenpa että sitten hän kyllä ryhtyisi Vaeltajaveljeksi, hän totesi naurahtaen. Ellet siis menisi naimisiin hänen itsensä kanssa!

Mutta ei kai hän minua ottaisi, mutisin nolostuen. Ei hän kai aio mennä naimisiin ollenkaan…

Sinun kannattaa puhua Josian itsensä kanssa, jos asia sinua vaivaa, Jooel totesi rauhoittelevasti ja vakavoituen. En voi puhua enempää hänen puolestaan, enkä edes voisi tietää, mitä hän sisimmässään tällä hetkellä ajattelee niistä asioista, jotka ilmeisesti vaivaavat sinun mieltäsi.

Mutta onko minun edes soveliasta puhua hänen kanssaan kahden kesken, tässä tilanteessa? kysyin hämmentyneenä. Mitä Vaeltajaveljet tai muut ihmiset ajattelevat, jos näkevät meidät kahden?

No, minun mielestäni on tärkeintä säilyttää omatunto puhtaana. Se, mitä toiset ihmiset näkevät, luulevat tai kuvittelevat, on toissijaista, ellet suoranaisesti loukkaa käytökselläsi ketään, Jooel sanoi. Ellei omatuntosi syytä sinua, olet hengessäsi vapaa!

No… Kiitos kun sanoit tuon! Hyvää yötä, sanoin huoahtaen jo hieman rauhoittuneempana, ja ainakin luottaen hänen hyväntahtoisuuteensa. Tuskinpa Jooel ainakaan tahallaan nolaisi minua kertomalla Josialle minun pohdinnoistani…

Hyvää yötä, hän vastasi leppoisasti. Lähdin kulkemaan linnan yläkerrokseen, jossa asuinhuoneet sijaitsivat. Lähestyin salin ovea, joka oli raollaan, ja ajattelin uskaltautua katsomaan, olisiko Josia ehkä siellä, niin voisin saman tien puhutella häntä. Mutta salista kuului myös Narrin ääni.

Etkö sinä muka oikeasti aio ottaa vaimoa uudeksi linnanrouvaksi, kun äitisi tuntuu kotiutuneen hovielämään? Narri kysyi juuri. Seisahduin; en tiennyt jäädäkö kuuntelemaan, paeta huomaamattomasti paikalta, vai mennä sisään huolimatta siitä, että joku saattaisi nolostua äkillisestä ilmaantumisestani.

Sinähän tiedät, mitä ajattelen asiasta! Vaivaako tilanne sinua jotenkin? Josia kuului kysyvän.

Tiedän erään, joka saattaisi suostua sinulle vaimoksi, Narri sanoi naurahtaen. Henkäisin itsekseni, mutten rohjennut astella lähemmäs ovea. Vaikka oletkin tiettävästi aika tylsä naisseurassa, ja yleensäkin rasittavan vakavamielinen moralisti, ainakin eräitten kevytmielisten typerysten mielestä…

Luulisinpa, että tästä valtakunnasta löytyisi useitakin, jotka ovat sulhasta vailla, ja jotka mielellään ryhtyisivät linnanrouvaksi, piittaamatta lainkaan siitä, millaisen miehen joutuisivat ottamaan, Josia huoahti. Mutta kai sinä jo sen verran tunnet minua, että tiedät, etten ottaisi vaimoa etenkään vain siksi, että joku siihen asemaan tyrkyttäytyy?

En minä sitä tarkoittanutkaan, Narri naureskeli. Siis että vain siksi…

Mitä sitten tarkoitit? Josia kysyi kuulostaen hieman kärsimättömältä.

Öööö… Etkö sitten meinannutkaan ruveta Vaeltajaveljeksi? Narri kysyi. Lähdin nopeasti astelemaan kohti ovea, vaikka pelkäsinkin, että kasvoni punoittaisivat sisälle astuessani.

En tiedä vielä! Täytyyhän sinun ymmärtää, ettei se ole ihan yksinkertainen asia, etenkään minulle. Mutta sinä et vastannut kysymykseeni… Ketä oikein tarkoitit sillä eräällä…

Josia keskeytti, kun koputin ovenpieleen ja astuin sisään odottamatta vastausta. Narri käännähti katsomaan minua, hörähtäen hieman hämmentyneenä nauruun.

Siinähän se maha missä painitaan, ja vieläpä hyvin rusottavan hehkeänä, hän totesi vilkaisten samalla Josiaa, joka näytti hivenen pelästyneeltä.

Anteeksi jos häiritsen kahdenkeskistä keskusteluanne, sanoin hengästyneenä ja tuntien kasvojani kuumottavan. Narri tuijotti minua, ja hänen ilmeestään päättelin, että hän tiesi minun kuulleen jotakin, mitä ei ollut tarkoitettu minun korvilleni, ja punastelevan juuri siksi. Tulin… äh…Jooelin luota.

Et sinä häiritse, tietenkään, Josia sanoi hyvin viattoman kuuloisella äänellä, mutta katsahti Narria jotenkin varoittavasti. Narri vain yrittää ilmeisesti viihdyttää minua puhumalla vakavista asioista kevyemmin kuin olisi hyvä puhua…

No anteeksi, Narri hymähti esittäen loukkaantunutta. Lähdenpä sitten nukkumaan. Mutta on sitten oma vikasi, kun jäi sinulta se eräs mielenkiintoinen asia kuulematta! Jääkää te kaksi vain tänne keskustelemaan tärkeistä ja vakavista asioista, kaikella niiden vaatimalla synkkyydellä ja totisuudella…

Älä nyt oikeasti loukkaannu, ei sinun tarvitse lähteä vielä! Voithan sinä kertoa sen asian nytkin, jos se on kerta tärkeä, Josia sanoi hymyillen hämmentyneenä. Narri kohautti olkapäitään ja vilkaisi minuun hieman haastavasti.

Enpähän taida kertoa, kun arvon prinsessa menee muutenkin aina niin vaivautuneeksi minun seurassani, hän totesi ja kumarsi minulle liioitellun kohteliaasti. Hyvää yötä! Älkää valvoko liian myöhään, älkääkä loukatko Vaeltajaveljiemme moraalitajua viipymällä liian kauan keskenänne suljetun oven takana. Ties vaikka luulevat, että olette päättäneet omin päin ruveta väsäämään aviosopimusta…

Narri poistui salista odottamatta vastausta, joten jäin kahden Josian kanssa. Olin hyvin hämmentynyt; suorastaan noloissani. Ilmeisesti Josiakin oli kiusaantunut, syystä tai toisesta, mutta syy varmasti liittyi jotenkin Narrin ärsyttävyyteen, eikä toivoakseni minuun. Istuuduin pöydän ääreen ja yritin hämilläni miettiä, miten aloittaisin keskustelun. Aihe ei olisi millään tavoin helppo, ja saattaisin tulla väärinymmärretyksi. Hiljaisuus tuntui varsin painostavalta. Josiakaan ei tuntunut keksivän mitään sanottavaa…

Tuota… haluaisin puhua kanssasi yhdestä asiasta, sanoin lopulta, ja heti kun olin saanut suuni auki, Josia katsahti minua ystävällisesti, aivan kuin helpottuneena siitä, että minä katkaisin hiljaisuuden.

Puhutaan vain, hän totesi hymyillen ja jäi odottamaan, että kakaisen asiani ulos. Mutta hänen odotuksensa melkein salpasi huuleni; tuntui, että kiemurtelin loputtoman kauan istuimellani ennen kuin sain sanaakaan suustani. Ei ollut helppoa kysyä henkilökohtaisia asioita ihmiseltä, joka vaikutti kaikessa viattomuudessaan siltä, että saattaisi kertoa enemmänkin tai eri asioita kuin oikeastaan halusit tietää…

No… Tuota… Minua vaivaa se, että olenko sinulle jotenkin taakaksi. Kun sanoit, että koet velvollisuudeksesi huolehtia minusta, joten, rajoitanko jotenkin sinun elämääsi? Jos rajoitan, haluaisin edes tietää miksi, totesin epämääräisen kysyvästi, ja syvennyin sitten ainakin olevinaan katselemaan pöydälle valunutta kynttilänvahaa. Josia katsahti minuun selvästi hämmentyneenä, ja oli taas jonkin aikaa aivan hiljaista. Nolostuin entisestänikin ja aloin katua kysymystäni. Ilmeisesti utelin asioista, jotka eivät kuuluneet minulle, tai joista ei olisi pitänyt puhua, etenkään juuri silloin…

Jelisepa, ethän sinä ole taakka, siis sellainen taakka, mitä arvelen sinun tarkoittavan, Josia aloitti sitten hitaasti, huokaisi ja sulki hetkeksi silmänsä. Äh, en tiedä mistä aloittaa! Asia ei ole niin yksinkertainen, eikä helppo selittää, eikä varmasti helppo ymmärtääkään…Mutta kun näin sinut ensimmäisen kerran…

Silloinko, kun pakenin kuninkaanlinnasta? kysyin malttamatta olla keskeyttämättä häntä.

Ei, kun aikaisemmin! Silloin kuninkaanlinnan pihalla, kun olit lähdössä matkalle, äitisi kuoleman jälkeen, Josia totesi hiljaa.

Ai niin… Olit Narrin seurassa, enkä katsonut teihin kuin syrjäsilmällä, mutisin hämilläni. Tunsit kai Jooelinkin jo silloin?

Niin tunsin. Olin tutustunut Jooeliin jo pikkulapsena, siis jo vuosia ennen sotaa! Sodassa hän ja muut Vaeltajaveljet huolehtivat haavoittuneista. Ja sitten kun saattelin Melosinan Naisyhteisöön, Jooel auttoi minua olemaan kostamatta Didrikille. Hän oli aina lähettyvillä, silloinkin, kun tulin kuninkaanlinnan vartiostoon. En tiedä missä olisin nyt, ellei Jooel olisi huolehtinut minusta… Tyrmässä ehkä, tai miekkaan hukkuneena… tai jossakin Molcavarathiassa, Josia lausahti mietteliäänä. Hänen ilmeensä oli vakava, tai oikeastaan melkeinpä liikuttunut, ja saatoin ymmärtää hänen kiintymyksensä ja arvostuksensa Vaeltaja Jooelia kohtaan.

Kaikkeuden Luoja on varmasti lähettänyt juuri hänet huolehtimaan sinusta, sieltä kaukaisilta pohjoisilta mailta saakka, sanoin hiljaa. En ehkä olisi itsekään tässä ilman häntä! Mutta olit kertomassa siitä, kun näit minut…

Niin… No, en tiedä ymmärrätkö tätä, eikä sinun tarvitse minua sääliä tai kokea olevasi jotenkin vastuussa tästä, Josia aloitti jokseenkin hämmentyneenä. Mutta, kun näin sinut, olit niin murheellinen hahmo, ja olit niin erilainen kuin kaikki muut ylhäiset neidot, ettet tuntunut kuuluvan ollenkaan siihen joukkoon. Olit kuin eksyksissä oleva, nälkään kuolemaisillaan oleva karitsa… tai kuin maata vasten musertunut lintu, jonka elämänliekki oli sammumaisillaan!

Tuijotin jännittyneenä kynttilän eläväisenä liikehtivää liekkiä, mutta tunsin Josian katselevan minua. En halunnut keskeyttää häntä; toivon kuulevani jotakin sellaista, mitä olin halunnut häneltä kuulla aina siitä lähtien, kun olin ensimmäistä kertaa kohdannut hänen katseensa.

Vetosit niin voimakkaasti tunteisiini, jotka kaiketi olivat sodan ja kaiken muunkin jäljiltä entisestäänkin herkistyneet, että vannoin pelastavani sinut sieltä kaiken turhuuden ja maallisuuden keskeltä, ja pitäväni sitten itse sinusta huolta, hän jatkoi hiljaa, ja tunsin silmiini kihoavan kyyneleitä. Olit kuin haavoittunut eläin… kuin siipirikko lintu, tai kuin kettu, jonka jalan pyyntirauta on murskannut! Olemuksesi tuntui huutavan samaa avutonta, hiljaista tuskaa, jollaista olen nähnyt kärsivän eläimen silmissä. Sellainen katse on kuin mykkä kysymys; miksi, Luojan tähden, on olemassa tämä kärsimys? Miksi tämä tapahtuu minulle? Ja se tunne, että tuo tuska loppuu vasta sitten, kun elämän henki lähtee, on kiduttava sille, joka sitä katsoo sivusta! Mutta, jos on olemassa toivo kärsimyksen loppumisesta, ja jos se riippuu minusta, en voi olla tekemättä sitä, mitä pystyn, jotta tuo kärsimys helpottaisi! Jos siis on jokin muu tapa lopettaa kärsimys kuin elämän päättyminen, minun on tarjottava sitä… Jelisepa, kun tiesin, että on olemassa toivo paremmasta, olisinko voinut olla haluamatta tarjota sitä sinulle? Jos itse tietäisit, että jokin eläin kituu jossakin lähelläsi, ja sinä voisit lievittää sen kärsimystä, etkö edes yrittäisi tehdä jotakin sen hyväksi?

Ymmärrän sinua, Josia… Ei sinun tarvitse selittää enempää syitä siihen, miksi halusit vannoa auttavasi minua! Mutta kunpa olisin silloin tiennyt, että joku toivoo minulle hyvää! sanoin karhenneella äänellä. En ehkä olisi vajonnutkaan niin syvään toivottomuuteen! Mutta et kai sitten rohjennut tulla puhuttelemaan minua tarjotaksesi minulle apuasi?

No, en, se ei tuntunut minusta sopivalta! Mutta puhuin sinusta ja tunteistani Jooelille. Hän palautti minut niin sanotusti maan pinnalle, selittäen, etten ehkä voisi alhaisen asemani takia lähestyä sinua lainkaan. Enkä rohjennut kirjoittaa viestiäkään, ettei vain sellainen joutuisi vääriin käsiin ja vaarantaisi jotenkin Vaeltajaveljien asemaa. Neuvosto tuskin olisi katsonut läpi sormien sellaista viestiä, jossa puhutaan Kaikkeuden Luojasta! Toivoin kuitenkin, että pystyisin jotenkin auttamaan sinua, jonakin päivänä…

En todellakaan edes aavistanut, että olitte jo silloin minusta huolissanne, totesin hiljaa. Kunpa olisin saanut edes jonkin merkin siitä!

Olen pahoillani, etten rohjennut lähettää sinulle edes rohkaisevaa sanaa! Ehkä ystävämme olisi voinut toimittaa sellaisen, Neuvoston tietämättä, mutta toisaalta, siitäkin olisi voinut lähteä liikkeelle vahingollisia juorupuheita, Josia selitti huoahtaen. Mutta sitten, suruaikasi jälkeen, kun näin sinut seuraavan kerran linnansalissa juhlissa, jonne myös ritarit oli kutsuttu, vaikutitkin hyvin erilaiselta… Olitkin hyvin itsevarman oloinen! Olit edelleen viehättävä, mutta jotenkin tunteettomalla tavalla, ja jotenkin se haavoitti minua! Olit niin muuttunut, niin erilainen… Tunsin aivan kuin menettäneeni kokonaan sen kuolemaisillaan olevan pikkulinnun, jonka olisin halunnut pelastaa! Jooel huomasi heti tunteitteni muuttuneen, ja sen, että olin ahdistunut. Hän kuitenkin rohkaisi minua toimimaan sinun suhteesi niin kuin omatuntoni velvoittaisi, ja pyytämään, että Kaikkeuden Luojan Henki kutsuisi sinua…

Olin edelleen liikuttunut ja hämilläni, mutta halusin saada hänen ymmärryksensä; selittää hänelle, mitä olin kokenut, ja miksi käytökseni oli muuttunut. En halunnut Josian pitävän minua kylmänä ja tunteettomana, tai ylpeän itsevarmana. Saattoiko hän luulla minun olevan sellainen? Torjuisiko hän minut luonteeni vuoksi, jos kertoisin, että haluaisin olla hänelle läheisempi?

Minähän jouduin kovettamaan itseni, että jaksoin sitä elämää… etenkin kun olin menettänyt äidin, ja isäkin oli jotenkin etääntynyt minusta. Yritin kai huvittaa itseäni edes jotenkin, ja paaduin… Niin että käyttäydyin kai aika kevytmielisesti toisinaan, vaikka sitten yksin ollessani inhosinkin käytöstäni, sanoin hiljaa, uskaltamatta katsoa Josiaa suoraan. En ollut oikeasti itsevarma… Olisin ollut liian haavoittuva, jos olisin näyttänyt kaikille, miten rikki olenkaan sisälläni!

Niin, kyllä minä sen pystyn ymmärtämään, nyt, Josia sanoi hitaasti. Silloin vain en oikein jaksanut käsittää tai hyväksyä sitä, ettet ollutkaan pelkästään avuton, hiljainen ja myötätuntoa herättävä, vaan jotenkin viileällä tavalla viehättävä, aivan kuin olisit halunnut vain leikitellä toisten ihmisten tunteilla! Siksi aloin katua lupaustani huolehtia sinusta. Pelkäsin, ettei sinua voisi enää auttaa… Mutta onneksi satuin puhumaan sinusta pari kertaa Rikard Rikardinpojan kanssa, ja hän sanoi sinusta jotakin tuollaista, mitä itsekin kuvasit… Siis että kevytmielinen käytöksesi on vain hämäystä, kuin suojakuori, jolla piilotat tuskasi muilta ihmisiltä!

Sanoiko Rikard Rikardinpoika todella minusta tuollaista? kysyin hämmentyneenä. Eihän hän edes tunne minua!

Mutta hänen isänsä tunsi sinut paremmin kuin melkeinpä kukaan seurueestasi! Hän tiesi millainen olit lapsena, ja oli kertonut sinusta pojalleen. Niinpä luotin Rikardin sanoihin sinusta, ja se auttoi minua uskomaan, että sinä kärsit, ja olet siksi niin viileä ja kova, Josia totesi huoahtaen. Ja sitten Narri vielä kertoi nähneensä sinut tornihuoneesi ikkunassa monta kertaa niin epätoivoisen näköisenä, että hän oli pelännyt sinun aikovan hypätä alas ikkunasta…

Narriko? äännähdin yllättyneenä.

Niin… Hänhän näki sinua muutenkin paljon enemmän kuin minä, ja enemmän jopa kuin Rikard, joten luotin hänen arvioonsa mielentilastasi, Josia totesi huoahtaen. Ymmärsin, että sisimmässäsi olet sama apua tarvitseva olento edelleen, huolimatta siitä, miten itsevarmasti ja paatuneesti välillä käyttäydyitkin!

Katselin käsiini, syvään hengittäen. Tajusin hämärästi Josian tuntevan minua kohtaan jotakin niin syvää ja epäitsekästä, etten ehkä itse edes ymmärtänyt sellaisten tunteiden luonnetta. Mutta sillä hetkellä tuntui merkityksettömältä tietää, oliko hän ehkä ollut ihastunut minuun, silloin aiemmin, tai pystyisikö hän ylipäätään ihastumaan. Omatkin tunteeni tuntuivat paljon pinnallisemmilta ja itsekkäämmiltä. Kuinka voisin edes puhua niistä hänelle? Enkä tiennyt, sisälsivätkö hänen tunteensa aineksia aviolliseen rakkauteen. Ehkä hän vain koki tärkeäksi auttaa ja suojella minua, kuten ketä tahansa heikkoa ja avutonta olentoa.

Mutta saattaisiko Josia ottaa vaimokseen jonkun toisen naisen ja silti huolehtia myös minusta? Ja miten sitten kuitenkin saattaisin estää häntä ryhtymästä Vaeltavaksi Veljeksi, kuten hän itse sanoi? Ja jos hän oli nähnyt minut ensimmäisen kerran vasta silloin sodan jälkeen, kun äiti oli kuollut, hän ei ainakaan voinut olla se, joka oli lähestynyt minua nimettömillä kirjeillä. Eikä hän olisi edes rohjennut kirjoittaa minulle. Mutta silläkään ei oikeastaan ollut väliä, enää. Josia välitti minusta omalla tavallaan; ehkä ei sillä tavoin kuin olisin sillä hetkellä toivonut, mutta merkityksellisellä tavalla. Syvemmällä tavalla kuin kykenin ehkä koskaan edes ymmärtämään…

Anteeksi, jos olen jotenkin loukannut sinua, kun puhuin tästä. Ehkä et olisi halunnut tulla verratuksi loukkaantuneeseen eläimeen, Josia sanoi hiljaa, katsahtaen minuun surumielisesti. En uskaltanut kysyä, miltä hänestä oli tuntunut, kun hän oli luullut minun ja Narrin olevan rakastavaisia. Mutta tajusin kyllä sen, että aiheuttaisin hänelle ahdistusta, jos käyttäytyisin moraalittomasti. Luultavasti häntä ahdisti sekin, jos Narri käyttäytyi moraalittomasti, ja sekin, mitä hän ehkä tiesi tuttavansa Rikard Rikardinpojan tekemisistä. Josia olisi varmasti toivonut kaikkien läheistensä olevan nöyriä, siveitä ja nuhteettomia; sellaisia kuin Jooel, eikä hän ehkä voisi koskaan hyväksyä rinnalleen jotakuta kevytmielistä naikkosta…

Toivoisin, että olisit onnellinen, ja että sinulla olisi mielenrauha! Josia jatkoi, kun olin vaiennut jo pidemmän aikaa. En vain tiedä, saitko nyt selvyyttä asiaan, joka sinua on vaivannut… Siis, vastasinko edes kysymykseesi?

No… En tiedä itsekään, sanoin huokaisten ja hymyillen ehkä lievästi ironisesti. Älä pelkää, että olisin loukkaantunut sinulle siitä, että vertasit minua eläimeen! Joskus tuntuu, että pidän enemmän eläimistä kuin ihmisistä. Ja taisin alkujaankin muotoilla kysymykseni hieman epämääräisesti. Mutta arvostan sitä, että olet tuntenut myötätuntoa minua kohtaan, ja halunnut pitää minusta huolta, ja, no… en edes tiedä mitä sanoa! Oletko ehkä minulle jollain tapaa samanlainen isoveli kuin Jooel on ollut sinulle?

Josia katseli jonnekin alaspäin, hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan.

En varmastikaan ollenkaan niin epäitsekäs, lempeä ja kärsivällinen kuin Jooel… Mutta ehkä jollain tapaa, hän mutisi. Onko sinun helpompi ajatella minua veljenä, kuin että…

Josia keskeytti kysymyksensä juuri kun odotin kuollakseni sen loppua. Salin oveen jyskytettiin, ja Josia nousi pöydästä. Palvelija astui saliin kiihtyneenä, ja olisin voinut hieman ravistella häntä suuttuneena hänen aiheuttamastaan keskeytyksestä…

Lähetti… hyvä herra… Lähetti Itäisestä Vuoristosta, palvelija puuskutti hengästyneenä.

Pyydä hänet sisään, Josia totesi vakavana. Katsahdin häneen kysyvästi, kun lähetti asteli hänen eteensä.

Pitäisikö minun poistua? kysyin hiljaa, ja Josia pudisti päätään mietteliäänä.

Odota vain täällä. Viesti voi koskea jotenkin sinuakin!

Naisyhteisön johtajalta, ritari Josialle, lähetti sanoi ojentaen Josialle viestikääröä. Josia pyysi palvelijaa huolehtimaan lähetin tarpeista, ja jäimme taas kahden.

Odotin epävarmana ja varsin tuskastuneena, kun Josia alkoi lukea viestiä. Hänen kasvonsa olivat jännittyneet, mutta hetken päästä hänen ilmeensä muuttui selvästi ahdistuneeksi, ja aloin todella toivoa, ettei viesti sisältäisi mitään kestämättömän kauheaa, mikä saisi minutkin pois tolaltaan. Paperi rypistyi Josian käsissä, ja hän huokaisi raskaasti. Sitten hän käveli ikkunan luo ja jysäytti ikkunaristikkoa nyrkkiin puristetulla kädellä; hillitysti, mutta silti vihaa ilmaisten. Pelästyin hänen tunteenpurkaustaan melkein yhtä paljon kuin jos olisin nähnyt suloisen pikkulinnun hyökkäävän nokka ojossa silmääni kohti, enkä uskaltanut edes kysyä, mitä oli tapahtunut. Oli