1918 Ranskalaisen Silmin: Pietari-Helsinki-Tampere

Sisällysluettelo

ENSIMMÄINEN OSA - VENÄJÄ

LONTOO – ABERDEEN – BERGEN

BERGEN

BERGEN – KRISTIANIA

TUKHOLMA

TUKHOLMA – TORNIO

PIETARI

KANSALLISKOKOUSPÄIVÄ

ASIOIDEN HINTA

ENTISET UPSEERIT

KOTIETSINNÄT

HEIDÄN USKONNOLLISET AJATUKSENSA

HEIDÄN TALOUSAJATTELUNSA. PANKIT

KONKURSSI

TEOLLISUUS

LIIKENNE

MAALAKI

EI RAUHAA, EIKÄ SOTAA

GREGORIAANINEN KALENTERI

VALLANKUMOUSYÖT

TEATTERIT

TARTUNTA

RISTIRIITAISUUS

YLLÄTYS

PYHÄ SOTA

SAKSALAISTEN ETENEMINEN

ANTAUTUMINEN

MAKAABERI TANSSI

LÄHTÖVALMISTELUT

TOINEN OSA - SUOMI

KOHTI HELSINKIÄ

PORVARISTO PUOLUSTAUTUU

SUURLÄHETYSTÖJEN SAAPUMINEN

TOIMETTOMUUS

LÄHTÖ

TAMPERE

TOIJALA

PALUUNI TAMPEREELLE

KOMISSAARI SIROLA

PUNAISTEN PÄÄESIKUNTA

TAMPEREEN PIIRITYS

RYNNÄKKÖ

VAPAUTUS

PALUU

Henry Laportesta

Eri lähteistä kerättyjen tietojen mukaan Henry Laporte syntyi 1880 ja avioitui 1911. Tästä avioliitosta hänellä oli 2 lasta. Paikallislehdessä olleen perheen ilmoituksen mukaan hän kuoli Bretagnen Arradonissa vuonna 1938.

Koulutukseltaan Henry Laporte oli siviili-insinööri (Ingénieur des Arts et Manufactures). Aluksi hän työskenteli Ranskan terästeollisuudessa ja siirtyi myöhemmin pankkien palvelukseen. Niiden töiden ohessa Laporte kirjoitti useita artikkeleita ja joitakin kirjoja koulutuksensa ja työnsä aihealueilta. Hän näyttää matkustelleen varsin runsaasti erityisesti eri kriisialueilla, joilla Ranskalla on ollut intressejä. Tämä tausta ja nämä kiinnostuksen kohteet näkyvät myös hänen kannanotoissaan sekä Pietarista (Petrograd), että Suomesta. Pietarissa osa tehtävää lienee ollut tarkistaa mahdollisuuksia pelastaa ranskalaisten ja belgialaisten sijoituksia Venäjällä ja toisaalta selvittää bolševikkihallituksen mahdollisuuksia ja kiinnostusta jatkaa sotaa ympärysvaltojen rinnalla Saksaa ja sen liittolaisia vastaan. Laporte ei kuitenkaan täsmentänyt kirjoituksissaan tehtävän luonnetta. Ranska oli vallankumouksen alkaessa Venäjän suurin lainoittaja ja Laporten mukaan mm. Donetsin hiilikaivokset olivat 90-prosenttisesti ranskalaisbelgialaisessa omistuksessa.

Henry Laporte oli mukana myös ensimmäisessä maailmansodassa ja sai Ranskan kunnialegioonan ansiomerkin.

Paikannimet ovat hänen tekstissään pääosin ruotsiksi. Pietarista hän käyttää Petrograd-nimitystä, joka oli käytössä lyhyen aikaa 1900-luvun alkupuolella. Kääntäjä päätyi käyttämään käännöksessä kuitenkin suomenkielisiä nimiä.

Riippumatta siitä onko samaa mieltä kirjoittajan kanssa tapahtumista, on kuitenkin mielenkiintoista lukea ensimmäisen maailmansodan ympärysvaltojen edustajan näkemyksiä sekä Venäjän vallankumouksesta että Suomen sisällissodasta mukaan lukien myös Brest-Litovskin rauha.

Kirja sai ilmestyttyään 1929 Ranskan Akatemian Prix Fabien-palkinnon.

Tämän päiväkirjan Henry Laporte kirjoitti Venäjälle lähetetyn erityislähettilään roolissa. Koska matka Pariisista Pietariin ja takaisin kulki Suomen kautta, hän, kuten moni muukin, jäi loukkuun Suomen sisällissodan pyörteisiin keskelle Tampereen verisiä tapahtumia.

JOHDANTO

Suurin osa matkamuistiinpanoista, joista tämä kirja koostuu, julkaistiin Le Correspondant-lehdessä vuoden 1918 kuluessa. Tuolloin niillä oli kiistatonta uutisarvoa.

Tuudittautuneina harhaluuloihin, että vallankumous antaisi Venäjälle uudenlaista sotaintoa ja että itävaltalaissaksalaiset joukot kohtaisivat uusia sanskulotteja¹, liittoutuneet ja bolševikit kokivat muutamassa kuukaudessa mitä katkerimmat pettymykset. Itärintaman nopea murtuminen sekä sitä helmikuussa seurannut Brest-Litovskin häpeärauha vapauttivat keskusvallat kaikista huolista idässä ja antoivat heille mahdollisuuden keskittää kaikki voimansa toisaalle.

Millä mielenkiinnolla otimmekaan tuolloin Ranskassa vastaan silminnäkijähavainnot, jotka saattoivat edes hieman valaista tuon suuren draaman epäselviksi jääneitä yksityiskohtia.

Minut nimitettiin joulukuussa 1917 Venäjälle suuntautuneen propagandalähetystön jäseneksi toivuttuani hädin tuskin vakavasta loukkaantumisesta, joka vaikeutti paluutani rintamalle. Suostuin minulle tehtyyn tarjoukseen siinä toivossa, että voisin olla edes jotenkin hyödyksi ja totta puhuakseni myös Venäjän suurten tapahtumien houkuttelemana.

Lähdin siis joulukuun viimeisinä päivinä ja palasin Ranskaan vasta huhtikuun lopussa 1918. Noiden neljän kuukauden aikana minusta tuli yhden historian suurimman yhteiskunnallisen mullistuksen silminnäkijä. Näin outoja asioita, joita Jules Lemaîtren sanoin ei löydy oppaista.

Saapuessani Pietariin tammikuun alussa kolme kuukautta vallassa ollut bolševismi oli edelleen mystisen idealismin vaiheessa. Se oli toki jo hirviö, mutta kuten Nero näytelmässä Britannicus, se oli orastava hirviö.

Leninin täytyi ennen kaikkea solmia rauha hinnalla millä hyvänsä, sillä hän halusi ja jollain tapaa joutui toteuttamaan mahdollisimman nopeasti ohjelmansa suuret marxilaiset ideat. Siihen hän myös päätyi helmikuussa muutaman traagisen epäröinnin jälkeen.

Hyvin pian kasvavan sekasorron ja anarkian vallitessa vakuutuimme suurlähetystössä ja sotilaslähetystössä tehtävämme tarpeettomuudesta. Lisäksi alussa sopuisan hallituksen asenne liittoutuneiden edustajia kohtaan muuttui aggressiiviseksi. Näiden piti siis maaliskuun alussa yrittää poistua Suomen kautta.

Ajan mittaan on julkaistu joitakin kertomuksia tämän diplomaattien junan seikkailuista. Juna ei sen merkkihenkilöiden suuresta neuvokkuudesta huolimatta onnistunut ylittämään nuoren tasavallan sulkenutta itä-länsirintamalinjaa.

Onnettomat suurlähettiläät ja heidän seurueensa joutuivat oleskelemaan punaisten alueella, jossa heitä pompoteltiin asemalta toiselle kuukauden ajan ja heidän tunteensa vaihtelivat toivon ja pettymyksen välillä. Lopulta heidät sysättiin junansa kanssa takaisin Venäjälle Vologdan pienelle asemalle.

Myös minä kuuluin tuohon saattueeseen. Olin kuitenkin jo saapumistani seuraavana päivänä juuttuneena Tampereelle, jonka valkoiset olivat yöllä piirittäneet, sillä olin saanut suurlähettiläältämme herra Noulensilta luottamustehtävän, jonka tarkoituksena oli pyytää vielä kerran junalle kulkulupaa punaisten pääesikunnasta.

Siten todistin haluamattani katsojan roolissa Tampereen piiritystä, joka kesti peräti kaksi viikkoa ja joka oli Suomen surullisen sisällissodan verisin tapahtuma. Sodan, joka tunnetaan niin huonosti meillä, mutta joka on täynnä opetuksia.

Punaiset vastaan valkoiset. Yhtäältä työläiset, jotka tottelevat Helsinkiä, Tamperetta ja koko Etelä-Suomea hallitsevaa bolševikkihallitusta. Toisaalta taas vahva porvaristo, joka järjestää vastarintaansa maan pohjoisosissa maalaisten puolueen tuella. Yhtäältä hajottava sekasorto, naiivius ja kokemattomuus. Toisaalta järjestelmällisyys, kuri ja vahva perinteiden sekä yhteiskunnallisen jatkuvuuden säilyttämisen halu. Molemmilla osapuolilla oli yhtä paljon rohkeutta, yhtä paljon uskoa omaan oppiin sekä halua voittaa.

Sodan ratkaisua ei tarvinnut odottaa kauan. Alle kahdessa kuukaudessa järjestys löi epäjärjestyksen ja pieni Suomi osoitti Euroopalle ja maailmalle, miten porvaristo, joka tiedostaa voimansa ja joka on päättänyt puolustautua, kykenee kukistamaan vallankumouksen.

---------

Nuo ovat tietysti suuria muistoja.

Pitäisikö niihin palata kymmenen vuoden tauon jälkeen ja esittää ne uudelleen yleisölle, kun meidän mahtava aikamme syöttää yhä uutta tietoa kaikkein väsähtäneimmille uteliaille joka kuukausi tai jopa lähes joka viikko.

Muutamat ehkä liian hyväntahtoiset ystäväni saivat minut tästä vakuuttuneeksi ja unohtamaan epäilykseni.

Päätin siis koota kirjaksi, mitään muuttamatta, nämä päivittäin kirjoitetut muistiinpanot. Toivottavasti ne tavoittavat lukijoita, joita vielä kiinnostaa tämä historian nurkkaus. Se on toki aivan pieni nurkkaus, mutta se on osa erästä maailmanhistorian suurtapahtumaa.

[Henry Laporte]

Joulukuu 1928

¹ Käänt. huom.: Ranskan vallankumouksen radikaaleimpia edustajia

ENSIMMÄINEN OSA

VENÄJÄ

LONTOO – ABERDEEN – BERGEN

29. joulukuuta 1917. – Lähdemme Pariisista 29. joulukuuta klo 12 ja saavumme Lontooseen ennen illallista tietämättä kuinka pitkä vierailustamme tulisi. Vain yksi laiva, Vulture, liikennöi tällä hetkellä Aberdeenin ja Bergenin väliä. Lähtöjä on ilmeisesti kolme kuussa kumpaankin suuntaan, mutta koska saksalaisia sukellusveneitä on melko paljon näillä vesillä, lähtöpäivä ja -aika pidetään salassa tavalliselta kansalta. Vain suurlähetystöt saavat tiedon 36 tuntia etukäteen ja niiden tehtäväksi jää kertoa tämä tieto oman maansa kansalaisille.

Vasta 2. tammikuuta aamupäivällä saamme ilmoituksen, että lähtö Aberdeeniin on illalla kello 20. Saavumme Aberdeeniin seuraavana päivänä klo 12.

Vulture on pieni 1000 tonnia painava laiva, joka on 80 metriä pitkä ja 10 metriä leveä.

Huhujen mukaan lähdemme vasta yöllä. Matkan on määrä kestää 24 tuntia, jos mitään ongelmia ei ilmaannu. Tutustumme muihin matkustajiin kuudelta, kun stuertin kello kutsuu ruokasaliin teelle. Istuudun sattumalta rouva Ch...:n viereen, joka on Ranskan Kristianian erikoislähettilään ja täysivaltaisen ministerin vaimo. Vastapäätäni on Ranskan Tukholman suurlähetystön neuvonantaja herra M... Vähän kauempana pöydän keskivaiheilla pieni bolševikkiryhmä seuralaisineen kiinnittää katseet. Heidät on äskettäin vapautettu Lontoon vankiloista, joissa he viruivat monta kuukautta. He ovat palaamassa Venäjälle, missä voittoisa vallankumous tarvitsee heitä. Ennen kaikkea kuuluisa Tšitšerin, josta sanomalehdet ovat kirjoittaneet runsaasti viime aikoina. Lenin pyydettyään ilmeisesti turhaan ulkoasiainministeriöltä tämän vapauttamista ajatteli lopulta nimetä hänet Neuvostojen suurlähettilääksi Lontooseen, samalla kun hän kieltäytyi luovuttamasta passeja briteille, jotka halusivat lähteä Pietarista. Tämän kuuluisan johtajan vieressä on sivuosan esittäjä, Petrof, jolla on tilillään kaksi vuotta keskitysleirillä ja hänen vaimonsa, joka on aito saksalainen. Oikealla ja vasemmalla on vähäpätöisempiä kumppaneita.

Ryhmä on selvästikin yleisen kiinnostuksen kohteena. Tšitšerin, joka näyttää kärsivän, pitää hattunsa päässä. Hänellä on paksu ruskea kaulaliina. Hänen pitkät ja kulmikkaat kasvonsa paljastavat puutokset ja ainutlaatuisen Don Quijoten ja Mephiston sekoituksen.

Juomme teen melko iloisissa tunnelmissa, ja klo 19 syömme illallista. Koska laiva kieltäytyy lähtemästä, suurin osa matkustajista palaa varovasti hytteihinsä.

4. tammikuuta. – Vulture on yhä satamassa. Sanotaan, että kapteeni halusi välttää englantilaisessa lehdistössä ilmenneen lähtöömme liittyneen paljastuksen seuraukset. Olemme 24 tuntia aikataulusta jäljessä, mutta sodan kestettyä jo yli kaksi vuotta kenellä meistä on tallella aikakäsityksemme!

Päivä kuluu laivaan tutustuessa. Tapaan viehättävän ruotsalaisen paronitar Marika Stiernstedtin, joka ei ole aivan vähäisimpiä laivalla olevista kuuluisuuksista. Hän on kotimaassaan kuuluisa kirjailija, jonka viimeisin, äskettäin ranskannettu teos Frankrikes själ on ollut erittäin suosittu ranskalaismielisten piireissä.

Illastaessamme kuulemme ankkureiden noston hiljaisen äänen. Voimakas tärinä heiluttaa laivaa. Olemme liikkeellä.

Nousen laivan kannelle, missä on pilkkopimeää, sillä Vulture seilaa kaikki valot sammutettuina. Jumala meitä suojelkoon miinoilta! Pimeys riittää suojaamaan meitä sukellusveneiltä.

6. tammikuuta. – Sen