Jäähyväiset pokasahalle

pokasaha

1

Taivas oli pilvetön. Aurinko paistoi vielä lämpimästi, vaikka elettiin elokuun viimeisiä päiviä. Auringon lämpö tuntui pysähtyneen Pirunharjun ja Harjujoen väliseen alankoon, korkea särkkä länsipuolella suojasi sitä tuulelta ja länsipuolella kohoava korkea Harjuvaara. Näin jokilaakso oli kuin suojaisa pitkulainen kattila. Pirunharjun jäkäläinen rinne päättyi laakson reunassa rämettyneeseen metsään, jossa kasvoi runsaasti tiheää varvikkoa: suopursuja, suokukkia ja kanervaa. Siellä täällä rehotti jokunen juolukkapensas mutta marjat olivat jo varisseet muutaman hallayön jälkeen maahan. Rämeisen metsän läpi virtasi Harjujoki. Se oli vain kapea pahainen puro, jossa kesällä lirisi vettä tuskin ollenkaan, mutta se oli ihanteellinen ympäristö sudenkorennoille, jotka puikkelehtivat ilmassa tehden välillä nopeita syöksyjä välillä pörräten paikallaan kuin helikopteri. Purosta pääsi keskikesällä yli kuivin jaloin melkein mistä tahansa, mutta kevättulvien aikana se paisui kelvolliseksi uittoväyläksi, kun sitä oli ruopattu ja padottu.

Leimikko alkoi heti Pirunharjua pitkin kulkevasta maantiestä. Se jatkui Harjujoen toisella puolella kauas Harjuvaaran taa. Nyt oli alkamassa täällä pitkäaikaiset hakkuut. Tälle työmaalle oli valmistumassa uusi, ajanmukainen kämppä, jollaista ei ollut ennen nähty. Tältä kämpältä käsin tultaisiin Metsähallituksen suunnitelmien mukaan hakkaamaan metsää kaksikymmentä vuotta. Nämä laskelmat enteilivät muutosta. Toisen maailmansodan jälkeinen taantuma oli ohi. Vauraus alkoi lisääntyä maailmalla. Se merkitsi myös kulutuksen kasvua. Puun ja paperin kysyntä lisääntyi. Oltiin siirtymässä kulutustalouteen. Enää ei tehty vain pieniä kosmeettisia hakkuita siellä täällä. Nyt oltiin aloittamassa entistä tehokkaampi metsien käyttö. Tähän asti metsiä oli hakattu säästeliäästi; nyt oli tulossa muutos. Nyt näpertely sai riittää, puuta oli saatava nopeasti ja paljon maailmanmarkkinoille. Ja täällä sitä hakkaamatonta korpea riitti.

Arvi Kivinen odotteli leimikon reunassa palstan antajaa. Arska Laatunen, Harjujoen työmaan kasööri, oli luvannut tulla heti aamulla tähän sovittuun paikkaan. Ainakin tunti oli jo kulunut, mutta miestä ei vain näkynyt. Arvilla ei ollut kelloa, mutta aurinko oli jo kohonnut korkealle ja lämmitti mukavasti. Kanahaukka liiteli ylhäällä sinitaivaalla. Se näkyi mustana siluettina aurinkoa vasten. Arvin työkalut ja reppu olivat maassa jäkäläisellä mättäällä. Siinä oli puolukan varvikkoa ja niissä punaisia marjoja. Arvi poimi niitä ja pani kourallisen suuhunsa. Marjat eivät olleet vielä aivan kypsiä. Mättäällä loisti uusi, punaiseksi maalattu kaarisaha kirkkaassa auringonpaisteessa. Sen ruotsalainen Sandvik-terä välkkyi kuin peili.

Edellisen talven Arvi oli sahannut vielä vanhalla poka- eli jännesahalla. Vuosi sitten hän oli päässyt armeijasta, eikä köyhällä mökinpojalla ollut silloin varaa uusien työkalujen hankintaan. työmaakin oli huono. Lunta oli paljon, ja pienten propsipuiden hakkaaminen niissä olosuhteissa ei lyönyt leiville, hyvä kun pärjäsi jotenkuten päivästä päivään. Keväällä kuorinnat ja uittotyöt sekä kesällä vanerikoivujen kaato olivat hieman parantaneet Arvin taloudellista asemaa. Kesällä oli tullut kauppoihin metallisia kaarisahoja, joita kehuttiin paljon kätevämmiksi kuin jännesahoja. Niillä sai paksumman puun poikki kuin pokasahalla ja niissä oli muitakin entistä parempia ominaisuuksia.

Kun Arska Laatusta ei alkanut näkyä, Arvi ajatteli itsekseen: ei niin pientä herraa, ettei sitä joudu odottelemaan. Hän pani repun selkäänsä ja lähti kävelemään uutta kämppää kohti, koska oletti Laatusen olevan siellä. Samassa hän kuuli kämpän suunnalta auton hyrinää. Tien mutkan takaa ajoi henkilöauto, musta Peugeot. Auto pysähtyi Arvin kohdalle. Autoa ajoi Wahlin piiriesimies, joka tuli katsomaan leimikkoa tehdäkseen tukeista ostotarjouksen puuhuutokaupassa. Autosta tulivat myös Harjujoen työmaan työnjohtaja Antti Haapanen ja kasööri Arska Laatunen. Haapanen lähti näyttämään tukkifirman edustajalle leimikkoa.

Arska Laatunen kysyi Arvilta:

− Ootitko jo pitkään?

− Varmaan pari tuntia.

− En päässyt tulemaan aikasemmin, kun tuo Wahlin Antti-Jussi tuli kyselemään tästä leimikosta. Vaan katotaan nyt sulle se palsta. Alota tästä tien reunasta ja jatkat tuonne joelle asti...Tehhään ensin se mittakeppi. Käy ehtimässä siihen sopiva nelimetrinen seiväs.

Arvi löysi kotvan etsittyään ohuen pystyyn kuivuneen kuusen. Hän kaatoi ja karsi sen ja toi Arskalle. Tämä veisteli riu'un toisen kyljen suoraksi lähes puun sydämeen saakka. Tyvipäähän sahattiin koukku, josta mitta alkoi.

− Mitäs tehhään? Arvi kysyi.

− Kuusista nelimetristä propsia… apumittana kaksimetrinen. Pienin latvan läpimitta kaheksan senttiä. Hyvälaatuisista männyistä kaivospölkkyjä: yhdeksänjalkaisia järeimmät ja kuusijalkasii ohkasemmat. Huonolaatusista männyistä kaksimetristä sellupölkkyä.

− Mitäs näistä maksetaan?

− Kaksimetrinen ropsi on kaksikymmentä markkaa kappale. Nelimetrinen ropsi kolomekymmentäkaheksan markkaa.

− No ei siinä kummasille palakolle pääse.

− No sata kappaletta kaksimetrisiä selluja teköö jo kaksi tonnii.

− Niin vaan montakos päivää saa hakata tämmösessä risukossa, ennen kuin on sata pölkkyä. Ei niillä tuloilla herranhuonetta rakenneta.

− Alota nyt tästä niin saat sitten seuraavaksi paremman palstan, Arska vastasi työnjohtajien tapaan. Aina sanottiin seuraavan palstan olevan entistä parempi.

− No onhan se hyvä toivossa elää.

− Sinulla onkin nyt kunnia kaataa ensimmäinen puu tässä leimikossa ja alottaa suuri savota… kuule, illalla jo saapi kämpällä lämmintä ruokaa. Ilmottauvu vaan muonavahvuuteen, näin jutellen Arska alkoi kävellä kämppää kohti.

Arvi alkoi rakentaa kuorimapukkia: kolmijalkaa ja toista matalaa pukkia, jossa olevaan koloon propsin alapää tukeutuisi. Kun pukki oli valmis, alkoi varsinainen työ. Hän kaatoi ensimmäisen puun, ensimmäisen koko suurella työmaalla. Hyvin Sandvik-terä leikkasi ohkaista mäntyä, paremmin kuin suomalaiset Otsot ja Pedot, joita hän oli käyttänyt viime aikoihin asti. Elämä alkoi muuttua vähitellen valoisammaksi kuin mitä se oli ollut vielä vuosikymmenen vaihteessa. Kaarisaha tuntui aluksi oudolta, kun terässä oli hyötypituutta enemmän kuin pokasahassa. Täytyi oppia vähän toisenlainen ote.

Kaadettuaan muutamia mäntyjä tien varresta ja pätkittyään ne Arvi lähti kahvinkeittoon. Reppu selässä ja kirves kainalossa hän käveli kohti joen rantaa. Kuiva jäkälä rutisi saappaan alla. Hyttyset parveilivat ympärillä yrittäen tunkeutua silmiin ja korviin. Lähellä puron rantaa hän pysähtyi. Siinä oli kuiva, tasainen kumpare rämeikön keskellä. Kuivista oksista hän rakensi nuotion, veisti tervaskannosta sytykettä. Viritettyään tulen hän teki tuoreesta koivunvesasta keitinselän. Sitten hän haki purosta vettä pakkiin ja odotti veden kiehumista. Kun kahvi oli valmis, hän teki makkaravoileipiä ja alkoi syödä yksinkertaista ateriaansa. Palan paineeksi hän ryyppäsi kuumaa kahvia. Voileipä ja kahvi maistuivat hyvältä luonnon keskellä. Illalla olisi kämpällä luvassa lämmin ateria. Sekin tuntui hyvältä.

Arvi pohti mielessään, millainen uusi kämppä oli. Siitä oli puhuttu paljon, mutta siellä hän ei ollut vielä käynyt. Rakennusmiehet olivat kyllä Arville tuttuja. Viljo Saarelainen, Myllykankaan Viljo, oli sanonut hänelle, että kyllä siitä tulee sellainen hotelli, jossa jätkänkin passaa asua.

Rakennustyöt olivat vielä vähän kesken ulkosuojien osalta. Mutta varsinaiseen kämppään päästiin jo asumaan.

Olihan Arvi jo elämänsä aikana ehtinyt nähdä monta kämppää. Monessa hän oli jo asunutkin. Useimmat niistä olivat olleet sotilasparakkeja. Ne olivat talvella kylmiä ja vetoisia. Ohuet lautaseinät eivät pitäneet lämpöä sisällä mutta ilma oli raikasta. Nyt päästäisiin hirsirakenteiseen asuntoon. Varmaankin siinä olisi eroa parakkeihin nähden. Parakissa hän oli joutunut aluksi asumaan sotaväessäkin, mutta sitten oli päästy uuteen kasarmiin ja sehän oli kuin hotelli parakin rinnalla. Mutta ei hän jäänyt asevelvollisuusajasta muuta kaipaamaan kuin Pentti Huotaria, jonka kanssa hän oli ystävystynyt, kun he olivat saman ikäluokan poikia.

Syötyään ja juotuaan kyllikseen Arvi jatkoi työskentelyään. Sahattuaan propseja sen verran, että niistä sai aikaan taapelin hän aloitti kuorimisen ja pani propsit saman tien taapeliin. Kun kaikki pölkyt oli kuorittu ja taaplattu, hän laski niiden lukumäärän ja havaitsi, ettei tullut hankkineeksi tuhattakaan markkaa. mutta olihan siinä vain puolen päivän työ, ja suuri savota oli saatu alkuun. Suuret hankkeet lähtevät liikkeelle verkkaisesti.

Aurinko oli laskenut jo niin alas, että oli aika lähteä kämpälle. Arvi kokosi työkalunsa taapelin viereen, pani repun selkäänsä ja alkoi kävellä jäkäläistä harjun rinnettä maantielle päin.

Maantie nousi loivaa mäkeä harjun laelle. Tie oli aivan uusi. Ennen tästä oli kulkenut vain kapea kinttupolku, joka oli yhtynyt Huimavaaran kehnoon maantiehen. Polkua olivat käyttäneet kalamiehet ja metsästäjät sekä metsästä ravintoaan etsivät yksinäisten korpitalojen lehmät. Uusi tie oli rakennettu puutavaran kuljetusta ja työmaan huoltoa varten. Tulevaisuudessa ei kuljetettaisi puuta tehtaille eikä satamiin yksinomaan uittamalla näiltäkään syrjäisiltä salomailta. Nyt oli tunnusomaista nopeus ja tehokkuus. Puulla oli kiire. Metsähallituksen insinööriosasto kuitenkin perkasi vielä puroja uittoväyliksi, rakensi niihin säännöstelypatoja ja uittorännejä samanaikaisesti, kuin uusia metsäautoteitäkin rakennettiin. Pääpaino näytti olevan kuitenkin autokuljetuksessa. Puu lähtisi tulevaisuudessa yhä useammin metsästä suoraan sahoille ja tehtaisiin.

Tie eteni pitkin jääkauden muovaamaa harjua. Harjujoen ja Pirunharjun väliin oli muodostunut valtava pitkänomainen suppo. Suuri amerikkalaisvalmisteinen puskutraktori, Caterpillar, oli puskemassa tietä supon pohjalle. Kun kuljettaja lisäsi moottoriin kierroksia, traktorin pakoputkesta tuprusi musta sakea savu. Traktori oli vanha loppuun kulunut sodanjälkeisessä kiivaassa rakennustoiminnassa, joten sen moottorissa ei ollut enää paljon puristusta. Suppa oli niin jyrkkäreunainen, ettei puutavaraa kannattanut ajaa sieltä hevosilla maantien varteen. Siellä täällä oli puskettu tie myös joenrantalaaneihin propsien, ratapölkkyjen ynnä muiden erikoispuiden autokuljetusta varten. Vain tukit ja osa propseista uitettaisiin, muu puutavara kuljetettaisiin pyörien päällä, koska siihen oli täällä hyvät mahdollisuudet. Sileään hiekkamaastoon tienteko oli helppoa: puskutraktori tasoitti kuopat ja mättäät ja niin tie oli valmis.

Nyt alkoi tulla autoteitä kaikkiin tiettömiin korpiin. Tähän asti oli täällä rajan pinnassa kyliäkin, joihin ei ollut minkäänlaista maantietä, mutta eihän ollut autojakaan. Isännät ajelivat kesäisin rautavanteilla vahvistetuilla paukkukärreillä ja talvella reellä. Hevosettomat korven asukkaat kävelivät kesäisin ja hiihtivät talvella suksilla. Ennen sotia tällä perukalla oli vain kaksi henkilöautoa. Toinen oli Sikovaaran ökytalossa yksityiskäytössä ja toinen Jussi Ahosella vuokra-ajossa. Ahonen huolehti myöskin Lieksan ja Hattuvaaran välisestä liikenteestä linja-autollaan.

Sodan jälkeen Hattuun tuli pari taksia jo nelikymmenluvun lopulla. Seppä-Ville oli ostanut vanhan henkilöauton yksityiskäyttöön jo neljäkymmentäluvun lopulla. Nyt oli Merilän Aarnokin ostanut kolmekymmentäkuusiluvun auton... mutta vanhaankin autoon oli vain rikkailla varaa. Vaikka kyllä mökkiläistenkin elintaso alkoi kohota, Arvi mietiskeli kävellessään. Sarkkisen Voittokin, pikkumökin poika, oli ostanut vanhan moottoripyörän... millähän rahalla sekin. Ja ei ollut Voittokaan enää linja-autosta riippuvainen ja oli siitä hyvin pollea. Asiat hoituisivat häneltä nyt nopeasti eikä kuluisi turhaan aikaa pitkien matkojen taittamiseen eikä linjapiilien odotteluun.

Mutta kyllähän autojen ja moottoripyörien hinnat olivat niin korkeat, ettei tavallisella jätkällä ollut varaa niiden hankkimiseen. Kun oli vain pokasaha ja kirves, ei savotahankkeista jäänyt säästöjä. Nythän oli jo moottorisahojakin, mutta niiden hinnat olivat korkeat ja niihin tarvittiin jatkuvasti poltto- ja voiteluaineita sekä varaosia niin, että oli kyseenalaista, jäikö nettoansio moottorisahan kanssa sen suuremmaksi kuin pokasahankaan. Paras oli olla haaveilemattakaan autoista ja moottorisahoista… ei ainakaan vielä.

Arvi käveli ripeästi eteenpäin. Puskutraktorin ääni häipyi kuulumattomiin. Harjulta oli kaunis näköala vasemmalle ja oikealle itään ja länteen. Harjun rinteillä kasvoi komeita ruskearunkoisia mäntyjä; siellä täällä kohosi komea, tuuhealatvainen ikihonka muita korkeammalle.

Harjun länsipuolella rahkasuon keskellä välkkyi siellä täällä pikkuinen lammensilmä. Aurinko alkoi painua kaukana siintävän vaaran taa. Äkkiä alkoi kuulua takaapäin auton hurinaa. Sieltä ajoi amerikkalaisvalmisteinen dollarihymy, uuden ajan airut, lieksalainen taksi. Auto oli täynnä matkustajia. Tukkijätkiä. Jätkät ne nykyisin ajoivat herroiksi taksilla näilläkin korpipoluilla. Ei siihen ollut ennen mahdollisuutta. Oli vain käveltävä. Ei muuta kuin toista toisen eteen. Talvella hiihdettiin. Nyt niillä jätkillä ei ollut enää suksiakaan.

Arvi oli kävellyt pari kilometriä, kun tie alkoi laskeutua notkoon. Näytti kuin harju katkeaisi yhtäkkiä. Notkosta alkoi vasemmalta pilkottaa puiden lomitse uusien hirsirakennusten ääriviivoja. Taksi ajoi takaisin Lieksaa kohti hiekkaa pölyttäen. Edessä oli nyt uusi, uljas Harjujoen kämppä. Piha oli tasoitettu puskutraktorilla sileäksi kentäksi. Koko pihaalue oli pehmeää, hienoa hiekkaa. Kämppä oli pitkä hirsinen rakennus. Sanottiin sen olevan neljäkymmentä metriä pitkän. Pihan puolella oli kolme kuistia, siis kolme erillistä sisäänkäytävää. Kämpän eteläpäädyssä oli neljäs kuisti. Siitä mentiin terävään päähän. Suorassa kulmassa kämppään nähden oli rakenteilla talli, joka oli tarkoitettu kahdellekymmenelle hevoselle. Hirsisen tallin päätyihin tuli lautarakenteiset rehusuojat.

Tallia vastapäätä oli erillinen rakennus: kauppa varastoineen, jonka yhteydessä oli leivintupa. Pihan reunassa oli vielä halkoliiteri, jonka takana oli sauna lammen rannassa. Kämppä sijaitsi Harjulammen rannalla kauniilla paikalla. Harjujoki virtasi lammen kautta kohti Orijärveä Pirunharjun reunaa seuraten. Pihakentän pohjoisreunalla sijaitsi kaksiosastoinen hotelli helpotus, toinen tarkoitettu naisille, toinen miehille.

Kämpän rakennusporukka oli vielä täydessä työn touhussa. Heidän oli määrä saada urakka loppuun parin viikon sisällä. Nyt oli kaikki muu valmista paitsi talli. Mutta sillähän ei ollut kiirettä, koska talvisavotan alkuun oli aikaa vielä kuukausikaupalla. Pahimmassa tapauksessa tukinajo päästäisiin aloittamaan vasta vuoden vaihteessa. Kämpän pihalla tuli Arvia vastaan tuttu mies Viljo Saarelainen, Myllykankaan Viljo. Hän sanoi:

− Terve Arvi, lähitkö savotaan?

− Pakko oli lähtee, kun ei oo omoo rahapuuta.

− Joko otit palstan?

− Ka otin ja alotin jo hommatkii.

− No saitko hyvän metän?

− Hyvin kaukana hyvästä. Teillä taitaa olla urakka lopussa?

− Talli vaan on vähän kesken.

− Taisitte lyyvä rahoiksi.

− Kovalla työllä jonkinlaesille palakolle päästiin, kun tehtiin pitkää päivää. Ei siinä suuria tuntipalakkoja tullu.

− Vaan komealta näyttää tulos. Osaiskohan sitä asuukaan noin hienossa hotellissa. Mistähän löytysi petinpaikka?

− Menehän tuohon oikeenpuoliseen kämppään. Ruokala on keskellä ja teräväpää tuolla eteläpäässä. Arvi käveli kämppään. Ovelta hän hihkaisi:

− Päivää kohtalotoverit!

Tummaksi ahavoitunut Veikko Ritosalmi tunsi Arvin ja möläytti:

− Hai Tumma! Missä olit viime yönä?

Koska Arvi oli myös tummahipiäinen, oli Veikko ruvennut kutsumaan häntä Tummaksi.

− Mitäs se sulle kuuluu. On se vaan perkele raha löysässä, kun mannenkin kannattaa taksilla ajella... eikä ees kyytiin oteta vanhoja kämppäkavereita.

− Eipä oo tapana ollu kaikkia rupu-ukkoja kuskata.

− Eikä meillä oo tapana kaiken maailman mustalaisten kanssa veljeillä. Mistähän löytysi vapaa peti?

− No nyt on valta valita. Ei täällä oo kun muutama sänky varattu. Minä otin tuon nurkkapetin. Emäntä nukkuu seinäntoisella puolella.

− Aiotko harrastaa seksiä seinän läpi?

− Eipä minulla ole sellasia taitoja kuin sinulla vaan saatan kuulla, millon emännällä on vieraita.

− Ja saat siitä ilmasta nautintoa.

− Ka onhan sekin parempi kun ei mitään.

Kämppä vaikutti avaralta ja oli valoisa. Peräseinällä oli suuri ikkuna, josta avautui näköala lammelle. Ikkunan edessä oli pitkä pöytä. Pöytä oli päällystetty maalatulla kovalevyllä ja näytti siistiltä. Pöydän molemmilla puolilla oli penkit ja puiset kerrossängyt reunustivat etelänpuoleista seinää ja niitä oli myös sijoitettu keittiön puoleiselle seinälle. Sänkyjen välissä oli kaappi jokaista asukasta kohti. Oviseinällä oli myös ikkuna, josta näkyi pihalle. Ikkunan eteen oli sijoitettu komuutti, jonka päällä oli pesuvati ja ämpärissä kylmää vettä peseytymistä varten.

Kämppää lämmitettiin suurella kamiinalla, joka oli sijoitettu ruokalan puoleiselle seinustalle. Kamiinan vierestä meni ovi kuivaushuoneeseen, jossa märät vaatteet ja jalkineet saatiin kuiviksi. Rakennuksen toisessa päässä oli hevosmiesten kämppä. Se oli muuten peilikuva hakkuumiesten asumuksesta, mutta kuivaushuoneen lisäksi siellä oli myös valjashuone valjaiden kuivausta varten. Täällä olivat nyt ne kaikki tilat, joista metsätyömailla oli vuosikymmenet haaveiltu. Kyllä nyt kelpasi jätkän elää.

Arvi valitsi teräväpään puoleiselta seinältä nurkkasängyn alapetin. Sängyssä oli valmiina oljilla täytetty kangaspatja, peitehuopa ja tyyny. Se oli ylellisyyttä, jota ei aikaisemmin metsäkämpillä jätkille tarjottu.

Arvin sänkynaapuriksi tuli Alvi Patronen: Suilakka Sälli. Patrosta Arvi ei ollut ennen tavannut mutta he tulivat heti tutuiksi, koska Patronen oli avoin luonteeltaan. Hän oli notkea, hoikka mies, joka oli saanut lisänimen Suilakka. Sälli viittasi hänen rentoon käyttäytymiseensä, jossa korostui löysä rahankäyttö silloin kun rahaa oli.

Patronen oli tullut työmaalle samalla autolla Veikko Ritosalmen kanssa. Samassa kyydissä olivat tulleet myös Aarne Honkanen ja Armas Kärnä. Koko ryhmä oli kodittomia metsien miehiä. He olivat kirves kädessä syntynyttä pokasahasukupolvea. He kulkivat työn perässä kämpältä kämpälle työmaalta työmaalle aina sen mukaan missä tuntui olevan parhaat ansaintimahdollisudet. Myös asuinolosuhteita arvostettiin; sillä oli merkitystä myös keitä olivat työmaan pomot. Heidän elämänsä rytmittyi tilistä tiliin; toisin sanoen: siinä vuorotteli työ ja juhla. Työurakan jälkeen tilipäivänä lähdettiin kauppalaan ottamaan ilo irti elämästä ja hautaamaan ne mahdolliset ikävät asiat, joita työjakson aikana oli koettu. Kun rahat loppuivat, palattiin sille kämpälle, jolle oli kotiuduttu. Heitä eivät rasittaneet minkäänlaiset perhesuhteet, koska he olivat vieraantuneet kaikista lähisukulaisistaan, jos niitä enää olikaan. Heillä ei ollut ketään huollettavia ei ketään, jota kohtaan olisi mitään velvollisuuksia. He olivat siis täysin vapaita kulkemaan missä halusivat, mihin ja miten halusivat niissä rajoissa, mihin heidän oma työpanoksensa antoi mahdollisuuden. Kun heidän koulutuksensa oli puutteellinen, parhaassakin tapauksessa vain kansakoulun koko oppimäärä, eikä muuta ammattia kuin metsätyömies: tukkijätkä, heillä ei ollut muuta valinnan mahdollisuutta kuin kulkea kämpältä kämpälle, savotalta savotalle, sinne missä oli työtä ja siedettävät asuinolot. Metsäkämpästä oli tullut heidän kotinsa. Viiden sotavuoden jälkeen nämä jätkät olivat palanneet savotoille niin kuin kotiinsa; eikä heillä muuta vaihtoehtoa ollutkaan, koska nuoruusvuosien työkokemukset oli hankittu metsätöistä. Rauhan tultua näitä töitä olikin tarjolla runsaasti, koska Suomen talouselämä toimi puun varassa. Työpaikka oli siis metsissä mutta siitä työstä maksettiin vähän niin kuin ennen sotiakin. Jälleenrakennuskautena olisi ollut myös tarjolla rakennustöitä, mutta siihen olisi tarvittu alan kokemusta. Kun jätkien kirvesmiehen taito perustuu vain kolmeen seikkaan: poikki, halki ja pinoon, rakennuksilla oli tarjolla vain hanttihommia, joista maksettiin huonommin kuin metsätöissä. Tässä tilanteessa ei ollut mitään järkeä yrittää vaihtaa ammattia vaan jatkettiin siitä, mihin sodan syttyessä oli päädytty. Tämä ratkaisu ei ollut tahdon asia vaan se tehtiin olosuhteiden pakosta. Sotavuosina oli karttunut ikää jo niin paljon, että tuntui mahdottomalta lähteä turhia hötkyilemään; oli paljon helpompi palata siihen vanhaan tuttuun, jonka tiesi varmasti osaavansa. Alettiin siis hakata halkoja, propseja ja tukkeja koivusta, männystä ja kuusesta, vaikkei sitä pidettykään kutsumustyönä. Mutta jostain vain oli leipä raavittava. Joskus tuli kyllä mieleen sekin mahdollisuus, että voisi yrittää jotain muutakin hommaa, mutta ratkaisun teko oli vaikeaa ja se jäi vain unen tapaiseksi haavekuvaksi. Kun kehitys lähtee kulkemaan tuttua latua, on vaikea lähteä avaamaan umpihankeen uutta uraa.

Kun Arvi meni illalla sänkyynsä, Alvi oli jo mennyt peiton alle ja poltteli tupakkaa. Arvi kysyi tältä:

− Mitenkäs sinä eksyit tänne helevetin korpeen?

− Katos kun minä oon ollu jo vuosikausii tuon Honkasen kanssa tämän Haapasen työmailla, niin se sano meille jo kesällä, jotta hän tuloo tänne pomoksi...jotta teällä olis hakkuita vuosikausiksi ja hyvä kämppä niin sovittiin Honkasen kanssa, jotta kotiuvutaan syksyllä Harjujoelle ja tässä sitä nyt ollaan.

− Minkäslainen herra se Haapanen on. Miten sen kanssa pärjää?

− Ei se ihan hullumpia oo. Taksathan se vain maksaa niin kun muutkii työnjohtajat. Vain jos yrittää olla sen kanssa hyvissä väleissä, niin ei tarvii rämpii kaikkein huonommissa risukoissa... ryypynnii se ottaa salaa, vaikka se on nykysin niin ankarasti kielletty ja silläkii on sen takia peleko työpaikan menettämisestä.

− Niinhän se nykysin on, vaikka ennen metsäteknikot ja pienemmät tukkipomot ryyppäsivät koko ajan.

− Vaan mitenkäs sinä ite tänne osasit?

− Katos kun minä oon tuon Laatusen tuttuja ja tämän kylän poikii, niin tämä oli ihan luonnollinen ratkasu.

− Mitenkäs sen Laatusen kanssa tulloo toimeen?

− No ei se niitä kaikkein reilumpia pomoja oo. Sillä on ne omat suosikkisa. Kun se on syntyisin lieksalaisii, niin lieksalaisten puolta se pitää. Eikä nämä hattulaiset oo sen suosiossa. Vaan ootkos sinä paikkakuntalaisii?

− No en oikeestaan, vaikka oon asustelu täällä sovan loppumisesta saakka. Minä oon syntynnä Ruskealassa, vaan ku se jouvuttiin luovuttamaan Venäjälle, niin meijän porukka joutu evakkoon Sonkajärvelle. Vaan kun täällä on ollu paremmat työmaat, niin teällä minä oon ropottanna vuojesta toiseen.

− No metästäkös sinä oot leipäsi ottanna?

− Ka metästäpä hyvinnii...kun ei oo sitä muuta koulutusta eikä moallista mammonoo.

− No jokos oot hankkinna moottorisahan?

− Enkä helevetissä. Ne ovat niin perkeleen kalliitakii, jotta millä helekutin konstilla tämmönen perseaukinen jätkä pääsisi niihin kiinni. ja nehän taitaa olla vielä ihan keskosii, jotta kannattaako niistä vielä haaveillakaan... niin jotta minun puolestani saa joku muu maksaa ensin niistä oppirahat. Vaan sulla taitaa jo olla semmonen ihme laite hankittuna?

− Ei helekatissa oo. Ei sitä tämmösellä jätkän pennulla oo varoo niin kalliisiin vempaimiin.

Aarne Honkanen ja Suilakka Sälli eli Alvi Patronen olivat pitkäaikaisia tuttuja ja työtovereita Monet talvet he olivat hakanneet tukkeja yhdessä ja tehneet keväisin uittourakoita kesän kynnyksellä Antti Haapasen työmailla. Monta kertaa he olivat pohtineet omaa tilaansa: olisiko vielä mahdollista vaihtaa jollekin ihmismäisemmälle alalle. Metsätyö oli raskasta ja kuluttavaa. Ilotonta. Sen painoksi täytyi juhlia perusteellisesti; se tapahtui yleensä kerran kuussa tilin jälkeen. Sanottiin, että raskas työ vaatii raskaat huvitukset ja he huvittelivat aina raskaimman jälkeen. Joskus kyllä yritettiin virkistää mieltä tilien välilläkin, mutta niistä ilotteluista ei tullut edes kunnon krapulaa, jos veti naamaansa vain pullollisen halpaa tikkuviinaa.

Kun vuoden 52 Helsingin olympialaisten valmisteluun liittyviä rakennustöitä suoritettiin loppuun, se sai Alvin ja Honkasen pois raiteiltaan. He päättivät matkustaa Helsinkiin. Heidän tarkoituksensa ei ollut osallistua kisoihin sen enempää kilpailijoina kuin katselijoinakaan, vaikka he suhtautuivat myötämielisesti urheiluun eli olivat innokkaita penkkiurheilijoita. Tovereiden elämään aiheutti muutoksen kisojen valmistelutyöt. Helsingissä alkoi olympialaisten vuoksi vilkas rakennustoiminta 40-50 -lukujen vaihteessa: silloin rakennettiin olympiakylää, -laituria ja eri urheiluareenoita. Rakennustoiminta pääkaupungissa oli silloin niin vilkasta, että työvoimaa piti värvätä myös muualta maasta. Tässä tilanteessa Alvi ja Honkanen tajusivat olevan mahdollisuuden vaihtaa uraa; päästä korvesta ihmisten ilmoille ja tulla peräti helsinkiläisiksi. Helsingin herraksi.

Tästä alkoi Alvin ja Honkasen harharetki. He ottivat lopputilin savotasta; myivät sahansa ja kirveensä, ostivat matkalipun Helsinkiin ja lähtivät rakentamaan olympiakylää. Kun heillä ei ollut muuta ammattia kuin metsätyömies, he joutuivat rakennuksilla hanttihommiin. Tämäkin työ oli raskasta ja likaista ja lisäksi huonosti palkattua, mutta itikoista ja muista hyttysistä ei ollut kiusaa, mutta sekin tuntui pitkän päälle laihalta lohdutukselta. Kun työvoimasta oli pulaa, hanttimiehillekin riitti töitä yllin kyllin. Toverukset ansaitsivat tuntitöissä kohtalaisen hyvin, mutta eivät sitä mikä oli propsimetsässä urakkatöissä. Pian he huomasivat, että elämä oli kaupungissa suunnattoman kallista ja asumisolot kehnot. Ehkä suurimmat ongelmat aiheutuivat heidän elämäntavoistaan: he olivat liian alttiita kaupungin houkutuksille. Perjantaisin nostettu tili hupeni viikonloppuisin juopotteluun ja muihin huvituksiin. Maanantaiaamuisin oli krapula, ja alkoi ankea työviikko.

Rahaa ei ollut eikä tupakkaa. Usein oli nälkä. He yrittivät parantaa taloudellista asemaansa siten, että ostivat pienen teltan ja muuttivat asumaan metsään. Tällä tavoin he tulivat jotenkuten toimeen kesän ajan, mutta kun tuli syksy ja ilmat alkoivat kylmetä, tämä asumismuoto kävi sietämättömäksi. Silloin he alkoivat pohtia sitä, millainen tulisi talvi olemaan näillä turuilla. Kesän kokemus oli jo opettanut heille sen, ettei kaupunkielämä sopinut heille. Heistä ei tulisi Helsingin herroja. He tulivat siihen tulokseen, että oli korkein aika palata kotiin...metsäkämpille. Piti vain saada säästymään matkarahat. Kesän aikana he olivat tulleet työmaallaan tutuksi erään rakennusmestarin kanssa. Nyt he pyysivät tältä urakkaa toiveenaan sen avulla hankkia matkarahat Lieksaan. He saivatkin betonilaudoituksen purku-urakan ja siitä niin paljon rahaa, että saattoivat ostaa matkaliput kotiin.

Kun he istuivat päivävaunussa Joensuun pikajunassa matkalla Lieksaan, Alvi sanoi:

− Kyllä se meikäläisen paras paikka on metsässä.

− Se on hiljaa tosi, Honkanen vastasi.

Tämä muotilausahdus oli jäänyt syvälle hänen mieleensä Helsingin-matkalta ja sitä hän käytti vuosikaudet aina silloin, kun se tuntui hänestä sopivalta. Muutenkin he juovuspäissään yrittivät jäljitellä helsinkiläisten käyttäytymistä. Se näkyi heidän puhetavassaan. He saattoivat sanoa anteeksi sen sijaan, että olisivat sanoneet oho. Helsinkiläisten tavat näkyivät myös heidän molempien pukeutumisessa. Varsinkin Alville oli tärkeää saada hankituksi usein uusia vaatteita. Honkanen puolestaan oli mieltynyt huopahattuun, joka oli tukkijätkille hyvin harvinainen vaatekappale. Kun hänellä oli suurikokoinen pyöreä pää, niin leveälierinen huopahattu näytti olevan hänen yllään väärässä päässä.

Harjujoen kämpän ruokala oli valoisa ja tilava huone. Sinne mentiin sisälle pihan puolelta keskimmäisen kuistin kautta. Valoa tuli huoneeseen kahdesta suuresta ikkunasta, jotka olivat pihan puolella. Pimeän aikaan valoa antoi katosta riippuva kaasulyhty. Ruokalasta meni ovi lammen puolella olevaan tilavaan keittiöön, jossa kämppäemännät valmistivat ruoan ja keittivät kahvin. Ruoka ja kahvi tuotiin oven kautta pöytiin. Ruokalan ja keittiön välisessä seinässä oli myös elämän luukku, mutta sitä ei juuri käytetty, koska tarjoilu sitä kautta olisi ollut hidasta ja kömpelöä. Ruoka nautittiin kahden pitkän pöydän ääressä. Pöydät oli päällystetty maalatulla kovalevyllä, joten ne oli helppo pitää puhtaina. Ruokala vaikutti kokonaisuudessaan siistiltä ja viihtyisältä. Siinä ei näkynyt vielä minkäänlaisia asumisen jälkiä. Höylätyt punahonkaiset hirsiseinät hohtivat vielä vaaleina ja puhtaina. Ruokalaan mahtui syömään yhtaikaa parikymmentä miestä, joten aterioinnin täytyi tapahtua melko nopeasti, että kaikki ehtivät aamuisin ajoissa työmaalleen. Ruokaa tarjottiin sekä aamulla että illalla ja samoin kahvia. Kahvia oli saatavana myös päivällä, mutta sitä ei ollut silloin moni juomassa, koska matka kämpältä metsään oli liian pitkä. Päiväkahvin miehet keittivätkin itse kukin omassa palstassaan.

Ensimmäisenä kämppäemäntänä Harjujoen työmaalla toimi, monet metsätyömaat kiertänyt, Anni Puittinen. Hän tunsi työnsä hyvin. Hän oli joutunut kokkaamaan ruokaa ja kahvia elämänsä aikana mitä erilaisimmissa paikoissa: Alkeellisissa kämpissä, jossa ruoka piti valmistaa kamiinan päällä ja joissa emännällä ei ollut edes omaa huonetta; puronvarsilaavuilla ja maataloissa, joissa liesi täytyi jakaa talon emännän kanssa. Tämä kaikki oli vaatinut ääretöntä sopeutumiskykyä, mutta myös karaissut hänen luonnettaan tulla toimeen mitä omituisimpien ihmisten kanssa. Hän ei paljon hätkähtänyt karkeista eikä rivoista puheista; tuskin hän enää osasi punastuakaan niitä kuullessaan niin kuin joskus pikkutyttönä, kun jätkät kertoivat tuhmia juttujaan silloin kun hän oli ensi kertaa kämppäemännän apulaisena. Nyt Anni oli päässyt työskentelemään sellaisessa keittiössä, josta ei vielä muutama vuosikymmen sitten ollut osannut uneksiakaan. Mutta nyt Anni Puittisen parhaat päivät olivat jo kaukana takanapäin. Hän tunsi, että hänen urakkansa oli pian loppuun suoritettu.

Häntä alkoi jo painaa ikä, eikä tämäkään moitteeton työympäristö houkutellut kauan jatkamaan. Kun voimat alkavat loppua, silloin on tärkeintä, että pääsee lepoon. Hänen oma tilanteensa ei oikeastaan ollut niin huono kuin hänen miehensä: Matti Puittisen, johon hänen tulevaisuutensa oli sidottu.

Matti Puittinen oli tullut Harjujoelle kämppäisännäksi, miksi kämppäukkoja eli kankipoikia nykyisin nimitettiin. Entisestä rotevasta tukkijätkästä oli tullut hänen eukkonsa apulainen: kankipoika. Se oli monen tukkijätkän kohtalo sitten, kun leipä ei enää irronnut metsässä kirveen eikä pokasahan avulla. Kankipoikana Matti oli vuosikymmeniä sitten aloittanut metsätyömiesuransa niin kuin monet muutkin tukkijätkät, ja nyt oli ympyrä sulkeutunut. Tästä ei voinut enää jatkaa työuraa, kun näitäkään töitä ei pystynyt enää kunnolla suorittamaan, silloin oli pakko luovuttaa. Tämä hetki oli nyt hänellä lähellä, koska hänen terveytensä oli ratkaisevasti huonontunut.

Annin apulaisena oli nuori rouva: Pirkko Parkkinen. Hän oli alle kolmekymmenvuotias hoikkavartinen ja sirojäseninen nainen. Hän oli tummahipiäinen ja hänen tukkansa oli musta. Hänessä oli kaksi kertaa kaksi ominaisuutta, jotka vetivät miesten katseet puoleensa: hänen kiinteät rintansa ja tummat palavat silmänsä. Hän oli myös itse hyvin tietoinen omasta viehätysvoimastaan ja hänellä tuntui olevan myös suuri halu viehättää tai vietellä. Hän loi lumoavia katseita nuoriin, komeisiin miehiin ja heitä tavatessaan hänen hymynsä oli myös herkässä, eivätkä miehetkään jääneet kylmiksi hänet nähdessään. Kun miehet iskivät silmää Pirkolle, vastasi hän niihin ilkamoiva hymy huulillaan. Hänen rohkea, tuttavallinen suhtautumisensa jätkiin ei jäänyt Anniltakaan huomaamatta. Hän sanoi muutaman kerran Pirkolle: Jos sinä jatkat tuota pelii, niin siitä ei hyvä seuroo ja mitenkäs sinä sitten suusi panet, jos sinun ukkosi tavottaa sinut rysän päältä. Näillä sanoilla ei ollut mitään vaikutusta Pirkkoon. Hänen käyttäytymisensä ei tippaakaan muuttunut vaan hän jatkoi omaksumaansa teerenpeliä. Varoitellessaan Pirkkoa Anni oli ajatellut tämän miestä: mitä tämä sanoisi ja tekisi, jos saisi tietää vaimonsa kujeilusta... niin ja jäisikö se vain pelkäksi kujeiluksi? Kun Pirkon mies ei ollut samalla työmaalla, kiusaus lankeemukseen oli suuri.

Kun Arvi oli tullut kämppään, hän pani vähäiset tavaransa kaappiin. Sitten hän pesi kätensä ja istahti pöydän viereen penkille. Hän silmäili pöydällä lojuvia vanhoja sanomalehtiä. Sillä välin olivat myös uudet tulokkaat järjestäneet tavaransa ja panneet vuoteensa kuntoon. Kun kukaan ei näyttänyt tietävän, mitä nyt pitäisi tehdä, Veikko Ritosalmi sanoi:

− Eiköhän lähetä kahtomaan emäntiä!

− Onkos niissä mitää kahtomista? Alvi kysyi.

− No se verran kumminnii, jotta voipi naisen tarpeessa olevalta yöunet männä.

Aina kun miehet tulivat ruokalaan, niin Anni puuhaili keittiössä, Pirkko kantoi soppakulhon pöytään. Puhtaat lautaset ja lusikat olivat valmiina pöydässä. Leipä ja voi tuli olla jokaisella itsellään, jos aikoi aterialla leipää syödä. Tämä käytäntö oli peräisin säännöstelytalouden ajoilta, eikä siitä ollut vieläkään luovuttu, vaikka kaikkia ruokatavaroita oli jo yllin kyllin saatavana. Jotta kaikkia ruokailuun osallistuneita voitiin laskuttaa oikeudenmukaisesti eli tilikauden aikana tapahtuneiden syöntikertojen mukaan, emännät pitivät kirjaa jokaiseen ateriaan osallistuneista.

Uudet tulokkaat marssivat nyt ruokalaan Alvi Patrosen johdolla. Kun he tulivat sisälle, Pirkko loi heihin tutkivan katseen ja kirjoitti heidän nimensä ruokailijoiden listaan ja merkitsi samalla viivan asianomaiseen sarakkeeseen aterialle osallistuneista.

− Mikäs on herrojen nimi? Pirkko kysyi.

− Ei olla mitää herroja, vaan helevetin hienoja tukkijätkiä... minun nimeni on Alvi Patronen tai Patronen Alvi. Tuttujen kesken Suilakka Sälli.

− Aarne Honkanen ja Honkaseksi minuu kaikki kuhtuu. Pirkko kirjoitti nimet listaan ja samalla hän merkitsi viivan ruokailuun osallistumisesta. Kun Arvi ei ehtinyt sanoa nimeään, hän kysyi tältä vielä uudelleen:

− Mikäs se tämän herran nimi olikaan? ikään kuin varmistuakseen oikeasta henkilöstä samalla hän iski silmää ja soi hänelle kauneimman hymynsä. Tämä ei jäänyt Veikko Ritosalmelta huomaamatta ja tämä sanoi:

− Tumma se on ...senhän näköö kysymättäkii. Ja sitä miestä pitää erityisesti naisihmisten varoo.

− Elä sinä manne puutu ihmisten asioihin. sinun tapasihan tunnetaan Jamalissa asti. Semmosta minä ainakii oon kuulu. Niin minä oon Arvi Kivinen.

− No sitten on maine menny, jos minua ei Jamalia kauempana tunneta. Miehet alkoivat syödä, joitakin uusia tulokkaita käveli sisään. Annin askarrellessa keittiössä Pirkko hoiti tarjoilun eli huolehti siitä, että ruokaa oli pöydässä sekä vei likaiset astiat pois ja toi puhtaita tilalle. Silmin nähden hän nautti saadessaan käyskennellä miesten läheisyydessä. Välillä hän iski silmää nuorille miehille ja lahjoitti näille viehkeän hymynsä.

Ruokakunta tarjosi kaksi lämmintä ateriaa päivässä sekä aamu- että iltakahvin. Jokaisesta syönti- ja juontikerrasta tuli merkintä listaan. Näin jokainen maksoi vain siitä, mitä oli todella nauttinut. Tietysti tämä riippui myös siitä, miten huolellisesti emännät pitivät kirjaa. Kahvia oli mahdollisuus saada päivälläkin, jos työskenteli kämpän läheisyydessä tai jos joku muu kävi päivällä kämpällä. Suurin osa hakkuumiehistä keitti kuitenkin päiväkahvit metsässä. Kun tehtiin raskasta ruumiillista työtä, oli pakko saada päivällä välipalaa. Työmaan myymälästä voi ostaa leipää ja voita sekä muita eväitä metsään samoin kuin kahvileipää ja muuta pientä naposteltavaa. Ruokalassa ei tarjottu aterioilla muuta ruokajuomaa kuin vettä. Jos halusi juoda jotain muuta, se oli hankittava itse samoin kuin kahvikermakin. Joillakin oli ruokajuomana maitoa tai mehua mutta useimmat joivat pelkkää vettä.

Anni ja Pirkko toteuttivat työnjakoa: Anni oli pääemäntä ja hääräili keittiössä, Pirkko autteli häntä ja vastasi tarjoilusta. Kun Arvi oli eräänä päivänä syömässä, Pirkko tuli katsomaan, oliko soppakulho tyhjä. Tämä kurkotteli Arvin olan yli, kun tämä istui selkä keskilattiaan päin. Arvi tunsi Pirkon rinnan painalluksen olkaansa vasten. Tuntui kuin hän olisi saanut lievän sähköiskun. Hänelle tuli sellainen tunne, ettei se ollut vahinko. Hän sävähti punaiseksi ja sydän löi muutaman ylimääräisen sykkeen. Tämä johtui siitä, että hän oli luonteeltaan ujo ja hänen kanssakäymisensä naisten kanssa oli hyvin vähäistä. Joten hänen kokemuksensa naisista olivat myös sanalla sanoen olemattomat. Siihen oli osaksi syynä se, ettei hän käynyt tansseissa. Häneltä oli jäänyt tanssitaitokin oppimatta, koska hänellä, köyhällä mökin pojalla, ei ollut sopivia vaatteita siinä iässä, jolloin tanssitaito opitaan. Vaateongelma oli kyllä yleinen lähes kaikilla rajaseudun sotaajan lapsilla, mutta kaikkien tilanne ei ollut yhtä huono kuin Arvin. Sen hän oli huomannut selvästi jo kansakoulun alaluokilla. Jo silloin hänen itsetuntonsa oli heikentynyt risaisten vaatteiden vuoksi. Asusteongelma yhdessä luontaisen ujouden kanssa vaikutti siihen, että hänestä tuli syrjäänvetäytyvä ja käyttäytymisessään epävarma nuorukainen. Niinpä hänellä oli kansakoulussa vain muutama hyvä toveri, joiden kotiolot vastasivat hänen omiaan. Arvi oli kyllä kiinnostunut naisista; itse asiassa hyvinkin paljon, mutta ujous ja kömpelyys estivät häntä lähestymästä kauniimpaa sukupuolta. Vielä mieheksi tultuaan hän tunsi itsensä epävarmaksi naisten seurassa. Hän oli oppinut katselemaan tyttöjä alhaalta ylöspäin. Hänestä tuntui, että nämä olivat jotakin ylempää ihmislajia, jota hänen oli sopimatonta lähestyä. Hän ihaili naisia kaukaa, mutta valikoidusti. Hänen naisihanteensa oli älykäs, hyvännäköinen ja siisti. Tällaisiin tyttöihin hän olisi tahtonut ystävystyä, mutta ne tuntuivat olevan hänen saavuttamattomissaan.

Arvi söi ruokansa vaiteliaana. Hän oli tuntevinaan vielä olkapäissään Pirkon rinnan kosketuksen. Se oli tehnyt hänet levottomaksi, mutta oli tuottanut hänelle sellaista mielihyvää, jonka hän toivoi toistuvan. Kun hän oli syönyt, hän olisi halunnut jäädä istumaan pöytään, mutta se ei sopinut, koska täytyi tehdä tilaa muille ruokailijoille. Hän nousi pöydästä ja lähti kävelemään ulko-ovea kohden. Pirkko seisoi keittiön ovella vartiopaikallaan. Hän hymyili taas Arville ja kysyi:

− Tuliko vatsa täyteen, kun söit noin nopeesti?

− Tulihan se, Arvi änkytti punastellen. Hän olisi halunnut sanoa jotain sukkelaa, mutta ei keksinyt sanoja. Vastahakoisin askelin hän poistui ruokalasta. Ritosalmi seurasi hänen perässään ja sanoi:

− On meillä pirun nätti emäntä, tuo Pirkko. Ja se iski heti silimänsä sinuun. Minuun se ei vilikassutkaan. Sinulla taetaa alakaa nyt mielenkiintoset ajat.

− Mutta sehän kuuluu olevan naimisissa, ainakii Laatunen sano niin. Ja olihan sillä kaksi sormustakii.

− No mitäs ne sormukset ja naimisissa olo haittaa. Käy päälle vain. Sinuna minä nyt ainakin käyttäsin tilaisuutta hyväkseni.

− Entäs, jos sen ukko saisi tietää. Sehän voisi vaikka tappaa.

− Mistäs se nyt saisi sen tietää? Ei se Pirkko ainakaan kertosi sille... etkä varmaan sinäkää.

− Voisipa niitä olla muita kertojia. Ei ne semmoset asiat salassa pysy.

− Asiat pitää junailla niin, jottei oo liikoja jalanpitelijöitä.

− No siitä vaan alat junailla.

− Ka niin tekisin, jos olisi mitään mahiksia.

Iltaruokailun jälkeen monet jätkistä loikoivat sängyssään savukkeita poltellen. Varsinkin iäkkäät miehet olivat levon tarpeessa. Kun selkä oli väsynyt raskaassa työssä, oli sitä nyt hyvä lepuuttaa ja oikaista. Nuoret pojat pelasivat toisen pöydän ääressä korttia. Kortit läjäyteltiin pöytään mahtipontisin elein ja kuluneiden fraasien sanelemina: Hertta on helppo sannoo, mutta piru pistää. He pelasivat Katkoa. Panoksena oli Pirkko. Se, joka saisi kolme tikkiä, pääsisi Pirkon sänkyyn yöksi. Kämpässä oli myös shakkipeli ja siitä tuli talven aikana erittäin suosittu ajanviete. Kun shakkilauta sattui olemaan nyt vapaana, Arvi sanoi Ritosalmelle:

− Tules, Manne, pelaamaan erä shakkia!

− Voisihaa sitä tullakii, jos sinusta olis miehen vastusta...muutaman siirron takia ei kannata nappuloita asetella, hän mutisi, mutta tuli kumminkin pöydän ääreen.

Arvilla oli jo nappulat kädessä arpomista varten ja hän kysyi:

− Kummasta käestä?

− Vasemmasta.

− Sait ominaisvärisi, Arvi sanoi, kun Ritosalmi sai mustat nappulat.

− Paremmin tämä väri olis kyllä sinulle sopinna.

− Parasta, kun värjeettä kaikki nappulat mustiksi, niin on kummallakii oikee väri, Alvi Patronen sanoi.

− Samapa sille, vaikka Tumma voittikin valkoset, ei tällä laualla pian oo kumminkaa muuta kuin mustia nappuloita.

Nappulat olivat pian paikallaan ja peli alkoi. Arvi teki espanjalaisen avauksen. Se oli tuttu myös Ritosalmelle. Niinpä peli alkoi ja jatkui tasaväkisenä. Näytti siltä, ettei kumpikaan pääsisi niskan päälle. Peliä seurannut Alvi Patronen sanoi:

− Tämä peli ei tule loppumaan tänä iltana.

Sitten Ritosalmi teki harkitsemattoman siirron, minkä seurauksena hän menetti kuningattaren lähettiä vastaan. Se merkitsi selvää käännettä pelin kulussa. Nyt Arvi hallitsi tilanteita ja Ritosalmi joutui puolustuskannalle ja kärsi koko ajan uusia menetyksiä. Peli päättyi viimein Arvin voittoon.

− Tämä olikii vain harjotuskierros, vaan otetaas heti revanssiottelu.

− Eipä sinusta taija olla miehen vastusta ja mitäs iloo siitä sitten olis. Ja sitä paitsi nyt on jo iltakahvin aika.

− No kahvin jälkeen sitten revanssi.

− No oli menneeksi mustalaisenpoika taivaaseen.

− Asetetaan nappulat valamiiksi, niin saahaan alottaa, kun on kahvi juotu. Minä pääsennii sitten pelaamaan valakosilla.

− No kyllä sinä tarviitkii sen verran tasotusta, eikä sekään taija olla kylliksi.

Kun Arvi ja Ritosalmi tulivat ruokalaan, Arvi istui samassa paikassa kuin ilta-aterialla ollessaan. Pirkko toi kahvipannun pöytään. Miehet saivat itse kaataa kahvin kuppeihinsa. Taas Pirkon rinta kosketti Arvin olkaa, kun hän laski kahvipannun pöydälle. Arvin ruumiin läpi kulki lämmin värähdys. Nyt hän oli varma siitä, että Pirkko teki tämän tahallaan hänelle. Mutta mitä varten? Halusiko tämä vain kiusata häntä? Vai oliko tällä jokin muu tarkoitus? Hän oli kuullut tarinoita uskottomista aviovaimoista ja tiesi, millaisia vaaroja sellaisesta käyttäytymisestä voisi seurata. Hänen moraalikäsityksensä mukaan tuollainen menettely ei ollut hyväksyttävää. Sellaisia naisia, jotka suhtautuvat noin höllästi avioliittoon, yleisesti paheksuttiin ja kutsuttiin huoriksi. Arvin mielestä Pirkko oli kuitenkin niin viehättävä nainen, ettei tuollainen nimittely sopinut häneen, vaikka järkevästi ajatellen asia oli toisin. Mutta oliko tämä sitten mikään järjen asia? Juotuaan kahvin Arvi lähti sekavien tunteiden vallitessa käymälään. Kun hän oli sieltä palaamassa kämppään, tuli Pirkko häntä vastaan pihalla ja kuiskasi hänelle:

− Hei rakkaani, tehhäänkö treffit?

− Minne? Millon? Arvi änkytti. Pirkon ehdotus tuntui niin uskomattomalta ja rohkealta, että hänen oli vaikea saada sanaa suustaan.

− Huomisiltana leivintupaan kakkua leipomaan. Tule yheksältä. Sitten kun on kahvi juotu. Arvi ei osannut sanoa tähän mitään. Hän vain nyökytteli päätään.

Pirkko juoksi kevein askelin keittiöön. Arvi käveli hitaasti kämppään. Hänen ajatuksensa olivat täynnä Pirkkoa ja sitä, mitä huominen toisi tullessaan. Kun hän astui kämppään Ritosalmi odotti jo häntä shakkilaudan ääressä ja sanoi hänelle:

− Tulehan, Tumma, niin otetaan toinen erä. Se äskönen peli oli vain lämmittelyä. Nyt katotaan kuka on kuka.

− Jospa jätetään huomiseen, kun on jo näin myöhäkii.

− Mikäs myöhä nyt on. Vai etkö uskalla kahtoo totuutta silimiin?

− Minua vaan käy sääliksi, kun sinä jälleen häviät.

Mutta Arvi istuutui kuitenkin pelipöydän ääreen ja miehet alkoivat pelata. Arvilta alkoi ottelu huonosti. Hän oli koko ajan voimakkaan tunnekuohun vallassa eikä pystynyt keskittymään peliin. Hänen mielessään oli vain Pirkko. Hän pohti sitä, miten hänen pitäisi suhtautua tähän naiseen. Millainen ihminen tämä mahtoi ollakaan? Eikö olisi parasta pysyä erossa toisen aviovaimosta? Pirkko näytti vähän Arvia vanhemmalta ja myös häntä paljon kokeneemmalta. Tämä käyttäytyi määrätietoisesti ja varmasti, suorastaan julkeasti. Mutta tämä oli sievä, Arvin mielestä suorastaan kaunis; tämän vartalo oli sopusuhtainen, hoikka ja notkea. Tämän tummat silmät olivat eloisat ja tämä osasi nauraa myös silmillään. Tämän huulet olivat täyteläiset, houkuttelevan punaiset tämän nauraessa paljastui valkoinen hammasrivi. Kerta kaikkiaan Pirkko oli viehättävä nainen. Tämän edessä Arvi oli täysin myyty. Mutta Pirkko oli toisen miehen vaimo, ja siksi hän ei ymmärtänyt, miksi tämä oli hänestä kiinnostunut.

Arvi ei pystynyt keskittymään yhtään peliin, vaikka hän kuinka yritti torjua häiritsevät ajatukset mielestään. Hänen mielenkiintonsa pysyi koko ajan Pirkossa. Hänen mielessään väikkyi alati tämän kaunis hymy. Hän teki koko ajan huonoja siirtoja, koska ei pystynyt suuntaamaan ajatuksiaan otteluun.

Vasta sitten, kun hän oli tehnyt huonon siirron, hän huomasi tehneensä virheen.

− Miksi sinä noin teit? Sinä taijat olla rakastunut, Alvi Patronen kysyi.

Tämä oli huomannut sen, että Arvi pelasi nyt tavallista huonommin, vaikkei Alvi ollutkaan kovin hyvä tässä pelissä. Sökö olikin hänen pelinsä. Ottelu päättyi sitten pian, Ritosalmi sanoi:

− Shakki! Matti!

Arvi ei oikein ymmärtänyt, miten kaikki oli tapahtunut.

− Onnittele voittajaa, Ritosalmi sanoi ja ojensi kätensä.

− Pelataanko vielä vai tunnustatko minut paremmaksesi?

− Jätetään huomiseen ja ratkastaan sitten se paremmuus,

Arvi sanoi ja meni sänkyynsä.

Arville ei tullut uni pitkään aikaan. Vähän väliä hän käänsi kylkeä, mutta sekään ei auttanut. Hän yritti ajatella työasioita ja shakkia, mutta ajatukset palasivat aina vain Pirkkoon. Hänen mieltään jännitti se, mitä huomenna tapahtuisi ja mitä sen jälkeen seuraisi. Vaikka jälkiseuraukset tuntuivatkin hänestä pelottavilta, hän niistä huolimatta aikoi mennä Pirkon treffeille. Viimein hän nukahti, mutta uni oli levotonta. Aamuyöstä tulivat painajaiset. Arvi uneksi: Hän oli Pirkon kanssa metsässä kauniin lammen rannalla. Oli ihana kesäilta. He näkivät kuvansa peilityynessä veden pinnassa. Sitten hän otti Pirkkoa hartioista kiinni. Tyttö tuli häntä lähemmäksi ja tarjosi huulensa suudeltaviksi. Juuri silloin, kun heidän huulensa olivat yhtymässä, painava koura tarttui häntä niskasta kiinni ja römeä ääni sanoi: Saatanan kakara! Nyt sinä kuolet! Samassa hän näki naisen huulien vääntyvän pilkalliseen nauruun. Siihen hän heräsi eikä saanut enää loppuyöstä kunnolla unta.

Arvi oli vielä aamullakin levoton ja hän oli myös väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen. Kun hän meni aamulla ruokalaan kahville, Pirkko seisoi keittiön ovella yhtä pirteänä ja säteilevänä kuin ennenkin. Arvi sanoi hänelle:

− Huomenta.

− Huomenta, huomenta. Nukuitko hyvin? Pirkko vastasi hänelle iloisesti.

− En oikein hyvin, kun tuo Manne kuorsasi koko yön, Arvi viittasi Ritosalmeen.

− Sepä ikävää, Pirkko sanoi ja kuiskasi vielä hiljaa Arville:

− Muista sitten illalla tulla.

Nelikymmenluku ja viisikymmenluvun alku olivat ankeaa aikaa metsätyömiesten ja pienviljelijäin elämässä. Rahaa oli niukalti, koska palkat olivat alhaiset. Lisäksi voimakas inflaatio söi koko ajan rahan reaaliarvoa. Samalla kun oli puute rahasta, oli puutetta myös kulutustavaroista. Tämä johtui sotaa seuranneesta lamasta: talouselämän niukat voimavarat jouduttiin ohjaamaan tuotantolaitosten rakentamiseen ja sotakorvaustuotteiden valmistamiseen. Kulutustavaroiden puute johti säännöstelytalouteen ja mustan pörssin kauppaan, mikä kiihdytti inflaatiota entisestään. Tämä kaikki merkitsi työläisten elämässä sitä, että ruokaa ei saatu tarpeeksi, vaatteet ja jalkineet olivat huonoja usein korvikkeita, huveihin ja virkistykseen ei rahaa riittänyt juuri ollenkaan ja mistään suurista hankinnoista ei voitu uneksiakaan. Kun sotakorvaukset oli maksettu, palkat alkoivat vähitellen nousta, mutta työllisyys sitä vastoin rupesi huononemaan.

Valtiovalta yritti tasoittaa suhdannevaihteluja J. M. Keynesin teorian mukaisesti: työttömyyttä koetettiin poistaa budjettivaroin järjestämällä julkisia töitä. Nämä olivat erilaisia rakennushankkeita, joita ei toteutettu liiketoimintaperiaatteiden mukaisesti. Kuitenkin ne lisäsivät kansalaisten ostovoimaa, joten niillä oli talouselämää elvyttävä vaikutus, eikä työttömyys päässyt entisestään pahenemaan. Viisikymmenluvun alun lama johtui vientivaikeuksista ulkomaankaupassa. Korean sodan jälkeen oli yleismaailmallinen taantuma, joka vaikeutti Suomen ulkomaankauppaa. Siksi maassamme ei kannattanut rakentaa uutta vientiteollisuuskapasiteettia, mistä johtui työttömyyslukujen nousu.

Viisikymmenluvun puolivälissä alkoi tukkijätkienkin asema parantua. Metsäteollisuustuotteilla oli taas kysyntää. Se näkyi työllisyyden parantumisena ja palkkojen nousuna. Metsätyöläisten taskussa alkoi olla vähän rahaa enemmän kuin aikaisempina vuosina. Sitä alettiin kuluttaa nyt sellaisiin tuotteisiin, joista aikaisemmin ei uskallettu haaveillakaan. Nyt voitiin hankkia entistä parempia vaatteita ja jalkineita. Ruokaa oli myös yllin kyllin ja se oli entistä parempaa. Muutos näkyi selvimmin kerskakulutushyödykkeiden hankinnassa: Joku pienviljelijän poika osti lainavaroilla käytetyn moottoripyörän ja maanviljelijän poika vanhan kolmekymmenluvun vuosimallia olevan henkilöauton tahi uuden itäeurooppalaisen halvan menopelin. Mitä pitemmälle vuosikymmen kului, sitä enemmän alkoi myös uusia autoja sekä moottoripyöriä ilmaantua syrjäkylillekin. Niistä tuli nuorille miehille sellainen miehenjatke, joka takasi menestyksen naismaailmassa.

Aamuaterian jälkeen Arvi käveli uusien miesten kanssa työmaalleen. Hänen mukanaan tuli metsään Alvi Patronen sekä muut eilisiltana työmaalle tulleet jätkät. Antti Haapanen tuli antamaan heille palstoja. Alvista tuli Arvin palstanaapuri; toiset miehet Haapanen vei kauemmaksi Harjujoen toiselle puolelle. Uudelle savotalle tultaessa töiden aloittaminen tuntui aina vähän ankealta, vaikka tietää, mitä on edessä tai ehkä juuri siksi alkuun pääsy on vaikeaa. Niinpä toisten mentyä Alvikin jäi vielä juttelemaan Arvin kanssa. Hän katseli Arvin propsitaapelia ja sen vieressä olevaa uutta kaarisahaa ja sanoi:

− Eilenkö sinä alotit hakkuun?

− Joo! Eilen minä panin tämän työmaan alulle ja kaasin ensimmäisen puun... olis vaan mukava tietää, kuka kaataa viimesen. Sanovat, jotta täällä riittää hakkuuta kaheksikymmeneksi vuojeksi.

− Sillon ollaan jo vanahoja ukkoja. Ainakii minä, jos sillon vielä henki jotenkuten pihisöö. Mutta sinulla on asiat ihan toisin, kun elät vasta nuoruusvuosiasi.

− Kyllä ne nuoruusvuojet on jo minullakii takanapäin.. jo vuosi sitten pääsin armeijasta.. ja eikös oo niin kirjutettu, ettei nuoruuteen voi turvata, ei terveyteen täällä.

− Sinuu kyllä voisi luulla paljon nuoremmaksi. Mutta onhan se hyvä, jotta töitä on tiijossa.

− Sulla taitaa olla ihan tuliterä kaarisaha, Alvi sanoi, kun katseli Arvin uutuuttaan kiiltävää sahaa taapelinvieressä ja jatkoi:

− Mitäs tykkeet siitä?

− Onhan se paljon parempi, kun ne puiset jännesahat...mahtuu kapeempaan rakoon ja saapi entistä paksumman puun poikki eikä tarvihe talvella lunta lapioida hehtaarin alueelta, kun rupee puuta kaatamaan.

− Sitä mieltä minäkii oon. Kyllä ne puiset pokasahat joutavat nyt vaikka kahvinkeittopuiksi. Mitäs tykkeet, jos ruvettasiin keittämään päiväkahvit porukassa? Eikös se olis mukavampi. Saatasiin samalla vähän jutella eikä tarviisi tehä kahta nuotioo.

− Kyllä se mulle passaa. Minulla on tuossa jo nuotionpaikka valamiina. Tuosta tervaskannosta saapi sytykkeitä ja purosta vettä. Tule sitten siihen.

− Keitetäänkö kahvit vuoropäivinä?

− Sama se mulle... minä voin keittää vaikka tänään, niin sulle jääpi illalla enemmän aikaa paistaa huomiseksi pullat ja piparit.

− Vaan kun huomena ei satu olemaan sunnuntai.

− Mutta lauantainahan sitä leivotaankin!

Alvi lähti palstaansa ja Arvi alkoi kaataa naavaisia kuusia. Saha upposi hyvin puuhun ja leikkauspinnoista tuli suoria. Hän katkoi kaatamansa kuuset neljän metrin pituisiksi. Jonkin puun latvasta tuli vielä kaksimetrinen pölkky. Hetken kuluttua kuului maantieltä auton hurinaa. Leimikon reunaan pysähtyi vanha, kolmekymmenluvun mallia oleva letukka. Autosta nousi tielle nuori mies. Taisi olla Merilän Aarno. Hän otti auton takakontista uutuuttaan kiiltävän, pronssinvärisen moottorisahan sekä polttoainekanisterin ja toisen vähän pienemmän kannun. Suljettuaan auton peräkontin hän