Junttiluuserin päiväkirja

Junttiluuserin päiväkirja

Junttiluuserin päiväkirja

1. Akateemisen urani ensimmäiset millimetrit kaikkine lisukkeineen

2. Ei siis mitään ihastusta…

3. Itseilmaisun vaikeuksista ja sisäisestä ristiriidasta

4. Astetta syvempiä tunne-elämyksiä

5. Olemisen sietämätön vaikeus

6. Pari sanaa rakkaudesta ja pikku-ukoista pään sisällä

7. Lumikki ja neljä älykääpiötä

8. Herra Hirmu ja hänen hyisevä rouvansa

9. Epätoivosta euforiaan ja taas vähän alaspäin

10. Mikä se tulikaan pitkästä ilosta?

11. Ja krapula kauan juhlimisesta…

12. Hidasta luisumista kohti hallitsematonta asiaintilaa

13. Hirviön karkotus

14. Jotain mikä menee yli biologian ja maailmallisten lainalaisuuksien

Valmistusmerkinnät

Junttiluuserin päiväkirja

Muutama viikko Santeri Harakan housuissa… Oletko valmis uppoutumaan syrjäytymässä olevan nuoren miehen päänsisältöihin? Tämä ei ole seikkailu, eikä sisällä tavanomaista viihteellistä materiaalia sen enempää kuvina kuin kuvauksina. Jos kaipaat ruumiillisen toiminnan kuvausta ja eliittiseikkailuja, lue jotain muuta. Santerilla on kerrottavanaan vain omia ajatuksiaan ja tunne-elämyksiään, joissa on kenties jotakin tuttua, tai sitten Sinä olet poikkeuksellisen tasapainoinen yksilö. Itäisellä Kuolemanvyöhykkeellä asuva erityisherkkä nuorimies ei kaipaa muuta haastetta kuin selvitä oman päänsä kanssa yhteiskunnan laita-alueella. Mutta jos Sinä kaipaat psykologista haastetta, testaa itsesi lukemalla tämä tarina. Uskallatko haastaa käsityksesi siitä, mikä on juntti, ja kuka on luuseri? Oletko valmis kyseenalaistamaan käsityksesi menestyksestä? Se voi joskus olla elämän ja kuoleman kysymys…

1. Akateemisen urani ensimmäiset millimetrit kaikkine lisukkeineen

Oli marraskuinen sunnuntaipäivä vuonna 2009. Oli kulunut jotakuinkin vuosi siitä, kun olin muuttanut koulukaverini perikunnan omistamaan ikivanhaan taloon, tuppukylän sydämeen. Ulkona oli sen verran pakkasta, että sormia paleli, kun kaadoin auringonkukansiemeniä sisään linnunruokinta-automaatin täyttöaukosta. Pari kesympää tiaista lennähti pensaaseen melkein heti. Yksi asuinkavereistani, Hannu nimeltään, seurasi operaatiota talon sisältä naama kiinni ikkunalasissa, niin että hänen nenänpäänsä levisi lasia vasten ja lasi huurtui sen ympäriltä. Tuuletusluukku aukesi, kun olin solmimassa kohmeisilla näpeilläni siemenpussia kiinni. Toisella asuinkumppanillani tuntui olevan jotakin kiireellistä asiaa.

  Santeri, tuo samalla puita, Riku huusi repaleisen itikkaverkon läpi. Täällä on vain kuustoista lämmintä…

  Joo, sanoin huoahtaen. Vähän teki mieli sanoa siihen jotain pienesti ilkeää, mutta koska olen yleisesti ottaen aika kiltti enkä ollut ihan raivoissani, en sitten kuitenkaan sanonut, vaikka olisi ehkä ollut syytä. Riku on yleensä hieman laiska, etenkin puittenkannon suhteen. Yleensä siitä ei kannattanut sanoa hänelle ääneen, ellei halunnut kuulla aggressiivisen nenäkästä vastausta ja vielä kaikenlaista ilkeilevää mutinaa jälkikäteen. Niinpä vein ainakin näennäisen kiltisti siemenpussin eteiseen ja hain sitten liiteristä sylillisen puita. Hannu tuli ystävällisesti avaamaan minulle ulko-oven. Saatuani puut laatikkoon aloin heti rikitellä tulta. Samanaikaisesti Riku alkoi lämmittää hernesoppaa sähköliedellä. Tietysti hän olisi voinut laittaa puuhellaan tulet ja lämmittää sopan siinä, mutta koska hän oli laiskuutensa lisäksi rasittavan kärsimätön (etenkin nälkäisenä), ei siitäkään oikein viitsinyt hänelle mitään sanoa.

  Se oli ulkoisesti arvioiden melko tavanomainen ja rauhallinen päivä. Sisäisesti en kuitenkaan ollut erityisen rauhallinen, vaikka onnistuinkin salaamaan epämiellyttävän stressitilani toisilta melko hyvin. Syy stressitilaani oli yhteiskunnallisten odotusten ja omien tunteitteni välinen ristiriita. Olin antanut periksi kaikille niille tahoille, jotka odottivat, vaativat tai painostivat minua hakeutumaan jonnekin tekemään jotain hyödyllistä. Pakollisella viiden kuukauden työharjoittelulla tienaamani työttömyyspäivärahaoikeuden olin jo menettänyt, kun en ollut hakeutunut minnekään mitään tekemään sen jälkeen, kun keskeytin ammattikorkeakoulun opinnot huomattuani olevani itselleni epäsopivassa paikassa. Toimeentulotukeakin oli jo nipistetty lain sallima määrä, kun en ollut suostunut mihinkään mitä työkkäri oli ehdottanut. Puolustuksenani voin vain todeta, että oli kyllä aika vaikea suostua ehdotuksiin, jotka ovat joko järjettömiä, sopimattomia, uhkaavia, mielettömiä tai vain yksinkertaisesti mahdottomia toteuttaa käytännössä. Viimeksi viranomaisten kanssa asioidessani olin kiltteyttäni luiskahtanut sen verran yhteistyöhaluiseksi, että olin luvannut yrittää itse omatoimisesti löytää jotakin, joka kiinnostaisi ja motivoisi edes hieman. Niinpä olin säästänyt rahaa, jotta minulla olisi varaa opiskella jokin avoimen yliopiston kurssi vähän niin kuin koemielessä; siis että olisiko minusta akateemiselle uralle. Olin valinnut psykologian perusopinnoista yhden luentokurssin, jonne olin siis menossa seuraavana päivänä, tarkalleen kello neljäksitoista.

  Syötyäni hernesoppaa ja leivinuunin lämmettyä sen verran, että sitä saattoi pitää lämmönlähteenä, asetuin tuttavan hylkäämään rikkinäiseen nahkasohvaan, ja yritin ajatella. Sekään ei välttämättä ihan aina onnistunut. Stressitaso oli sen verran korkealla, että lievästi sanottuna häiritsi ja ärsytti melkein kaikki mitä näki, kuuli tai haistoi. Riku vähän haisi hieltä, ja sitä paitsi hän katseli jotain mainoslehtistä, jossa oli ilmeisesti naisten alusvaatemainoksia, koska hän naurahteli sellaisella typerällä tavalla, joka ilmaisi, ettei verenkierto ollut ainakaan yläpäähän keskittynyt.

  Tuolla on varmaan kyllä silikonit, hän totesi ennalta arvattua ajattelulinjaa noudattaen.

  Eikö oo älyllisempää tekemistä? kysyin ärtyneenä. Ihmeesti kiinnostaa joku tuommoinen typerä markkinatalouden lieveilmiö.

  Ihan älyllistähän tämä on, Riku totesi naurahtaen ylimielisesti. Suoritan vertailua reaalimaailman edustajien ja trimmattujen mannekiinityyppien välillä.

  Etkö oo huomannut, että siun tapaisille ihmisille saadaan myytyä ihan mitä vain, kun tarjotaan ohessa jotain sukupuoliviettiin vetoavaa? Sie varmaan ostat parit naisten alkkarit, kun menet seuraavan kerran kylille, sanoin alkaen hieman kiivastua. Sitä paitsi kaikki semmoinen tekeminen on vähä-älyistä, jossa aineenvaihdunta on vilkkaampaa muualla kuin aivoissa.

  No jos tuo on totta, niin sie oot varmaan nero, Riku naureskeli loukkaantumatta paljoakaan mielenilmauksestani.

  Heh heh, totesin vähän kiusaantuen. Mene ainakin jonnekin muualle siitä, sie nimittäin haiset, eikä huvita seurata siun sairaita naamanilmeitä.

  Sairaista naamanilmeistä puheenollen, vilkaisehan Hannua, Riku totesi hörähdellen.

  Hannu istui pöydän ääressä ikkunan vieressä ja tuijotti ilmeisesti tiaisia, jotka vierailivat tiuhaan tahtiin lintulaudalla. Hän näytti haaveellisen poissaolevalta. Hannu oli päältä katsoen aika ressukkamainen tyyppi, sellainen ujon ja aran näköinen, ja viattoman ilmeensä takia häntä saattoi erehtyä pitämään älyllisestikin yksinkertaisena. Mutta tiesin hänen olevan ainakin musikaalisesti ja kielellisesti lahjakas poika, joka oli syrjäytynyt menestyjien polulta lähinnä synnynnäisen stressiherkkyytensä ja fenotyyppinsä takia. Hän oli punatukkainen ja kalpeaihoinen, minkä vuoksi hän punastui hyvin näyttävästi, jos siihen oli aihetta. Valitettavasti aihetta oli löytynyt heti ensimmäisistä kouluvuosista lähtien. Ensimmäiseen syrjäytymispolulle sysäävään arjen katastrofiin oli tarvittu vain se, että joku pieni älypää oli huomannut, että hänellä oli punaiset hiukset. Tuo 7-vuotias epäempaattinen neropatti oli sanonut Hannua todella omaperäisesti porkkanaksi, josta tämä oli sekä pelästynyt, loukkaantunut että hämmentynyt, ja – punastunut. Kun hiukset ovat porkkananväriset ja naama tomaatinvärinen, yhdistelmä suorastaan innoittaa keksimään lempinimiä. Hannulla niitä oli useita. Yläasteella hän oli saanut nimen Mutantti, ja sitä hän kantoi kai sisimmässään edelleen, koska oli yliherkkä kaikille tilanteille, joissa puhuttiin geeneistä ja mutaatioista.

  Koin vähän syyllisyyttä siitä, että tykkäsin Hannusta enemmän kuin Rikusta. Omatunto sanoi, että olisi hyvä tykätä Rikustakin, mutta siinä oli välillä vähän liikaa haastetta. Hän oli tietysti joskus hyvällä päällä ollessaan ihan mukava ja jopa empaattinenkin, mutta aika usein hän oli kilpailunhaluisella tuulella, vähän kaunainen ja kateellinen, ja käytti silloin älyään enemmän toisten loukkaamiseen kuin miellyttämiseen. Ja sitä paitsi hän oli minun näkökulmastani liiaksi naisihmisten perään, eikä älynnyt edes hillitä taipumustaan. Sellainen ärsytti ja ahdisti, etenkin kun hänen touhujaan seuratessaan tunsi herkästi itse olevansa siinä suhteessa joko jälkeenjäänyt tai naurettavan tiukkapipoinen. Tai sitten hän sai syyn vihjailla, että minulla ja Hannulla oli jotakin suhinaa keskenämme, ja naureskeli meille joka kerta kun menimme yhtä aikaa saunaan. Mutta oikeastaan olin muutama vuosi sitten pettynyt seurusteluasioissa ihan kyllin pahasti, enkä ollut uskaltanut sen jälkeen pahemmin edes yrittää mitään, sen enempää Hannun kuin tyttöpuolistenkaan kanssa. Enkä tosin kyllä koskaan ketään missään tavannutkaan, koska asuimme viisitoista kilometriä taajaman ulkopuolella, eikä meillä ollut omaa autoa, ja linja-autokin kulki vain kerran päivässä kylälle.

  Kaupungissa asuvien on kai aika vaikea ymmärtää, ettei sellaisissa olosuhteissa tule kovin herkästi käytyä tavanomaisissa nuorten aikuisten illanviettopaikoissa. Työkkärin ihmiset taas olettivat, että lähtisin innoissani kello kuusi viisitoista kävelemään isomman tien risteykseen, jossa olisin varttia vaille seitsemän, nousisin siitä bussiin, olisin ekassa taajamassa kello seitsemän, tappaisin siellä aikaa kello kahdeksaan, olisin töissä tai koulussa kello neljään, odottelisin linja-autoa viiteen, nousisin kyydistä pois vartin yli viisi, ja kävelisin taas kolme kilometriä kotiin. Hyvässä lykyssä olisin kotona kello kuusi. No, järkevät ihmiset tietysti tajuavat, että oma auto pitäisi olla, jotta olisi järkeä käydä töissä tai opiskelemassa. Mutta meillä ei ollut varaa autoon, eikä yksikään pankinjohtaja ollut niin hölmö, että antaisi meidän kaltaisillemme luusereille lainaa sellaisen hankkimiseen. Ja pikalainat veisivät turmion tielle. En halunnut lainata senttiäkään.

  Rikukin oli ollut jonkun aikaa armeijan jälkeen ammattikorkeakoulussa, mutta opinnot olivat osoittautuneet liian työläiksi hänelle. Hän teki tuttavilleen jotain hanttihommia silloin tällöin ja tienasi niistä kai pimeästi aina jotain, mikä tosin ei näkynyt meidän yhteisbudjetissamme. Ilmeisesti hän kulutti ne varansa melko pian viikoittaisilla kaupunkireissuillaan. Mutta Rikusta oli se hyöty, että hänellä oli pikkuveli, joka omisti auton ja lainasi sitä silloin tällöin meille. Tämä Mikko oli luvannut pitkin (likaisin) hampain lainata sitä minullekin seuraavana päivänä, jottei minun tarvitsisi lähteä jo aamukuuden jälkeen liikkeelle päästäkseni kaupunkiin luennolle iltapäiväksi.

  Missähän Jussi muuten on? Hannu kysyi havahduttuaan lintujen tarkkailusta. Se ei tullut syömään, vaikka se tiesi että meillä on lämmintä ruokaa.

  Ha haa, se roikkuu varmaan narunjatkona liiterissä, Riku naurahti.

  Ei se ainakaan silloin roikkunut, kun mie hain puita, sanoin tuhahtaen. Ehkä se on kävelyllä!

  Se on hakenut naapurin ukolta haulikon ja virittelee laukaisusysteemiä jossain vanhan navetan takana, Riku totesi virnistellen.

  No eikä ole, puuskahdin. Eilen just oli puhetta siitä että kävely auttaa masennukseen yhtä hyvin kuin lääkemömmöt… ja ilman sivuvaikutuksia…

  Mistä sie tiiät jos se vaikka piristyi kävelemisestä sen verran, että toteuttaa lopultakin sen mitä on vihjaillut, Riku naurahti. Ärsyttää semmoinen periaatteettomuus, että puhutaan ja puhutaan vain, eikä ikinä tapahdu mitään…

  No hitto, et kai sie oikeasti toivo että se saa aikaiseksi tappaa itsensä? huudahdin ärtyen Rikun kyyniseen suhtautumistapaan. Onkohan sillä puhelin mukana?

  Ei varmaan, ei se oo sitä edes ladannut pitkään aikaan, kun ei oo ketään joka siihen soittaisi, Hannu sanoi punehtuen hätäännyksestä. Lähetkö sie vai lähenkö mie etsimään?

  Kyllä se sieltä tulee omin neuvoinkin, en minä ainakaan minnekään jaksa lähtee heti syönnin päälle, Riku tuhahti. Ei se mitään itelleen tee kuitenkaan, kunhan vain uhittelee aina, että saisi huomiota…

  Ei sitä tiiä, Hannu sanoi alkaen selvästikin virittää itseään ylikiihtymystilaan. Jos se olikin eilen ihan tosissaan kun se puhui, ettei jaksa enää? Kun se oli viimeksi kiinni vain siitä, että se köysi oli niin kulunut, että katkesi…

  Paskat, se oli tahallaan valinnut kulahtaneen köyden! Riku puuskahti.

  Mie voi lähteä etsiskelemään, sanoin huoahtaen. Oo vain ihan rauhassa, Hannu… Laske hengityksiä, ei kun siis, hengitä nenän kautta sisään, ja sihise ulos…

  Ootte kyllä yksiä akkoja, Riku naurahti.

  Onneksi ei olla, kun pitäisi siun kanssa asua, totesin noustessani sohvalta tuskastuneena. Yritin olla rauhallisempi kuin olinkaan, ettei Hannu hätääntyisi enempää. En kuitenkaan ehtinyt edes takkia saada päälleni, kun ulko-ovi kävi ja Jussi ilmaantui sisäeteiseen. Hän näytti ihan normaalilta itseltään; eli siltä, että oli vajonnut oman päänsä sisäiseen maailmaan. Ilme ei viitannut siihen, että hän olisi ollut naapurin ukolta haulikkoa lainaamassa tai etsimässä hirttoköyttä vanhasta konehallista, jollainen monipuolisesta maalaispihapiiristämme löytyi.

  Onko sitä hernesoppaa? Jussi kysyi monotonisella äänellä.

  Joo, siinä puuhellan laidalla… Lämmitä hellalla, saat syödä sen lopun, sanoin yrittäen olla näyttämättä siltä, että olin ollut lievästi huolissani hänestä.

  Jaa… Enpä mie tarvitse paljon, ei miulla ole nälkä, Jussi mutisi ja huokaisi lannistuneesti. Alkoi tuntua aika ahdistavalta, eikä se olo ollut kovin harvinainen minulle. Joskus tuntui, että olen kummallisen sekasikiöperheen isä, joka yrittää epätoivoisesti pitää epäsovinnaista yhteisöään hengissä. Ihan kuin minä olisin yksin vastuussa siitä, että oli edes jotain syötävää, että joku muisti tiskata edes kerran viikossa ja siivota edes joskus, ettei joku tappaisi itseään tai joku toinen kiusaisi toista masennukseen saakka tai alkaisi ryypätä tai joutuisi muuten vaikeuksiin. Pääni oli välillä laitoja myöten täynnä vastuuttoman Rikun, stressiherkän, estyneen Hannun ja kroonisesti masentuneen Jussin asioita, niin etten ehtinyt ajatella omaa itseäni ollenkaan. Kuten esimerkiksi sitä, mitä itse haluaisin, oliko mitään järkeä asua vanhassa omakotitalossa niin kaukana taajamasta, ja mikä olisi minun paikkani maailmassa ja yhteiskunnassa… Ja kuka hitto siitä sitä paitsi välitti paskaakaan?

Seuraavana päivänä ajelin Mikon laina-autolla kaupunkiin. Matka-ajo sujui ihan kohtuullisesti, mutta kaupungissa tunsin itseni epävarmaksi ja hetkittäin suorastaan umpitorveksi. Onnittelin itseäni, kun lopulta sain parkkeerattua sen kärryn ehjänä yliopiston parkkialueelle. Mutta hetkelliseen itsetyytyväisyyteen langenneena unohdin laittaa pysäköintikiekon, ja jouduin sen unohduksen takia kääntymään keskellä jalkakäytävää takaisin. Heti tuli sellainen ajatus, että kukahan huomasi, ei kai vain kukaan katsonut, koska välillä tunsin itseni niin hölmöksi, että kuvittelin sen näkyvän päällepäinkin. Olin siis lievästi lannistuneella mielellä etsiskellessäni oikeaa luentosalia, ja kun lopulta pääsin saliin, jättäydyin ahdistuskohtausta ennakoiden takarivin reunimmaiseen penkkiin, lähelle sisääntuloovea.

  Iik, ihmisiä! totesin mielessäni. Mutta ne on vain ihmisiä, höh, höh, ja tuollakin on ihan naurettavat muotivaatteet, tuolla on huvittavan pieni pää, nuo yrittää olla vähän muka parempia, tuo on ihan selvästi ujo… Hyi, tälläytyneitä keikistelijöitä…

  Kesken rauhoittelevan sisäisen mutinani katseeni pysähtyi yhteen naishahmoon, joka oli istuutunut pari penkkiriviä alemmas. Hänellä oli ilmavat, pitkät hiukset, aristokraattisella tavalla arvokkaan kaunis profiili ja aavistuksen verran varautunut ilme. Ei hän ollut mitenkään erityisen muodikkaasti pukeutunut eikä muutenkaan tälläytynyt. Luultavasti hän joko tiesi olevansa riittävän kaunis ilmankin tälläystä, tai sitten hänellä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa tehdä vaikutusta tavanomaisiin naistenmiehiin. Hän oli yksin; kukaan ei puhunut hänelle mitään eikä myöskään uskaltautunut istumaan aivan hänen viereensä. Se ei tosin ollut mikään ihme, koska hän oli sen verran vaikeasti lähestyttävän oloinen, että luultavasti vain sairaalloisen itsevarmat tyypit tai humalaiset saattaisivat lähestyä hänenlaistaan suorasukaisella tavalla. Hänessä ei ollut mitään keimailevaa, mielistelevää tai teennäistä. Hän vain oli millainen oli, eikä yrittänyt kalastella huomiota keneltäkään.

  Parin minuutin tarkkailun jälkeen olin saanut selville, ettei hänellä ollut sormusta. Joku heiveröinen ääni (omatunnon, kai) viestitti pääni sisällä, että minun kannattaisi tarkistaa omat motiivini sen naisihmisen tuijotteluun. Miksi minä häntä oikeastaan tiirailin, ihan huvikseniko vain? En kai vain kuvitellut, että sellaisesta olisi minulle jotain hyötyä?

  Unohdin tehdä muistiinpanoja luennon alkupuolelta. Se asia alkoi jossain vaiheessa vähän vaivata ja tuottaa paniikintuntemuksia. Yritin ottaa vahinkoa takaisin kirjoittamalla asioita ihan neuroottisen tarkasti ylös, mutta sekin loppujen lopuksi kiihdytti liikaa, ja puolen tunnin päästä olin aivan hyperventiloiva ja epämiellyttävästi hytisevä. Pudotin kynän lattialle, ja piti ryömiä etsimään sitä. Arvelin naamani punoittavan, kun nousin lattianrajasta. Juuri sillä hetkellä se nuori nainen sattui syystä tai toisesta katsomaan takaviistoon ylös, ja näki minut… Arveli kai minua joksikin höperöääliöksi, joka ihan vain huvikseen leikkii kuurupiiloa pöydän takana ventovieraitten kanssa. Nolotti ihan sairaasti, ja yritin olla niin kuin en olisi häntä huomannutkaan. Seuraavan tunnin häpesin itseäni, enkä sen takia saanut tehdyksi oikein mitään, paitsi että yritin olla hengittämättä ja näkymätön. Idiootti, ääliö, umpitorvi! Olinko kuvitellut osaavani olla muka jotenkin tyylikäs? Kaikkihan näkivät, että olin eka kertaa yliopistolla ja etten tajunnut mitään, ja että yritin epätoivoisesti esittää olevani jotakin muuta kuin junttiluuseri…

  Piinaavien varttituntien jälkeen luennoitsija lopetti mekaanisen paapatuksensa ja porukka alkoi poistua salista. Se aristokraattisen näköinen nuori nainen lähti rauhallisesti liikkeelle, ja yllättävä älynväläykseni sai aikaan sen, että vitkuttelin siinä paikallani, jotta sattuisin yhtä aikaa ovelle hänen kanssaan. Hän nousi portaita ylös kohti ovea, ja minä nousin paikaltani juuri sopivasti. Paha vain, että kompuroin laukkuni hihnaan enkä ehtinyt siksi katsoa hänen ilmettään, kun hän ohitti minut. Luultavasti hän näki vain kompurointini eikä minun ilmettäni, jonka kuvittelin olleen ihan älykäs ennen sitä kompurointia. Kiirehdin salin ovelle itseäni mielessäni sadatellen ja seurasin häntä aulaan. Kun näin hänen menevän kirjastoon, menin itsekin sinne. Yritin keksiä jotakin järkevän näköistä tekemistä seuraillessani häntä. Sitten tiedostin, mikä hirvittävä ristiriita olikaan siinä, että toimi järjettömästi ja yritti näyttää siltä, että toimi järkevästi, ja häpesin itseäni. Tuijottelin vielä hetken aikaa ilmoitustaulua olevinaan pätevän näköisenä, ja hän tutkiskeli jotain uutuuskirjoja siinä parin metrin päässä. Vasta siinä vaiheessa tajusin tuijottaneeni pitkään ilmoitusta, jossa kannustettiin mielenterveysongelmaisia osallistumaan johonkin opiskelijoitten hyvinvointiryhmään.

  Tein äkkinäisen liikkeen poistuakseni mahdollisimman nopeasti tuon leimaavan ilmoituksen edestä, ja häkeltyneisyyttäni minulta jäi huomaamatta, että hän oli lähtenyt liikkeelle aivan samalla hetkellä. Törmäsin hänen eteensä lähestulkoon lähikontaktia hipoen, niin että hänen kasvonsa olivat jo käsivarren mitan päässä minusta ja niillä oli selvästikin säikähtänyt ilme.

  Öö… ää… sori, sanoin änkyttäen. Sekunnin kymmenysosissa ehdin rekisteröidä hänen kasvonpiirteensä tarkemmin. Hän tosiaankin oli mielenkiintoisen näköinen ihminen, ja vielä mielenkiintoisempaa oli, että säikähdyksestään selvittyään hän hymyili minulle; pienesti ja vinosti, mutta kuitenkin.

  Ei mitään, minähän tässä törmäilin, hän sanoi. Ääni oli miellyttävä, matalahko ja rauhoittava, ja puhetapa kuulosti sivistyneeltä; toisin sanoen, hän ei puhunut sellaista junttimurretta kuin minä.

  Ei kun mie se oikeastaan, äh, öö, sanoin häkellyttävän älykkäästi ja yritin saada aikaiseksi yhtä viehättävän hymyn kuin häneltä onnistui tuosta vain, mutta luultavasti omani jäi kiusaantuneeksi virneeksi, koska toinen puoli kasvoistani tuntui olevan lähes halvaantunut pelosta.

  Sinähän olit siellä luennolla? hän totesi kysyvästi. Mitä se luennoitsija sanoikaan siitä tentin suorittamisesta, siis että onko se luentotentti, vai suoritetaanko se yleisenä tenttipäivänä?

  Ai se… Öö… Jaa… Tuota… Miulta taisi jäädä se rekisteröimättä, sanoin yskähtäen. Mie ainakin oletin, että ne kirjat voisi tenttiä samalla kuin luennotkin, siis, viimeisellä luentokerralla.

  Niin joo, ehkä se sanoi, että jos ei tenti niitä samalla, niin sitten pitää tenttiä yleisenä tenttipäivänä, hän totesi vähän kuin itsekseen, koska ei katsonut enää suoraan kasvoihini. Näkiköhän hän minussa jotakin vastenmielistä, kun ei pystynyt katsomaan minua pidemmän aikaa? Ei kai minulla ollut räkää sieraimen ulkopuolella tai silmät rähmässä? Tai vaahtoa suupielessä?

  Kaipa se sanoo siitä vielä ennen viimeistä luentokertaa, sanoin tiedostaen kuulostavani jotenkin pettyneeltä. Silloin hän vilkaisi minua uudelleen.

  Niin varmaan, hän totesi ja hymyili taas aivan aavistuksellisesti. Ei hän ollut ollenkaan niin pelottavan aristokraattinen, kun hymyili. Toivottavasti hänellä ei ollut tapana hymyillä kovin herkästi miesseurassa, koska silloin hän olisi paljon helpompi saalis häikäilemättömille narsistinaistenmiehille.

  Tuota… Miulla ei oo tänne kirjastoon korttia, sanoin tajuten vasta jälkeenpäin, että hän saattaisi ihmetellä, mitä sitten oikeastaan tein siellä kirjastossa. "Tiiätkö sie, saako sen kortin, jos opiskelee vain avoimessa yliopistossa?

  En tiedä, mutta kuvittelisin, että saa, hän vastasi katsellen minua pälyilevästi. Huomaisiko hän kasvoissani mitään mielenkiintoista? Tiesin, etten ollut ihan ruma, mutta ehken ollut kovin karismaattisenkaan näköinen. Rikun mielestä olin liian nössön näköinen, kun minulla ei ollut kovin iso leuka. Mutta Hannu oli joskus sanonut, että minulla on hieno nenä, ja kaipa jotkut muutkin olivat pitäneet minua jopa jollain tavalla komeanakin… Mutta mistäpä sitä voisi tietää, mitä juuri se naisihminen, joka seisoi juuri silloin edessäni, ajattelisi minusta? Ellen sitten kysyisi, mutten tietenkään kysynyt sitä…

  No, pitää lähtee ajelemaan kotiin, sanoin vähän tuskastuneena itseeni. Kaveri oottelee varmaan jo autoaan. Kun siis, on laina-auto eikä oma…

  Aha, hän totesi, katsahti minua vielä ja kääntyi sitten poispäin. No, näkemisiin!

  Ai, öö, joo, sanoin hengästyneenä. Hän käveli ohitseni, ja jäin hölmönä seisomaan siihen joksikin aikaa, koska oli pakko kerätä ajatuksensa ennen kuin pystyi kävelemään, ja taisi jalatkin jotenkin hytistä. Olisin voinut edes kysyä, tarvitsisiko hän kyytiä. Toisaalta, jos hän olisi nyrpistänyt nenäänsä ja sanonut ei, olisin menettänyt toivoni positiivissävyiseen tuttavuuteen