Discover millions of ebooks, audiobooks, and so much more with a free trial

Only $11.99/month after trial. Cancel anytime.

Garkoks Dran: Viimeinen yliherra osa 1
Garkoks Dran: Viimeinen yliherra osa 1
Garkoks Dran: Viimeinen yliherra osa 1
Ebook725 pages8 hours

Garkoks Dran: Viimeinen yliherra osa 1

Rating: 0 out of 5 stars

()

Read preview

About this ebook

Garkoks Dran on fantasia kirjasarja, joka kertoo tavallisen sankaritarinan sijasta, kaikkien aikojen mahtavammin pahiksesta ja tämän hirmuteoista. Kirjasarja on normaalia fantasia tarinaa synkempi.

Viimeinen yliherra osa 1, kertoo päähahmon lapsuudesta ja ensimmäisistä saavutuksista. Tapahtumat sijoittuvat ajalle, jonka nykyaikainen maailmamme, on täysin unohtanut.

Jopa nuoresta iästä saakka, Garkoks Dran (tuolloin tunnettu nimellä Skark Dragon) kantoi suurta vastuuta hartioillaan. Mutta mitä muuta demonien yliherran ja jumalattaren avioton lapsi, voisi odottaa?
Ystäviä? Vapautta? Kaksi maailmaa, joista toinen haluaa tuhota hänet ja toinen tarvitsee häntä johtamaan sitä?
LanguageSuomi
Release dateSep 11, 2018
ISBN9789528005025
Garkoks Dran: Viimeinen yliherra osa 1
Author

Waltter A. Rautala

Waltter A. Rautala is an author from Finland. He writes mostly fantasy literature and uses his imagination as the source of his inspiration. He believes that good characters, a great setting, and an interesting plot are the key to keeping the reader invested.

Related to Garkoks Dran

Titles in the series (3)

View More

Related ebooks

Reviews for Garkoks Dran

Rating: 0 out of 5 stars
0 ratings

0 ratings0 reviews

What did you think?

Tap to rate

Review must be at least 10 words

    Book preview

    Garkoks Dran - Waltter A. Rautala

    Garkoks Dran

    Nimiösivu

    Esipuhe

    Luku yksi: Kirotut ja siunatut

    Luku kaksi: Kaikki alkaa pienestä

    Luku kolme: Ensimmäiset opetukset

    Luku neljä: Kuinka Maailma muuttuu

    Luku viisi: Ensimmäiset suunnitelmat

    Luku kuusi: Häntä

    Luku seitsemän: Ilotalo kukkulalla

    Luku kahdeksan: Elävien maailma

    Luku yhdeksän: Orja nimeltä Henry

    Luku kymmenen: Demonin teot

    Luku yksitoista: Jumalan seuraukset

    Luku kaksitoista: Pakenevat demonit

    Luku kolmetoista: Dranin aikakausi

    Valmistusmerkinnät

    Garkoks Dran

    Viimeinen yliherra

    Osa 1

    Esipuhe

    Maailmassamme on monia mysteerejä, mutta mikään niistä ei ole yhtä suuri, kuin menneisyytemme. Elämme maailmassa, jossa historia on voittajien kirjoittama ja vain kuolleet tietävät totuuden. Jokaista yksityiskohtaa ja näkökulmaa on mahdotonta kirjoittaa ylös. Mutta tästä huolimatta, yhden näkökulman puuttuminen, voi muuttaa kaiken mitä tiedämme.

    Tarinamme kertoo aikakaudesta, joka edeltää vanhimpiakin kirjattuja historian tapahtumia. Maailmaamme hallitsivat silloin monet älylliset rodut ja lajit, joiden kehittyneet kulttuurit ja yhteisöt, asuttivat maailmaa idästä länteen.

    Kääpiöt, kekseliäät ja ahkerat, asuttivat useimmat suuret vuoristot ja maanalaiset luolastot. Heidän taitoihinsa kuuluivat uusien tieteiden opiskelu, sekä taikuuden ja tieteen yhdistely. He olivat pyöreitä ja lyhyitä, noin metrin pituisia ja parrakkaita.

    Örkit, brutaalit ja vahvat, vihreä- tai ruskeaihoiset, olivat yksi kookkaimmista älyllisistä lajeista. He asuivat pienissä kylissä, kallioilla ja kanjoneissa. He olivat myös taitavia suurriistan metsästäjiä. Heidän lakinsa ja säädöksensä poikkeisivat muista roduista, mutta he asuivat sopuisasti eristyksissä.

    Erirotuiset haltiat, kauniit ja pitkäikäiset, olivat ensimmäiset olennot, jotka perustivat sivilisaation. He asuttivat monia erilaisia alueita, joihin he olivat parhaiten sopeutuneet. He olivat kaikki lahjakkaita taian käyttäjiä ja olivat ensimmäinen laji joka oppi käyttämään taikuutta. Vaikka haltioita oli monia eri lajeja, heitä kaikkia yhdisti pitkät, suipot korvat.

    Metsänhaltiat asuttivat synkimmät metsät ja tiheimmät viidakot. Heidän läheisyys luonnon kanssa, antoi heille paljon viisautta eläimistä, kasveista ja muista luontokappaleista. Heidän metsiinsä rakennetut talot ja linnakkeet, olivat muille roduille vaikeita löytää. Heidät oli helppo tunnistaa näiden kastanjanruskeasta ihonväristä ja terävistä silmistä.

    Suurhaltiat, joiden valtaisat ja loisteliaat kaupungit ja laajat viljelmät, hallitsivat suurimman osan tasangoista ja preerioista. Suurhaltioiden ihot olivat kellertäviä tai vaaleanruskeita, ja he olivat pisimmät kaikista haltioista. Heidän ylhäinen elämäntapa ja korkea oppineisuus, nostattivat heidät ihailun ja kateuden kohteeksi, muiden haltiarotujen kesken. Suurhaltiat toimivat usein suosionsa ja luotettavuutensa takia kaikkien lajien kesken, poliittisten ongelmien ja riitojen sovittelijoina.

    Jäähaltiat olivat vakaimmat ja hiljaisimmat kaikista haltiaroduista ja ehkä jopa kaikista älyllisistä lajeista. He asuttivat pohjoisimpia ja jäisimpiä alueita, jotka olivat liian kylmiä muiden rotujen siedettäviksi. Eristyneestä elämäntavasta huolimatta, he eivät karttaneet muita rotuja ja olivat useimmiten vieraanvaraisia. Heidän vankat kivitalot ja jäälinnat olivat suurimman osan vuodesta lumen peitossa. Tämä auttoi heitä elämään rauhassa. Nuorten jäähaltioiden ihot olivat jäänsiniset, mutta vanhetessa ne muuttuivat lumenvalkoisiksi.

    Mustahaltiat olivat haltioista eniten pelätyt. Heidän ihonsa olivat tummanharmaat, ja heidän silmänsä olivat oranssit tai jopa punaiset. Mustahaltioita oli ennen vanhaan vainottu heidän pelottavan ulkonäkönsä takia, mutta myöhemmin heidät oli hyväksytty osaksi haltiayhteisöitä ympäri maailmaa. He olivat sortonsa aikana oppineet monia salaperäisiä taitoja. Näiden ansiosta, he olivat tulleet taitaviksi kaupparatsuiksi, vakoojiksi ja henkivartijoiksi.

    Merenneidot ja Vetehiset asuttivat meriä. Heidän vedenalaisten linnojen ja asumuksien takia, maalla elävien rotujen kanssa kanssakäyminen oli vaikeata. Tästä syystä merenväki ei ollut päässyt osaksi pinnalla asuvien yhteisöön. Tämä johti siihen, että merenneidot, jotka olivat hyvin kauniita, usein joutuivat salametsästäjien kaappaamiksi ja myydyiksi rikkaille yksilöille.

    Maailmassamme oli myös monenlaisia muita lajeja ja hirviöitä, kuten jättiläisiä, jotka elivät joko yksin tai pienissä ryhmissä erämaassa. Draconoideja (ihmislohikäärmeitä) jotka polveutuivat suoraan lohikäärmeistä, asuivat laumoissa ympäri maailmaa, lohikäärmeiden pesien lähettyville. Arachneja, jättiläishämähäkkejä, joilla oli ihmismäinen ylävartalo. Peikkoja, jotka elivät pienissä joukoissa vuorilla tai luolissa. Hiisiä, jotka elelivät kääpiöiden läheisyydessä tuholaisina ja raadonsyöjinä, ja monia muita eri hirviöitä ja olentoja.

    Lisäksi oli yksi laji, joka erosi muista, demonit. Ne elivät siellä, minne muiden olentojen sielut joutuvat kuoltuaan, Kuolleessa Maailmassa. Toisin kuin muut lajit, demonit kykenivät liikkumaan tuonpuoleisesta elävien maailmaan vaivatta.

    Koska Kuollut Maailma oli pimeä ja eloton, demonit ottivat väkivalloin eläviltä sen, mitä he eivät saaneet kotonaan. Ruokaa, karjaa, varusteita, materiaaleja, ylellisyystarvikkeita ja joskus he varastivat jopa kokonaisia rakennuksia.

    Aina kun demonit tunkeutuivat elävien maailmaan ryöstöretkillään, heitä odotti kiihkeä taistelu. Demonien pahimpiin verivihollisiin kuuluivat haltiat, jotka vastustivat heitä aina kiivaasti.

    Mutta haltioiden miesylivoimasta huolimatta, demonit olivat useimmiten voitokkaita. Demonit olivat isoja, pelottavia, vahvoja, eivätkä kuolleet vanhuuteen. Niiden aistit olivat yhtä terävät kuin petoeläimillä, joten niiltä ei voinut piiloutua normaalein keinoin. Jokainen demoni oli fysiikaltaan ja kyvyiltään erilainen, ja demonit osasivat myös käyttää ainutlaatuisia taikoja. Kaikki tämä teki heistä erittäin vaarallisia ja vaikeita nujertaa, tai edes torjua.

    Kaikki nämä rodut tiesivät ja ymmärsivät, että he eivät eläneet yksin tässä maailmankaikkeudessa. Ympäri maailmankaikkeutta jumalat varjelivat kuolevaisten yli, suojellen heitä onnettomuuksilta ja uhkilta. Jumalat antoivat lahjoja niille, jotka palvoivat heitä antamalla kiitoksensa. Näihin lahjoihin kuuluivat myös uutta tietoa ja siunauksia niille, jotka olivat kärsivällisiä. Jumalat eivät suojelleet vain olentoja tällä planeetalla, vaan satoja muita maailmoja ympäri universumia.

    Jumalat olivat kauan aikaa sitten ymmärtäneet, että näiden elävien, heikkojen olentojen elämänkaaret, eivät olleet loputtomia. Kuollessaan, näiden poloisten olioiden sielut joutuivat synkkään ja toivottomaan Kuolleeseen Maailmaan. Niinpä he päättivät; että kuolevaiset, jotka elivät hyväntahtoisesti, oikeudenmukaisesti, auttoivat muita, eivätkä tuottaneet vahinkoa, pääsisivät kuollessaan jumalien perustamaan Paratiisiin.

    Vastaavasti ne, jotka olivat eläneet elämänsä synnissä, sortaneet muita, murhanneet tai varastaneet, joutuivat Hornaan. Tulinen alue, jonka jumalat rakensivat osaksi Kuollutta Maailmaa. Loput sielut, jotka eivät kelvanneet Paratiisiin, tai eivät olleet tarpeeksi pahoja Hornaan, joutuivat yhä pimeään Kuolleeseen Maailmaan.

    Paratiisi oli valoisa ja loistava maailma. Rajaton ja puhdas, sen kultaiset pilvet ympäröivät saavuttamatonta horisonttia. Tuhannet kirkkaat tähdet koristivat taivasta, joka oli tumma kuin avaruus, mutta valoisa kuin keskipäivän aurinko. Sinne päässeet sielut eivät tunteneet kipua, pelkoa tai nälkää. He saivat ja kykenivät tekemään mitä tahansa, käymään missä tahansa ja olemaan mitä tahansa, heidän mielensä halusi.

    Horna oli täysi vastakohta. Se oli kuin valtava vankila, jaettuna useisiin osiin, ja läpipääsemätön tulinen seinämä, erotti sen muusta Kuolleesta Maailmasta. Ikuinen vankeus, kipu ja kidutus, odottivat sinne joutuneita sieluja. Rangaistus vastasi rikosta, ja sinne tuomitut sielut joutuivat kestämään sitä loputtomiin, ilman ulos pääsyä.

    Näistä kahdesta vaihtoehdosta huolimatta, suurin osa sieluista joutui yhä Kuolleeseen Maailmaan. Tästä syystä jumalat päättivät, että Kuolleeseen Maailmaan joutuneet sielut, saivat valita joko fyysisen muodon ruumiina tai henkisen muodon aaveena.

    Ruumiina olemisen valinneet saivat elää elämäänsä Kuolleessa Maailmassa, lähes samalla tavalla kuin elävien maailmassa. Oli tosin pieniä eroja, kuten että he eivät tunteneet kuolemanpelkoa. Aaveena olemassaolon valinneet sielut, eivät tunteneet kipua, nälkää tai puutetta. Mutta samalla, he eivät myöskään pystyneet tuntemaan kylläisyyttä tai mielihyvää. Tästä huolimatta he pystyivät silti nukkumaan ja uneksimaan.

    Demoneita tämä sääntö ei koskenut heidän kuollessaan, koska he elivät jo Kuolleessa Maailmassa. Kuollessaan, demonit menettivät kykynsä lisääntyä, kasvaa ja lähteä Kuolleesta Maailmasta. Muuten he pystyivät jatkamaan elämäänsä normaalisti kotimaailmassaan. Ainoana poikkeuksena tähän oli, jos demoni oli ollut niin paha, että tämä tuomittaisiin Hornaan.

    Synnynnäisen luonteensa, ja vähien vaihtoehtojen takia, yksikään demoni ei ollut koskaan ansainnut itselleen pääsyä Paratiisiin. Mutta yli 25000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, tämä tosiasia muuttui.

    Luku yksi: Kirotut ja siunatut

    (60 eD.)

    Osa yksi

    Tyyni syksyinen ilta laskeutui elävien maailmassa, sinisen, Aurinkoa kiertävän planeetan pinnalla, pohjoisen länsimantereen syrjäisellä alueella.

    Pitkä, tumma hahmo seisoi korkealla ilmassa. Hänen yläpuolellaan avautui lähes pilvetön taivas. Taivas oli värjääntynyt oranssiksi ja purppuraksi taivaanrannasta taivaanrantaan, laskevan auringonkajon takia. Hahmon alapuolella avautui kahden vuorijonon välissä oleva laakso. Sen vasen puoli oli peittynyt synkkään sekametsään, jonka sisältä virtasi laakson oikealle puolelle, kirkasvetinen joki.

    Vaikka hänen allaan oli valtavan kokoinen laakso, edes pieninkään tuulen vire ei puhaltanut. Oli hiljaista, eikä yksikään lintu lentänyt tai laulanut. Kaikki eläimet olivat paenneet, kuin ne olisivat aistineet lähestyvän myrskyn.

    Tämä ylväs, mutta pelottava olento, tuijotti kauas Auringon laskemaan horisonttiin vihreillä, hohtavilla silmillä, odottaen jotain. Hän oli Skark, kaikkien demonien yliherra.

    Skark oli yli 2570 vuotta vanha, tehden hänestä keskiverto elävään demoniin verrattuna, paljon vanhemman. Hän oli vähän yli neljä metriä pitkä, ihmismäisen muotoinen fysiikaltaan, ja tämän koko olemus näytti voimakkaalta.

    Hänellä oli yllään piikikkäitä ja koristeellisia haarniskanosia, jotka oli tehty mustasta metallista, jota löytyi vain Kuolleesta Maailmasta. Liikkuvuuden takia, hän oli haarniskoinut vain: päänsä, rintansa, selkänsä, alavartalonsa, kyynärvartensa ja säärensä. Selässään hänellä oli musta viitta, joka ylettyi hänen polvitaipeisiinsa.

    Skarkin iho oli väriltään punertavan musta, ja hänen kasvonsa olivat peitossa kypärän alla. Hänen paljaat kätensä olivat karkeat, ja hänellä oli mustat kynnet. Kypärän alta näkyi ainoastaan kaksi mustaa, paksua, keskivälistä haaroittuvaa sarvea, ja vihreänä hohtavat silmät. Tämän lisäksi kypärän takaosasta, valuivat ulos pitkät, mustat ja sekavat hiukset. Toisin kuin joillain demoneilla, Skarkilla ei ollut siipiä tai häntää, vaan hän leijui ilmassa taikavoimiensa avulla.

    Kaikki kuolevaiset rodut tällä planeetalla, tunsivat hänen nimensä ja pelkäsivät hänen voimiaan. Jos demonit koskaan hyökkäsivät maapallolla elävien rotujen kimppuun, oli kaksi toimenpidettä mitkä piti tehdä ennen vastahyökkäystä. Ensiksi oli saatava selville; mikä tai kuka oli vaarassa? Ja toiseksi; johtiko Skark hyökkäystä?

    Tämä oli todiste hänen voimistaan. Oli harvinaista, että yksikään hallitsija antaisi sortajan tehdä niin kuin hän halusi; sen sijaan että lähettäisi sotilaita heidän kuolemaansa. Joidenkin sotilaiden oli kerrottu menettäneen järkensä pelosta, vain Skarkin katseen takia. Oli vastassa armeija, hirviö taikka jumala, hän ei pelännyt mitään. Kaikki tämä, oli ansainnut Skarkille maineen, joka oli houkutellut hänen rakkaimpansa hänen luoksensa.

    Drajenic, katastrofien ja luonnonmullistuksien lohikäärmejumalan tytär, oli yli sata vuotta sitten ihastunut häneen. Heidän liittonsa oli aluksi saanut vihamielisen vastaanoton muilta jumalilta. Mutta lopulta Drajenicin isä, Dragon, oli antanut periksi ja sallinut liiton. Tämän jälkeen muilla jumalilla ei enää ollut oikeutta puuttua asiaan.

    Vaikka jumalatar oli yli kaksituhatta vuotta vanhempi kuin Skark; Drajenic oli edelleen nuori jumalaksi. Drajenic ei ollut vielä täysi-ikäinen tai yhtä vahva kuin isänsä. Tästä huolimatta, Drajenic oli yhä satakertaisesti voimakkaampi kuin Skark, mutta yliherra oli silti huolissaan.

    Drajenic oli ollut jo kauan aikaa raskaana ja tänään oli se päivä, kun Drajenicin kuuluisi synnyttää. Kaukana hänen selkänsä takana, sijaitsi aukeama, jossa hänen rakkaimpansa oli synnyttämässä.

    Pitkään kestäneen hiljaisuuden rikkoi jyrisevä ääni. Laakson kummallakin puolella olevien vuorien huiput alkoivat halkeilla ja irtonaiset lohkareet vierivät alas. Tämän oli aiheuttanut Skarkin alapuolella tapahtunut maanjäristys, joka sai maaperän halkeilemaan ja muuttumaan epätasaiseksi. Laakson oikealla puolella oleva joki, virtasi nyt maan alle. Vasemmalla puolella oleva synkkä metsä, alkoi yhtäkkiä savuta ja syttyi lopulta tuleen. Kirkkaat liekit leimahtelivat aluksi puiden välissä, mutta pian nousivat niiden latvoihin.

    Seuraavaksi demoni suuntasi katseensa ylös taivaisiin. Hän näki kuinka useat, pienet ja eriväriset meteorit, lensivät taivaan halki, iskeytyen satojen kilometrien päähän. Koko laakso kaikui yliluonnolliselta kuulostavalta huudosta, joka olisi saanut jopa suurimmat jättiläiset juoksemaan henkensä edestä.

    Skark ymmärsi heti tästä kaikesta tuhosta, että Drajenic oli aloittanut synnytyksen. Mutta kysymys kuului, miksi hän ei olut rakkaimpansa tukena tämän antaessa uutta elämään heidän lapselleen?

    Syy tähän oli yksinkertainen; he kaksi eivät olleet ainoat, jotka tiesivät milloin synnytys tulisi tapahtumaan. Skark suuntasi katseensa takaisin auringon laskemaan horisonttiin, ja näki jonkin valtavan ja laajan kimmeltävän laskevassa auringossa. Maisema näytti siltä, kuin kultainen meri olisi hiljalleen lähestynyt heitä kohti.

    Skark tähysti kauas horisonttiin ja vahvisti epäilyksensä. Haltia armeija, joka koostui ainakin sadoista tuhansista sotilaista, lähestyi heitä kohti. Kullanvärisistä haarniskoista päätellen, kyseessä oli haltioiden korkeimman luokan sotilaista koostuva eliittiarmeija. Se miksi he olivat täällä, oli selvinnyt Skarkille jo sata vuotta sitten.

    Osa kaksi

    Hiljaa mutta varmasti, haltioiden eliitti armeija lähestyi kohti laaksoa, jossa lohikäärmejumalatar oli synnyttämässä. Valon kaikotessa heidän takanaan ja pimeyden kohotessa heidän edessään, jokainen soturi tunsi heidän vartaloidensa vapisevan väsymyksestä ja pelosta. Ainoat asiat jotka pitivät heidät liikkeessä, olivat heidän velvollisuudentuntonsa, ylempien upseerien rohkaisevat sanat ja jatkuva adrenaliininvirtaus. He olivat kaikki marssineet kolmetoista päivää, ehkä kauemmin, eri kuningaskunnista, eri puolilta maailmaa, saapuakseen tänne tänään.

    Heidän varustuksensa painoi paljon, melkein yhtä paljon kuin he itse. Kenelläkään ei ollut varaa pitää yllänsä kevyempää haarniskaa, kun vastassa oli demoneiden johtaja ja jumala. Keihäät, kilvet, miekat, kirveet, kahdenkädenmiekat, salkoaseet, pitkäjouset, varsijouset ja taikasauvat, joilla he olivat aseistautuneet, eivät keventäneet heidän taakkaansa. Jopa armeijan jousimiehet ja velhot, oli puettu raskaaseen, eliittijoukkojen kullanväriseen haarniskaan.

    Vaikka kaikki haarniskat oli lumottu useilla eri taioilla, niissä ei ollut tilaa mukavuuksille, kuten painonvähentämislumouksille. Ei silloin, kun vastassa oli titaaneja, jotka pystyisivät polttamaan kymmenentuhatta sotilasta tuhkaksi, yhdellä iskulla. Niinpä jokainen lumous oli kohdistettu puolustukseen. Ainoastaan kapteeneilla ja sitä ylemmillä upseereilla oli ratsut, joko hevonen, yksisarvinen tai pegasos, asemasta riippuen.

    Kaikki sotilaat tiesivät tehtävän tärkeyden, ja olivat valmiita tekemään mitä tahansa, sata vuotta kestäneen kampanjan lopettamiseksi. Kaikki tämä oli alkanut kauan sitten, vähän Skarkin and Drajenicin alettua seurustella.

    Voimakas ja kuuluisa profeetta, Walaisd Kultakorva, oli ennustanut: kun demonien yliherra ja suomuisen jumalan tytär, tulevat yhteen, heille tulee syntymään lapsi. Tämä lapsi, kaikkien kaatuneiden demonien vihalla ruokittuna, tulee tuomaan tuhannen katastrofin tuhot haltioiden ylle ja näin hävittää heidät kaikki maailmankaikkeudesta.

    Muutama päivä sen jälkeen, kun ennustus oli kerrottu, demonien raivostunut yliherra, oli murhannut profeetan, julkisesti ja raa’asti.

    Tämä hyökkäys profeetan kimppuun, oli hälyttänyt jokaisen haltiahallitsijan. Niin kuninkaat, kuningattaret, keisarit, keisarinnat ja papit, kokoontuivat yhteen. Pitkään kestäneen neuvottelun jälkeen tuli selväksi, että lapsi pitäisi tuhota ennen kuin hän varttuisi.

    Useiden diplomaattisten lähetystöiden jälkeen, tuli selväksi, että haltiat olivat tässä sodassa yksin. Yksikään toinen laji ei uskaltanut auttaa heitä. Heidän mielestä oli aivan turhaa lähettää sotilaita taistelemaan jumalia vastaan, jos vain haltiat olivat vaarassa. Haltioiden huomatessa olevansa yksin, he päättivät sotasuunnitelmansa.

    Näin alkoi satavuotinen kampanja. Veroja kiristettiin ja palkkoja laskettiin, että kuningaskunnilla oli varaa suurtehtävän ylläpitämiseen. Useat kaivokset monopolisoitiin ja työntekijöiden sekä orjien määrää lisättiin. Metallia ja työkaluja ostettiin tonneittain muilta kansoilta, eritoten kääpiöiltä.

    Haltioiden korkeamman tason koulutuksessa, ekonomia ja maailmantieteet vaihdettiin taistelutaitojen ja sotataktiikkojen opettamiseen. Jokainen lahjakas tai voimakas oppilas, värvättiin heti armeijaan ja sen jälkeen eliittijoukkoihin. Jokainen palkkasotilas värvättiin armeijaan ja tuhansia velhoja ja lumoajia kutsuttiin lumoamaan sotilaiden haarniskoja.

    Joka vuosi eliittijoukkoihin liittyi tuhansia uusia tulokkaita. Koulutus oli raskasta ja anteeksiantamatonta, sekä kesti yli kolmekymmentä vuotta jokaiselta sotilaalta. Heitä muistutettiin joka päivä siitä; että jos he häviäisivät tulevan taistelun, kaikki joista he välittäisivät, kuolisivat. Vähitellen eliittijoukot muuttuivat kaikkein valikoivimmasta sotilasjoukosta, suurimmaksi armeijaksi haltioiden historiankirjoissa.

    Yli miljoona sotilasta marssi nyt kohti kohtaloaan, tietäen että he joko kuolisivat tänään tai palaisivat kotiin legendoina. Kaikki ajatukset karkaamisesta tai rivistönsä hylkäämisestä, oli taottu heistä pois kauan aikaa sitten.

    Kun ylempiarvoiset upseerit pysähtyivät toinen toisensa jälkeen ja nostivat vasemman kätensä ylös, sotilaat tiesivät pysähtyä. Kaikki sotilaat tunsivat jokaisen lihaksensa ja taipeensa särkevän, mutta eivät antaneet sen näkyä. He tiesivät, ettei tämä kipu merkinnyt mitään.

    Kun pysähtymiskäsky oli annettu, kuului toinen käsky, joka kaikui ketjuna ryhmästä toiseen: Parantajat, voimaa, NYT!.

    Sotilasjoukkojen keskeltä nousi siellä täällä valkoisia sauvoja, ja kuului samanaikaista loihdintaa. Sauvojen kärjistä purkautui vihreänä kimaltelevia tomupilviä, jotka laskeutuivat sotilaiden päälle.

    Marssista väsyneet ja hiestä märät sotilaat, tunsivat jokaisen lihaksensa palaavan täyteen voimaansa. Kaikki heidän nivelensä tuntuivat vetreiltä ja tarmoa täynnä olevilta. Jopa heidän jalkojensa rakot parantuivat. Nuorimmat sotilaat jotka eivät olleet tunteneet tämän kaltaista rasitusta vielä moneen kertaan, tunsivat jopa uusia lihaksia.

    Taas kerran eturivistä taaksepäin kulki uusi viesti, tällä erää vain korkeimman tason upseereilta: Oletteko valmiita!

    Yli miljoona sotilasta karjui myönteisesti, nostaen aseensa ylös ilmaan, näyttäen taistelutahtonsa.

    Seuraavaksi kaikki ratsailla olevat upseerit osoittivat oikeilla käsillään eteenpäin ja huusivat: MARS! ETEENPÄIN!

    Tasarytmiset marssiaskeleet kaikuivat läpi laakson, kun sadat-tuhannet jalat ylittivät epätasaista maastoa. Useat velhot kulkivat edessä, tehden murskautuneen ja vaaralliseksi muuttuneen maaston kulkukelpoiseksi.

    Rohkeus ja velvollisuudentunto paloivat jokaisen sotilaan sydämessä, kun he marssivat eteenpäin taisteluvalmiina. He tiesivät, että ei kestäisi enää kuin puolituntia, ehkä vähän kauemmin, kunnes suuri taistelu alkaisi. Kukaan heidän tuntemansa ei ollut koskaan ennen taistellut jumalaan vastaan, mutta sekään ei estänyt heitä. Kuoleman- ja tuntemattoman pelko olivat kaikonneet heistä täysin.

    Osa kolme

    Skark oli jo kauan sitten lentänyt takaisin Drajenicin luokse, ennen kuin sotilaat olivat edes ehtineet laakson puoliväliin.

    Drajenic istui pienen mäen päällä, joka oli pyöreä ja muotoiltu pesämäiseksi. Drajenicin takana oli kuusi pilaria, joiden päällä paloi tulet. Tulet toivat valoa pimenevään iltaan, saaden pesän näyttämään lämpimältä.

    Skark katsoi Drajeniciä iloisena, sillä synnytys oli onnistunut täysin. Vaikka Drajenic istui maassa jalat ristissä, oli hän silti lähes kaksi kertaa Skarkkia pidempi, todellisessa muodossaan. Seisaaltaan, jumalatar olisi ollut melkein kolme kertaa pidempi kuin Skark.

    Drajenic oli laskenut siipensä lanteillensa ja hänen häntänsä oli kerällä hänen ympärillään. Drajenicin iho oli erilainen kuin yhdelläkään toisella lohikäärmeellä. Hänen vihertävät suomut olivat soikeita ja näyttivät kuin sileäksi hiotuilta smaragdeilta. Drajenicin siipien nahan värin, näytti puolestaan kuin hiotulta korallilta. Jumalattaren solakan hännän kärjestä, haritti kaksi riviä pieniä, kultaisia piikkejä.

    Hänen kasvonsa ja leukansa näyttivät liskomaisilta, mutta hyväntahtoisilta. Hänellä oli lohikäärmeiden tapaan pitkä kaula. Drajenicin pään takaa nousi kuusi sileää, meripihkanväristä, taaksepäin kaartuvaa, pitkää sarvea, jotka näyttivät kuin kruunulta. Hänen kätensä näyttivät siroilta, vaikka ne olivatkin suomuiset. Kummassakin kädessä oli viisi sormea ja niiden päissä oli pitkät, marmorinvalkoiset ja terävät kynnet.

    Drajenic piti yllään pitkää, valkoista vaatekappaletta, joka peitti hänen käsivarret, vartalon, lantion ja osan sääristä. Vaatekappale oli kirjailtu kultaisilla ja violeteilla, koristeellisilla kuvioilla, joiden merkitystä Skark ei tietänyt.

    Käsissään, jumalatar piti häneen verrattuna pientä munaa, joka oli suunnilleen tynnyrin kokoinen. Muna oli kuoreltaan kiiltävän musta, mutta näytti kuin smaragdinvihreä usva liikkuisi sen sisällä. Munan ympärillä kieppui kultainen pienoisaurinkotuuli, joka piti munaa lämpimänä.

    Syleillessään munaa, Drajenic näytti väsyneeltä. Ennen kuin Skark oli lähtenyt tähystämään vihollisten varalta, Drajenic oli sädehtinyt kirkasta valoa ympärillensä, kuten tavallisesti. Väsymys kertoi, että synnytys oli vaatinut Drajeniciltä paljon energiaa.

    Skark katsoi ylös rakkaansa vaaleanpunaisiin, liskomaisiin silmiin ja näki niiden kostuvan kyynelistä. Hän laski päänsä ja nosti kätensä ylöspäin kohti vaimoaan. Drajenic sulki tämän jälkeen silmänsä, nyökkäsi ja ojensi munan Skarkille.

    Osa neljä

    Armeija oli vihdoinkin saapunut niin lähelle, että sotilaat näkivät Drajenicin. Kukaan ei ollut koskaan ennen nähnyt aitoa jumalaa lähietäisyydeltä ja he kaikki olivat hieman uteliaita. Drajenicin lohikäärmemäisen ulkonäön vuoksi, vain hyvin harvat osasivat kertoa, että jumalatar oli suruissaan. Armeijan kokeneimmat ja älykkäimmät, osasivat heti kertoa, että synnytys oli jo ohi.

    Eturivin lähellä, pegasoksilla ratsastaneet haltiakenraalit, nousivat ilmaan ja alkoivat tähystellä ympärillensä. Koko sotasuunnitelman ideana oli tappaa vastasyntynyt sekasikiö, joka uhkasi heidän olemassaoloa. Tämän paikantaminen oli ensimmäinen prioriteetti. He lensivät vähän aikaa Drajenicin ympärillä, pitäen laajan turvaraon heidän välillään.

    Yksi kenraaleista äkkäsi jotain, mikä näytti kehdon ja pesän yhdistelmältä. Hän yritti kiinnittää muiden huomion itseensä. Mutta ennen kuin hän pystyi sanomaan edes ’Hei tuolla takana!’ oli jokin tarrautunut hänen pegasoksensa takajalkaan. Kenraali huusi keuhkojensa myöten kauhusta, kun suuri, musta hahmo kiskoi häntä ja hänen ratsuansa maata kohti, suunnattomalla nopeudella.

    Skark oli syöksypudotuksesta tarrannut lentävästä hevosesta kiinni. Hänen jalkojensa osuessa maahan, demoni heilautti hevosen maata vasten järisyttävällä voimalla. Haarniskoidun pegasoksen, ja tämän alle jääneen haltian veri, sisälmykset ja haarniskan palaset, levisivät ympäri tannerta.

    Nopeasti mutta arvokkaasti, Skark nousi ylös suoraksi, kohoten yli muiden sotilaiden, päiden. Katsellessaan ympärillensä, hän pystyi näkemään ympärillään olevien sotilaitten kauhun kasvavan heidän kasvoillaan. Verilammikosta kohoava, Skarkille tuttu, terävä ja metallinen veren haju; sai yliherran silmät hohtamaan entistä kirkkaampana. Sama humauttava tunne valtasi hänen ruumiinsa, samalla tavalla kuin sadoissa muissa taisteluissa.

    Tällä kertaa, vastassa oleva armeija ei jäänyt vain seisomaan ja tutkimaan tilannetta, niin kuin Drajenicin kanssa. Ei, nyt edessä oli tuttu vihollinen. Taaempien rivistöjen velhot ja jousiampujat, tähtäsivät sauvansa ja jousensa ylös; ja yhdessä laukaisivat kiivaan rumputulituksen nuolia ja erikokoisia tulipalloja.

    Skark näki, kuinka valtava pilvi nuolia ja oranssina palavia ammuksia, lensi häntä kohti. Käyttäen levitointiloitsua, hän nopeasti repi maasta irti valtavan kalliopalan, jonka aikaisempi maanjäristys oli irrottanut. Skark nosti kiven eteensä alaviistoon ja tunsi, kuinka ankara tulistus sai kiven tärähtelemään. Osa tulipalloista osui hänen sivuilleen tai taakseen, ja niiden räjähdykset synnyttivät hirvittävän metelin. Tulituksen laannuttua, Skark sinkosi kiven eteenpäin hurjalla vauhdilla. Kierivä kivi murskasi ja litisti useita sotilaita allensa kuin valtava kaulin, muuttaen haltiat veriseksi taikinaksi.

    Ennen kuin kukaan sotilaista ehti reagoida edelliseen iskuun, Skark nappasi maasta pitkän, kaksiteräisen ja kaksikätisen miekan, ja käytti demonitaikaansa siihen. Ohuet vihreät salamat ympäröivät miekan, muuttaen sen pidemmäksi, terävämmäksi ja paksummaksi, mustaksi sapeliksi. Aseistautuneena, Skark ampaisi sotilaita kohti, viiltäen useiden haarniskojen läpi jokaisella miekan heilautuksella, yhdellä kädellä. Veri ja sisälmykset lensivät kahtia halkaistujen haarniskoiden sisältä, tahrien taistelukentän. Voimakkaat miekan iskun kalahdukset metallia vasten, peittivät sotilaiden tuskanhuudot.

    Yksi kapteeneista ratsunsa selässä, kaikin voimineen, onnistui torjumaan Skarkin miekan iskun, lumotulla ja liekehtivällä kahdenkädenmiekallaan. Mutta tämä ei demonia hidastanut. Skark löi haltiaa päähän vapaalla nyrkillään, niin valtavalla voimalla, että kapteenin kallo murskaantui. Henkensä menettänyt kapteeni, lensi nyrkin iskusta hevosensa selästä, naama murskaantuneena sisäänpäin, kypäränsä sisällä.

    Skarkin huomaamatta joukko haltioita, keihäiden kanssa, syöksyi häntä kohti takaapäin. Juuri ennen kuin he olivat päässeet kymmenen metriä päähän Skarkista, he tunsivat hyytävän tuulen ja pysähtyivät. Syynä heidän pysähtymiseen ei ollut heidän huomionsa herpaantuminen, vaan he olivat koteloituneet jäähän, varpaista keihäiden kärkiin.

    Jään lähteenä oli Drajenic, joka oli vihdoinkin kerännyt tarpeeksi voimiaan, taistellakseen hieman itse. Jäätyneet sotilaat eivät olleet edes tunteneet vartaloidensa jähmettyvän, enne kuin he olivat jo jään sisällä.

    Drajenicin kutsuma lumimyrsky oli muuttanut kuusikymmentä metriä pitkän ja kymmenen metriä leveän alueen, teräväreunaiseksi jäätiköksi. Tämä jäätikkö oli ahmaissut sisäänsä satoja sotilaita. Ainoat eloon jääneet tällä alueella, olivat ryhmä onnekkaita sotilaita, jotka olivat elossa ripeätoimisen velhon ansiosta. Velho oli loihtinut sekä tuliseinämän, että lämpökilven heidän suojakseen, mutta he olivat nyt ansassa.

    Huomatessaan jäätikön, Skark otti rennon seisoma-asennon ja nauroi railakkaasti ylöspäin. Hänen naurunsa kuulosti siltä, kuin psykopaattinen tappokone olisi saanut uuden lelun. Näin oli kirjaimellisesti juuri tapahtunut.

    Naurettuaan, Skark painoi vasemman kämmenensä jäätikköä vasten. Kosketuskohdasta alkoi levitä pitkiä, paksuja ja vihreänä hohtavia säröjä, ja jäätikkö alkoi halkeilla. Kuului paukahtelevaa ääntä, kun jäätikkö yhtäkkiä räjähti yläviistossa kaaressa ilmoihin, tuhansina kappaleina.

    Tuhannet jääpalat, jäätyneet ruumiinosat ja aseet satoivat alas laajalle alueelle; haavoittaen tai murskaten kenet tahansa, johon ne osuivat. Huono-onnisimmat haltiat joutuivat jopa lävistetyiksi tai mestatuiksi. Sotilaiden huutaessa kauhusta kaaoksen keskellä, Skark jatkoi vieraiden teurastamista.

    Drajenic katsoi verilöylyä suruissaan ja häpeissään taaempaa. Vaikka ilta oli jo muuttunut yöksi ja aurinko laskenut, hänen silmänsä näkivät hyvin pimeässä. Jumalattaren omatuntoa särki, nähdä kaikkien näiden sotilaiden menettävän henkensä. Kaikilla heillä oli varmasti perheensä ja läheisiä, mutta hän tiesi, että tämä oli ainoa keino.

    Jumalatar levitti kätensä ja puhalsi voimakkaasti. Hänen henkensä kiertyi kierteeksi nopeammin ja nopeammin, kunnes se muodostui voimakkaaksi tornadoksi. Tornadon korvia huumaava ääni, sai koko laakson kaikumaan, kun pyörremyrsky kasvoi ja alkoi liikkua eteenpäin. Pyörremyrsky pyyhki sotajoukkojen yli, nostaen ilmaan ja viskellen sotilaita ja jäätikön paloja, ympäri taistelukenttää.

    Raskaaseen haarniskaan pukeutuneilla sotilailla, ei ollut pienintäkään mahdollisuutta juosta pyörremyrskyltä karkuun, ruuhkaisella taistelukentällä. Pyörremyrskyyn imaistut sotilaat, joutuivat joko toistensa tai kivien ja jääpalojen runtelemiksi. Jos he tästä selvisivät, niin yli sadan metrin pudotus tornadosta viimeisteli heidät.

    Kaaoksesta riippumatta, yksi suurhaltia eversteistä ratsasti päättäväisenä ympäri taistelukenttää. Hän keräsi yhteen suuren joukon velhoja ja hänen opastuksellaan, he alkoivat yhdessä taikoa vastaloitsua. Loitsu oli uusi ja piti oppia nopeasti, mutta everstin käskyjen ja selvien ohjeiden ansioista, velhot oppivat sen sukkelasti.

    Pitkään kestäneen ja raskaan loihtimisen jälkeen, he vihdoinkin onnistuivat pysäyttämään tornadon. Pyörteen nostattamat esineet ja olennot, satoivat alas maahan isoksi röykkiöksi.

    Yksi jäähaltia kenraaleista katsoi tilannetta ilmasta, ratsunsa selästä. Melkein satatuhatta sotilasta oli kaatunut tässä taistelussa, eikä vihollinen ollut vielä edes haavoittunut. Vähemmän kokenut mies olisi jo murtunut epätoivosta, mutta hän tiesi, että tämä taistelu käytäisiin viimeiseen mieheen saakka. Hän laskeutui alas taistelukentälle ja kokosi sotilaansa ympärilleen, käyttäen koulutuksessa opettamiaan signaaleja. Hänen luokseen kokoontui valtava ryhmä sotureita, velhoja ja jousimiehiä. Samalla kenraali kävi päässään useita taktiikoita.

    Ottaen huomioon hyökkäysten voimat, oli kumma, ettei heidän vastassaan ollut jumalatar hyökännyt useammin. Niinpä hän päätteli, ettei se ollut mahdollista. He voisivat yrittää hyökätä hänen kimppuunsa seuraavan voimakkaan hyökkäyksen aikana, mutta oli yksi ongelma. Skark oli yhä taistelukentällä riehumassa ympäriinsä, ja varmasti estäisi heidän pääsynsä Drajenicin lähelle. Vaikka se olisi kieltämättä heille paljon vaarallisempaa, heidän täytyi tappaa demoni ensiksi.

    Kenraali käski mahdollisimman monen soturin aseistaa itsensä keihäillä ja kilvillä, jotka lojuivat ympäri taistelukenttää. Sen jälkeen hän komensi sotilaat eteensä riviksi, velhot keskelle ja jousiampujat taakse. Kenraali asettui ratsunsa kera keskelle velhojen kanssa, jotta voisi antaa heille käskyjä nopeasti. Tämän jälkeen hän komensi joukkuetta kulkemaan eteenpäin kohti Skarkkia, mahdollisimman äänekkäästi.

    Jatkuvasti riehuva Skark oli alkanut tuntea rajansa. Jo yli tunnin kestänyt taistelu ja kiivas taistelukentällä syöksähteleminen, olivat alkaneet käydä hänen voimilleen. Tämän lisäksi, Skark ei ollut nukkunut viikkoon silmänräpäystäkään, mikä ei ollut mitään uutta. Skark usein valvoi viisi päivää putkeen ja nukkui kaksi. Mutta viimeaikoina, hän ei ollut kyennyt nukkumaan kunnolla, koska hän tiesi tämän päivän saapuvan. Ankara liikkuminen ja jatkuva adrenaliini, olivat ainoat asiat, jotka pitivät Skarkin hereillä; samalla kun hän huiski miekallaan sotilaita ja velhoja päin. Silvottuaan taas kokonaisen pataljoonan sotilaita, hän kuuli lähes rummutusmaisia askelia. Skark kääntyi katsomaan ja näki suunnilleen joukkueen verran sotilaita marssivan häntä kohti.

    Demoni hymyili ja ajatteli; miten harvoin voi olla kiitollinen siitä, että vihollinen tulee häntä päin, sen sijaan että joutuisi jahtaamaan heitä. Hän nosti miekkansa olalleen ja käveli kohti sotilaita, itsevarmana ja rauhallisena kuin olisi puistossa kävelyllä.

    Joukkueen edessä kävelevät soturit, osoittivat keihäänsä eteenpäin, kun he lähestyivät demonia. Tultuaan vain neljänkymmenen metrin päähän demonista, kenraali käski joukkueen pysähtyä.

    Skark huomasi ryhmän pysähtyneen, ja koska oli huolissaan, että armeija päättäisi perääntyä, hän rynnisti juoksuun miekka valmiina.

    Kenraali pystyi lukemaan juoksevan Skarkin liikkeet, ja antoi velhoille käskynsä. Velhot nostivat sauvansa ja loihtivat henkensä edestä.

    Skark oli kahdeksan metrin päässä sotilaista, kun hän tunsi jotain nilkkansa ympärillä. Hän kompastui ja kaatui vauhdissa naamalleen. Katsoessaan jalkaansa, hän huomasi paksujen juurien takertuneen sen ympärille.

    Velhot jatkoivat taikaansa ja pian molemmat jalat oli sidottu polviin saakka, pakottaen Skarkin polvilleen.

    Paksut juuret eivät olisi pystyneet pidättelemään miekalla varustautunutta Skarkkia kauan alhaalla. Mutta, hänen edessään oleva vihollinen ei odottaisi siihen asti. Kenraalin käskystä, etulinjan soturit hyökkäsivät häntä kohti, heidän keihäänsä tähdättynä demonin haarniskoimattomiin kohtiin.

    Skark huitoi miekallaan ankarasti, pitääkseen soturit loitommalla, mutta soturit torjuivat hänen iskunsa yhdessä, kilvillään.

    Tähdätkää varsijousenne demonin päähän!, kenraali huusi määrätietoisena.

    Skarkin ilme vaihtui paniikkiin hetkeksi, käsittäessään että hän ei ollut edes huomannut jousiampujia. Hän nosti leveän miekkansa terän hänen naamansa eteen, suojellakseen kasvojaan, mutta liian myöhään. Jousiampujat päästivät jousistaan irti ja yksi nuolista pääsi Skarkin sapelin ohi, ja osui häntä vasempaan silmään.

    Demoni karjaisi kivusta niin kovaa, että sotureiden korviin sattui, mutta samalla he huomasivat mahdollisuuden hyökätä. Soturit juoksivat nopeasti eteenpäin ja syöksivät keihäänsä Skarkin keskivartaloon. Demoni sylki verta ulos suustaan ja kaatui nelinkontilleen, pudottaen aseensa.

    Kenraali, joka oli itse aseistautunut miekkasauvalla, käski sotureita väistämään. Hän nosti aseensa osoittamaan eteenpäin kuin peitsen, ja turnajaistapaan käski ratsunsa juoksemaan kohti Skarkkia. Hänen suunnitelmansa oli survoa aseensa kärki demonin kalloon, viimeistelläkseen hirviön.

    Maassa ollessaan, Skark sylki lisää verta ulos ja kosketteli vatsansa haavoja. Ajatus siitä, että hän oli maassa nelinkontillaan, vihollisensa edessä puolisokeana, oli hänestä anteeksiantamatonta. Demoni raivoissaan repi vasemmassa silmässään olevan nuolen ulos, nousi ylös, levitti kätensä ja kirosi.

    Yliherraa kohti laukkaava kenraali pysäytti ratsunsa huomatessaan demonin nousevan ylös. Hän vaihtoi nopeasti taktiikkaansa, ja nosti aseensa ylös demonin kaulaa kohti.

    Tämä liike jäi turhaksi, sillä Skark oli kirotessaan manannut mahtavan ja voimakkaan tulimeren hänen ympärilleen. Lähes silmän räpäyksessä, kaikki kolmenkymmenen metrin säteellä Skarkista, syttyi rajuihin liekkeihin. Lieskojen kuumuus oli sanoinkuvaamaton. Liekkien karmiininpunainen tuli loi karmivan kontrastin, niiden yläpuolella olevaan tummanmustaan savuun verrattuna.

    Niin pian kuin se oli syttynyt, tulimeri sammui. Skark katsoi ympärilleen ja näki kaiken hänen ympärillään olevan muuttuneen tuhkaksi, jopa maan hänen allaan. Jäljellä oli vain muutama hiiltynyt luu ja kasa lähes tyhjiä, kuumuudesta hehkuvia haarniskoita. Tuntiessaan jalkojensa olevan vapaat, Skark nousi ylös reippaasti, mutta hän ei ollut jäänyt naarmuitta.

    Hänen ihonsa oli kärventynyt useista kohdista, ja hänen pitkät hiuksensa olivat palaneet tuhkaksi. Yliherran onneksi, voimakkaat liekit olivat polttaneet hänen vatsansa haavat kiinni, ja vuodatus oli lakannut. Hänen silmänsä tosin oli yhä puhki ja liekit olivat höyrystäneet sen sisäiset nesteet. Skarkin tuntema kipu olisi saanut monet miehet ja jopa demonit tunnottomiksi. Mutta hän tiesi; ettei taistelu voisi vielä loppua. Skark nosti maasta miekkansa, joka vielä hohti kuumuudesta, ja viesti sormellaan jäljelle oleville sotilaille; seuraava.

    Drajenic istui yhä laakson takaosassa ja näki vetistävillä silmillään kaiken, mitä taistelukentällä tapahtui. Hän oli huolissaan Skarkista. Kestäisikö hänen puolisonsa loppuun saakka? Jumalatar pystyi tuntemaan, millaisessa kivussa hän oli.

    Drajenic puri rystystään ja pyyhki kyyneleensä, nyt ei ollut aika surra. Pian tämä kaikki olisi ohi, ja hän olisi taas rakkaimpansa kanssa. Lohikäärmejumalatar oli taas saanut levätä ja alkoi kerätä voimiansa yhteen, taas uutta katastrofaalista hyökkäystä varten.

    Samaan aikaan, suunnilleen kahdensadan metrin päässä Drajenicista; kahdentuhannen sotilaan ryhmä, liikkui näkymättömänä kohti Jumalatarta, vuorten juuressa.

    Ryhmää johti mustahaltiakenraali, jonka käskystä sotilaat olivat erkaantuneet muusta armeijasta. Joukkueeseen kuului useita entisiä mustahaltiavakoilijoita ja salamurhaajia, joille näkymättömänä liikkuminen oli tuttu käytäntö. Heidän mukanaan oli myös ryhmä kilvillä varustautuneita sotureita; joiden kuului pitää loput ryhmässä olijat turvassa, siltä varalta, että heidät huomattaisiin. Näkymättömänä heitä piti ryhmä velhoja, jotka liikkuivat kahdessa jonossa ryhmän sivuilla. He etenivät kohdettaan kohti pitkänä, kapeana ketjuna, kuin näkymätön käärme.

    Saavuttuaan viidenkymmenen metrin päähän, kenraali käski sotilasjoukkoa pysähtymään valmiiksi sovitulla äänimerkillä, matkimalla lintua. Vaikka he olivat näkymättömiä, useita salaisia tehtäviä kokenut kenraali, kävi polvilleen vanhasta tottumuksesta. Hän tuijotti Drajeniciä herpaantumatta ja odotti oikeata hetkeä, jolloin jumalatar olisi haavoittuvainen.

    Kuten Skarkkia vastaan aiemmin taistellut kenraali, hän oli huomannut jumalattaren hyökkäyksien kaavan. Yksi voimakas isku, ja sen jälkeen ei mitään pitkään aikaan. Hän tiesi, ettei Drajenic vain pilailisi heidän kanssaan, kun hänen lapsensa ja siippansa olivat vaarassa. Hänen suunnitelma oli yksinkertainen; vaania lähietäisyydellä, kunnes Drajenic hyökkäisi taas ja iskeä sen jälkeen nopeasti.

    Drajenic oli nyt kerännyt tarpeeksi voimiaan ja oli päättänyt, mitä tehdä seuraavaksi. Hän nosti kätensä ylös päänsä päälle ja keskittyi. Muutaman minuutin jälkeen, Drajenicin suomuisten käsien väliin, ilmestyi pienehkö oranssi valopallo, jonka hän laukaisi ilmaan. Valopallo lensi pilvien läpi näkymättömiin ja jumalatar laski kätensä maata vasten.

    Lähistöllä vaaniva kenraali ei ymmärtänyt, mikä taika kyseessä oli, mutta huomasi, että Drajenic oli uuvuksissa tästä. Kenraali viittasi kädellään, ja antoi merkin joukoilleen.

    Kymmenet mustahaltiat ryntäsivät ketterästi pois näkymättömyysloitsun suojasta, kohti suomuista jumalatarta. Drajenic huomasi heidät silmä kulmastaan ja pelästyi, mutta vain hetkeksi. Drajenic heilautti pitkää piiskamaista häntäänsä, ja löi kärjessä olevat hyökkääjänsä nurin, niin että he lensivät kaaressa taaksepäin. Muutama hyökkääjistä hyppäsi korkealle ilmaan ja yritti iskeä yläkulmasta, mutta Drajenic vain läimäytti hyökkääjänsä pois siivellään.

    Vaikka Drajenic oli liian väsynyt taikomaan, hän pystyi silti vastustamaan hyökkääjiään fyysisesti. Haltia kenraali oli yhä viidenkymmenen metrin päässä tarkkailemassa tilannetta, lopun armeijansa kanssa. Lohikäärmeiden kimppuun hyökkääminen oli aina vaarallista lähietäisyydeltä, joten lohikäärmejumalatar ei taatusti ollut poikkeus.

    Tästä syystä hän oli lähettänyt tiedusteluryhmän edeltä, jotta loput ryhmästä voisi tarkkailla Drajenicia. Ideana oli löytää aukko jumalattaren puolustuksessa, ja sen jälkeen iskeä kuolettavasti.

    Tässä vaiheessa, kolme asiaa eivät olleet kenraalille selviä. Yksi, miksi Drajenic ei noussut seisomaan? Eikö olisi paljon helpompaa puolustaa itseään seisten? Kaksi, miksi tämä ei käyttänyt käsiään? Hänen kyntensä olivat pitkät ja terävät, joten pelkäsikö hän menettävän kykynsä taikoa, jos hänen kätensä vahingoittuisivat? Kolme, miksi jumalatar ei puhaltanut suustaan tulta niin kuin muut lohikäärmeet? Eikö hän kyennyt siihen, vaatiko se liikaa voimia?

    Syy tähän kaikkeen oli todellisuudessa hyvin yksinkertainen; Drajenic ei ollut kiinnostunut sotilaista. Hänen vihollisensa kantoivat ohuita yksiteräisiä miekkoja, joita ei ollut tarkoitettu suurten olentojen tappamiseen. Drajenic tunsi olevansa turvassa, ja hänen katseensa oli nauliintunut huolesta, taistelukentällä yhä riehuvaan Skarkkiin. Jumalatar halusi pysyä varuillansa, jotta hän voisi kertoa rakkaalleen, milloin hänen kuuluisi vetäytyä syrjään. Niinpä hän piti katseensa eteenpäin, ja löylytti hyökkääjiään lähes refleksimäisillä liikkeillä, kunnes he eivät enää liikkuneet.

    Ensimmäinen tiedusteluryhmä makasi kuolleena maassa Drajenicin vieressä. Tästä kenraali päätteli, mikä oli vastaus kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Uhka vain ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi suuri, että jumalatar alkaisi tapella kunnolla. Hän antoi uuden merkin ja tällä erää lähes sata sotilasta ryntäsi kohti vihollista. Nyt kyseessä oli sekavampi ryhmä, jossa oli velhoja, erilaisia sotureita ja salamurhaajia.

    Drajenic näki suuremman vihollisjoukon hyökkäävän. Tällä kertaa vastassa oli yksilöitä, jotka pystyisivät vahingoittamaan häntä, jollei hän olisi varuillaan. Drajenic nousi pystyyn, ja kohosi pitkän kaulansa ja sarviensa kanssa, kahdentoista metrin korkeuteen. Drajenicin jalat, vaikka sirot ja naiselliset, olivat pitkät ja vahvat. Niiden varpaankynnet olivat sormenkynsien tapaan valkoiset. Hänen jalkojen kärjissä oli vain neljä varvasta, ja viides oli takana kantapäässä.

    Nähdessään valtaisan naisen, armeija hidasti vauhtiaan ja pysähtyi yllätyksestä. Drajenic potkaisi eturivissä olevia sotilaita vaivattomasti, jumalallisella voimalla. Iskusta taittuneet sotilaat. lensivät satoja metrejä ilmaan, ja laskeutuivat kilometrien päähän, vuorien toiselle puolelle.

    Vaikka hänen potkaisemansa sotilaat pitivät yllään vahvaa ja painavaa haarniskaa, Drajenicin varpaisiin ei sattunut. Hän tallasi yhden sotilaan päälle, jolloin tämä kuoli hetkessä. Vain kova räsähtävä ääni kuului Drajenicin jalan alta, kun sotilaan luut murskautuivat.

    Drajenic katsoi sotilaita päin uhkaavasti, toivoen herättävänsä tarpeeksi pelkoa heissä, että he juoksisivat karkuun. Tämä ei muita sotilaita lannistanut, vaan he nopeasti piirittivät Drajenicin. Drajenic huokaisi pettyneenä ja alkoi tappaa sotilaita yksi kerrallaan.

    Kenraali katsoi sotilaittensa turhaa rimpuilua häpeissään. Mutta, huonon tilanteen lohdullisena puolena, Drajenicin ihmismäinen ruumis, muistutti kenraalia nyt jostain muusta kuin lohikäärmeestä. Jättiläisistä.

    Jättiläiset, vaikka vaarallisia sinänsä, olivat paljon yksinkertaisempia tappaa kuin lohikäärmeet. Niiden valtava koko ja painavat ylävartalot, tekivät niistä hyvin kömpelöitä, ja helppoja kaataa. Kun jättiläinen oli saatu selätettyä; ei tarvinnut kuin leikata sen kurkku auki miekalla, ja jättiläinen kuolisi muutaman minuutin kuluttua.

    Jumalatar ei näyttänyt läheskään yhtä kömpelöltä kuin jättiläinen, vaan oli varmasti paljon horjumattomampi, siipiensä ja häntänsä takia. Mutta muuta suunnitelmaa kenraali ei ehtinyt kehitellä. Hän tiesi että jumalatar oli varmasti taas pian valmis iskemään uudella voimakkaalla loitsulla. Niinpä kenraali kutsui kaikki joukkonsa lähietäisyydelle ja kertoi helle suunnitelmansa.

    Drajenic oli juuri lopettelemassa tappelunsa. Hän oli vasten tahtoaan joutunut murskaamaan useita sotilaita itsepuolustukseksi. Osa sotilaista oli yrittänyt hyökätä lähistöllä olevaa kehtoa kohti, mutta heidät Drajenic oli polttanut poroksi tulellaan. Drajenic pystyi puhaltamaan lieskoja kuin normaali lohikäärme. Mutta toisin kuin hänen muut hyökkäykset, sen käyttäminen ei kuluttanut hänen voimiaan.

    Drajenic ei kestänyt syyllisyyden tuntoaan enää, vaan kokosi hänen ympäröivänsä ruumiit yhdeksi kasaksi ja risti kätensä. Tämän jälkeen, Drajenic rukoili. Hän rukoili, että nämä pienet ja vaivaiset kuolevaiset, vaikka he hyökkäsivät häntä ja hänen perhettään kohti, pääsisivät Paratiisiin.

    Kultainen valopilari syöksyi taivaasta, ruumiiden eteen, ja erilaiset läpinäkyvät hahmot nousivat valon mukana ylös. Jumalan kimppuun hyökkääminen oli tarpeeksi vahva synti, että se saisi kenet tahansa joutumaan astetta pahempaan paikkaan. Mutta samalla, jumalan anteeksianto oli tarpeeksi, hyvittääkseen lähes kaikki synnit.

    Nähdessään Drajenicin kääntyneen heistä poispäin, kenraali komensi kaikki jäljellä olevat joukkonsa hyökkäykseen. Näkymättömyysloitsu katosi heidän yltään, kun he juoksivat kohti jumalatarta.

    Eturivissä olivat ryhmän velhot, jotka liitivät taikansa avulla kohti maaliaan. He ojensivat sauvansa ja loihtivat nopeasti. Heidän sauvojensa kärjistä lensivät pitkät ja paksut, metalliset ketjut.

    Ennen kuin Drajenic ehti katsoa taakseen, kettingit ympäröivät hänen jalkansa ja yrittivät sitoa ne yhteen. Vaikka hänen jalkojansa ympäröisivät sadat ketjut, Drajenic oli tarpeeksi vahva pitämään jalkansa erillään toisistaan. Täten hän pystyi pitämään itsensä tasapainossa. Drajenic katsoi alas velhoja kohti vihaisesti, valmiina käristämään heidät.

    Mutta samalla kun jumalatar katsoi alas, suuri ryhmä raskaasti haarniskoituneita sotilaita lensi häntä kohti, ilmojen halki. Lopulta sotilaat törmäsivät suoraan Drajenicin rintakehää vasten. Syynä lentäviin sotilaisiin oli pieni ryhmä taakse jääneitä velhoja, jotka olivat ryhmän kapteenin kanssa taempana.

    Drajenic horjui törmäyksen voimasta, samalla kun yritti pitää jalkansa erillään. Pian tämän jälkeen, toinen aalto raskaasti haarniskoituneita sotilaita, törmäsi häneen uudestaan. Tällä kertaa sotilaat kantoivat kilpiä, tehdäkseen itsestään vielä painavampia. Drajenic horjahti taaksepäin iskun voimasta ja kaatui maahan. Hänen jalkojensa menettäessä otteensa maasta, jumalattaren nilkkojen ympärillä olevat ketjut kiristyivät ja sitoivat ne yhteen.

    Vaikka Drajenic oli nyt maassa, ei hän ollut hyökkääjiensä armoilla. Hän kykeni yhä hyökkäämään heidän kimppuunsa monilla eri keinoilla. Drajenic pisti kätensä sivuille ja yritti nostaa itsensä ylös. Mutta, ennen kuin hän ehti nostaa itsensä, hän näki mustahaltiakenraalin lentävän häntä kohti.

    Kenraali ei sinänsä lentänyt, vaan syöksyi sotilaitten tapaan kohti Drajenicia, varsin epätavallinen miekka käsissään, alas tähdättynä.

    Kenraalin käyttämä miekan terä oli pitkä, kaksiteräinen, sahalaitainen ja oli jaettu viiteentoista V:n muotoiseen osaan. Miekan nimi oli Lerates. Se oli mustahaltioiden suurin kansallisaarre, ja tarkoin vartioitu lahja jumalilta. Sen oli lahjoittanut mustahaltioille sorrettujen jumala, Kasurma. Heikompien suojelija ja taistelujen tasapainottaja.

    Miekalla oli kaksi eri yliluonnollista kykyä. Ensimmäinen oli sen kyky läpäistä voimakkaimmankin haarniskan tai luun, tekemättä reikää, vammaa tai hidastumatta ollenkaan. Täten jokainen sen iskuista oli madollisesti tappava. Mutta Lerateksen toinen kyky, oli mikä teki miekasta kuuluisan ja tärkeän tätä taistelua varten. Jos miekka osuisi vastustajan sydämeen, ei olisi väliä kuka vastustaja oli, vaan hän kuolisi heti.

    Miekka oli alun perin tarkoitettu vastustamaan suurhaltioiden joskus palkkaamia puolijumalia. Mustahaltioiden kuningas oli antanut miekan kenraalille, toivoen että se toimisi myös keskenkasvuista jumalatarta vastaan. Kenraali tiesi, että miekka oli tarkoitettu lasta vastaan, mutta uskoi sen toimivan myös Drajeniciin.

    Lerateksen terä oli vain kahden metrin päässä Drajenicin rinnasta, ja kenraali uskoi saattavan taistelun pian puoliväliin. Mutta yhtäkkiä kenraalin näkökenttä tummui. Valkoinen kangas ja smaragdin väriset suomut katosivat hänen edestään, kun jokin musta esine, ilmestyi hänen eteensä.

    Salamannopeassa, kaarevassa liikkeessä oleva musta terä, iski hänen miekkaansa suurella voimalla. Kenraali tunsi käsiensä puutuvan kivusta iskun voiman takia. Hänen lentoratansa vaihtoi suuntaa päinvastaiseksi, ja hän tunsi jalkojensa leikkautuvan irti vartalostaan. Kenraali laskeutui noin kahdeksantoista metrin päähän Drajenicin jaloista ja onnistui pitämään tajuntansa nähdäkseen hyökkääjän.

    Vangitun Drajenicin vieressä seisoi demonien yliherra Skark. Kenraalin jalat makasivat kummallakin puolella hänen edessään, ja Lerates oli V:n muotoisina paloina ympäri mäkeä. Skarkin miekka, oli tuoreen veren peitossa. Tämä kaikki viittasi siihen; että Skarkin miekka oli torjunut kenraalin, rikkonut Lerateksen, ja sen jälkeen leikannut hänen jalkansa irti, yhdellä iskulla.

    Skark katsoi kenraalia ja hänen ympärillään olevia sotilaita, hänen vasen silmänsä ja alavatsansa parantuneena. Kaikki haltiat vapisivat pelosta, nähdessään demonien yliherran kirkkaanvihreänä kiiluvat silmät, ja tämän kieroutuneen hymyn.

    Hmm, yritittekö te todella tappaa morsiameni noinkin hataralla miekalla?, Skark kysyi sarkastisesti loukkaantuneena.

    Seuraavaksi Skark leikkasi Drajenicin nilkkojen ympärillä olevat ketjut, pistämällä miekkansa jumalattaren jalkojen välistä. Drajenic nousi ylös ja samalla pyyhki ruohonkorsia vaatteistaan.

    Jumalatar puhui pehmeällä, mutta arvokkaalla äänellä: Kiitos rakas, olin juuri pyytämässä sinua luokseni turvaan.

    Skark hymyili: Enkö minä juuri pelastanut sinut? Sinunhan kuuluu pitää minua sankarina.

    Drajenic hymyili hivenen ilkikurisesti, nosti sormensa ylös ja osoitti taivaalle. Skark seurasi tämän sormea ja katsoi ylös, jolloin hänen hymynsä hyytyi.

    Skark näki, kuinka taivaalla, pilvien takana liikkui ja suureni oranssi valopallo, joka ei pitänyt ääntä. Skark oli nähnyt Drajenicin tehneen tämän aiemmin ja tiesi että kyseessä oli meteori. Suuri palava kivi, kiisi kohti maata nopeasti. Se oli niin nopea, että sen aiheuttama kova rätisevä ääni, ei ollut vielä ehtinyt tulla kuuluviin.

    Meteorin syöksyessä pilvipeitteen läpi, se iskeytyi maahan, keskelle haltia joukkoja. Maahan iskeytyessään, meteori oli kymmenen metriä läpimitaltaan. Kuului valtava pamaus ja meteorin iskukohdasta: maa-aines, tomu, tuhka ja multa, lensivät ylös ilmaan. Iskun aiheuttama paineaalto, löi jopa kaukana olevat sotilaat maahan.

    Jopa Skark joutui iskemään miekkansa maahan, ettei lähtisi lentoon. Viimeinen asia, joka esti Skarkkia vahingoittumasta iskusta, oli Drajenic, joka kietoi kätensä ja siipensä hänen ympärilleen. Drajenic itse ei ollut iskun voimasta moksiskaan, koska hän oli tottunut jo tällaisiin tapahtumiin. Paineaallon mentyä ohi, ilma oli niin täynnä pölyä ja roskaa, että oli yhtä vaikeata nähdä, kuin sakeassa sumussa.

    Drajenic hymyili ja puhutteli Skarkkia kuin pikku lasta, kiusoitellakseen häntä: Voi voi, pelästyikö pikku sankarini tuota pienoista pamausta?

    Vähättelevistä sanoista huolimatta, Drajenic halasi Skarkkia tiukasti. Skark rypisti otsaansa vihasta, mutta päätti pysyä rauhallisena.

    Tuo oli täysi ylilyönti sinulta, olisit voinut tuhota koko laakson., Skark moitti morsiantansa.

    En usko, että se oli aivan niin raju., Drajenic vastasi, ja osoitti sivullensa.

    Osa heidän lähistöllään olevista haltioista oli mullin mallin ympäri mäkeä, mutta yhä hengissä.

    Skark veti miekkansa maasta: Toivottavasti heistä on enemmän vastusta kuin aiemmasta sakista.

    Skark käveli kohti vihollista, ja odotti, kunnes nämä olivat ehtineet nostaa aseensa, ennen kuin hän hyökkäsi. Vastassa oli tällä erää aiempi salahyökkääjien pataljoona, jotka olivat paljon ketterämpiä kuin edellinen ryhmä. Vaikka haltiat olivat sekaisin edellisestä katastrofista, he pystyivät silti liikkumaan ketterästi ja väistelemään Skarkin iskuja.

    Skark taisteli mustahaltioita vastaan puolituntia, ärsyyntyneenä siitä kuinka vaikeata oli osua nopeasti liikkuviin sotilaisiin. Drajenic katsoi huvittuneena vierestä, kuinka Skark sohi miekallaan kuin yrittäisi lätkiä kärpäsiä.

    Juuri kun Skark oli viimeistelemässä viimeisiä panikoivia haltioita, hän kuuli tutun haltioiden sotatorven, ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan.

    Tuhkan ja pölyn laskeutuessa, Drajenic ja Skark näkivät valtavan kraatterin, jonka läpimitta oli ainakin kolme kilometriä. Kraatteri oli tosin epämuodostunut hieman, koska Drajenicin suojaavat voimat olivat pitäneet kraatterin yltämästä mäelle saakka. Näytti kuin joku olisi puraissut palan kraatterista ja sitten täyttänyt sen pyöreällä palalla maata.

    Kraatterin vasemmalla puolella oli entisen metsän, kaatuneet, oksattomat ja lehdettömät puut, jotka olivat hiiltyneet mustaksi. Kraatterin toisella puolella, heitä vastapäätä, oli ainakin kolmesataatuhatta haltiaa. Haltioiden naamat olivat näkemisen arvoiset. Olisi voinut sanoa, että he olivat juuri nähneet Hornan, eikä mikään voisi heitä enää järkyttää.

    Meteoriitin osuttua, lähes kaikki haltiat olivat joko kuolleet tai saaneet kuolettavia vammoja. Mutta osa heistä oli jäänyt sellaiseen kuntoon, jossa he pystyivät yhä liikkumaan. Viimeisen puolen tunnin aikana, olivat armeijan parantajat tehneet töitä kovempaa kuin koskaan aiemmin. Kaikki parannetut olivat auttaneet henkiin jääneitä pääsemään parantajien luokse. Jopa jäljellä olevat velhot, jotka oli palkattu taistelemaan, olivat käyttäneet kaikki mahdolliset parantavat voimansa, armeijan uudelleen rakentamiseen.

    Armeija oli taistelun aikana pienentynyt alle kolmannes osaan siitä, mitä se oli aluksi. Vaikka suurin osa sotilaista oli kauhuissaan ja osa oli jo valmis kuolemaan; heidän alkuperäinen motiivinsa ei antanut heidän luovuttaa. Joko he kuolisivat tänään sankareina tai he kuolisivat muutaman vuosisadan jälkeen pelkureina. Lapsi oli tapettava, tai kaikki heidän perheensä kuolisivat, koska he juoksivat pois.

    Skark käänsi selkänsä ilosta itkeville haltia salamurhaajille, ja nosti miekkansa olkapäälleen. Hän hymyili nähdessään sotilaiden määrätietoiset ja päättäväiset ilmeet. Heikkous oli karsittu näiden sotilaiden vartaloista ja demoni tiesi, että taistelu ei ollut vielä lähelläkään loppua.

    Osa viisi

    Meteoriitin iskusta oli jo kulunut kolme tuntia. Melkein kaksisataatuhatta haltiaa oli kuollut siitä asti. Skark oli menettänyt useita litroja verta, ja joukko velhoja ja varkaita oli onnistunut varastamaan osia hänen haarniskastaan. Drajenic taisteli Skarkin rinnalla käyttäen vain fyysisiä iskuja ja lohikäärmetultansa. Skark oli kieltänyt häntä käyttämästä enää voimakkaita taikoja, jottei Drajenic vahingossa tappaisi Skarkkia tai tuhoaisi pesää. Drajenic inhosi häntä heikompien tappamista yli kaiken. Mutta, hän ei voinut olla auttamatta puolisoaan, joka taisteli henkensä edestä suojellakseen häntä.

    Keskiyö oli mennyt ohi jo kauan aikaa sitten ja oli pilvistä. Ilman kuuta tai tähtiä, oli lähes täysin pimeää, vain pesän ympäröimät tulipilarit, loivat edes vähän valoa. Siitä huolimatta Skarkin demonin aistit, auttoivat tätä taistelemaan kuin olisi vielä iltapäivä.

    Siellä, missä oli aiemmin ollut metsä, oli joukko haltioiden upseereja kerääntynyt yhteen. He olivat perustaneet tukikohdan, jossa he valmistelivat uusinta sotasuunnitelmaansa. Tällä hetkellä he odottivat kuulumisia rintamalta, että oliko heidän suunnitelmansa ykkösvaihe onnistunut. Moni voisi luulla heidän rauhallista paikallaan seisomista keskellä taistelukenttää hulluudeksi. Mutta heidän tukikohtansa (joka oli periaatteessa pelkkä teltta) oli piilotettu voimakkailla häivytys- ja suojelutaioilla.

    Teltan sisällä oli vain puinen pöytä ja ilmassa leijuva valopallo. Pöydän ympärillä, kenraaleista ja eversteistä koostuva pieni ryhmä, odotti sanansaattajaa. Ilmapiiri oli kireä ja he kaikki tiesivät, että jokainen sekunti tarkoitti enemmän kaatuneita sotilaita. Ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen, teltan aukko avautui itsestään ja sulkeutui vähän lähes heti.

    Heidän eteensä ilmaantui hengästynyt metsänhaltia, joka ilmoitti: Saimme… demonin… rintahaarniskan irti, kenraali Ouravosir.

    Hyvä, voimme siis jatkaa operaatiota, suurhaltia kenraali, Ouravosir Feenikstrombi totesi, ja kysyi viereiseltä everstiltä, Ovatko kapteenit ja velhot saanet ballistan rakennettua?

    Kyllä, he ovat myös viimeistelleet ammuksen., eversti vastasi.

    Kenraali vain nyökkäsi ja ohjasi heitä kaikkia seuraamaan häntä. He poistuivat teltasta ja yrittivät sulkea mielestään heidän vieressään käydyn taistelun, samalla kun he kiirehtivät teltan taakse. Teltan takana he näkivät valtavan ballistan, joka oli näkymätön vain teltan etupuolelta katsottuna, suojataikojen takia.

    Ballista oli tehty kivistä, juurista ja metalleista, jotka kaikki oli luotu taialla. Jousen kaari oli tehty metallista ja jänne ohuista, taitavasti punotuista juurista. Ase näytti siltä, kuin se olisi jo valmiiksi ladattu, mutta sen päällä ei ollut minkäänlaista ammusta.

    Ballistan ympärillä oli muutama kapteeni, puolitusinaa sotilasta, ja neljä velhoa, jotka osoittivat sauvoillaan ballistaa ja keskittyivät. Kenraali Ouravosir, joka tiesi paljon taiasta, ymmärsi, että jos paikalla olevat velhot lopettaisivat keskittymisensä, ballista sortuisi heti. Heillä ei ollut työkaluja tai materiaaleja joilla pitää rakennuspalat yhdessä, joten ballistaa piti koossa pelkästään taika. Tämä ei kenraalia huolestuttanut, sillä hän tiesi, että ballista jouduttaisiin laukaisemaan vain kerran.

    Oletteko valmiita viemään salaisen aseemme kentälle?, kenraali kysyi miehiltä.

    Toinen kapteeneista vastasi: Olemme, mutta emme ole varmoja pystymmekö tekemään sen nopeasti. Velhojen mukaan he eivät pysty pitämään asetta koossa, jos liikumme liian nopeasti.

    Kenraali Ouravosir hieroi ohimoaan ja mietti.

    "Laajennetaan näkymättömyysloitsun vaikutusta koko aseeseen. Me upseerit käytämme levitointiloitsua

    Enjoying the preview?
    Page 1 of 1