Ohdakemaa IV: Narrin tarina

Omalle perhelaumalleni,

hengenheimolaisille ja

uupuneille etsijöille,

jotka eivät meinaa löytää kaltaisiaan;

kaikille meille massasta poikkeaville,

tämän maailman pelleille ja kummajaisille,

Kaikkeuden Luojalle kunniaksi,

kenties siemeneksi,

jolle Luoja antakoon kasvun,

jos niin tahtoo,

rikkakasviksi massaviihteen peltoon.

Sisällysluettelo

LUKU I

LUKU II

LUKU III

LUKU IV

LUKU V

LUKU VI

LUKU VII

LUKU VIII

LUKU IX

LUKU X

LUKU I

Kun synnyin, torvet soivat Eteläisessä Ruhtinaskunnassa, ruhtinas Reuelin linnassa, ja sana syntymästäni lähetettiin matkaan kuninkaanlinnaan saakka. Siellä syntymääni juhlistettiin valtakunnan toiseksi korkea-arvoisemman ruhtinassuvun perillisen tapaan. Parin viikon päästä syntymästäni torvet soivat myös kuninkaanlinnassa, kun kuningatar Jelizia Hrodwulfintytär sai tyttären. Synnytyksen sanottiin olleen vaikea, ja kuningatar oli päätynyt vuorokauden kestäneitten kärsimysten jälkeen lähes tiedottomaan tilaan. Cardusian Neuvosto oli pettynyt kruununperillisen sukupuolesta, mutta kerrotaan, että kuningas Willef oli niellyt pettymyksensä – jos sellaista oli edes ollut - varsin nopeasti, ja, vastoin hoviväen odotuksia, tyttölapsesta oli tullut hänen silmäteränsä.

Nuoren kuningasparin toivottiin luonnollisesti saavan vielä monia perillisiä, mutta pienikokoisen kuningatar Jelizian ruumiinrakenne oli synnyttämisen kannalta epäsuotuisa. Esikoisen synnytys oli melkein koitunut hänen kuolemakseen, eikä kuningas Willef kenties halunnut saattaa vaimoaan kuolemanvaaraan toista kertaa. Uusia lapsia ei kuulunut, joten tytärtä kasvatettiin kruununperillisenä. Hänelle alettiin jo varhain katsella kelvollista sulhasta, josta voisi tulla puolisonsa kautta jopa Cardusian kuningas ja myös isä toivotuille poikapuolisille kruununperillisille. Siihen aikaan moni kuvitteli, että ruhtinas Reuelin nuorikon synnyttämä poikalapsi voisi olla tuo onnekas kruununprinsessan puoliso; olivathan Reuel ja Willef vieläpä isiensä isien kautta samaa sukua.

Lapsuudessani jouduinkin elämään siinä pelossa, että minut vielä jonakin päivänä kahlittaisiin valtaistuimeen ja viereisellä tuolilla istuvaan epämääräiseen olentoon, joka kiinnostaisi minua yhtä vähän kuin koruompelu, tai jopa vähemmän. Pikkuveljeni syntyi melko pian minun jälkeeni, noin vuoden nuorempana minua. Hän sai nimekseen Reuel nuorempi, koska minä olin sattuneesta syystä, jota ruhtinas Reuel piti nuorikkonsa hassuna päähänpistona, saanut nimekseni Nathanael. Seuraavana vuonna Pikku-Reuelin jälkeen syntyi pikkusisaremme Adeliza, minkä jälkeen ruhtinaan ja äitini Abihailin välit etääntyivät lapsenteon kannalta merkittävästi, koska äitini oli ilmeisesti saanut tarpeekseen lapsen kantamisen rasituksista ja sen aiheuttamista rajoituksista seuranpidolle ja huvittelulle.

Äitini oli kyllä nauttinut äitiydestään ja viettänyt paljon aikaa minun kanssani, kun olin ollut pieni natiainen. Edes Pikku-Reuel ei vielä vienyt minulta äidin lellikin asemaa. Mutta sitten Adeliza syntyi ja varttui, ja äitini ehkä näki hänessä oman kuvansa; viattomana, suloisena pienokaisena. Äiti alkoi hemmotella häntä liiaksikin, aivan kuten hänen omat vanhempansa olivat hemmotelleet häntä. Niinpä Adeliza alkoi vaatia äänekkäästi kaikkea mitä vain sattui haluamaan, ja pian hän alkoi kadehtia minunkin saamaani huomiota. Hän ei ollut luonnostaan kovin myötätuntoinen olento, joten hän ei ollut valmis jakamaan äitinsä rakkautta toisten kanssa.

Ruhtinas Reuel tuntui vierastavan Adelizaa, koska tytär ei näyttänyt erityisemmin pitävän koirista eikä metsässä leikkimisestä. Ehkei Adeliza saanut isältään riittävästi hellyydenosoituksia, joten hän halusi varmistaa äitinsä suosion, hurmasi ja valloitti äitinsä ja kietoi tämän teräväkyntisen pikkusormensa ympärille. Pikku-Reuel taas hakeutui isänsä ja koirien seuraan, ja minä vetäydyin omiin oloihini; minusta tuli kuin yksinäinen, orpo susi, joka oli vangittu joittenkin toisten olentojen reviirille, syystä, johon en saanut vastausta, vaikka sitä itsekseni alituiseen kyselinkin. Tavallaan tuo reviiri suojeli minua, mutten tuntenut sitä kodikseni, enkä tuntenut olevani osa sitä väkeä, jota reviirillä asusti.

Noina lapsuuteni vuosina, kun olin vielä luullut olevani ruhtinas Reuelin esikoispoika, elämäni oli ollut suojattua, ylellistä ja varsin tylsää niiltä osin, kun jouduin olemaan muitten ihmisten seurassa. Sen sijaan viihdyin kyllä eläinten kanssa, muttei arvolleni olisi sopinut nuohota pitkiä aikoja hevosten pilttuissa tai metsästyskoirien tarhassa, tai kuljeskella metsissä ilman kenenkään seuraa. Minun olisi pitänyt olla muitten kanssa; kohtelias, huomaavainen, kykenevä puhumaan tyhjänpäiväisyyksiä ja olemaan aivan samanlainen kuin vanhemmat ylimysihmiset. He eivät olleet enää viisivuotiaina kontanneet pöytien alla ja ulvoneet käytävillä. He olivat luultavasti olleet jo kymmenvuotiaina yhtä pökkelömäisiä kuin polttopuuvajan pölkyt.

Muistan joskus nelivuotiaana miettineeni, muuttuisiko heidän pökkelömäisyytensä, jos heitä käsittelisi samalla tavoin kuin halkoja. Onneksi en kuitenkaan tehnyt sen vaarallisempaa kuin heittänyt yhtä ylimysmiestä paistihaarukalla, ja se raapaisi hänen poskeensa inhottavan verisen naarmun. Sain kyllä hänessä aikaan naurettavan parahduksen, mutta muut seuraukset olivat minun kannaltani epäviihdyttäviä. Tunsin jonkinasteista katumusta, kun näin hänen kärsimyksensä, ja varsinkin kun äitini kiskaisi minua kipeästi korvanlehdestä. Koska en ollut aivan yksinkertainen lapsi, opin kyllä läksyni; en saisi ärsyttää toisia ihmisiä liian kipeästi, koska seuraukset olisivat minun kannaltani epämukavia.

Tylsistymisen osalta tilanteeni muuttui ollessani kuusivuotias, kun Reuelin linnaan saapui kaksi seitsenvuotiasta poikaa Warginlaaksosta; linnanherran poika Didrik ja linnan ylläpitämän ritarin poika Josia. He eivät olleet keskenään läheisissä tai edes sopuisissa väleissä. Didrik Didrikinpoika halveksi ja kiusasi Josia Joshuanpoikaa, ja Josia vältteli häntä, miten vain pystyi, muttei ollut koskaan vihamielinen kiusaajaansa kohtaan.

Ikävuosiini nähden pikkuvanhassa, mutta silti vielä lapsellisessa mielessäni pidin Josia Joshuanpoikaa viattomana, puhtaana ja äärimmäisen hyvänä, lähes täydellisenä olentona. Vuosien mittaan arvostukseni häntä kohtaan kasvoi, kehittyi ja muuttui pikkuvelimäisestä ihailusta jonkinlaiseksi sielua raastavaksi tarpeeksi saada jakaa asioita hänen kanssaan. Olisin luopunut melkein kaikesta maallisesta omaisuudestani ja eritoten vanhemmistani, jos olisin siten saavuttanut läheisen ystävyyssuhteen hänen kanssaan. Mutta toiveitteni esteenä oli oma epävarmuuteni, tai suorastaan huonommuudentunteeni. En todellakaan uskonut hänen arvostavan minua samalla tavoin kuin itse arvostin häntä. Se olisi ollut arvostelukyvytöntä, hänellekin.

Josia oli puhdas sielu; minä taas olin pelkkä turhautuessaan ilkeämieliseksi muuttuva, ylimielinen hölmö, joka vain yritti joskus olla hyväntahtoinen, ja sitäkin lähinnä eläimille. Oli tuskallista muistella Josian kärsimystä noina yhteisinä vuosinamme ruhtinaan linnassa, ja syyllisyys siitä, etten auttanut häntä enemmän, painoi minua vuosia jälkeenpäinkin. Ja niin kuin siinä ei vielä olisi ollut tarpeeksi koettelemusta Josialle ja minulle sivustakatsojana, että hän kärsi Didrikin pilkan ja kiusaamisen kohteena, hänen piti vielä kaiken lisäksi joutua äitini kyltymättömyydessään säälittävän ihailuntarpeen kohteeksi.

Äitini ja muut linnassa asuvat naispuoliset antoivat minulle naissukupuolesta senlaatuisen kuvan, etten pystynyt arvostamaan heitä ihmisinä. Tosin, en oikeastaan arvostanut sen kummemmin miespuolisiakaan ihmisiä. Mutta jos minun lähtökohtaisesti oletettiin kiinnostuvan sirorakenteisista, punaposkisiksi maalatuista olennoista, joitten hiukset oli laitettu naurettavasti ja jotka piipittivät heleällä äänellä, tuotin kyllä pettymyksen. En todellakaan ollut erityisen kiinnostunut tyttöpuolisista ihmisistä, tai siitä, millaiseksi heidänlaisensa kehittyisivät aikuistuessaan. Koska ruhtinas Reuelin linnassa elävät aikuiset naiset olivat mielestäni yksinkertaisia, tekosiveitä ja tylsiä miesten mielistelijöitä ja nuoremmat tyttöpuoliset jäljittelivät heitä, Josian ylimaallisen kaunis ja syvällinen viehättävyys oli aivan eri luokkaansa.

Ehkä se oli jollakin tapaa ymmärrettävää, että siinä vaiheessa kieroutunutta aikuistumistani olin ihastunut häneen. Minulla ei ollut isoveljeä tai ystävää, jota ihailla, eikä kukaan ruhtinaan tuttavista tai seurueen jäsenistä tarjonnut kaipaamaani ihailun ja arvostuksen kohdetta. Ruhtinaastakaan kun ei sellaiseksi ollut, minulta puuttui kohde, johon kiinnittää kaikki se tunteellinen paatos, jota sisälläni oli pikku hiljaa kehittynyt. Tarvitsin jonkun, jota ihailla ja arvostaa, enemmän kuin itseäni. Muuten maailmani olisi ollut kovin kuiva ja epäinhimillinen, ja olisin luultavasti halunnut muuttua koiraksi tai vielä mieluummin sudeksi, ja lähteä jonnekin etsimään lajikumppaneitani.

Pidemmän aikaa, yhteensä jopa vuosia, haaveilin läheisestä ystävyydestä Josian kanssa, jonkinlaisesta elämänpituisesta kumppanuudesta ja uskollisuudesta; sielullisesta yhteydestä ja muusta syvällisestä ja kauniista. Missään vaiheessa en kylläkään kuvitellut tekeväni hänen kanssaan mitään sellaista, mitä olin vahingossa nähnyt joidenkin rakastavaisten harrastavan. Josia oli liian ylevä, liian epäruumiillinen sellaiseen. En olisi halunnut kuvitella suutelevani häntä kiihkeästi sen enempää kuin hevostanikaan, johon olin varsin kiintynyt, ja jota ehkä silloin tällöin sentään suukottelin. Rakastin ja ihailin kyllä Josiaa, mutta enemmänkin sielullani, enkä niinkään ruumiillani.

Koska en halunnut kenenkään ymmärtävän väärin tunteitani Josiaa kohtaan, en puhunut niistä kenellekään, sen enempää kuin kerroin muitakaan mieleni sisäisiä asioita yhdellekään sielulle. Kukapa siinä seurueessa tai perheessäni olisi ymmärtänytkään mitään sellaisesta rakkaudesta, josta puuttui tavanomaiset ruumiillisen romanttiset pyyteet? Tai ehkä Pikku-Reuel olisikin ymmärtänyt, sitten hieman vanhempana, mutta tuohon aikaan hänellä kiinnosti lähinnä helliä ja hoivata koiranpentuja. Ja tietysti Josia itse olisi kenties ymmärtänyt tunteeni, mutta hänellekään en kertonut mitään, koska pelkäsin hänen torjuvan minut, syystä tai toisesta. Keksimäni perusteet hänen todennäköiselle torjunnalleen olivat enemmän tai vähemmän järjettömiä, ehkä perättömiäkin, mutteivat ainakaan kovin armahtavia itseäni kohtaan.

Odotin vuosia, että jonakin päivänä Josia kenties itse ilmaisisi minulle jotakin sellaista, mistä voisin päätellä, että hän pitäisi minua ystävyytensä arvoisena. Mutta sitä päivää ei ehtinyt tulla noina yhteisinä lapsuusvuosinamme. Kun Josia ja Didrik olivat viimeistä vuottaan Reuelin linnassa, äitini tärveli haaveeni vuosiksi eteenpäin omalla säälittävällä toiminnallaan.

Kaiken haaveiluni, tunteiluni ja salatun ahdistukseni keskellä koitti siis haaveitteni toteutumisen sijasta sellainen onneton päivä, jolloin näin Josian silmissä katseen, joka pudotti hänet hänelle luomaltani jalustalta hölmön kuolevaisen asemaan. Tai niin luulin ensin. Josia oli neljäntoista, ja hänestä oli varttumassa varsin kaunis nuorukainen. Äitini oli alkanut katsella häntä ihaillen, ja luulin hänen ihastuneen äitiini, koska hänen ilmeensä oli pehmeä ja ihmettelevä, ja hänen huulillaan oli epätavallinen hymy, kun hän katseli äitiäni. Tuolloin en muistanut, että Josialla oli samanlainen ilme usein silloinkin, kun hän katseli erityisen kaunista maisemaa, tai jotakin pientä hyönteistä tai lintua. Niinpä luulin, että heidän välisensä ihastuneisuus oli molemminpuolista, ja aloin vahtia heitä suorastaan vainoharhaisen mustasukkaisesti.

Luoja tietää, miten vihasinkaan äitini käytöstä, ja miten inhosin hänen silmäyksiään ja matalia äänenpainojaan, kun hän puhutteli Josiaa. Olin kauhuissani Josian puolesta. En tiennyt lainkaan, miten olisin voinut varoittaa häntä, koska en useinkaan edes tavannut häntä kahden, ja olisi ollut hirvittävän kiusallista puhua hänelle sellaisesta aiheesta, jollaisesta puhumista olin itseenikin liittyen varonut edes mainitsemasta. Didrik sen sijaan puhui meille ääneen omista varhaiskypsistä valloituksistaan ja ilkkui Josiaa siitä, ettei tällä kiinnostanut edes yrittää mitään neitokaisten suhteen. Didrik jopa uhkaili joskus Josiaa sillä, että myisi tämän Molcavarathian hoviin, jos tämä kertoisi kellekään siitä, millaista peliä hän itse piti yhden yksinkertaisen palvelustytön kanssa.

Samoihin aikoihin ruhtinas Reuel alkoi puhua minulle suunnitelmistaan kihlata minut ja kruununprinsessa Jelisepa keskenämme, ellei Argillan kruununprinssi Aertonius olisi kiinnostunut liitosta Cardusian kruununperillisen kanssa. Muistan sen hetken kovin elävästi; melkein kuin eilisen päivän. Tosin en aina muista eilisiä asioita kovin kirkkaasti, ellei niissä ole jotakin erityisen tunteikasta. Mutta sen hetken muistan. Istuskelin veltosti leposohvassa, ja ruhtinas istui viereisellä tuolilla syöden tarjottimelta hunajassa pyöriteltyjä hedelmäpaloja. Ei hän oikeastaan edes kysynyt minun mielipidettäni kihlaukseen; pohdiskeli vain asiaa minun kuulteni, myhäillen ja tuhahdellen tyytyväisenä, lievästi pönäköityneen vatsansa takaa.

Prinsessa Jelisepa on kuulemma sangen kaunis ja hyvin kasvatettu! Hänen puolisonaan sinusta tulisi kuningas, ellei Willef saa enää poikaa, ruhtinas Reuel sanoi näyttäen suorastaan yhtä innostuneelta kuin silloin, kun kuuli parhaan metsästyskoiransa saaneen seitsemän pentua. Kunpa Argillan prinssi kihlaisi jonkun toisen neidon, tai ottaisi vaimon Molcavarathian hovista! Kuulehan, Nathanael, minusta olisi mainio ajatus, että kihlaisimme sinut kruununprinsessalle!

Niin varmaankin, sanoin kaivellen korvaani ja irvistellen tahattomasti itsekseni. Etenkin kun hän on kerta kaunis. Jos hän olisi ruma, en edes harkitsisi asiaa! Mutta onneksi kaikki prinsessat ovat kauniita... En ole ainakaan koskaan kuullut rumista prinsessoista.

Rumista prinsessoista? ruhtinas toisti hämmentyneenä. Pilailetko sinä?

En, en koskaan, sanoin naurahtaen. Siinä oli sen kihlaustani koskevan keskustelun kulku. En tietenkään aikonut alistua moiseen kihlaukseen, mutta sillä hetkellä en voinut tehdä muuta kuin toivoa, että se jokin Argillan hovissa kaunisteltu ja puunattu ylimysnuorukainen ottaisi kruununprinsessamme mielellään vaimokseen, eikä minua enää kiusattaisi asialla. Minulla oli muitakin huolia; sellaisia, jotka suorastaan kiduttivat minua. Ja etenkin silloin, kun mieltäni piinasivat ratkaisemattoman ongelmat, tarvitsin yksinäisyyttä, tai ainakin erilläänoloa muista ihmisistä.

Hain kasvattamani koirasuden, Waskan, sen aitauksesta, ja lähdin loppupäiväksi linnan eteläpuolen metsään. Saatoin joskus vaellella tuntikausia, mutta mukanani ei yleensä ollut minkäänlaista metsästysasetta, koska en todellakaan haeskellut riistaa. Halusin vain oleskella siellä, missä ei ollut ainuttakaan muuta ihmistä, ja missä saatoin nauttia pelkistä luonnon äänistä ja tuntea elämän kaikessa kasvavassa; tai nauttia elementeistä, jotka eivät kasvaneet, mutta olivat kuitenkin olemassa. Waska juoksenteli vapaana, mutta pysytteli näkyvissäni ja tuli luokseni heti, jos kutsuin sitä. Se huomasi kyllä, jos olin ajatuksissani enkä osoittanut sille yhtä paljon huomiota kuin yleensä. Sinä iltapäivänä istuin pitkän aikaa eräällä isolla kivellä, mietteissäni.

Millainen surkuteltava olento minusta tuleekaan, jos joudun naimisiin kruununprinsessan kanssa ja minut vangitaan kuninkaan hoviin! huoahdin ääneen, ja seuralaiseni katsahti minua oudoksuvasti silmiään laajentaen. Hänessä on kyllä äitinsä puolelta Warginmaan väen verta... Muuta hyvää en hänestä tiedä! Hitto! Pitääkö minun karata omille teilleni, vai tehdä itsestäni narri kaikkien silmissä, ettei minua vain naiteta prinsessalle? Saakelin sonta...

Olin viettänyt niin paljon aikaa talleilla, että kiroilin kuulemma kuin tallipojat. Tuossa hetkessä tiedostin hyvin kipeästi sielullisen yksinäisyyteni. Puhuin eläimelle, koska en tuntenut ketään ihmistäkään, jolle olisin voinut puhua kaikkein yksityisimmät asiani. Eikä eläinystäväni koskaan pettäisi luottamustani kertomalla asioita eteenpäin. Se vain kuunteli ja osoitti myötätuntoaan.

Sanohan, Waska, lupuseni, pitäisikö minun... Äh! Ethän sinä tietenkään mitään sano! Mutta jospa vain yksinkertaisesti menen Josian luo ja puhun hänelle jotakin... Ehkä hän uskoutuu minulle siitä, mitä hän oikein äidistäni ajattelee... Tai ehkä hän pyytää apuani Didrikin kurinpitoon, jos olen hänelle ystävällinen!

Waska ei vastannut taaskaan mitään, mutta se nousi jalkeille vierestäni ja näytti odottavan, että lähtisimme takaisin linnaan. Paluumatkalla ehdin miettiä asiaa enemmän. Vein Waskan aitaukseensa ja astelin mietteliäänä linnan sisäpihalle. Kun tapasin Didrikin, suunnitelma oli jo valmiina mielessäni.

Kuulehan, Didrikinpoika, sinulla ehkä kiinnostaa tietää, että se piikatyttö, jonka kanssa olet tuttavallisissa väleissä, on tänä iltana yksin keittotuvassa, koska muu väki on kevätkokolla... Toisin sanoen, kukaan muu kuin se hupakko ei vahdi kellarissa olevaa oluttynnyriä, sanoin katsellen häntä sopivan ylimielisesti. Tietysti Didrik oli epäluuloinen, mutta hänen uteliaisuutensa oli herännyt.

Mistä tällainen harvinaislaatuinen kunnianosoitus? hän kysyi katsellen minua luihusti. Mieliikö ruhtinaan poika päästä yllättämään hempeän ritarinpojan tämän huoneesta, ihan kahden kesken? Vai oletko äitisi asialla?

Ei kuulu sinulle, sanoin viileästi. Jos haluat saada mitä itse mielit, niin pidät nenäsi poissa ovenvälistä ja turpasi kiinni!

Kyllä, Teidän Korkeutenne, Didrik naurahti. Mihinkähän aikaan arvon nuoriherra olisi menossa ritarinpojan luo?

Illallisen jälkeen, kun väki alkaa hajaantua omilla tahoilleen, totesin pitäen ilmeeni pidättyväisenä ja arvovaltaisena.

Hyvä on... Mutta jos tämä on ansa, saat kyllä katua, tavalla tai toisella, lellipenikka, Didrik sihahti. En sanonut siihen mitään, vaikka hän olikin tapansa mukaisesti julkea, hävytön, eikä piitannut alempiarvoisesta asemastaan.

Odottelin kärsimättömyyttäni hilliten iltaan saakka, vetäytyen jo varhain linnansalin rasittavasta huviseurueesta. Josia ja Didrik olivat lähteneet salista jo aiemmin, ja äitini oli ehkä jopa loukkaantunut siitä, ettei Josia ollutkaan häntä palvelemassa koko loppuiltaa. Astelin palvelusväkeä vältellen kohti Josian ja Didrikin yhteistä huonetta. En yleensä todellakaan tapaillut Josiaa kahden kesken, mutta olinkin varta vasten järjestänyt Didrikin muualle saadakseni olla edes jonkin aikaa hänen seurassaan; siis, antaakseni hänelle mahdollisuuden uskoutua minulle, jos hän vain haluaisi. Didrik varmasti kuvitteli asiasta jotakin muuta, mutta tuskinpa hän uskaltaisi puhua tapahtuneesta kenellekään; hänhän olisi itsekin luvattomissa puuhissa, oluttynnyrin ja piikatyttönsä seurassa.

Koputin oveen ja odotin, kunnes Josia tuli avaamaan oven. Hän hämmästyi selvästi nähdessään minut siinä ovensa takana.

Häiritsenkö, jos tulen hetkeksi huoneeseesi? kysyin epävarmasti. Tilanne oli ainutkertainen ja hämmentävä. Emme olleet koskaan aiemmin oleilleet samassa huoneessa, kahden, paria minuuttia pidempään. Näkisinkö hänestä enemmän kuin aiemmin? Näkisikö hän ehkä minusta enemmän, jos vain rohkenisin olla aidosti oma itseni hänen edessään?

Et, tavallaan... Mutta olin kirjoittamassa kirjettä, kun Didrik on kerrankin jossakin muualla, Josia sanoi hiljaa. Kirje näytti olevan kirjoituspöydällä avoimena, eikä hän edes yrittänyt kiirehtiä peittämään sitä näkyvistäni. Tule vain peremmälle! Olet totta kai tervetullut...

Astelin epäröiden kynnyksen yli ja painoin oven kiinni takanani. Jos joku olisi nähnyt minun menevän sisälle huoneeseen, olisiko siitä voinut ajatella jotakin epäluuloja herättävää? Josian ilme oli surumielisen hämmentynyt. Hän palasi kirjoituspöydän luo ja katsahti minua epävarmasti, muttei sanonut mitään.

Taidan sittenkin häiritä sinua, totesin, mutta hän pudisti päätään.

Et häiritse! Mietin vain... että kun Didrik ja minä palaamme Warginlaaksoon, toivon, ettei käytöksestäni jää kenellekään huonoa käsitystä.

No, tuskin sinusta jääkään, toisin kuin Didrikistä... Mutta kenelle olit kirjoittamassa? kysyin vähän niin kuin muka ohimennen, kepeästi, vaikka sisuksissani tuntui kaikkea muuta kuin kevyeltä. Hän huoahti syvään.

Äidillesi, Josia vastasi hiljaa. Et ehkä ymmärrä tätä, mutta...

Eipä sinun minulle tarvitse selittää mitään, sanoin nopeasti, koska en halunnut kuulla mitään arvostelukyvyttömän lemmekästä höpinää; siis sitä, että hän olisi lausunut ääneen jotakin typerää äitiäni kohtaan tuntemastaan ihailusta.

En halua loukata ketään, Josia sanoi hämmentyen. Ymmärräthän, että...

Älä selitä minulle mitään, niin et ainakaan tule loukanneeksi minua, sanoin naurahtaen olevinaan kevyesti, katsomatta kuitenkaan häntä silmiin. Hän olisi halunnut uskoutua minulle, mutten voinutkaan ottaa vastaan hänen avoimuuttaan, koska luulin, että se olisi satuttanut minua liikaa; luulin, että pettyisin häneen liian kipeästi. Kirjoita minun puolestani aivan vapaasti, mitä sitten haluatkaan kirjoittaa, mutta jos annat kirjeen äidilleni, voi olla parempi, ettei kukaan muu näe sitä! Reuel saattaa olla tavallista epäluuloisempi, silloin kun jotakin älyää...

En halua aiheuttaa kenellekään mitään pahaa, Josia huoahti katsoen minua silmiin, mutten uskaltanut kohdata hänen katsettaan. Säälin ja rakastin häntä; mutta toisaalta olin vihainen siitä, mitä luulin naiiviuden aiheuttamaksi arvostelukyvyttömyydeksi, enkä pystynyt hyväksymään sitä...

Et varmaankaan, tietenkään, sanoin hiljaa. Minun oli keksittävä jokin syy siihen, miksi olin tullut tapaamaan häntä; en kyennytkään ottamaan vastaan hänen uskoutumistaan, joten en voinut sanoa, että olin tullut saadakseni hänet uskoutumaan minulle. Mutta... No, ajattelin vain... Olisin kysynyt, lähtisitkö huomenna seurakseni juoksuttamaan koirasuttani, koska sinuun Waska suhtautuu kuin laumanjäseneen... Mutta jos sinulla on muuta ohjelmaa, niin ehkä joku toinen kerta?

Tulen mielelläni mukaasi jonakin päivänä, jos saan uuden tilaisuuden, mutta huomenna minun on oltava yksin... Silloin kun mielessäni on jotakin levotonta, menen yleensä jonnekin, missä voin hiljentyä, Josia selitti hämmentyen.

Hiljentyä? toistin kysyvästi. Tiesin kyllä hänen omituisista tavoistaan, jotka liittyivät siihen, että hänen vanhempansa kuulemma ylläpitivät Vaeltajaveljeä, vaikkei sellainen ollut Neuvoston mielestä suotavaa, päinvastoin.

Niin... Kuunnellakseni Kaikkeuden Luojan johdatusta, Josia sanoi katsahtaen minua, haluten ehkä nähdä, mitä ajattelin hänen sanoistaan. Yritin hymyillä ystävällisesti.

Öö, niin, totta kai... Jos se on tärkeää. No, ehkä sitten seuraavana päivänä, totesin ja käännyin jo palatakseni ovelle. Toivottavasti saat olla rauhassa Didrikiltä jonkun aikaa... Hyvää yötä!

Kiitos pyynnöstäsi, on kunnia tutustua Waskaan paremmin! Hyvää yötä, Josia totesi hiljaa. Niinpä jätin hänet, ristiriitaisin tuntein, kirjoittamaan kirjeensä loppuun, ja astelin kellarikerrokseen katsomaan, mitä Didrik puuhasi. Olisi ollut Josialle helpottavaa, jos Didrik olisi juonut itsensä sammuksiin, eikä palaisi huoneeseensa ollenkaan. Löysin Didrikin kellarista viinitynnyrin vierestä, umpihumalassa, puristelemassa sitä yhtä ymmärtämätöntä piikatyttöä. Näky iljetti minua, enkä halunnut kuvitellakaan, että Josia koskisi samalla tavalla ketään naista; etenkään äitiäni... Silloin päähäni nousi ajatus; varsin katala ja epätoivoinen keino estää jotakin, mitä kuvittelin tapahtuvan, ellen puuttuisi asioitten kulkuun. Se ajatus oli siinä määrin sitkeä, että pyörittelin sitä vielä vuoteeseen mentyäni, eikä se hävinnyt yön aikana; päinvastoin se tuntui vahvistuvan näkemieni painajaisunien myötä.

Seuraavana aamuna menin Josian ja Didrikin huoneen ovelle. Kukaan ei ensin vastannut koputukseeni, ja koputin kovempaa. Kuului laahustavia askeleita; sitten Didrikin naama ilmaantui ovenrakoon.

No hitto, mitä lellipojalla on asiaa näin varhain? hän kysyi näyttäen vähän huonovointiselta ja tavallistakin jurommalta. Ei ritarinpoika ole täällä... Se lienee lähtenyt jo varhain asioilleen.

Yksi juttu saattaisi kiinnostaa sinua, sanoin. Se liittyy Josiaan.

Josiaan? No, kerro, Didrik kehotti siristellen silmiään luihusti.

Hän on kirjoittanut kirjeen ja aikoo antaa sen äidilleni, sanoin ilmeettömänä.

Mitä sitten? Didrik kysyi, mutta näytti kiinnostuneemmalta kuin sanat ja äänensävy antoivat ymmärtää.

Ei mitään. Siinä se juttu oli! totesin tuijottaen häntä.

Vai niin... Olet mustasukkainen, etkä halua hänen antavan sitä kirjettä, vai? Didrik naurahti ilkeästi. Kilvoittelet siis äitisi kanssa samasta kaunokaisesta, vai?

En sanonut mitään sellaista, senkin likinäköinen typerys, totesin hymähtäen. Arvelin vain, että juttu kiinnostaisi sinua!

Saattaa kiinnostaakin, muttei näin aikaisin aamulla, Didrik hymähti ja käänsi minulle selkänsä pieraisten kääntyessään. Hän tönäisi oven kiinni nenäni edestä, ja hetken aikaa vain seisoin siinä, tuntien jotakin varsin epämukavaa; nimittäin omantunnon kouraisuja. Katumus iski äkkiä, lähestulkoon lamauttavana tunteena. Olin pettänyt Josian luottamuksen, enkä osannut edes arvata, millaiseen tilanteeseen olin hänet saattanut.

Päivällä näin Josian linnanpihalla, ja huomasin heti hänen levottomuudestaan, että jotakin oli tapahtunut.

Nathanael, en tiedä mitä tehdä! Annoin sen kirjeen palvelustytölle, ja pyysin häntä toimittamaan sen sitten kun äitisi on jo vetäytynyt levolle ja on yksin, hän selitti minulle hiljaa. Muttanyt minusta tuntuu, että olen tehnyt väärin, tai vähintäänkin ajattelemattomasti... Kunpa saisin kirjeen jollain keinolla takaisin! Kysyin kirjettä siltä tytöltä takaisin, mutta hän oli kuulemma jo antanut kirjeen jollekulle toiselle tytölle toimitettavaksi eteenpäin, ja tämä tyttö on nyt muilla asioilla, enkä tiedä minne hän on sen kirjeen säilönyt... En haluaisi vaivata sinua, mutta pystyisitkö auttamaan sen etsimisessä?

Voi olla, että se on yhtä hankalaa kuin jäljittää nuolta heinikosta, totesin kiusaantuneena. Jospa on sitten kuitenkin ihan hyvä, että kirje menee perille... Ei kai siinä ollut mitään kovin... loukkaavaa ruhtinasta kohtaan?

Loukkaavaako? Ei tietenkään, mutta tajusin, että joku ilkeämielinen voi silti tulkita sen väärin! Josia huudahti hiljaa, ja hänen kauniit silmänsä uhkasivat kyyneltyä. Hän oli kovin viaton, eikä ehkä itse osannut arvioida, loukkaisivatko hänen hellät sanansa jotakuta toista kuin sanojen vastaanottajaa. Olisin halunnut syleillä häntä lohduttavasti ja pyyhkiä kyyneleet hänen silmistään yhtä hellästi kuin hoivasin naarmuja Waskan kuonossa. Mitä olinkaan tekemässä hänelle? Tunsin itseni emäsiaksi, joka joutaisi lojumaan loppuikänsä sikolätissä, torahampaisen karjun ja piereskelevän Didrikin kanssa... En kuitenkaan olisi voinut tunnustaa Josialle tekoani; pelkäsin, ettei hän voisi ikinä antaa sitä anteeksi, tai että hän vähintäänkin halveksisi minua loppuikänsä. Tai jos hän antaisikin anteeksi, joutuisin nöyrtymään hänen edessään sille tasolle, ettei hän ikinä ainakaan katsoisi minua ylöspäin...

No, voinhan ehkä vähän kysellä siitä kirjeestä, äitini palvelustytöltä, vaikkapa, äännähdin nieleskellen vaikeana.

Voitko sanoa äidillesi, että jos hän saa kirjeeni käsiinsä, hän antaisi sen sinulle heti, eikä avaisi sitä lainkaan? Josia kysyi melkein jo kyynelehtien. Pelkään tehneeni sittenkin hyvin hölmösti, vaikka silloin kirjoittaessani tunsin, että teen niin kuin on oikein...

Teen mitä voin, sanoin huoahtaen. Rintaani suorastaan koski, kun olisin halunnut edes rutistaa häntä saadakseni sen ankean pahoinvoivan ilmeen pyyhityksi hänen kasvoiltaan. Yritän puhutella äitiäni ennen kuin kaikki kokoontuvat saliin!

Jätin kärsivän Josian kitumaan itsekseen ja lähdin itse etsimään Didrikiä. Kun sain hänet käsiini, vedin hänet vähemmän hellävaraisesti nurkan taakse varmistaakseni, ettei kukaan muu kuulisi keskusteluamme.

Mitä hittoa riuhdot minua, lellipenikka? Jos yrität lähennellä minua, niin tapan sinut! Didrik puuskahti ja alkoi sitten nauraa hekottelevasti. Päästin hänet irti ja peräännyin hieman.

Tuo kertoo enemmän sinun toiveistasi kuin minun! Missä se kirje on nyt? kysyin ottaen kasvoilleni mahdollisimman uhkaavan ilmeen. Jos tiedät, missä se on, niin kakista ulos!

Mikä kirje? hän kysyi ylimielisellä äänellä.

Tiedät kyllä! Oletko ottanut sen haltuusi? Jos olet, anna se minulle!

Siitä ei ollut puhetta, että se pitäisi antaa sinulle! Didrik naurahti tuijottaen minua halveksivasti.

Onko se sitten sinulla? kysyin alkaen oikeasti tuntea varsin voimakasta halua väännellä hänen ylimielistä naamaansa.

Entäs jos ei ole?

Anna se tänne, jos se on sinulla! ärjäisin. Didrik alkoi nauraa.

Jospa ei olekaan? Jospa en anastanutkaan sitä palvelustytöltä, jolle Josia sen antoi? Hän on hyväuskoinen hölmö, eikä näe edes tytönhupakon naamasta, milloin hänelle valehdellaan, hän ilkkui.

Anna se kirje tänne, tai menen kertomaan ruhtinaalle siitä, että kopeloit sitä höperöä piikatyttöä ja verotat hänen parasta oluttaan! huudahdin ja tönäisin häntä rintaan. Siinä vaiheessa Didrik ilmeisesti säikähti vihaisuuttani ja perääntyi hieman.

Ei se kirje ole enää minulla! Heitin sen takkaan, hän sanoi silmät kavenneina. Eikö sinun tarkoituksesi ollutkaan tuhota kirjettä? Vai olisitko halunnut sen itsellesi?

Vannotko, että heitit sen takkaan? kysyin julmistuneena. Didrik naurahti luihusti. Tiesin, että hän valehteli.

Joo, heitin, ja sinä, lellipenikka, saat luvan maksaa palveluksestani, hän tuhahti.

En maksa sinulle mitään, jos se kirje tulee vielä päivänvaloon, sanoin. Niin että ellet ole vielä tuhonnut sitä, parasta tehdä niin, tai toimittaa se kirje minulle nopeammin kuin ehdit sanoa ruhtinaan perskänninen varsijousimies...

Ovatko ylhäiset ihmiset aina noin epäluuloisia? hän totesi mielipuoliseen raivoon yllyttävän omahyväisellä äänellä ja käänsi minulle ylimielisesti selkänsä. Olisi tehnyt mieli vääntää häneltä niskat nurin tai ainakin vähän kouraista häntä kurkusta, mutta hän olisi saattanut tehdä kostoksi jotakin vielä inhottavampaa, koska hänellä oli aina veitsi jossakin vaatetuksensa sopessa piilotettuna. Lähdin hermostuneena hänen luotaan ja menin etsimään äitiäni. Äiti oli kuitenkin jo hakeutunut seurueensa kanssa saliin odottamaan illallista, enkä pystynyt puhuttelemaan häntä kahden kesken. En siis voinut tehdä asialle mitään; minun oli vain odotettava, mitä tapahtuisi.

Ei mennyt kauaakaan, kun illalliskello soi, ja kaikki kokoontuivat syömään. Adeliza oli tuohon aikaan vasta hieman yli kymmenvuotias, mutta äitini halusi pukea hänet samanlaisiin vaatteisiin kuin itsensä. Adelizalla oli siis naimaikäisen neidon kampaus ja kasvoillaan ihomaalia, ja hän näytti jotenkin nukkemaiselta lapsiaikuiselta. Hän jäljitteli äitinsä ja muitten naisten olevinaan viehkeitä eleitä ja heleää puhetapaa, ja jopa räpytteli silmiään joillekin nuorukaisille ja hieman vanhemmillekin miehille.

Yleensä en liiemmin piitannut Adelizasta eikä hän minusta, mutta nyt huomasin, että hän katseli Josiaa. Aiemmin en ollut nähnyt hänen huomioivan Josiaa sen kummemmin. Olin tosin kuullut hänen kikattavan joskus ystävättäriensä kanssa, että Josia näyttää naiselta, ja että heidän pitäisi yllättää Josia joskus pesusaavista, niin selviäsi, onko tämä poika vai tyttö... Mieleni olisi tehnyt tukistaa häntä, mutta koska äitini olisi suuttunut siitä, tyydyin sanomaan Adelizalle, etten minä aina erota, onko hän lehmä vai emakko, ja että ehkä hänen pitäisi kylpeä sikolätissä, niin selviäisi, kumpi hän on. Adeliza oli alkanut parkua ja mennyt juoruamaan sanomisistani äidille, ja ne muut tytöt olivat nostelleet minulle nokkiaan ja nimittäneet minua inhottavaksi kummajaiseksi.

Mutta sinä iltana saatoin nähdä, että Adeliza arvioi Josian ulkonäköä ja keikutteli päätään ja suipisteli suutaan aivan kuin olisi halunnut tarjota sitä tälle. Olin lähes pahoinvoiva jo muutenkin, ja ajatuskin siitä, että Adeliza alkaisi tyrkyttää itseään Josialle, oli melkeinpä konkreettisesti oksettava. Josia näytti levottomalta ja tuntui välttelevän äitiäni, vaikka tämä yritti herättää hänen huomionsa. Didrik ilmaantui myös paikalle, enkä pitänyt hänen ovelasta, juonittelevasta ilmeestään. Pahaenteisen odotuksen vallassa en osannut muuta kuin ylläpitää tavanomaisen huonotapaista käytöstäni vääntelehtimällä istuinluillani ja yrittämällä keikuttaa raskastekoista tuoliani, heittelemällä omenoita ja tuottamalla erilaisia muunnelmia tekoröyhtäisyistä ja pieruista.

Mässäilyn päätyttyä ylhäiset rouvat ja neidot vetäytyivät omalle puolelleen salia palveluspoikiensa kanssa, ja miehet keskittyivät sulattelemaan ruokaa metsästysjuttujen kertomisen ohella. Pikku-Reuel, joka oli tuolloin noin kahdentoista, pysyi, kuten yleensäkin, isänsä lähettyvillä, eikä erityisesti viihtynyt äitinsä seurassa. Pikku-Reuel oli kiltti ja älyllisiltä kiinnostuksiltaan yhden asian poika, jonka seurassa en aina olisi jaksanut olla, mutta hän olikin isänsä suosikki ja seurasi tätä kuin varjo; nauroi kaikille isänsä jutuille kiltisti ja palvovasti, ja toisteli samoja sananparsia kuin isänsä...

Pysyttelin äitini seurueessa, koska Josiakin oli siellä, koska hänen velvollisuuksiinsa kuului palvella linnan emäntää. Josia jäi kuitenkin seisomaan hieman tavallista loitommalle, ja jollain tapaa aavistin, ettei äitini enää suhtautunut häneen yhtä lämpimästi. Ehkä se johtui siitä, ettei Josia enää tuijottanut häntä ihailusta laajennein silmin, koska sellainenkin laiminlyönti luultavasti riitti pahoittamaan äitini mielen. Olisin halunnut tietää, oliko heidän välillään kenties ehtinyt tapahtua jotakin muutakin, mutta sitä en olisi rohjennut kysyä suoraan kummaltakaan osapuolelta.

Näin miten Adeliza meni kuiskimaan jotakin äitinsä korvaan, ja he kumpikin katsahtivat Josian suuntaan. Ehkä Adeliza esitti äidilleen ajatuksen, että Josia olisi hänelle mieluinen sulhanen. Mutta äitini pudisteli päätään ja näytti melkeinpä loukkaantuneelta. Adeliza käänsi äidilleen selkänsä ja käveli kädet puuskassa tarjoilupöydän luo. Hän pyyhkäisi kädellään liudan omenoita lattialle, ja muutama seuraneito kiirehti korjaamaan hänen jälkensä ja lepyttelemään tuota pientä lellikkiä hunajaleivoksilla.

Tuskastuneena tilanteeseen yritin keksiä jotakin itseäni viihdyttävää. Olin juuri punastuttanut yhtä nuorta, minua uteliaana silmäillyttä neitoa näyttämällä hänelle kärsäturpaa, kun näin Didrikin astelevan äitini eteen. Katsahdin Josiaa, joka oli jännittynyt ja kalvennut.

Armollinen rouva, tässä on Teille kirje, Didrik sanoi ojentaessaan äidilleni jotakin taiteltua paperia. Osa minusta olisi halunnut syöksyä heidän väliinsä, tempaista kirjeen ja täräyttää Didrikiä nyrkillä nenään, mutta toinen osa pysytteli jähmettyneenä aloillaan, enkä siis tehnyt mitään muuta kuin kiehuin sisäisesti. Äitini otti kirjeen hämmästyneenä ja uteliaana päätään keikistellen.

Keneltä tämä on? hän kysyi äänellä, joka yritti jäljitellä linnun liverrystä.

Se varmaankin käy ilmi kirjeestä, Didrik totesi naurahtaen ja näyttäen lipevän luihulta.

Oi, onko se rakkauskirje? joku yksinkertainen seurarouva huudahti.

Shh, ettei ruhtinas kuule! toinen huudahti. Lukekaa se, ruhtinatar! Onko se salaiselta ihailijalta?

Odottakaahan... Tässä ei ole nimeä! äitini totesi silmät loistaen ja lapsekkaasti huokaisten. Miten romanttista! Odottakaas, kun luen... Miten kaunis ja herkkä käsiala!

Lukekaa se ääneen, olkaa niin hyvä! kihertelevät seuraneidot huudahtelivat. Ja niin äitini alkoi lukea Josian kirjettä ääneen...

Hyvä ruhtinatar! Joudun pian jättämään paikkani Teidän jalkojenne juuressa, ja haluan kertoa Teille mitä kunnioittavimmin, millaista tuskaa se minulle tuottaa. Olette ollut minua kohtaan niin hyvä ja armollinen, etten olisi sellaista ansainnut...

Äitini keskeytti äkkiä, ja hänen kasvoilleen levisi häkeltynyt ilme. Hänen katseensa osui Josiaan, ja samassa näin ruhtinas Reuelin astelevan hänen luokseen.

Kuulinko oikein, että joku on rohjennut kirjoittaa Teille rakkauskirjeen? ruhtinas kysyi tuohtumuksesta punehtuneena ja vähemmän hilpeänä. Antakaahan kun minäkin katson sitä...

Ei, tämähän on vain pilaa, pelkkää pilaa! äitini huudahti kimeästi. Joku pilailee kanssani!

Hän repäisi kirjeen kahtia ja sitten useampaan palaan alkaen nauraa lähes järjettömästi. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan nauraneet.

Mitä? Uskaltaako joku pilailla kanssanne? Keneltä kirje on? ruhtinas puuskahti suuttuneella äänellä. Mitä siinä luki?

Täysin naurettavaa soopaa! äitini huokaisi teennäisesti, nauraen edelleen. Joku nulikka pilailee kustannuksellani! Kirjoittaa kauniisti, mutta rivien välissä antaa ymmärtää, että olen naurettava, jos uskon sanaakaan!

Didrik, keneltä sait kirjeen? ruhtinas tivasi suorastaan hengästyneenä.

Palvelustytöltä, Didrik vastasi teeskennellen harmitonta nuorukaista. Lupasin toimittaa sen perille hänen puolestaan...

Keneltä palvelustyttö oli sen saanut? ruhtinas ärähti. Didrik kohautti hartioitaan.

En todellakaan tiedä, Teidän Ylhäisyytenne, hän sanoi teennäisen viattomasti. Olen pahoillani, että tekemäni palvelus tuottaa Teille tällaista hämminkiä! Mutta itse asiassa syyhän ei ole minun, vaan kirjeen kirjoittajan...

Sillä hetkellä Josia nousi ja poistui salista kalpeana kuin kuollut porsas. Pakottauduin olemaan ryntäämättä hänen peräänsä. Kaikki huomasivat kyllä Josian poistumisen, eikä kovin moni luullakseni ollut niin tyhmä, ettei olisi tajunnut sen liittyvän jotenkin kirjeeseen tai ruhtinaan suuttumukseen. Paitsi ruhtinas Reuel; hän ei tuntunut edes huomaavan Josian lähtöä.

Jos kirjeen kirjoittaja on joku miehen ikään varttunut, hän saa maksaa tästä hengellään! ruhtinas uhosi harvinaisen suuttuneena, pullistellen varttaan kuin hirmustunut hanhi.

Sanoinhan, että se oli pilaa! äitini huudahti. Parasta kun unohdamme koko asian...

Tiedättekö Te, rakas vaimoni, kuka kirjeen on kirjoittanut? ruhtinas kysyi alkaen näyttää hämmentyneen huolestuneelta.

Luulenpa tietäväni, ja osaan varsin hyvin hoitaa asian ilmankin Teidän apuanne, rakas mieheni! äitini totesi hermostuneesti naurahdellen. Pojankoltiaisille riittää yleensä pari vitsaniskua, niin viisaus palaa... Hoidan asian itse!

Hyvä on, mutta jos vastaavaa tapahtuu uudelleen, minä puutun asiaan! ruhtinas huoahti ikään kuin olisi jo väsynyt omaan kiivastukseensa, palasi tovereittensa seuraan ja jatkoi hyvin pian lauhtuneena rehvakasta jutusteluaan varsijousen viritysvivun temppuilusta, aivan kuin mitään erikoisempaa ei olisi tapahtunutkaan. Äitini huomasi Didrikin seisovan yhä vierellään, ja Didrik tuijotti häntä laskelmoidun ihailevasti.

Ole hyvä, Didrik, ja tuo minulle omena, äitini sanoi pehmeällä äänellä. Didrik kumarsi, haki omenan ja palasi äitini luo. Sinä iltana heidän välilleen kehittyi iljettävä yhteys; äitini sai Didrikiltä toivomaansa huomiota, ja Didrik sai äitini kautta aseman seurueessa. Josia oli pelattu ulos siitä asetelmasta, ja minä olin siihen suurin syyllinen...

Kun toiset alkoivat kuunnella musikanttien soittoa, konttasin lattialla ja keräsin Josian kirjeen palaset talteen. Sitten häivyin salista ja menin huoneeseeni harrastamaan hieman palapelin kokoamista. Sain kirjeen osittain luettavaan kuntoon.

"Hyvä ruhtinatar! Joudun pian jättämään paikkani Teidän jalkojenne juuressa, ja haluan kertoa Teille mitä kunnioittavimmin, millaista tuskaa se minulle tuottaa. Olette ollut minua kohtaan niin hyvä ja armollinen, etten olisi sellaista ansainnut. Olette kaunis ja ihailtu, enkä luultavasti merkitse Teille koskaan enempää kuin kukaan muukaan tuttavanne. Silti toivoisin, että muistaisitte minut; ei minun itseni takia, vaan sen hetken vuoksi, jolloin sanoin... (tästä välistä puuttui paljon sanoja, koska paperista puuttui suikale). Toivon, että muistatte sen hetken, vaikken koskaan itse merkitsisi Teille mitään. Olkaa siunattu."

Koska kirjeestä puuttui jotakin niin oleellista, että sen varsinainen sisällöllinen viesti jäi ymmärtämättä, rohkaisin mieleni ja lähdin etsimään Josiaa. Koska hän ei ollut huoneessaan, etsin häntä pihalta, palvelusväen tiloista, puutarhasta ja lopulta tallista. Löysin hänet satuloimasta hevostaan. Hän oli kasannut tavaransa vaatimattomaan nyyttiin ja valmistautui lähtemään linnasta.

Josia, et kai ole lähdössä? kysyin hengästyneenä. Eihän sinulla ole mitään syytä lähteä!

Eikö muka ole? Josia kysyi huoahtaen raskaasti ja räpytellen silmiään. Minä pakenen ruhtinaan rangaistusta! En ole niin pyhä, että jäisin rangaistavaksi pahemmin kuin mitä ansaitsisin!

Ei ruhtinas rankaise sinua! Ei hän edes tiedä, että sinä kirjoitit sen kirjeen, huudahdin.

Didrik kertoo sen kyllä ennen pitkää, Josia totesi hiljaa, mutta kiihtyneenä. Enkä voisi jäädä muutenkaan. Äitisi on viiltänyt syvän haavan sieluuni, enkä halua nähdä häntä enää. Luulin, että hän ymmärtäisi! Luulin, että hänessä olisi jotakin sielukasta! Luulin, että hän ymmärsi minua!

Kaipa hän ymmärsi, että ihailet häntä, sanoin pystymättä täysin peittämään ärtymystäni. Varmaan hän loukkaantui siitä, kun luuli kirjettä pilaksi, ja siitäkin, että käyttäydyit tänä iltana välinpitämättömästi häntä kohtaan. Mutta kyllä hän leppyy, jos alat taas katsella häntä kuin ihmettä!

Sinäkään et ymmärrä minua! Josia huudahti kiivastuen. Kuinka voisitkaan, kun olet sen sydämettömän naisen poika!

Sydämettömän? toistin naurahtaen katkerasti. Luulitko sitten hänen välittävän jotenkin syvästi? Luulitko että voisit ruveta hänen rakastajakseen, kunhan vielä vähän miehistyt?

Josian kasvot jäykistyivät; hän kalpeni ensin ja alkoi sitten punehtua, niin että hetken aikaa luulin hänen saavan jonkinlaisen sairaskohtauksen.

Mitä sinä oikein kuvittelet? hän sai vaivoin ulos suustaan. Mitä sinä minusta kuvittelet?

No... Sinähän olit ihastunut hänen, ja nyt hän osoitti olevansa itsekeskeinen hepsankeikka, joka ei ota sinun tunteitasi huomioon lainkaan, sanoin vihaisena, mutta tuntien edelleen häntä kohtaan sellaista rakkautta, että itseeni sattui, kun satutin häntä.

Ihastunutko? En ole ollut äitiisi sillä tavoin ihastunut kuin Didrik on piikatyttöönsä, Josia sanoi hitaasti, närkästyneen painokkaasti, ja muuttuen yhä murheellisemman näköiseksi. Ihailin häntä kyllä, mutta se ei ole sama asia! Minulla ei ole ollut ikinä sellaista ajatusta, että tekisin jotakin... sopimatonta hänen kanssaan! Ihailin häntä kuin ihmeellistä kukkaa, kuin taivasta, jolle sateenkaari piirtyy... Ja vaikka näin hänessä paljon sellaista, mikä likaa hänen viattomuuttaan, uskoin että hän on sisimmässään hyvä ihminen!

Hänen kasvonsa kertoivat jostakin niin syvästä tunteesta, että häkellyin. Olinko käsittänyt hänen pyyteensä aivan väärin? Olinko uskonut hänestä pahempaa kuin mihin hän unissaankaan kykenisi?

Mitä oikeastaan tarkoitat? kysyin epäröiden. Mitä sinä hänestä halusit? Mitä halusit hänelle ilmaista sillä kirjeellä?

En minä hänestä mitään halunnut, Josia sanoi huokaisten syvään, ja hänen silmiinsä alkoi nousta kyyneliä. Halusin että hän ymmärtäisi, että hän on paljon kauniimpi, ellei maalaa kasvojaan naamioksi... Ja että hänen hymynsä ilahduttaa paremmin, ellei se ole teeskennelty, ja että tiedän hänen olevan onneton ihminen, joka yrittää näyttää onnelliselta... Ja vaikka hän näyttää itsetietoiselta ja varmalta omasta viehätysvoimastaan, hän on sisimmältään kuin pikkutyttö, joka häpeää itseään, koska hänen isänsä pitää häntä siveettömänä!

Olin hetken aikaa mykistynyt hänen sanoistaan; siitä, mitä ne kertoivat hänen tunteistaan ja ymmärryksestään, ja siitä, että ne todistivat minun olevan tomppeli.

En ehkä täysin ymmärrä mitä tarkoitat, mutta... ei sinun tarvitse lähteä minnekään... Josia, älä lähde vielä, äläkä varsinkaan tällä tavalla! sanoin omantunnon kouraistessa sisuksiani. Olin pitänyt häntä naiivina typeryksenä ja halveksinut hänen tunteitaan äitiäni kohtaan. Olin erehtynyt täysin hänen tarkoitustensa suhteen ja aiheuttanut hänelle kaamean nöyryytyksen; itsekkäistä syistä, ja luullen tekeväni hänellekin palveluksen. Olin hirvittävän pahoillani ja häpeissäni, mutten olisi halunnut tunnustaa sitä, koska se paljastaisi minut saastamieliseksi typerykseksi...

Minulla ei ole mitään syytä jäädä, Josia lausahti hiljaa. Äitisi on läpeensä pinnallinen ihminen. Erehdyin täysin hänen suhteensa... Luulin, että hän ymmärsi sielunsa tilan, halusi tehdä parannuksen ja opetella rakastamaan ja kunnioittamaan aviomiestään, mutta erehdyin! Olin aivan sokea hänen kieroudelleen! Hän on paatunut viettelijätär, enkä halua enää oleskella samassa asunnossa hänen kanssaan!

Mutta mistä sinä hänelle kirjoitit? Miksi ylipäätään kirjoitit hänelle mitään? kysyin häkeltyneen kankeasti.

Halusin hänen muistavan sen, kun kerran tapasin hänet itkemässä, ja luulin hänen itkevän huonon käytöksensä takia, katuvana. Sanoin hänelle, että hän on Kaikkeuden Luojalle rakas, ja että hänen sisällään on täydellinen ihminen, joka on vielä kauniimpi kuin se kalpea kuva, jollaisena hän yleensä meille näyttäytyy... Luulin että hän ymmärsi, koska hän lakkasi itkemästä, katsoi minua kuin ihmettä, ja hymyili sitten onnellisena. Luulin, että se merkitsi hänelle jotakin! Mutta olen ollut sokea typerys! Josia huokaisi, ja hänen poskilleen valui kyyneleitä. Sisälläni myllersi; olin itse ollut sokea typerys, ja oli hirvittävän epäoikeudenmukaista, että Josia nimitti itseään sellaiseksi.

Mutta sinähän olit oikeassa! huudahdin kiivastuen. Sinä näit hänen ulkokuorensa läpi! Sinä näit, että hän teeskentelee ja esittää saadakseen ihailua ja rakkautta, koska kokee oikeasti olevansa jotenkin puutteellinen! Et sinä ole erehtynyt, eikä sinun tarvitse hävetä sanojasi!

Sinä olet hänen lapsensa, joten ymmärrän, että haluat nähdä hänet viattomana ja hyvänä, Josia huoahti vakavana. Sellaisena minäkin pidin häntä tähän saakka, mutta hänen tämäniltainen käytöksensä todisti minulle, ettei hän piittaa muista kuin itsestään, hemmotellusta tyttärestään, ja kenties sinusta. Olen pahoillani, muttet saa minua uskomaan hänestä hyvää, et enää!

Jos hän olisi lukenut kirjeesi yksin, kuten tarkoitit...

Niin ei nähtävästi ollut tarkoitettu, Josia huudahti. "Ja se on minulle aivan oikein! Tein väärin kirjoittaessani toisen miehen vaimolle, olkoonkin, että pyyteeni eivät olleet lihallisia vaan sielullisia, tai